Veikko Virmajoki

Opetuslapsi ja luonto

Etsijän, opetuslapsen, elämässä oli tullut hetki, jolloin hän ei uskaltanut katsoa taakseen eikä myös ajatella edessään olevaa matkaa. Hänen takanaan oli kokonainen maailma, jolle hän oli kääntänyt selkänsä. Se oli osa hänen kehitystään, osa häntä itseään, joka oli yhdessä olosuhteiden kanssa liittoutunut häntä vastaan ja työntänyt häntä eteenpäin. Kaikki sillat entisyyteen oli poltettu, ja siellä ilkkui kuin jokin opetuslapsen itsensä luoma hirviö, joka häntä nyt kauhistutti, eniten juuri siksi, että se oli hänen oma luomansa.

Opetuslapsi tunsi sisimpänsä irtautuneen entisyydestä. Se oli hänelle hirviö, painajaisuni, jonka harhoista hänen henkensä selvisi vain äärimmäisen uupuneena. Mutta edessäkin peittyi kaikki pimeään. Hän oli luullut, että Mestari sellaisella ratkaisevalla hetkellä tulisi hänen luokseen, tarttuisi hänen käteensä ja valaisisi jonkun matkaa hänen uutta polkuaan. Hän oli mielestään uhrannut niin paljon ja luopunut niin paljosta. Mutta Mestari ei tullut, eikä hänellä ollut ainoatakaan ystävää, ei elävää eikä kuollutta, joka olisi suostunut saattamaan häntä. Hänellä ei ollut ainoatakaan ihannetta, joka olisi sytyttänyt hänen väsyneen henkensä uuteen paloon, ei ainoatakaan elävää olentoa, joka olisi seisonut hänen takanaan sillä hetkellä, kun suuri Kehittäjä kutsui häntä edelleen.

Hän oli katkera ja hänen uskonsa sammui. Epätoivo ympäröi hänet kuin tiheä sumu. Hän oli aina koettanut olla hyvä ihminen. Hän oli koettanut auttaa ja rakastaa lähimmäistään siinä rajoitetussa maailmassa, jonka osanen hän oli ollut. Hän oli uskonut rakastaneensa näkymätöntä linnaa, jonka perustana on hyvyys ja rakkaus, ja siinä itse rakentamassaan linnassa hän oli toivonut kerran löytävänsä rauhan levottomalle hengelleen.

Mutta kaikki oli luhistunut, ja eräänä tähtikirkkaana syysiltana hän huomasi kävelevänsä pitkin yksinäistä tietä pois kaupungista suureen, pimeään metsään. Olosuhteet olivat järjestyneet siten, että ulkonainen maailma oli täydellisesti hänen sisäisen maailmansa kaltainen. Hän oli kadottanut omaisuutensa, ystävänsä, kaikkensa. Hän oli koditon ja yksinäinen. Hän tuli kaupungista, johon hän ei voinut enää palata, ja edessä oli yksinäinen, pitkä tie ja pimeä metsä.

Hän katsoi tähtiin, katsoi taas pitkästä aikaa kuin unhoitettuihin ystäviin. Ne loistivat korkeudessaan kiehtoen mielikuvitusta. Mutta sinä iltana nekin tuntuivat olevan kylmät ja kohtalokkaat. Niiden luomat mielikuvat ja ajatukset olivat tappavia ja tuomitsevia, ja ne tuntuivat viittovan tielle, jolla on vain kuolema ja hävitys. Opetuslapsi tunsi olevansa kuin kupla syvyyden pinnalla. "Maailma" hänen mielestään oli läpeensä eletty. Hän olisi tahtonut ottaa sen käteensä ja syöstä sen itsensä kanssa tuhoon.

Mutta hän eli, ja Elämän pakottamana hän jatkoi matkaa. Hän tuli suureen metsään, joka tähtien alla humisi kuin kuolinvirttä hänen korvissaan. Hänen henkensä ja ruumiinsa olivat yhtä uupuneet, ja hän vaipui istualleen vanhan kuusen juurelle.

"Isä meidän..."

Hän olisi tahtonut rukoilla, mutta mitä olivatkaan nuo vanhat sanat? Vain ihmisen sanoja, suuren, kärsivän ihmisen, joka oli ristiinnaulittu kulkurina, kodittomana haaveilijana. Mitä tekemistä hänellä oli sen ihmisen rukouksen kanssa. Hänellähän oli oma kohtalonsa.

Ja hänen henkensä kapinoi omin sanoin ja hän kielsi Mestarinsa.

"Minun on täytynyt särkeä vanhat jumalani enkä minä tunne uusia. Minä kasvoin ja ne muuttuivat minulle pieniksi. En enää sovi tähän maailmaan. Sinä — jokin — suurempi vanhoja jumaliani, armahda minua ja ota minut pois. Tähdet, te kätkette oikean Jumalan salaisuuden, minä tiedän ja tunnen sen. Antakaa minulle merkki — oljenkorsi, johon hukkuva voi tarttua. "Antakaa minulle yksi ihanne", niin kuin Ibsen taiteessaan kerran minulle sanoi, veli, jonka lumoissa olin vuosikausia, mutta joka hukkui nyt maailmani kanssa samaan hämärään, vakuuttaen hyvästellessään: "Sinä olet yksinäinen."

Mutta mitään merkkiä ei näkynyt.

Opetuslapsi nukkui kuusen juurella, huulillaan katkera rukouksensa. Vielä silmänsä suljettuaan hän tunsi, miten hänen sieluunsa kuvastuivat tähdet — nuo kaukaiset ja ihmeelliset, jotka olivat loistaneet jo Faaraoille...

Hän ei nähnyt mitään unta, eikä nukkuessaan tiennyt mitään ajasta, paikasta eikä itsestään. Mutta kun hän heräsi, huomasi hän hämmästyksekseen, että aurinko oli noussut ja että jokaisella oksalla ja jokaisen neulasen kärjessä kimalteli kirkas kastehelmi.

Ja samassa hän kuuli yläpuoleltaan kuusesta hiljaista liikettä. Hänen elämänsä, hänen kohtalonsa ja hänen eilisiltaiset mietteensä palautuivat taas hänen mieleensä kuin kaikki peittävä myrskyaalto, ja hän tunsi vaipuvansa saman uuvuttavan toivottomuuden valtaan, jossa hän oli ollut illalla, mutta josta uni oli vapauttanut hänet muutamiksi tuokioiksi.

Mutta puusta kuului yhä liikettä, ja kun hän kohotti katseensa, näki hän jotakin, jota hän ei ollut nähnyt sitten lapsuutensa päivien.

Oksalta oksalle laskeutui orava. Ihan tavallinen pieni orava! Mutta se sai opetuslapsen sydämen oudosti sykähtämään, aivan kuin pyhän elämän kipinä olisi uudelleen iskenyt häneen ja sytyttänyt hänessä tulensa. Orava laskeutui hänen lähelleen ja pysähtyi oksalle, joka oli aivan opetuslapsen silmien edessä. Siinä se katseli häntä mustilla silmillään ja sen katseessa kuvastui rajaton hämmästys ja myötätunto. Siinä hämmästyksessä oli niin paljon iloa, että se tarttui opetuslapseenkin, ja hän ojensi kätensä kuin tervehdykseen.

Orava ei pelännyt eikä paennut häntä. Se maiskutti, suutaan ja katsoi häntä mustilla silmillään, joiden ilme oli sanomattoman puhdas ja melkein ylimaailmallisen kirkas ja syvä. Opetuslapsesta tuntui, että auringon valo kirkastui ja että koko luonto alkoi elää ja riemuita. Jokainen neulanen, jokainen solu tuntui täyttyvän salaperäisistä lähteistä pulppuavalla elämällä ja jokainen sumuhiukkanen ja kastepisara olivat tulvillaan elävää, lumoavaa kauneutta.

Ja orava katsoi yhä opetuslapseen.

Opetuslapsi ei voi kertoa paljon. Hänen suunsa on kaiken maailman valheen ja harhan saastuttama. Hänen järkensä on kehittymätön, ja hänen kynää pitelevä kätensä liian tottumaton kuvaillakseen, mitä hän sillä hetkellä koki ja mitä hänen hengelleen tapahtui. Hän, joka vielä illalla oli turhaan ja katkeroituneena odottanut Mestaria avukseen, vavahti nyt sydämessään ja hymyili lapsellisuudelleen. Mitenkä hän olisi voinut kohdata Mestarinsa ja kestää Hänen läheisyytensä kun hänen oli vaikea kestää tätä sanomatonta, ihmeellistä iloa, joka valtasi hänet, kun hänen silmänsä avautuivat näkemään luonnon valtavan jumalallisuuden.

Oravan kirkkaassa silmissä hän näki uuden elämän ja sen villissä, salaperäisessä kuiskutuksessa hän kuuli Mestarinsa äänen, joka sanoo:

— Nouse ja ole kirkas. Mene takaisin oppimaan, kärsimään ja näkemään.

Ruusu-Risti — marras-joulukuu 1932