Veikko Virmajoki

Muuan Suomenlahden salaisuus

Sain valmiiksi erään kirjoituksen, jota olin viikkokausia silloin tällöin kirjoitellut omaksi huvikseni. Siinä kirjoituksessa todistin tieteen ja historian auktoriteettien nojaten, että on naurettavaa puhua vanhasta ajasta, keskiajasta ja uudesta ajasta ynnä muusta sellaisesta, koska maailman kansat vasta parhaillaan elävät lapsuusaikaansa. Olemme lapsia ja tyhmiä, siksi olemme itserakkaita ja kuvittelemme olevamme jollakin tavoin kypsyneitä. Millä oikeudella? Silläkö, että olemme luoneet suuren joukon kulttuureja hävittääksemme ne sitten taas jäljettömiin, niin kuin lapset hävittävät hiekkalinnansa.

Ei, maailman kansat elävät lapsuuttaan. Ne leikkivät. Ne tappelevat. Me olemme julmia ja ajattelemattomia — keskosia, jotka vasta aika kehittää normaaleiksi. Mistä kansasta kehittyy maailman voimakkain? Kuka on täysikasvuisten maailman kansojen suuresta veljesparvesta oleva vanhin veli, se viisas ja voimallinen sankari, joka johtaa muita. Kuka on sen kansan voimakkain yksilö? Hallitsija?

Tiedämmekö sitä! Mehän olemme vain lauma lapsia, jotka osaamme ainoastaan leikkiä ja riidellä, rakentaa ja taas hävittää.

Tuosta kaikesta olin kirjoitellut omaksi huvikseni — lapsellisuudessani.

Nyt oli kirjoitukseni valmis ja minä katsoin tilapäisen kammioni ikkunasta. Ulkona sädehti kesäinen iltataivas. Laskeva aurinko purppuroi uhkaavia ukkospilviä, ja minä päätin lähteä kävelemään saadakseni sateelta virkistävän kylvyn kuumaan päähäni. Päätin kulkea auringon laskua kohti niin pitkälle, että vastaani tulisi voittamaton este.

Tulin meren rantaan, laiturille, joka sillä kertaa oli autio. Nauroin itsekseni sitä, että matkani oli päättynyt niin lyhyeen, että olin niin pian saanut eteeni esteen. Nauroin ja huomasin olevani jokseenkin hullu. — Ei pitäisi, ajatella!

Nojasin pollariin ja katsoin merelle. Siinä oli kaunis Suomenlahti saarineen ja niemineen. Sen pintaa peitti tarumainen väriloisto, lumoava rikkaudessaan, käsittämätön kauneutensa äärettömyydessä. Ja sieltä väriloistoisesta kirkkaudesta liukui laituria kohti harmaat purjeet. Vene liukui nopeaan, vaikka tuuli oli hiljainen. Mutta pian havaitsin sen johtuvan siitä, että vene oli pieni ja purjeet suuret — luonnottoman suuret.

Vene saapui laiturin luokse. Siinä oli vain yksi mies, jäntevä ja ahavoitunut. Hän heitti muitta mutkitta minulle nuoran ja sanoi:

— Saamme hyvän tuulen. Tule mukaan.

— Anteeksi, sopersin, — varmaankin erehdytte henkilöstä. En tunne teitä.

Hän katsoi minuun tarkemmin ja naurahti hyväntahtoisesti.

— Ei ole kaunista unohtaa syyttä ystäviä, sanoi hän lempeästi moittien.

Minä tartuin nuoraan, vedin veneen laiturin viereen ja laskeuduin siihen.

— Avomerellä jo tuulee, jatkoi mies toimekkaana. — Veneelläni on hyvä purjehtia, ja sen kiitäessä auringon laskua kohti on erittäin hedelmällistä miettiä elämää.

Hämmästyin. Mikä sattuma! Mies erehtyi pitämään minua tuttavana — olin varma, etten tuntenut häntä — ja kuitenkin meillä oli ollut sama ajatus. Miettiä elämää ja mennä auringon laskua kohti.

— Omasta puolestani, sanoin naurahtaen, — olen väsynyt sitä miettimään. Mehän olemme lapsia. Voimamme, järkemme ja aistimemme eivät ylety mihinkään.

— Odotahan, sanoi hän ystävällisesti — kunhan nuo loistavat pärskeet lyövät kasvoihisi ja yli pääsi, niin virkistyt. Siellä ulkona, missä ei näy muuta kuin vettä ja taivasta, tuntee ihminen olevansa kokonaisempi, pieni maailma, sen kuva syvyys alla ja tyhjyys yllä ja ympärillä. Mutta taistele vain — siinä taistelussa on olemassaolon salaisuus. Sinä tulet pelkäämään, sinä tulet huutamaan kauhusta, sillä myrsky nousee. Sinä tulet pitämään suurena onnena kaikkea sitä pientä ja naurettavaa, jonka jätit maihin. Minä tulen puhumaan sinulle hirveitä asioita, paljastamaan kaameita salaisuuksia, joita tämä meri kätkee, ja sinä tulet rukoilemaan, että vielä kerran pääsisit niiden pienien ihmisten luokse, joiden itsekkäille kiintymyksille ja tyhmyydelle olet nauranut.

— Kuka lienettekin, sanoin, — ja mihin minut vienettekin, mitä puhunettekin, ette saa minua järkkymään. Lujin kallio ja upottavin aalto ovat minusta samanarvoiset.
Minulta ei jäänyt mitään rantaan. Kaikki on tässä veneessä ja kaikki seuraa minua syvyyteen, jos tämä pettää.

Tuntematon katsoi minuun läpitunkevasti, läpi sydämeni. Sitten hän kysyi:

— Etkö sinä todellakaan tunne minua? Katsohan laiturille. Sinä seisot siellä!

— Harhanäky! Minä olen täällä, ja minä alan muistaa, kuka sinä olet.

Me hymyilimme ja tuuli yltyi. Ohjasimme auringonlaskua kohti. Ukkonen jyrähteli yllämme ja paikoittain kuohut olivat mustia.

— Mitä varten noudit minut tänä iltana? kysyin ystävältäni.

— Odota! Minua miellytti ajatus saada kertoa sinulle muuan Suomenlahden salaisuus. Niitä on lukemattomia. Mutta tämä on vereksin ja salaperäisin.

Me sivuutimme Harmajan majakan ja tulimme avomerelle. Värikkäät kuohut löivät yli päämme. Me hyppelimme laineelta laineelle. Saimme tuntea sen, mitä ystäväni oli ennustanut. Syvyys oli allamme, tyhjyys yllämme ja ympärillämme. Olimme maailman kuvajainen, ja taistelu salli meidän lähestyä sitä voimaa, joka meidän kauttamme ohjaa meitä ja venettämme.

Tulimme aluevesirajalle. Siellä oli sotalaivoja, joista laskettiin sukeltajia pohjaan. Meren pinnalla oli öljyä ja öljyssä uiskenteli joitakin irtonaisia esineitä. Kiertelimme lähettyvillä ja näimme sukeltajien nousevan tyhjin käsin syvyydestä. Onnettomuuspaikka näytti autiolta ja hengettömältä, niin kuin siihen ei olisi vajonnutkaan mitään. Ja kuitenkin kerrottiin kahden sukellusveneen siinä tuhoutuneen ja vajonneen pohjaan.

— Näetkö, sanoi ystäväni ja viittasi sotalaivoille, — näetkö noiden turhaa ja lapsellista työtä?

— Turhaako? kysyin. — Voihan olla, että he löytävät uponneet laivat ja voivat nostaa ne syvyydestä.

— He eivät voi koskaan nostaa niitä, koska siihen ei ole mitään hukkunutkaan, sanoi ystäväni.

— Mutta on kai heillä ollut silminnäkijöitä.

Ystäväni oli noussut seisomaan ja katsoi minuun ylhäältä. Hän hymyili leppeästi, niin kuin nuorimmalle veljelleen, ja alkoi puhua:

— Olettakaamme, että sukelluslaivat sukeltaisivat tässä syvyyteen. Olettakaamme, että laivojen upseeristo ja miehistö oli sitä ennen pitänyt yhteisen, äärettömän salaisen ja äärettömän salaperäisen kokouksen ja päättäneet yksimielisesti pettää sen vallan, jota he palvelivat ja joka heitä tyrannoi. Olettakaamme, että he olivat niin työlästyneet ja kyllästyneet ohjaamaan nuoruutensa ihanteiden haaksirikkoutunutta purtta, että he vihdoinkin päättivät katkaista siteensä tuskalliseen menneisyyteen ja paeta. Siellä veden alla on kaikki salaperäistä ja hämärää ja kaikki mahdollista. He päästivät öljyä pinnalle. He puhalsivat meren täyteen poreita jå kuplia tovereittensa silmien lumeiksi. Ja kun he pääsivät kaukoputken kantamattomiin, niin he muuttivat äkkiä laivojen suuntaa ja pakenivat huimaavaa vauhtia. Mihin? Maahan, jossa heidän sydäntensä aavistus sanoi olevan tulevaisuuden mahdollisuudet, kehityksen mahdollisuudet yksilöinä ja kansakuntana. Massojen merestä he tahtoivat lennähtää pisaroina maihin voidakseen jatkaa kehitystään yksilöinä, ihmisinä, vajoamatta joukkosielun kaaokseen, niin kuin on laita eläinkunnan. Heidän sydäntensä aavistus oli kaukonäköinen. Se saattoi ilmaista heille, että sen maan kansalla on loistava tulevaisuus, että sen kulttuuri on kohoamassa aallon pohjasta kohti kirkkautta, josta kerran koittaa Euroopan valo. Heidän sydäntensä jumala johti heidät sinne sen ikävän kautta, joka vaivasi heitä nuoruutensa ihanteiden raunioilla.

— Ja mikä on tuo onnellinen maa? kysyin innostuneena.

— Sanokaamme, että se on — Suomi.

— Mutta eiväthän he ole saapuneet sinne!

— Oletko siitä varma? Kuka on tutkinut kaikki laajojen rantojemme salaisuudet? Eivätkö muodot ole muuttuvaisia?

— Ovat.

— Ja eikö muotoja voida muuttaa?

— Voidaan, mutta ei niin huomiota herättämättä. Uskotko todellakin olettamuksesi mahdolliseksi?

— Tiesin sinun tekevän tuon kysymyksen, sanoi ystäväni hymyillen. — Sinä olet voittanut elämän, mutta sinulla ei ole valtiaan ajatusta. Me tarvitsemme valtiaan ajatuksia. Sinun olisi pitänyt olla mukana noissa uppoavissa laivoissa. Sinä olisit nähnyt heräävien sielujen hädän ja hämmästyksen ja oppinut siitä jotakin. Sinä olisit voinut kävellä aalloilla ja ojentaa heille kätesi. He olivat kaikki voimakkaita miehiä ja janosivat vapautta, jota he turhaan olivat taistellen etsineet omasta maastaan. He huomasivat kauhukseen takoneensa koko taisteluiden ajan omia kahleitaan ja pakenivat. Veljeni, tässä levottomalla haudalla me paljastamme päämme ja ojennamme kätemme. Me toivotamme heidät tervetulleiksi siihen henkien suureen valtakuntaan, joka työskentelee salassa suuren sankarin johdolla. Etkö muista, että minulla on valtiaan ajatus ja että minä saatan vetää heidät puoleeni yli kuoleman virran...

Ja ystäväni jatkoi äänellä, joka sointui yhteen kuohujen äänen kanssa:

— Kansat ja ihmiset ovat veljiä, mutta eivät koskaan tasa-arvoisia. Eikä valtiaan ajatus ole ajatus paikallaan oleva ja kehityskyvytön. Se kehittyy lakkaamatta ja vetää rakkautensa voimalla heikompia puoleensa saman kehityksen pyörteeseen. Sen päämääränä ei ole mikään "onni", vaan totuus, ei elämä itsensä vuoksi, vaan sen hurmaavan kamppailun vuoksi, jonka voitonseppeleenä on totuus kaikessa salatussa kauneudessaan. Me toivotamme heidät tervetulleiksi valtakuntaamme. Ja totisesti — nuo eivät ole haroineen ja pelastuslaivoineen löytävät mitään!

Me olimme avopäin meren rauhattomalla haudalla. Hyrskyt loivat vasten kasvojamme ja pelastuslaivojen musta savu leijaili päittemme yllä. Suomenlahden salaisuudet, monet kaameat ja vakavat — ymmärtämällä ne me poistamme niistä kauhut. He, jotka hävisivät salaisuuteen, he ovat tulleet kotiin, hypähtäneet kirkkaina pisaroina rannallemme siihen henkiseen valtakuntaan, joka työskentelee salassa ja pyrkii ihmiskunnan todellista vapautta kohti — totuutta kohti.

Parin tunnin kuluttua seisoin jälleen laiturilla. Ystäväni oli mennyt omille teilleen.

Ja minä iloitsin matkastani ja siitä, että on olemassa kaksi todellisuutta: ilmennyt ja ilmenemätön, ja että ilmennyt tottelee nöyrästi ilmenemätöntä.

Ruusu-Risti — joulukuu 1931