Suuri julistus suuren harhan muovaamana

Kirjoittanut Y. K.

Buddhalaiset ja suuri Śankarāchārya jakavat olevaisen, käytännöllisesti ottaen, kahteen suureen alueeseen: Samsara, so. koko tämä tavallisesti havaitsemamme ja tajuamamme olemassaolo, mukaan luettuna myös oma pieni, harhanomainen itsemme; tästä alueesta käytetään usein nimitystä relatiivinen, so. suhteellinen maailma; toinen alue on nirvāna, ainoa todellinen, ehdoton maailma. Sanoin, että tämä jako pätee käytännöllisesti ottaen; äärimmäinen totuus on, että samsara ja nirvāna ovat yhtä. On mahdoton edes yrittää selittää, mitä tällä tarkoitetaan. Sen seikan tajuamisessa on äärimmäinen totuus.

Äärimmäisen totuuden julistajille on ominaista kiinteä tinkimättömyys. Heidän sanansa, ajatuksensa ja elämänsä, koko heidän olemuksensa viittaavat alati yhteen suuntaan kuin kompassin neula pohjoiseen. Heitä saatetaan koetella kysymyksillä: Sano meille, onko keisarille maksettava veroa? Heille voidaan valittaa, että joku lyö laimin maiset askareet totuutta etsiessään. Mutta nämä julistajat eivät horjahda. Lyhyesti he antavat vastauksensa samsaran harhoja koskeviin kysymyksiin, vastauksen, joka jälleen viittaa ehdottomaan; tinkimättömästi he toistavat: Vain yksi on tarpeellinen. Kuten meren vedellä on yksi maku, niin minun sanoillani on yksi maku: kärsimys ja kärsimyksestä vapautuminen, sanoi Buddha. – Kun Krishnamurtilta uudestaan ja uudestaan tiedusteltiin hänen suhdettaan politiikkaan, uudistuspyrkimyksiin jne., hän vastasi jyrkästi: Te yritätte parantaa sairaan puun lehtiä. Minulla ei ole mitään tekemistä lehtien kanssa. Minä hoidan sairaan puun juuria.

Suuri Śankarāchārya julistaa:

»Lakaten seuraamasta maailman tietä, lakaten seuraamasta ruumiin tietä, lakaten seuraamasta perinteiden tietä, saata itsesi järkähtämättä seuraamaan Itseä.

Kun ihminen seuraa maailman tietä, perinteiden tietä, ruumiin tietä, tosi viisaus ei hänessä synny.»

Kaikki valaistuneet, kaikki vapautuneet ovat yhtä kiinteästi keskittyneitä, yhtä tinkimättömiä. Ajat, olosuhteet ja ihmismielen virtaukset heidän ympärillään vaihtelevat, mutta he viittaavat, kuten jo sanoin, kuin kompassin neula aina yhteen suuntaan. Toista kuvaa käyttääksemme voisimme sanoa, että olosuhteiden ja tapahtumien ohjailemat ihmismielen liikkeet tapahtuvat vaakasuorasti, horisontaalisesti, ja siinä tasossa joka ikiseen mahdolliseen suuntaan; todella syvähenkiset virtaukset taas tapahtuvat – tätä kuvaa käyttääksemme – pystysuoraan, vertikaaliseen suuntaan, ne kulkevat kautta taivaan ja ihmissielun pohjattoman syvyyden. Juuri siksi nämä kaksi virtausta ovat ikuisesti erisuuntaisia, ristiriitaisia. Ja tämä ristiriita koituu miltei aina kohtalokkaaksi syvähenkisille virtauksille. – Tarkastelkaamme asiaa.

Kun valaistuneen julistajan välitön vaikutus koskettaa ihmisiä, monet näistä saavat tästä kosketuksesta aivan kuin uuden virityksen olemukseensa. Magneetin kosketus tekee sopivan aineen magneettiseksi. Hekin alkavat viitata yhteen suuntaan. Heidän tavanmukainen järkeilynsä ja ajatustottumuksensa kadottavat voimansa ainakin hetkeksi, joskus ainiaaksikin. Mutta kun suuri julistaja on poistunut, alkavat hänen seuraajiensa keskuudessa horisontaalivoimat tehdä työtänsä. Käytännöllinen järki, so. samsara-unen minäkeskeiset ajatustottumukset alkavat osoittaa ihmisille suuren julistajan monet väitteet ja elämänohjeet mahdottomiksi. Ja joka kerta tulevat ensikädessä mahdottomiksi juuri todella syvähenkiset julistukset, todelliset vertikaalivirtaukset. Miten täydellisesti onkaan esim. vuorisaarnan ohjeet – rakasta vihollistasi jne. – onnistuttu poistamaan viralliskäytännöllisestä kristinuskosta!

Kaikkien uskontojen piirissä tapahtuu täsmälleen samaa. Koska suunta, joka viittaa nirvānaan, on jyrkässä ristiriidassa samsaran suuntien kanssa, on maailman yksinkertaisin asia osoittaa se mahdottomaksi, järjettömäksi, epäkelvoksi. Ja niin kääntyvät julistajan nimeen perustetun uskonnon virtaukset yhä enemmän samsaran vaatimuksia vastaaviksi. Niissä säilyy eräänlaista henkisyyttä vain sen verran, että ne kykenevät antamaan samsaran elämälle hieman juhlantuntua. Mutta ne varovat häiritsemästä samsaran elämää sen kanssa jyrkässä ristiriidassa olevilla ajatuksilla.

Siellä täällä on yksilöitä, jotka ympäristönsä koko vaikutuksesta huolimatta pitävät sielunsa herkkänä syvähenkisille, »vertikaalisuuntaisille» voimavirroille. Hekin ovat tuhansin tavoin kytkettyjä samsaran elämään. He osallistuvat sen toimintoihin, sen aatevirtauksiin. Saattavatpa he työskennellä erikoisen tehokkaastikin. Mutta vuosi vuodelta – sanoisimmeko elämä elämältä –samsaran elämän unenkaltaisuus käy heille yhä ilmeisemmäksi, yhä vaikuttavamman osan heidän elämässään saavat virtaukset, jotka kulkevat kohti suurta heräämistä ja nirvānaa.

Teosofisen Seuran tehtäväksi tuli H. P. Blavatskyn ja H. S. Olcottin aikana nirvānan, äärimmäisen totuuden julistaminen. Ei niin, että se maailmankuva, joka on luonnehdittu esim. Salaisessa Opissa, olisi ollut sellaisenaan lopullisesti tosi, vaan siten, että Salaisen Opin ja varsinkin äärimmäisen arvostetun Hiljaisuuden Äänen keskeisin julistus oli tosi. Ja tämän julistuksen sisällys oli ja on: On olemassa lopullinen Totuus, Nirvāna. Totuus, Nirvāna, on saavutettavissa. Nyt olette māyān unessa. Herääminen merkitsee totuuden saavuttamista. Herätkää!

Tarvitsee vain eläytyä Salaisen Opin henkeen tai tarkastella pientä käsikirjaa Teosofian avain kokeakseen, miten ehdoton »toisen maailman tuntu» noista teoksista huokuu. Teosofian avaimessa H. P. B. käsittelee mm. kysymystä Teosofisen Seuran suhteesta politiikkaan, eikä hän silloin suinkaan hellävaroen kohtele tätä maailmaa ja sen olosuhteita. Samalla hän kuitenkin ilman varauksia selittää, että Teosofisella Seuralla seurana ei ole mitään tekemistä politiikassa, että Seura voi auttaa ihmiskuntaa ainoastaan yhdellä tavalla: levittämällä tietoa luonnon suurista periaatteista – ykseydestä, veljeydestä, jälleensyntymisestä ja karmasta. – Siis taaskin hoitamalla juuria eikä lehtiä.

Mutta Teosofiseen Seuraan vaikuttavat samat samsara-voimat kuin kaikkiin muihinkin suuriin julistajiin ja heidän seuraajiinsa. Kuta enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän alkaa sen sekä johtajien että jäsenten keskuudessa esiintyä niitä, jotka »tämän maailman» järkeen vedoten ja siis helposti kannatusta saaden pyrkivät suuntaamaan Seuran toiminnan maailman käytännöllisiä tarpeita palvelemaan. Alkujaan vakaa kompassineula rupeaa viittaamaan suuntaan ja toiseen. Vertikaalivirtojen tilalle – jotka olivatkin oudot ja kummalliset useimmille ihmisille – alkaa tulla horisontaalivirtoja, jotka heti tuntuvat useimmista kovin ymmärrettäviltä, kovin tutuilta. Kuinka vapautuneesti naurahtavatkaan monet jäsenet entisille »alkuaikojen» haaveille, jotka askartelivat »tasojen», »ketjujen», ihmisen prinsiippien, nirvānan ja yleensä kaiken »tuonpuoleisen» kanssa! Idän pyhät kirjat, joista Seuran ensimmäiset suuret julistajat ammensivat, rupeavat tuntumaan mystiseltä hämärältä, jolle ei ole enää tilaa tässä kovien todellisuuksien maailmassa. Ja varsinkin silloin, kun samsaran alueella tapahtuu jotakin tunne-elämää erittäin suuresti kuohuttavaa esim. sota, on helppo vuosisatojen vakiinnuttamiin tunnearvoihin vedoten antaa Seuralle ajankohtaisia tehtäviä. Jos joku yrittää vedota Buddhan tai Kristuksen niihin sanoihin, joihin tämä maailma ei yleensäkään vetoa ja jotka sodan aikana eivät kelpaa mihinkään, on helppo saada useimmat ihmiset tuntemaan, kuinka etäisiä, nykyhetkeen soveltumattomia, suorastaan naurettavia ovatkaan Buddhat ja Kristukset niine oppeineen, jotka ovat ilmeisesti ristiriidassa ajankohdan rautaisten vaatimusten kanssa.

Täten on samsara – oikeammin samsaraa luova ja ylläpitävä sieluntila vähitellen muovaillut mieleisekseen hindulaisuuden, buddhalaisuuden ja kristinuskon, ja samaa se tekee parhaaltaan teosofialle. Kompassineula toisensa jälkeen lakkaa osoittamasta henkeä pohjantähden maille, kautta taivaan ja ihmissielun syvyyksien kulkeva pystysuora virta kääntyy vaakasuoraksi ilmiömaailman virraksi; »jumalallinen hulluus», josta suuret runoilijat ja näkijät ovat kunnioituksella puhuneet, vaihtuu samsaran käytännön vaatimuksia vastaavaksi järjeksi. Ja näin tapahtuessa useimmat ihmiset tuntevat, kuten jo sanoin, helpotusta, heistä tuntuu kuin heidän rakastamastaan opista, Seurasta tai kirkosta lopultakin häviäisi jotakin vaikeata, etäistä, hämärää ja tilalle astuisi selkeätä, ymmärrettävää, käytännöllisesti kelvollista ja – ennen kaikkea – yleistä kunnioitusta herättävää.

Sen vuoksi täytyy tulla aina uusi julistaja ja uusi julistus. Paradoksaalinen totuus on, että niin kauan kuin julistus pysyy outona, kummallisena, vain harvojen omaksumana, siinä vaikuttaa alkuperäinen, tinkimätön totuuden henki; niin pian kuin se muovautuu verraten yleisesti hyväksyttäväksi, yleisen järjen mukaiseksi, totuuden henki on siitä kadonnut.

Suuri, julma minä-harha, joka paisuu vielä julmemmaksi me-harhaksi hillittömine joukkoteurastuksineen, kietoo ihmissielut veren- ja kullanhohtoiseen verkkoonsa. Tämä harha tekee olevaisesta samsaran, ja sen hälvetessä olevainen osoittautuu nirvānaksi. Mutta tämän suuren harhan kietoma maailma ei tahdo vapautua, ja sen vuoksi se ei myöskään tahdo kuulla vapaudenjulistusta, vaan muuntaa sen mieleisekseen, unta häiritsemättömäksi.

Sivumennen sanoen – kuinka ihmeellistä onkaan suuri taide, joka tulee ideain maailmasta, syytasolta! Se on, välittömästä aiheestaan riippumatta, totta aina ja kaikkiallisesti. Aina siitä saakka, kun suuren harhan olemassaolo alkoi itselleni selvitä muutoinkin eikä vain Idän pyhien kirjojen sanana, on Sibeliuksen säveltämä »Ristilukki» loihtinut eteeni sen vaikuttavammin kuin mikään muu asian inhimillinen ilmaisu.

Ja aurinko sammuu, sen kehrää ei näy
se yön ikihelmahan käy.
Ja ihmiset sielutta harhailevat
vain tuntien tiet avarat.
Yön tummuus on heistä kuin hehkuva koi,
he säikkyvät kerran jos valjeta voi,
ja rientäen pois, näin eivätkö ikivapaita ois,
unta kun nähneensä vaan he luulevat nukkuessaan.

Mutt' lukki se punovi pauloja ain, yks' sielu ei lannistu lain.
Se sielu käy vapaana aikojen taa, sen sankarit perinnöks' saa.

Runon alkuperäinen aihe on hyvin tunnettu, mutta varsinkin Sibeliuksen sävelin tulkitsemana se on yhtä hyvin – kuten ovat esim. Tagoren runot – jylhän vaikuttava esitys ihmiselon syvimmästä tragediasta. Sävel tuo esille sen, mihin sanat viittaavat.

Niin, siellä täällä on sieluja, jotka elämästä elämään yhä kasvavin voimin taistelevat lukinverkkoja vastaan, olkoot verkon langat kullatut miten tahansa, pyhitetyt vuosisatojen perinteillä ja miljoonien ihmisten uskolla ja innostuksella. He taistelevat lukinverkkoja vastaan, vaikka tuntevatkin, kuinka se kietoo heidän jäseniään. Hetkeksi he uupuvat, mutta sittenkään he eivät lannistu. Tärkeintä on, että he eivät sisäisesti lumoudu lukinverkkoon edes silloin, kun se heitä kietoo, vaan tietävät sen lukinverkoksi ja tahtovat siitä irti.

Ja jollakin ihmeellisellä lavalla heille kantautuvat jokaisessa elämässä sanat, jotka tulevat suoraan sieltä, mitä Vapautuneet kutsuvat heidän maailmakseen erottaakseen sen tästä ihmisten maailmasta, jota he nimittävät sanalla »teidän maailmanne», sanat, jotka Hiljaisuuden Ääni on meidän ajallemme toistanut:

Mieli on suuri todellisuuden tappaja.
Oppilas tappakoon tappajan.
Sillä kun hänelle oma muotonsa tuntuu epätodelliselta, niin kuin unessa nähdyt muodot valveilla ollessa tuntuvat; kun hän on lakannut kuulemasta monia, voi hän erottaa Yhden – sen sisäisen äänen, joka tappaa ulkonaisen...
Kun maailman melulle sinun puhkeava sielusi kallistaa korvansa, kun suuren harhan ärjyvälle äänelle sielusi vastaa... arvoton pyhäkkö on sielusi hiljaiselle jumalalleen.
Tämä maa, oi oppilas, on surun sali, missä kovien koetusten tieni on pitkin ansoja viritetty pyytämään minäni suureen harhauskoon...
Katsele sielujen joukkoja. Huomaa, kuinka ne liitelevät ihmiselämän myrskyisellä merellä ja kuinka ne uupuneina, vertavuotavina, siipirikkoina toinen toisensa jälkeen putoilevat laineiden kuohuun. Rajutuulten tuudittamina, vihurien viskeleminä ne ajautuvat veden mukana ja katoavat lähimpään suureen pyörteeseen...
Aineen itse ja Hengen Itse eivät voi koskaan sopia. Toisen niistä täytyy hävitä; molemmille ei ole sijaa.

Tämä on heränneiden, vapautuneiden, nirvānan saavuttaneiden julistus ajasta aikaan kaikille nukkuville, kahlehdituille, samsaran lapsille. Ajasta aikaan se kaikuu yhtä tinkimättömänä, samsara-järkeä loukkaavana, alati yhteen suuntaan viittaavana, värähtämättä pystysuoraan, kautta taivaan ja ihmissielun syvyyksien kulkevana. Ja aina uudestaan se sana onnistutaan muuntamaan, rationalisoimaan, lieventämään, taivuttamaan vaakasuoraksi, tämän tason lakikorkeuden alaiseksi. Ja kun nousevat suuret tuulet ja korkeat vedet, niin alkuperäisen julistuksen tunnustajistakin useimmat »ajautuvat veden mukana ja katoavat lähimpään suureen pyörteeseen.

Vain muutamat ovat lannistumattomia, elämästä elämään yhä lannistumattomampia.

Suuri julistus elää ihmisten maailmassa heissä ja heidän kauttaan.

Oi miten yksin he kulkevat! Heitä osoitetaan sormella, heitä ivataan, heille närkästytään. Heidän järjettömyytensä on helppo osoittaa, sillä sen näkee kuka tahansa.

Mutta he kulkevat, aina vain kulkevat outoa polkuaan.

Ristilukki ei lannista heitä verkoillaan, ei edes loistavimmallakaan.

Suuri herätyshuuto elää heissä ja heidän kauttaan ihmisten maailmassa. He ovat huutavan ääni korvessa. Heidän täytyy osata olla yksin.

Teosofi − n:o 1-2, 1940

Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.

Kirjoittaja Y. K. lienee Yrjö Kallinen − Toim. huom.


Etusivu Artikkelit