Suuri julistus suuren harhan muovaamana

Kirjoittanut Y. K.

Buddhalaiset ja suuri Śankarāchārya jakavat olevaisen, käytännöllisesti ottaen, kahteen suureen alueeseen: Samsara, so. koko tämä tavallisesti havaitsemamme ja tajuamamme olemassaolo, mukaan luettuna myös oma pieni, harhanomainen itsemme; tästä alueesta käytetään usein nimitystä relatiivinen, so. suhteellinen maailma; toinen alue on nirvāna, ainoa todellinen, ehdoton maailma. Sanoin, että tämä jako pätee käytännöllisesti ottaen; äärimmäinen totuus on, että samsara ja nirvāna ovat yhtä. On mahdoton edes yrittää selittää, mitä tällä tarkoitetaan. Sen seikan tajuamisessa on äärimmäinen totuus.

Äärimmäisen totuuden julistajille on ominaista kiinteä tinkimättömyys. Heidän sanansa, ajatuksensa ja elämänsä, koko heidän olemuksensa viittaavat alati yhteen suuntaan kuin kompassin neula pohjoiseen. Heitä saatetaan koetella kysymyksillä: Sano meille, onko keisarille maksettava veroa? Heille voidaan valittaa, että joku lyö laimin maiset askareet totuutta etsiessään. Mutta nämä julistajat eivät horjahda. Lyhyesti he antavat vastauksensa samsaran harhoja koskeviin kysymyksiin, vastauksen, joka jälleen viittaa ehdottomaan; tinkimättömästi he toistavat: Vain yksi on tarpeellinen. Kuten meren vedellä on yksi maku, niin minun sanoillani on yksi maku: kärsimys ja kärsimyksestä vapautuminen, sanoi Buddha. – Kun Krishnamurtilta uudestaan ja uudestaan tiedusteltiin hänen suhdettaan politiikkaan, uudistuspyrkimyksiin jne., hän vastasi jyrkästi: Te yritätte parantaa sairaan puun lehtiä. Minulla ei ole mitään tekemistä lehtien kanssa. Minä hoidan sairaan puun juuria.

Suuri Śankarāchārya julistaa:

"Lakaten seuraamasta maailman tietä, lakaten seuraamasta ruumiin tietä, lakaten seuraamasta perinteiden tietä, saata itsesi järkähtämättä seuraamaan Itseä.

Kun ihminen seuraa maailman tietä, perinteiden tietä, ruumiin tietä, tosi viisaus ei hänessä synny."

Kaikki valaistuneet, kaikki vapautuneet ovat yhtä kiinteästi keskittyneitä, yhtä tinkimättömiä. Ajat, olosuhteet ja ihmismielen virtaukset heidän ympärillään vaihtelevat, mutta he viittaavat, kuten jo sanoin, kuin kompassin neula aina yhteen suuntaan. Toista kuvaa käyttääksemme voisimme sanoa, että olosuhteiden ja tapahtumien ohjailemat ihmismielen liikkeet tapahtuvat vaakasuorasti, horisontaalisesti, ja siinä tasossa joka ikiseen mahdolliseen suuntaan; todella syvähenkiset virtaukset taas tapahtuvat – tätä kuvaa käyttääksemme – pystysuoraan, vertikaaliseen suuntaan, ne kulkevat kautta taivaan ja ihmissielun pohjattoman syvyyden. Juuri siksi nämä kaksi virtausta ovat ikuisesti erisuuntaisia, ristiriitaisia. Ja tämä ristiriita koituu miltei aina kohtalokkaaksi syvähenkisille virtauksille. – Tarkastelkaamme asiaa.

Kun valaistuneen julistajan välitön vaikutus koskettaa ihmisiä, monet näistä saavat tästä kosketuksesta aivan kuin uuden virityksen olemukseensa. Magneetin kosketus tekee sopivan aineen magneettiseksi. Hekin alkavat viitata yhteen suuntaan. Heidän tavanmukainen järkeilynsä ja ajatustottumuksensa kadottavat voimansa ainakin hetkeksi, joskus ainiaaksikin. Mutta kun suuri julistaja on poistunut, alkavat hänen seuraajiensa keskuudessa horisontaalivoimat tehdä työtänsä. Käytännöllinen järki, so. samsara-unen minäkeskeiset ajatustottumukset alkavat osoittaa ihmisille suuren julistajan monet väitteet ja elämänohjeet mahdottomiksi. Ja joka kerta tulevat ensikädessä mahdottomiksi juuri todella syvähenkiset julistukset, todelliset vertikaalivirtaukset. Miten täydellisesti onkaan esim. vuorisaarnan ohjeet – rakasta vihollistasi jne. – onnistuttu poistamaan viralliskäytännöllisestä kristinuskosta!

Kaikkien uskontojen piirissä tapahtuu täsmälleen samaa. Koska suunta, joka viittaa nirvānaan, on jyrkässä ristiriidassa samsaran suuntien kanssa, on maailman yksinkertaisin asia osoittaa se mahdottomaksi, järjettömäksi, epäkelvoksi. Ja niin kääntyvät julistajan nimeen perustetun uskonnon virtaukset yhä enemmän samsaran vaatimuksia vastaaviksi. Niissä säilyy eräänlaista henkisyyttä vain sen verran, että ne kykenevät antamaan samsaran elämälle hieman juhlantuntua. Mutta ne varovat häiritsemästä samsaran elämää sen kanssa jyrkässä ristiriidassa olevilla ajatuksilla.

Siellä täällä on yksilöitä, jotka ympäristönsä koko vaikutuksesta huolimatta pitävät sielunsa herkkänä syvähenkisille, "vertikaalisuuntaisille" voimavirroille. Hekin ovat tuhansin tavoin kytkettyjä samsaran elämään. He osallistuvat sen toimintoihin, sen aatevirtauksiin. Saattavatpa he työskennellä erikoisen tehokkaastikin. Mutta vuosi vuodelta – sanoisimmeko elämä elämältä –samsaran elämän unenkaltaisuus käy heille yhä ilmeisemmäksi, yhä vaikuttavamman osan heidän elämässään saavat virtaukset, jotka kulkevat kohti suurta heräämistä ja nirvānaa.

Teosofisen Seuran tehtäväksi tuli H. P. Blavatskyn ja H. S. Olcottin aikana nirvānan, äärimmäisen totuuden julistaminen. Ei niin, että se maailmankuva, joka on luonnehdittu esim. Salaisessa Opissa, olisi ollut sellaisenaan lopullisesti tosi, vaan siten, että Salaisen Opin ja varsinkin äärimmäisen arvostetun Hiljaisuuden Äänen keskeisin julistus oli tosi. Ja tämän julistuksen sisällys oli ja on: On olemassa lopullinen Totuus, Nirvāna. Totuus, Nirvāna, on saavutettavissa. Nyt olette māyān unessa. Herääminen merkitsee totuuden saavuttamista. Herätkää!

Tarvitsee vain eläytyä Salaisen Opin henkeen tai tarkastella pientä käsikirjaa Teosofian avain kokeakseen, miten ehdoton "toisen maailman tuntu" noista teoksista huokuu. Teosofian avaimessa H. P. B. käsittelee mm. kysymystä Teosofisen Seuran suhteesta politiikkaan, eikä hän silloin suinkaan hellävaroen kohtele tätä maailmaa ja sen olosuhteita. Samalla hän kuitenkin ilman varauksia selittää, että Teosofisella Seuralla seurana ei ole mitään tekemistä politiikassa, että Seura voi auttaa ihmiskuntaa ainoastaan yhdellä tavalla: levittämällä tietoa luonnon suurista periaatteista – ykseydestä, veljeydestä, jälleensyntymisestä ja karmasta. – Siis taaskin hoitamalla juuria eikä lehtiä.

Mutta Teosofiseen Seuraan vaikuttavat samat samsara-voimat kuin kaikkiin muihinkin suuriin julistajiin ja heidän seuraajiinsa. Kuta enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän alkaa sen sekä johtajien että jäsenten keskuudessa esiintyä niitä, jotka "tämän maailman" järkeen vedoten ja siis helposti kannatusta saaden pyrkivät suuntaamaan Seuran toiminnan maailman käytännöllisiä tarpeita palvelemaan. Alkujaan vakaa kompassineula rupeaa viittaamaan suuntaan ja toiseen. Vertikaalivirtojen tilalle – jotka olivatkin oudot ja kummalliset useimmille ihmisille – alkaa tulla horisontaalivirtoja, jotka heti tuntuvat useimmista kovin ymmärrettäviltä, kovin tutuilta. Kuinka vapautuneesti naurahtavatkaan monet jäsenet entisille "alkuaikojen" haaveille, jotka askartelivat "tasojen", "ketjujen", ihmisen prinsiippien, nirvānan ja yleensä kaiken "tuonpuoleisen" kanssa! Idän pyhät kirjat, joista Seuran ensimmäiset suuret julistajat ammensivat, rupeavat tuntumaan mystiseltä hämärältä, jolle ei ole enää tilaa tässä kovien todellisuuksien maailmassa. Ja varsinkin silloin, kun samsaran alueella tapahtuu jotakin tunne-elämää erittäin suuresti kuohuttavaa esim. sota, on helppo vuosisatojen vakiinnuttamiin tunnearvoihin vedoten antaa Seuralle ajankohtaisia tehtäviä. Jos joku yrittää vedota Buddhan tai Kristuksen niihin sanoihin, joihin tämä maailma ei yleensäkään vetoa ja jotka sodan aikana eivät kelpaa mihinkään, on helppo saada useimmat ihmiset tuntemaan, kuinka etäisiä, nykyhetkeen soveltumattomia, suorastaan naurettavia ovatkaan Buddhat ja Kristukset niine oppeineen, jotka ovat ilmeisesti ristiriidassa ajankohdan rautaisten vaatimusten kanssa.

Täten on samsara – oikeammin samsaraa luova ja ylläpitävä sieluntila – vähitellen muovaillut mieleisekseen hindulaisuuden, buddhalaisuuden ja kristinuskon, ja samaa se tekee parhaaltaan teosofialle. Kompassineula toisensa jälkeen lakkaa osoittamasta henkeä pohjantähden maille, kautta taivaan ja ihmissielun syvyyksien kulkeva pystysuora virta kääntyy vaakasuoraksi ilmiömaailman virraksi; "jumalallinen hulluus", josta suuret runoilijat ja näkijät ovat kunnioituksella puhuneet, vaihtuu samsaran käytännön vaatimuksia vastaavaksi järjeksi. Ja näin tapahtuessa useimmat ihmiset tuntevat, kuten jo sanoin, helpotusta, heistä tuntuu kuin heidän rakastamastaan opista, Seurasta tai kirkosta lopultakin häviäisi jotakin vaikeata, etäistä, hämärää ja tilalle astuisi selkeätä, ymmärrettävää, käytännöllisesti kelvollista ja – ennen kaikkea – yleistä kunnioitusta herättävää.

Sen vuoksi täytyy tulla aina uusi julistaja ja uusi julistus. Paradoksaalinen totuus on, että niin kauan kuin julistus pysyy outona, kummallisena, vain harvojen omaksumana, siinä vaikuttaa alkuperäinen, tinkimätön totuuden henki; niin pian kuin se muovautuu verraten yleisesti hyväksyttäväksi, yleisen järjen mukaiseksi, totuuden henki on siitä kadonnut.

Suuri, julma minä-harha, joka paisuu vielä julmemmaksi me-harhaksi hillittömine joukkoteurastuksineen, kietoo ihmissielut veren- ja kullanhohtoiseen verkkoonsa. Tämä harha tekee olevaisesta samsaran, ja sen hälvetessä olevainen osoittautuu nirvānaksi. Mutta tämän suuren harhan kietoma maailma ei tahdo vapautua, ja sen vuoksi se ei myöskään tahdo kuulla vapaudenjulistusta, vaan muuntaa sen mieleisekseen, unta häiritsemättömäksi.

Sivumennen sanoen – kuinka ihmeellistä onkaan suuri taide, joka tulee ideain maailmasta, syytasolta! Se on, välittömästä aiheestaan riippumatta, totta aina ja kaikkiallisesti. Aina siitä saakka, kun suuren harhan olemassaolo alkoi itselleni selvitä muutoinkin eikä vain Idän pyhien kirjojen sanana, on Sibeliuksen säveltämä "Ristilukki" loihtinut eteeni sen vaikuttavammin kuin mikään muu asian inhimillinen ilmaisu.

Ja aurinko sammuu, sen kehrää ei näy
se yön ikihelmahan käy.
Ja ihmiset sielutta harhailevat
vain tuntien tiet avarat.
Yön tummuus on heistä kuin hehkuva koi,
he säikkyvät kerran jos valjeta voi,
ja rientäen pois, näin eivätkö ikivapaita ois,
unta kun nähneensä vaan he luulevat nukkuessaan.

Mutt' lukki se punovi pauloja ain, yks' sielu ei lannistu lain.
Se sielu käy vapaana aikojen taa, sen sankarit perinnöks' saa.

Runon alkuperäinen aihe on hyvin tunnettu, mutta varsinkin Sibeliuksen sävelin tulkitsemana se on yhtä hyvin – kuten ovat esim. Tagoren runot – jylhän vaikuttava esitys ihmiselon syvimmästä tragediasta. Sävel tuo esille sen, mihin sanat viittaavat.

Niin, siellä täällä on sieluja, jotka elämästä elämään yhä kasvavin voimin taistelevat lukinverkkoja vastaan, olkoot verkon langat kullatut miten tahansa, pyhitetyt vuosisatojen perinteillä ja miljoonien ihmisten uskolla ja innostuksella. He taistelevat lukinverkkoja vastaan, vaikka tuntevatkin, kuinka se kietoo heidän jäseniään. Hetkeksi he uupuvat, mutta sittenkään he eivät lannistu. Tärkeintä on, että he eivät sisäisesti lumoudu lukinverkkoon edes silloin, kun se heitä kietoo, vaan tietävät sen lukinverkoksi ja tahtovat siitä irti.

Ja jollakin ihmeellisellä lavalla heille kantautuvat jokaisessa elämässä sanat, jotka tulevat suoraan sieltä, mitä Vapautuneet kutsuvat heidän maailmakseen erottaakseen sen tästä ihmisten maailmasta, jota he nimittävät sanalla "teidän maailmanne", sanat, jotka Hiljaisuuden Ääni on meidän ajallemme toistanut:

Mieli on suuri todellisuuden tappaja.
Oppilas tappakoon tappajan.
Sillä kun hänelle oma muotonsa tuntuu epätodelliselta, niin kuin unessa nähdyt muodot valveilla ollessa tuntuvat; kun hän on lakannut kuulemasta monia, voi hän erottaa Yhden – sen sisäisen äänen, joka tappaa ulkonaisen...
Kun maailman melulle sinun puhkeava sielusi kallistaa korvansa, kun suuren harhan ärjyvälle äänelle sielusi vastaa... arvoton pyhäkkö on sielusi hiljaiselle jumalalleen.
Tämä maa, oi oppilas, on surun sali, missä kovien koetusten tieni on pitkin ansoja viritetty pyytämään minäni suureen harhauskoon...
Katsele sielujen joukkoja. Huomaa, kuinka ne liitelevät ihmiselämän myrskyisellä merellä ja kuinka ne uupuneina, vertavuotavina, siipirikkoina toinen toisensa jälkeen putoilevat laineiden kuohuun. Rajutuulten tuudittamina, vihurien viskeleminä ne ajautuvat veden mukana ja katoavat lähimpään suureen pyörteeseen...
Aineen itse ja Hengen Itse eivät voi koskaan sopia. Toisen niistä täytyy hävitä; molemmille ei ole sijaa.

Tämä on heränneiden, vapautuneiden, nirvānan saavuttaneiden julistus ajasta aikaan kaikille nukkuville, kahlehdituille, samsaran lapsille. Ajasta aikaan se kaikuu yhtä tinkimättömänä, samsara-järkeä loukkaavana, alati yhteen suuntaan viittaavana, värähtämättä pystysuoraan, kautta taivaan ja ihmissielun syvyyksien kulkevana. Ja aina uudestaan se sana onnistutaan muuntamaan, rationalisoimaan, lieventämään, taivuttamaan vaakasuoraksi, tämän tason lakikorkeuden alaiseksi. Ja kun nousevat suuret tuulet ja korkeat vedet, niin alkuperäisen julistuksen tunnustajistakin useimmat "ajautuvat veden mukana ja katoavat lähimpään suureen pyörteeseen.

Vain muutamat ovat lannistumattomia, elämästä elämään yhä lannistumattomampia.

Suuri julistus elää ihmisten maailmassa heissä ja heidän kauttaan.

Oi miten yksin he kulkevat! Heitä osoitetaan sormella, heitä ivataan, heille närkästytään. Heidän järjettömyytensä on helppo osoittaa, sillä sen näkee kuka tahansa.

Mutta he kulkevat, aina vain kulkevat outoa polkuaan.

Ristilukki ei lannista heitä verkoillaan, ei edes loistavimmallakaan.

Suuri herätyshuuto elää heissä ja heidän kauttaan ihmisten maailmassa. He ovat huutavan ääni korvessa. Heidän täytyy osata olla yksin.

Teosofi − n:o 1-2, 1940

Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.

"Epätodellisesta johdata meidät todelliseen!"

Kirjoittanut Y. K.

Jonkin ihmisyhteisön keskuuteen syntyneinä olemme tuon yhteisön kohtaloihin ulkonaisesti sidottuja ja sen laatimien lakien sekä yhteisesti tekemien päätösten alaisia. Tuo kaikki ei kuitenkaan estä meitä katselemasta asioita eri kannalta kuin miltä yhteisö keskimäärin niitä katselee. Niin pian kuin meille on selvinnyt erehdykseksi, harhaluuloksi jotkut yhteisöllemme ominaiset uskomukset, emme tietysti enää voikaan, vaikkapa haluaisimmekin, sisäisesti asettua samalle kannalle muiden kanssa. – Ihminen, joka jonkin alkukantaisen kansan keskuudessa eläen oivalsi, että sateen tulo ei suinkaan riipu ihmisuhreista, joilla hänen heimonsa koetti sateenjumalaa suostutella, ei voinut sen jälkeen innostua ihmisten uhraamiseen eikä liioin voinut estää toisia sitä harrastamasta. Järjellistä on otaksua, että hän yhdelle ja toiselle ymmärtäväiselle heimonsa jäsenelle kertoi uudesta käsityksestään, ja kun vihdoin oli uudella kannalla olevien lukumäärä tullut kyllin suureksi, ihmisten uhraaminen loppui itsestään.

Teosofian tarjoama elämänvalaistus on, vakavasti otettuna, verraton auttaja ihmisen pyrkiessä vapautumaan harhoista eli epätodellisesta, kuten vanha, sanoo kaunis intialainen mietelause. Tällainen pyrkimys ei ole merkityksellinen vain kunkin itsensä kannalta, vaan myös sen vuoksi, että jokainen askel, minkä ihminen ottaa vapautuksen tiellä, vaikuttaa herättävästi myös muihin ihmisiin. Hänen kauttaan pääsevät vaikuttamaan ne sisäiset voimat ja näkemykset, joiden on määrä ohjata elämää tulevaisuudessa. Voisimme sanoa, että jokainen kehitystä jouduttava ihminen elää aikansa edellä, näkee, ajattelee ja tuntee toisin kuin useimmat hänen ympärillään. – Kun ottaa huomioon, miten syviä ja laajoja näköaloja teosofinen tutkimus avaa harrastajalleen, saattaa pitää enemmän kuin otaksuttavana, että teosofi joutuu näkemään monta asiaa toisin kuin ne, joilla ei vielä ole aavistustakaan noista näköaloista. Entistä paremmin hän tietysti saattaa ymmärtää kanssaihmisiään, jopa heidän harhojaankin. Usein hän joutuu elämään mukana sellaisessakin, jonka hän tietää erehdyksestä, tietämättömyydestä johtuneeksi. Hetikään aina hän ei voi selittää ympäristölleen edes, missä erehdys piilee, sillä hänen selitystään ei monikaan käsittäisi, vaan hän ehkä aiheuttaisi kiihtymystä ja aikaansaisi juuri sitä pahaa, jota hän mielellään tahtoisi hälventää. Mutta mikään ei saa häntä itseään sisimmässään palaamaan harhaan, josta hän on kerran päässyt vapaaksi.

Nyt on kuitenkin siten, että teosofian harrastelu sinänsä ei vielä todella vapauta ihmistä juuri yhdestäkään harhasta. Omasta kokemuksestani hyvin tiedän, että ihmisellä saattaa olla pää täynnä hienoja ja ihmeellisiä teorioita, joihin hän luulee uskovansa, vieläpä enemmän – jotka hän uskoo harkiten ja vakaumuksellisesti omaksuneensa. Kuitenkin hän saattaa ratkaista kaikki vähänkin tärkeät kannanotot ilman, että nuo teoriat asiaan millään tavoin vaikuttaisivat. Tai ehkäpä hän onnistuu käsittelemään noita teorioita siten, että ne sopivat täsmälleen niihin ratkaisuihin, joita hän itse asiassa on niistä piittaamatta tehnyt. Näin on yleisesti tapahtunut esimerkiksi kristillisen uskon piirissä. Usko, joka kantaa suuren opettajansa nimeä, on onnistuttu selittämään siten, että se oikeuttaa ja pyhittää miltei mitä tahansa, josta suuri opettaja sanoi: Älkää tehkö niin! – ja kieltää sen, mistä opettaja sanoi: Tehkää niin!

Sankaratsharja sanoo:

"Asiain todellinen luonto on kunkin havaittava omakohtaisesti, valaistunein silmin, eikä viisaan välityksellä: vain omin silmin voi nähdä, minkälainen on kuu; kukapa toinen voisi sitä kuvata!

Sanasateinen puhe, taito käsitellä pyhiä kirjoituksia, samoin oppineisuus – nämä antavat pienen persoonallisen ilon oppineelle, mutta eivät auta vapautukseen.

Monisanaiset pyhät kirjat ovat kuin tiheä metsä, jossa mieli harhailee. Sen vuoksi tulee viisaan hartaasti etsiä Itsen luontoa.

Sairaudesta ei päästä lääkkeen nimeä lausumalla, ilman omakohtaista tajuamista ei kenkään vapaudu sanaa 'Brahman' toistamalla."

Sama voidaan sanoa monin eri tavoin, mutta vaikea lienee sanoa sitä selvemmin.

* * *

Mikä ja mitä on täydellinen vapautuneisuuden tila, nirvāna, josta siihen astuneet ovat todistaneet, sitä emme tiedä emmekä voi tietää muutoin kuin kokemalla. Siitä uneksiminen on turhaa. Vapautumisen tapahtuma, joka meitä koskee ja jota tarkoitetaan meille puhuttaessa, on käsillä juuri nyt. Meillä on tällä hetkellä hallussamme edellytykset sitä askelta varten, joka nyt on otettava. Meillä on – puhun tietysti oman näkemykseni valossa – riittävästi kokemusta, älyä, hengenlahjoja. Lisäksi ovat edellämme kulkeneet osoittaneet meille suunnan. Ja kuitenkin on aivan tavallista, että vapautumistapahtuma siinä mielessä, jossa edelläkävijät siitä puhuvat, ei ala meissä. Me saatamme kulkea samaa minäkeskeisen pyyteen, pettymyksen ja tuskan ikuista kiertokulkua, jota olemme elämästä elämään vaeltaneet. Mitä puuttuu? Totta puhuen sitä en tiedä.

Tiedän vain, että vapautumistapahtuman ensimmäiset kokemukset hajottavat maailman ja kokoavat sen uudestaan. Ymmärrän todeksi kauan sitten jostain lukemani kuvapuheen – jota silloin en ymmärtänyt – että jumalat eivät ihmettele meidän heikkouttamme, vaan sitä itsepintaista sitkeyttä, jolla me riipumme harhakäsityksissämme. Tiedän sen, että yksi ainoa hetki sieluntilaa, jossa minäkeskeinen pyyde on todella lakannut mutta joka ei sittenkään ole pysähdystä, vaan pikemmin vyöryntää, itsestään ilman mitään erikoista syytä tapahtuvaan toimintaan, saa kaiken entisen kadottamaan lujuutensa, herättää varman tunnon siitä, että ihmisten kaikki yleiset käsitykset onnenehdoista ovat täysin erheelliset, että pelurin rahanhimolla, kansalaisen tai kansakunnan voitonhalulla ja uskonkilvoittelijan taivaskaipuulla ei ole mitään oleellista eroa.

Läpeensä minäkeskeisen pyyteen kyllästämä ja värittämä mieli aikaansai sen itsepintaisen sitkeyden, jumalienkin ihmettelemän, jolla tarraudumme kiinni harhaan vielä silloinkin, kun kuvittelemme pyrkiväämme vapautukseen. Siksi on ns. ikuisuuspyrkimyksissämmekin jotain suonenvedontapaista jännittyneisyyttä, joka estää liikunnan. Kuta kiihkeämmin ihminen ponnistelee autuuteen, sitä tiukemmin hän pitää itsensä irti autuudesta. Sama on asianlaita kaikessa onnen tavoittelussa, ja sama, mutta raskaammin aalloin, julmemmin takaiskuin, kamppailussa onnesta ja paikasta auringossa kansakuntien kesken.

Sivistykseemme moraalikäsityksineen ja hyvine tapoineen kuuluu sekin, että ihmisessä ilmenevää liian suurta ja muille haitallista itsekkyyttä, minäkeskeisyyttä, etenkin väkivaltaista, pidetään moitittavana. Jonkin kansakunnan jäsenet, monin sitein toisiinsa kiinnitetyt, ovat siksi läheisessä tuntumassa keskenään, että kukin joutuu toistaan vähän oikaisemaan. Näin "minä" itsetehostustarpeineen ja omanvoiton havitteluineen joutuu rajoitusten ja säännöstelyn alaiseksi. Ihmiset kesyyntyvätkin, keskimäärin ottaen, melkoisen hyväntahtoisiksi, mukaviksi lähimmäisiksi.

Mutta samalla "minä" keksii toisia teitä päästäkseen toteuttamaan itsetehostuspyydettään. Se tapahtuu "mutkan kautta", arkipäiväisesti sanoen. Sekä luonnollisin että keinotekoisin raja-aidoin toisistaan erotetut yhteisöt, milloin minkin nimiset, muodostuvat vähitellen jäsentensä joukkominäksi, kollektiiviseksi persoonaksi. Ja miltei kaikki se, mikä yksilöiltä kielletään, selitetään sille ja sen nimessä tehtynä sallituksi.

"Kansallisen politiikan tulee olla itsekästä!" on sääntö, jonka tuntevat ja tunnustavat kaikki ne, jotka yleensä voivat päästä henkilökohtaisesti peliä vähänkin hoitamaan. Mikäli tiedän, myös meidän suuri kansallinen herättäjämme J. V. Snellman vahvisti tämän tunnetun ja perustellun säännön. Monet eivät kuitenkaan pidä verhottomasta itsekkyydestä, ja sen vuoksi monilta salataan tämä tosiasia ja peitetään huntuihin, joista he pitävät. Käytännöllinen tulos, so. kansallinen politiikka, on kummassakin tapauksessa sama.

Tarvinneeko sanoa, että sama sääntö pätee myös monissa muissa yhteisöissä.

Kollektiivinen "minä" pyhittää ja juhlallistaa sen, mitä yksilöllinen "minä" vain salaillen ja häpeillen voi itsessään vaalia. Yhteisön nimissä me saamme palvoa ja rakastaa itseämme miten paljon tahansa. Se ei ole vain luvallista; se on velvollisuus. "Minä" tuntee hivelevää mielihyvää ylistäessään yhteisöä, jonka oivallinen lajinäyte, suhteessa tai toisessa, se tietää olevansa. Vaikea on päästä sellaiseen liioitteluun, että se loukkaisi yleistä makua. Ja tätä keinoa käyttäen ollaan siinä onnellisessa asemassa, että naapuri ei ole liian läheisessä tuntumassa, meitä oikaisemassa. –Naapuri, nähkääs, on samassa touhussa tuolla aidan takana. Sadat, tuhannet tai miljoonat "minät" – yhteisön laadusta ja koosta riippuen – suitsuttavat ylistystä itselleen oman joukkominänsä välityksellä ja nimissä. Kuta kauniimmin onnistuu joku kirjailija, runoilija tai puhuja sanomaan "kaikille rakkaasta", sitä liikuttuneemmaksi sielut tuntevat itsensä.

Tuskin mikään on enää kiellettyä. Miltei kaikki – ulospäin suunnattuna – on nyt oikeutettua ja pyhää. – Caesar, joka henkilönä oli sovinnollinen ja jalo, oli ilman muuta oikeutettu Rooman nimessä ja roomalaisena vuodattamaan suunnattoman määrän verta Britanniasta Espanjaan ja Vähä-Aasiaan ulottuvalla alueella. Lempeän Kristuksen tunnustajat ovat oppi- ja kirkkominuutensa oikeuttamana polttaneet ja surmanneet ihmisiä enemmän kuin minkään muun nimen tunnustajat. Ennen Ranskan suurta vallankumousta harjoitettiin Ranskassa – ja muuallakin – uskomatonta sortoa ja julmuutta kuninkuuden, aateluuden ja pappeuden nimissä ja vallankumouksen aikana katkottiin kauloja hurjan innostuneesti vapauden, veljeyden ja tasa-arvoisuuden vuoksi. – Mutta miksi luetella esimerkkejä! Niitä on maailmanhistoria täynnä ja lisää tulee.

Aina ja kaikkialla ilmenee ihmisissä tuo persoonallisuuden kaksinaisuus, josta mm. Tagore puhuu jossakin kirjassaan: Yksityisinä ihmisinä he ovat, keskimäärin ottaen, kunnon perheenisiä, äitejä, poikia ja tyttäriä, mutta jonkin virallisen yhteisön jäseninä samat ihmiset saattavat olla vallan kauhistuttavia petoja.

Näin käy, kun jokin joukkomielle, todellisesta erilleen luotu, etten sanoisi loihdittu käsite – siis epätodellinen – korotetaan palvonnan kohteeksi, uhreja vaativaksi jumalaksi, ja ihminen – siis todellinen – otetaan pelkkänä käsitteenä, useinkin lukukäsitteenä.

"Minä" loihtii esille joukkomielteitä, oletettujen arvojen kuviteltuja kannattajia "meitä" varten, jotta "meidän" asiamme voitto tuottaisi sille sitä mielihyvää, jota se niin liikuttuneen hartaasti, halajaa.

Itsekkyys ja itserakkaus tulevat kruunatuiksi, pyhitetyiksi. Väkivalta ja armottomuus saavat uudet nimet ja tulevat siunatuiksi. Ja niin käy, kuten Shakespeare lausuu:

"Ei niin hornan valhett' lienekään,
ettei sitä uskoisi kelpo mies,
kun se pyhävaatteissa vastaan käy
ja raamatunlauseella kättä lyö."

Mutta koska petos on suuri ja mittasuhteiltaan laaja, ovat myös sen seuraamukset kaameudessaan valtavat.

Monen kohdalta näyttävät petoksen julmimmatkin muodot saavan jatkua, kunnes ne paljastavat valeverhoistaan riisuttuina itsensä. Tätä tietä pääsi jonkinlaiseen selvyyteen se upseeri, jonka kerrotaan edellisen maailmansodan jonkin helvetin liepeillä purkaneen inhonsa huutoon:

Ehkä on olemassa myös oikotie – ymmärryksen tie. Kukin kulkee polkuaan syystä, jota emme tunne. Olen joskus käyttänyt tuosta salaperäisestä uskaliasta nimitystä "monadinen kohtalo". Juuri sen vuoksi on kaikki väittely todella merkitsevistä asioista turhaa. Uskon ajattelemisen vaikuttavan enemmän. Väittely esimerkiksi sodasta on aivan yhtä toivotonta kuin itse sota. Siitä huolimatta tulevat ihmiset kerran tapahtuvan suuren siirtymisen edellä ja sen aikana siitä paljon väittelemään. Se ei paljoakaan jouduta eikä hidastuta siirtymistä. Se ei ole siirtymisen aiheuttaja, se on sen eräs merkki, kuten lehtien puhkeaminen on kevään merkki.

Mutta ennen yleistä siirtymistä nykyaikaiselta ihmissyöjäasteelta ehtii tapahtua paljon järjetöntä ja julmaa. Ehkä miljoonat miehet, naiset ja lapset ehditään silpoa, polttaa ja kaasuttaa. Sankaruus tulee tuhlautumaan sankaruutta vastaan, yli-inhimilliset ponnistukset tulevat raukeamaan samanlaisiin ponnistuksiin vastapuolella, ihmisen kärsimiskyvyn raja ylitetään, jotta vastapuoli pakotettaisiin saman rajan yli. Murtuneet poistuvat näyttämöltä, ja niin elossa olevilla säilyy usko. – Uljaimmat kansoista käyvät uhreja laskematta vaaraa vastaan milloin uskovat onnen, velvollisuuden ja kunnian sitä vaativan. Vähemmän uljaat etsivät helppoa saalista heikommistaan tietysti aina jonkin korkean ja pyhän oikeuden nimessä! Toiset pysyttelevät syrjästäkatsojina – ehkä hyötyjinä! – niin kauan kuin se tuntuu edullisemmalta kuin iskeminen.

Miten tahansa, kaikki on vain muunnelmia ja vaihtelua minäkeskeisen, usein kollektivisoituneen pyyteen, pettymyksen ja kärsimyksen toivottomassa kehässä. Toisin ajoin, kuten esimerkiksi nykyisin, vauhti kiihtyy suuresti. Se tempaa mukaansa sellaisiakin, jotka jo aavistelevat toista. Hekin luulevat menevänsä mukaan muiden vuoksi, ehkä jonkin "kaikille rakkaan" vuoksi.

Mutta ken kerran on todella nähnyt ja tajunnut harhaksi ihmisten uhraamisen sateenjumalan alttarille, hän ei enää milloinkaan eikä minkään vuoksi voi tuohon julmaan harhaan sisäisesti yhtyä.

Harhoista, joista nyt on puhe, on ylen vaikea vapautua, sillä ne ovat "minälle" mieluisia – ainakin se havittelee niiden kautta jotain mieluista. Useinkin vain äärimmäinen kärsimys antaa ihmiselle voiman uhmata sitä vihlovaa tunnetta, minkä aiheuttaa "minälle" salaisesti mieluisan harhan juureen kajoaminen. Vapautuksen seesteinen ilo tulee vasta sitten, kun harha on hälvennyt.

Kansaamme kohdannut suuri kärsimys auttoi poliittiset yhteisömme yhtäkkiä tajuamaan, että niiden välinen synkein katkeruus onkin perustunut harhaluuloon. Tuo sama harhaluulo on tässä maassa ylläpitänyt kuohuvaa vihaa, se on saanut ihmiset rääkkäämään ja tappamaan toisiaan ja vain hädin tuskin on vältytty uudesta sisällissodasta. Nyt ovat uljaimmat vihaajista astuneet vastapuolen eteen ja sanoneet miehekkäästi: Minä olin väärässä. Antakaa minulle anteeksi! (Näin sanovat kerran eri kansojen miehet toisilleen.) – Voimme toivoa jotain pysyvästikin hyvää tästä heräämisestä. Paljoa ei auta odottaa. Yksi vähäinen harhanmuoto on vain osittain hälvennyt, mutta itse harhan olemusta ei vielä nähdä. Niin kauan kuin näin on, tulee eksytys toisensa jälkeen kylvämään uutta epäluuloa ja vihaa myöskin poliittisten yhteisöjen välille. Mutta kun vihdoin kyllin monet todella tajuavat minäkeskeisen mielen luomusten harhanomaisuuden, silloin häviää epäluulo ja viha, ei vain jonkin kansan yhteisöjen väliltä, vaan myös kansojen ja rotujen väliltä.

Tämä saattaa tapahtua yksilössä, millä hetkellä tahansa. Tätä vapautumistapahtumaa ei kuitenkaan ole sekoitettava ylimalkaiseen sovinnollisuuden harrasteluun. Viimeksi mainittu on enemmän temperamentin kuin näkemyksen kysymys, ja se pettää ensimmäisen kyllin kiihottavan tapahtuman tullen. Reippaasti vihaava ihminen saattaa tajuta harhan ennen kuin laimeampi veljensä.

Varmaa vain on, että kun ihminen on minäkeskeisen mielen nyt puheena olleen petoksen kerran tajunnut, hän tietää ja tuntee vapautuneensa erehdyksestä, joka vuosituhannesta toiseen on peittänyt planeettamme pinnan verellä ja kyynelillä.

Teosofi − n:o 3-4, 1940

Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.

Elämänonnen ekonomiaa

Kirjoittanut Y. K.

Valaistunut ihminen on häiriintymättömän onnellinen, joskin hänen onnensa laatua on valaistumattoman vaikea, ehkä mahdotontakin käsittää. "Viisas ei sure eläviä eikä kuolleita", sanoo Bhagavad Gītā. Meidän tarvitsee vain kuvitella, että itsellämme olisi joka hetki kirkkaana ja selkeänä täysi tietoisuus maailmasta Logoksen ilmennyksenä, täysi tietoisuus suuresta laista, joka ohjaa kaikkea "hyvästä parempaan", sekä täysi tietoisuus siitä, että koko olevainen on yksi jumalallinen kokonaisuus ja havaitsemamme tapahtumat ovat vain varjokuvaleikkiä tajuntamme verholla – voimme samalla kuvitella, mikä rikkumaton rauha silloin olisi mielessämme, tapahtukoon tässä varjokuvaleikissä mitä tahansa.

Mutta niin kauan kuin tuo ykseyden näkemys on enemmän älyllinen kuin todella omakohtaisesti havaittu ja eletty, suuretkin vaihtelut ovat mahdollisia sieluntilassamme. Niin kauan kuin näin on, meidän on ensiksikin pyrittävä syventämään totuudentuntoamme ja samalla, sanoisinko, hoidettava hyvin onnentalouttamme.

Nyt on puhe jälkimmäisestä.

Tunnettu ja todettu tosiasia on se, että vain pieni osa ihmisten kärsimyksistä johtuu todella juuri kohdalla olevista seikoista, mutta suurin osa seikoista, joita surraan, koska ne jo ovat tapahtuneet tai pelätään, koska ne saattavat tulevaisuudessa tapahtua. Tällä hetkellä ja hiljattain kuluneina hetkinä on Suomen kansa kärsinyt etupäässä juuri tulevien tapahtumien pelosta.

Muinaiset stoalaiset filosofit jakoivat ns. onnettomat tapahtumat kahteen ryhmään: niihin, jotka voidaan korjata, ja toisiin, joita ei voida auttaa. Jos oli sattunut jälkimmäisen laatuinen tapaus – kuolema, haaksirikko, jossa oli mennyt ihmishenkiä ja omaisuuksia, tulipalo jne., niin sen suremista pitivät stoalaiset täysin järjenvastaisena. Auttamattoman asian sureminen vain moninkertaistutti onnettomuuden, eikä sellainen ole järjenmukaista. Sama koski myös mahdollisia tulevia onnettomuuksia. Viisaan ihmisen on kerta kaikkiaan vapautettava itsensä auttamattomia asioita koskevista suruista.

Kuuluisa stoalainen keisari Marcus Aurelius on lausunut mm. "Olisinko onneton sen vuoksi, että tämä on minulle tapahtunut? En suinkaan, vaan päinvastoin olen onnellinen siitä, että kykenen olemaan rauhallinen huolimatta tästä tapahtumasta."

Noissa sanoissa on oivallinen näyte stoalaisesta suhtautumisesta tapahtumiin. Pääasia ei ole se, ovatko tapahtumat tavallisen ihmismielen mukaan onnellisia vai onnettomia. Pääasia on tapa, millä suhtaudumme tapahtumiin. Jos ihminen huomaa voivansa suhtautua rauhallisesti onnettomuuteen, on tämä niin arvokas asia hänelle, niin suuri voitto, että se hyvin korvaa onnettoman tapahtuman sinänsä. Ja jos näin on asia jo sattuneiden tapausten suhteen, kuinka paljon enemmän se on siten tulevien tapahtumien suhteen.

Eräs kuuluisa runosäe sanoo:

Saa tuhat kertaa kuolon kestää hän ken pelkää,
mies uljas kokee kuolon kerran vain.

Juuri niin! Ennakolta pelkäävä ihminen saa kestää tulevat ja koskaan tulemattomatkin onnettomuudet tuhansia kertoja, kuluttaa hermojaan ja pilata elämästään ajanjaksoja, jotka pieni määrä ajattelua ja rohkeutta olisi pitänyt rauhallisina ajanjaksoina. Elämän onnen kannalta on perin huonoa onnentalouden hoitoa tuollainen nykyhetken tärveleminen asioilla, jotka joko tulevat tai ovat tulematta meidän voimatta niitä muuttaa. Eikö riitä se, että kannamme tapahtuman silloin, kun se on kohdallamme, vai pitääkö meidän yrittää kantaa sitä jo ajat edeltäkäsin? Varmasti järjellisesti ottaen kullakin hetkellä on suru itsellään ja liika huolehtiminen ja edeltäkäsin kärsiminen osoittaa vain sen, että ihminen pitää itsensä ja oman osansa ylen tärkeänä.

Onnettomuuksien alituinen ajatteleminen ja niiden pelkääminen vetää onnettomuuksia polullemme. Ihminen on magneetti, joka laatunsa mukaisesti vetää puoleensa joko onnea tai onnettomuutta, tavallisesti molempia. Pyrkikäämme vetämään omaan elämänpiiriimme onnea. Älkäämme antako tulevaisuuden varjojen pimentää nykyhetkeä. Ja koettelemusten ollessa kohdallamme muistakaamme Annie Besantin tunnuslause:

"Be strong!"

Se on: "Ole Väkevä!"

Teosofi − n:o 7-8, 1940

Aatteet ja ihmismieli

Kirjoittanut Y. K.

Nuoren, hyvää tarkoittavan aatteen ihmisen hartain innostus ja suurin huoli koskee aatteen levitystyötä. Kolmisenkymmentä vuotta sitten nujersin ja nöyryytin luontoani pakottamalla itseni kauppaamaan silloin ilmestyneitä ensimmäisiä teosofisia kirjoja kotikaupunkini kaduilla ja puistoissa. Junassa matkustaessani talutin itseäni vaunusta vaunuun samassa tarkoituksessa. Mistä lieneekin johtunut, mutta tuollainen kulkukaupustelu oli minulle äärimmäisen vastenmielistä. Häpesin ja hikoilin, mutta samalla halveksin itseäni moisen raukkamaisen häpeilyn vuoksi ja niin laitoin itseni taipaleelle uudestaan ja uudestaan. Kun jollakin kerralla olin saanut myydyksi sen verran, että omatuntoni sen jotenkuten myönsi riittäväksi, lopetin kirjojen tarjoamisen todella helpotuksesta huokaisten. Ja taisi siinä tulla monta kertaa vähän petetyksikin omaatuntoa...

Kirjojen ilmaiseksi jakaminen oli monin verroin helpompaa, ja siihen turvauduinkin niin usein kuin voin.

Tuollaisen ponnistelun tekee kuitenkin mahdolliseksi usko, että levittämällä joitakin tiettyjä tietoja ja ajatuksia saa aikaan suurta ja pysyvää hyvää ihmisten maailmassa. Kun kerran itse on kokenut sellaista hyvää ne omaksuttuaan, tietysti uskoo saman kokemuksen uusiutuvan toisissakin ihmisissä. Ja niin nuori aatteen ihminen ponnistelee tehdäkseen nuo tiedot. ja ajatukset tunnetuiksi, levittää kirjallisuutta, vaikka puuha sinänsä olisi kuinka kiusallista, ehkä rupeaa kirjoitettuaan vieläpä puhumaan ja esitelmöimään – huolimatta siitä, että julkisten puheiden pitäminen on ainakin niiden mielestä, jotka siihen edes jossain määrin todella kykenevät, tukalaa ja jollain tavoin luonnotonta. Helppoa ja mieluista se on vain kyvyttömille.

Myöhemmin saattaa sama ihminen joutua havaitsemaan ja kokemaan jotakin, mikä perin juurin mullistaa hänen entisen uskonsa aatteen levitystyöhön. Kaikki eivät joudu milloinkaan tällaista murrosta kokemaan. Se on tuskallinen, ja ihmissielulla on erinomainen kyky ummistaa silmänsä asioille, jotka loukkaavat sen hellimiä uskomuksia, aiheuttavat sisäistä sortumista. Mutta koska jotkut saattavat murrokseen joutua ja koska toisen ihmisen sana saattaa olla pieneksi avuksi ahdistetulle, käsittelen asiaa seuraavassa.

Kokemus, että ihmiset ovat odottamattoman hitaita ja haluttomia kiinnostumaan asiasta, joka apostolille itselleen on yli kaiken arvokas ja hänen mielestään pitäisi muillekin olla samaa, tulee jokaisen kohdalle ilman muuta. Kaikkien uskontojen työkentillä tämä on erikoisen suurta pettymystä aikaan saanut ja sen pettymyksen varalle ovat sananselittäjät toisiaan vahvistaneet. Vastustus, pilkka ja vaino laukeavat uranuurtajille jonkinlaisina luontaisetuina ja heidän orjantappurakruununsa tavallisesti käsitetään juuri näistä aineksista punotuksi.

Palavasieluista aatteen ihmistä tuo kaikki kuitenkin harvoin tyystin masentaa. Paljon lamauttavampi kokemus – tai sanoisinko näkemys – saattaa häntä kohdata, näkemys, joka on monta sellaistakin tulisielua sammuttanut, jonka tarmoa ihmisten penseys ja vastustus eivät olisi milloinkaan kyenneet lannistamaan.

Tämä lamauttavin näkemys on siinä, että ihminen havaitsee häntä itseään innoittavien tietojen ja ajatusten merkitsevän monille muille jotain aivan toista kuin hänelle, saavan heidän omaksuminaan kokonaan toisen sisällyksen, odottamattoman tulkinnan, jopa muuttuvan ytimeltään täysin vastakkaiseksi sille, mitä hän oli niiden ytimessä nähnyt.

Mitä tuskia risti lieneekin symboloinut Kristuksen ja hänen lähimpien seuraajiensa elämässä, jotakin vielä kauheampaa olisi heidän täytynyt kokea, jos olisivat hengessä nähneet, miten heidän nimissään ja heidän sanojensa voimalla ja niiden puolesta ihmisiä määrättömästi surmataan, kidutetaan ja poltetaan. Elämänoppi, jonka ytimenä on rakkaus, todella muuntui ihmisten omaksumana suurpiirteisimmäksi pirullisuudeksi, mitä historia tuntee. Alkuperäiset puheenparret säilytettiin, mutta ne tulkittiin uudestaan ja niihin liitettiin selitykset. Ja niin esimerkiksi voitiin 1500-luvulla perustaa sellainenkin laitos kuin Jumalallisen rakkauden oratorium – tuota nimeä kannattaa tarkemmin ajatella – joka suuresti vaikutti siihen, että inkvisitio ja polttoroviot otettiin uudestaan käytäntöön ja julmempina kuin milloinkaan ennen. "Polttorovio on ainoa lääke kerettiläisyysrikokselle", selitti "Jumalallisen rakkauden oratoriumin" vaikutusvaltaisin jäsen, josta myöhemmin tuli paavi. "Saatanan vastaan on taisteltava sen omilla aseilla", opetti Ignatius Loyola. Ja niin saatiin alkuun saatanallisuuden kilpailu, jossa kolmikymmenvuotinen sota oli kaiken näännyttävä loistokohta.

Buddhalaisuutta on aina pidetty erikoisena siinä suhteessa, että se on ainoa uskonto, jonka nimessä ei milloinkaan ole sodittu. Tämä käsitys pitää paikkansa vain suhteellisesti. Buddhalainen Zen-koulukunta, joka on melko levinnyt Japanin ylhäisöpiireissä, on tuossa maassa muuntunut sodan filosofiaksi.

Oivallisen näytteen kyvystä selittää oppia antoi eräs pyhä tai puolipyhä pohjoisbuddhalainen eurooppalaiselle tutkijalle, joka ihmetteli sitä, että pyhä mies söi lihaa ja siis vastoin Buddhan antamia ohjeita aiheutti kärsimystä ja kuolemaa tunteville olennoille. Näin selitti viisas: useimmat ihmiset syövät tiedottomina siitä, mitä syömisessä todella tapahtuu; heidän on vältettävä lihaa. Muutamat harvat syövät tietoisesti. He muuntavat eläinelementit ihmiselementeiksi omassa ruumiissaan ja siis auttavat kehitystä. [Marco Pallis: Peaks and Lamas]

Hyvä selittäjä oli myös se entinen uudisasukas Amerikassa, joka aina piti mukanaan raamatun ja kiväärin. Kun häneltä kysyttiin, eikö hän luota Jumalaan, koska turvautuu kivääriin, hän vastasi:

"Enhän koskaan tiedä, milloin hyvä Jumala lähettää näkyviini punanahan, jonka Hän on päättänyt kutsua taivaaseen."

Tämä taasen palauttaa mieleeni erään karmaan uskovan veljeni sanat:

"Uskon, että karma ei tuo sotaa sen kansan tielle, joka ei sotaa tarvitse. Jos siis tulee tilanne, joka vaatii sotaa, on sotaan meneminen karmallinen velvoitus."*

* Saatuani tämän kirjoitelmani valmiiksi luin päivän kirjan "Kuoleman kauppiaat". Teoksen toisen osan lopussa kerrotaan, miten Amerikan yleinen mielipide joutui kuohuksiin saatuaan tietää, että suuri amerikkalainen asetehdas eurooppalaisine sisaryhtiöineen oli myynyt hirmuisia aseita ja ammuksia joka sodassa kummallekin sotivalle puolelle – englantilaisille ja buureille, espanjalaisille ja amerikkalaisille, japanilaisille ja venäläisille. Asetehtaan johtaja tyynnytti myrskyn julkaisemalla sanomalehdissä – suuri määrä lehtiä oli asetehtaiden vaikutuksen alaisena – kauniin selityksen, jossa hän lausui mm. seuraavaa:

"Johannes on antanut meille kuvauksen siitä, miten saatana sidotaan ja miten sitten seuraa tuhatvuotinen valtakunta. Mutta ennen sitä käydään vielä sotia.

Sota on kansojen sairaus, onnettomin ja hirvittävin kaikista ruttotaudeista. Kukaan ei totea tätä niin hyvin kuin asetehtailijat, jotka työskentelevät käsi kädessä tieteen kanssa valmistaakseen yhä tehokkaampia aseita ja myrkkykaasuja. Sota, ihmismielen sairaus, voidaan parantaa vain sodalla. Kuta kauheampi se on, kuta armottomammin sitä käydään, sitä laajempi, sitä suurempi tulee kansojen terveys olemaan yleisen ja verisen puhdistuksen jälkeen. Sota on hävitettävä miekalla, säälimättömyydellä, jota sivistyneet kansat osoittavat sivistymättömiä ja ahnehtivia kohtaan.

Asetehtailija, joka auttaa sodanhaluisten ja barbaarimaisten hävittämisessä, on rauhanystävä, sairauden parantaja. Hänen kiväärinsä ja räjähdysaineensa, hänen kaasunsa ja kuulansa ovat lääkäreitä, jotka parantavat taudin saastuttamat.

Yhtä hyvin kuin pyytää rauhaa rakastavia ja sivistyneitä kansoja puolustautumaan ystävällisin sanoin ja sovittelevin elein, voisi pyytää miestä suojelemaan itseään hullulta koiralta hymyllä ja kädenojennuksella." (Taylor Caldwell: Kuoleman kauppiaat s. 11.)

Esitykseni pyrkii saamaan keveämmän sävyn kuin itse asian kannalta olisi suotavaa. Inhimillisen julmuuden uhrien sielulliset ja ruumiilliset kärsimykset ovat sanomattoman kauheita. Heidän tuskiaan ei vähennä se tosiasia, että useimmat heistä olisivat mielellään tuottaneet toisille saman kärsimyksen, jonka joku toinen ehti tuottaa heille. Esimerkiksi sota itse teossa on kilpatappamista – sitä, eikä mitään muuta. Siinä koetetaan aiheuttaa kauhua ja kuolemaa niin paljon kuin mahdollista, ja siinä voittaa se, joka ehtii ja kykenee aiheuttamaan enemmän kauhua ja kuolemaa. Jumala on sodassa todella johdonmukaisesti sen puolella, jolla on enemmän tykkejä, joka siis ehtii surmata eniten. Tai – käyttääksemme toista symbolia – saatanallisuudesta kilpailtaessa aina voittaa se, joka saa kehitetyksi eniten saatanallisuutta.

Sota on kaiken pahan täydellisyyttä, mutta ei suinkaan ole ainoa paha. Julmuus, viha, panettelu, tunnottomuus kaikissa muodoissaan luo tuskaa maailmaan. Ja näyttää todella siltä, että turhaan ovat eläneet ja turhaan kuolleet ne suuret julistajat, jotka ovat neuvoneet ihmistä luopumaan pahasta ja toteuttamaan hyvää. He ja heidän sanomansa muuttuvat ihmisten maailmassa suuraiheiksi tehdä pahaa, aiheuttaa kipua, kauhua ja kuolemaa.

Tämän tosiasian selvä ja verhoton näkeminen on se, joka saattaa sammuttaa palavimmankin aatteen ihmisen työinnon jonkin opin, maailmankatsomuksen tai tiedon yleistämiseksi. Mitä auttaa ponnistella sivistyksen ja tietojen levittämiseksi, kansan valistustason kohottamiseksi, kun maailman sivistyneimmät kansat osoittautuvat raaemmiksi, julmemmiksi ja tuhoisammiksi kuin ns. sivistymättömät? – Mitä auttaa tiede ja tekniikka, kun ne tuovat elämään lisääntyvää epäsuhtaisuutta, elämän epävarmuutta? – Mitä hyödyttävät yhteiskunnalliset tai valtiolliset uudistukset, kun tyytymättömyys ja katkera viha löytävät uusia aiheita uusista oloista? – Mitä merkitsee uskonto, kun 99 tapauksessa sadasta sen tunnustajat ovat kaikkine voimineen ja kaikkine uskoineen mukana ylläpitämässä ja pyhittämässä kulloinkin vallassa olevaa julmuutta ja pahuutta? – Niin, ja mitä ideaa on siinä, että tehdään ihmisille selkoa jälleensyntymisestä, karmasta, toisista maailmoista, Mestareista jne. kun kerran kaikki nuo asiat saattavat muodostua ja miltei aina muodostuivat itsekkään havittelun aiheiksi, vieläpä erikoislaatuiseksi perusteluksi julmuudelle, kärsimyksen tahallisen aiheuttamisen apologiaksi.

Vaikkapa ei tahtoisikaan väittää lueteltujen hyvien ja arvokkaiden asioiden aiheuttavan ja lisäävän pahaa, kuitenkin on ilmeistä, että ne eivät sanottavasti vähennä pahaa. Jokin elementti ihmisessä suodattaa ja muuttaa kaiken tarkoituksiinsa sopivaksi, selittää, tulkitsee, loogisesti perustelee, kunnes se on muuntanut kaltaisuuteensa kaiken senkin, joka oli tarkoitettu ihmistä itseään muuttamaan.

Tyrmistyneen aatteen ihmisen hämmennystä lisää se, että hän yhtäkkiä tapaa tiellään jonkun, joka ei tiedä Kristuksesta eikä Buddhasta juuri mitään, mutta on – ei ainoastaan periaatteessa vaan vieläpä käytännössäkin – samalla kannalla kuin he ja tuntee tuon kannan järjelliseksi. Hän kohtaa toisen, joka on vain vähän kirjoja lukenut ja auttamattomasti häviäisi jokaisen tietokilpailun mutta jonka koko olemus huokuu rakastavaa, tosi humaania vaikutusta. Hän tulee vastakkain ihmisen kanssa, joka pudistaa päätään jälleensyntymiselle, karmalle, kuolemattomuudellekin, mutta ajattelee ja toimii tavalla, jota usko jälleensyntymiseen, karmaan ja kuolemattomuuteen tuskin kykenisi parantamaan.

Näiden tosiasioiden edessä rupeavat tavalliset puheet jonkin aatteen maailmaa uudistavasta voimasta tuntumaan väsyttäviltä. – Tässä sitä on maailmaa uudistettu hyvien aatteiden ja käänteentekevien parannusten avulla, ja nyt se alkaa kyetä itsemurhaan mahdollisimman älykkäin ja julmin menetelmin! Ja vapahtavien aatteiden, niin henkisten kuin aineellistenkin, innokkaat apostolit saarnaavat sotaa toisiaan vastaan, sotaa, joka on kilpatappamista, kauhun ja kuoleman tahallista aiheuttamista.

Tietysti joku voisi sanoa mietteisiinsä pysähtyneelle aatteen ihmiselle: Älkäämme liioitelko elämän negatiivisia puolia! Onhan silti tosi edistystäkin, onhan rauhallisia rakennuskausiakin historiassa, kykeneehän ihminen sellaiseenkin mikä on kieltämättä ja kaikille hyvää!

Varmasti, saattaisi aatteen ihminen vastata. Mutta tarkemmin tutkien – mitä tekemistä missään todella hyvässä on ollut opeilla, maailmankatsomuksilla, aatteilla? Eikö kaikki inhimillinen hyvyys, mikäli se on aitoa ja yksinomaan rakentavaa, ole äärimmäisen yksinkertaista, luonnollista, kaikista opeista, maailmankatsomuksista ja aatteista riippumatonta? Eikö elävän todellisuuden tarkastelu tänä päivänä osoita, että sellaiset joukot kuin kristityt uskovaiset, materialistit, porvarit, sosialistit, vapaa-ajattelijat, teosofit jne. eivät anna juuri pienintäkään takuuta merkin alaisuuteen kuuluvien hyvyydestä tai huonoudesta, heidän rauhallisuudestaan tai sotaisuudestaan, rakentavasta tai tuhoavasta vaikutuksestaan. Ja eikö sen sijaan näytä olevan yleistä se, että oppien, maailmankatsomusten ja aatteiden innokas kannattaminen aina johtaa loogiseen välttämättömyyteen jopa väkivalloin ehkäistä ja tuhota toisia oppeja, maailmankatsomuksia ja aatteita sekä niiden innokkaita kannattajia?

Aatteen ihminen, joka tämän ja enemmänkin kuin tässä on sanottu, selkeästi näkee, saattaa lakata olemasta aatteen ihminen. Muutamista tulee tämän selvenemisen jälkeen surumielisiä kyynikoita, toisista vain kyynikoita.

Onko tämä tarkastelun lopputulos? Ovatko älykkäät pessimistit lopultakin oikeassa, olivatko saddukealaiset löytäneet ainoan tässä maailmassa mahdollisen viisauden ja onnen?

En usko. Edellä hahmoteltu tarkastelu on nähdäkseni välttämätön, se on tinkimättä ja itseään säälimättä vietävä perille saakka lohduttomimpiin johtopäätöksiin saakka. Mutta "kuolleesta kohdasta" alkaa ymmärrys.

Raamattu varoittaa kaatamasta uutta viiniä vanhoihin leileihin. En tiedä, onko vertaus parhain mahdollinen, mutta käsittääkseni se sisältää saman ratkaisevan toteamuksen, jonka seuraavassa koetan esittää.

Minäkeskeinen, pyydejännitteinen ihmismieli eksyttää ja pettää itseään lakkaamatta niin kauan kuin ihminen ei suuntaa keskitettyä tarkkaavan älyn valosuihkua siihen itseensä. Sen vuoksi ihminen saattaa luulla omaksuneensa oppeja, maailmankatsomuksia ja aatteita, vastaanottaneensa suurten näkijöiden ja julistajien vapauttavan sanoman sellaisenaan, vaikka todellisuudessa hän on kaikesta omaksunut ja vastaanottanut vain sellaista, mikä tyydyttää hänen sisäisesti muuttumatonta mieltään, ja on tulkinnut, selittänyt ja silittänyt kaiken muun minäkeskeistä, pyydejännitteistä mieltään tyydyttäväksi. Hän luulee hyljänneensä entiset arvot ja kunnioittavansa uusia, vaikka todellisuudessa hän parjaa entisiä arvoja vain sen vuoksi, että ei ole onnistunut niitä tavoittamaan, hän moittii niitä samasta syystä kuin tarinan kettu moitti pihlajan marjoja happamiksi. Tuhannet radikaalit yhteiskunnan uudistajat ja köyhien puolesta taistelijat muuttuvat kovin hiljaisiksi ja tyytyväisiksi heti, kun sattuvat löytämään itsensä asemasta, johon liittyy porvarillista mukavuutta tai kapitalistin etuoikeuksia. Ihminen luulee rakastavansa Jeesusta, mutta todellisuudessa yrittää "ratsastaa Jeesuksella taivaaseen". Jos eräänä päivänä kuultaisiin, että Jeesus ei enää istukaan Jumalan oikealla puolella vaan että virka on uskottu toisille, kuinkahan moni välittäisi edes mainita Jeesuksen nimeä! (Pyydän, ajatelkaa tällaista mahdollisuutta ja ihmisten todennäköistä suhtautumista siihen!) Esimerkkejä voisi luetella vaikka loppumattomiin elämän kaikilta aloilta ja kaikkien pyrkimysten piiristä. Yksilöt ja kansat tavoittelevat kaikin kulloinkin tarkoituksenmukaisin keinoin menestystä, varallisuutta, mahtia ja kunniaa ja sisässään ihailevat voittajaa, vaikka voitto olisi saavutettu miten hirvittävin menetelmin tahansa. Alati saa kuulla sanottavan: "Mutta toisaalta täytyy tunnustaa, että kyllä hän on saanut ihmeitä aikaan... kyllä se kansa sittenkin on sotilaskansa... kaikesta huolimatta täytyy kunnioittaa tuollaista tarmoa ja kykyä..." Kaikista kristillisistä, ihmisystävällisistä, rauhaa rakastavista, teosofisista, kaikista ajallista ylenkatsovista ja ikuista ylistävistä mielipiteistä ja uskomuksista huolimatta vanhat arvot hallitsevat ihmissieluja. Elämän näytelmä on kilparynnistystä noiden arvojen tavoittelussa; häviöllä olevat parjaavat niitä suullaan ja tavoittelevat niitä sydämessään. Määrättömän itsepetoksen uhreina he uskovat tosissaan ihmettelevänsä, että jotkut yksilöt ja kansat kehtaavat tavoitella herruutta ja kunniaa, samalla kun he itse, juuri he itse, ylläpitävät herruuden ja kunnian kaikkea hallitsevaa arvoasteikkoa. – Eihän kukaan kilpaile nenärenkaan suuruudesta siellä, missä nenärengasta ei pidetä arvossa.

Uskon elämänprosessin johtavan kunkin kohdalta siihen, että hän vihdoin kääntää tarkkaavan älyn valonheittäjän sieluunsa ja löytää siellä alustavan petoksen. Tarvitaanko siihen satoja vai tuhansia elämiä tai voiko se tapahtua milloin tahansa, sitä en tiedä.

Ennemmin tai myöhemmin uskon kullekin kirkastuvan jotakin, jota en haluaisi nimittää arvoksi, en edes ehdottomaksi arvoksi vaan totuudeksi. Sana "arvo" tuntuu edellyttävän havittelua, pyydettä, ja tässä tapauksessa ei sellaisesta ole kysymys. Se on ymmärtämistä, toteamista, selkeätä tuntoa. Aavistelin sitä, vaikka en vielä silloin sitä tajunnut, kun kotikaupunkini Aatto-looshin jäsenille ehdotin kaksi ajattelemisen aihetta myöhemmissä kokouksissa keskusteltaviksi.

Ensimmäinen oli:

Jos saataisiin varmat todisteet siitä, että H. P. B., Annie Besant ja muut teosofiset johtajat ovat tunnustaneet itse keksineensä ns. teosofisen maailmanselityksen surkean ihmissuvun lohduttamiseksi, vieläkö ja millä perusteella olisimme varmat siitä, että ihminen on jälleensyntyvä olento ja että karman laki hallitsee elämää jne.?

Kun tuo kysymys oli muutamissa kokouksissa tullut käsitellyksi todellisena omantunnon kysymyksenä, esitin toisen:

Jos eräänä päivänä meille selvenisi, että kaikki, mitä on puhuttu kuolemattomuudesta ja jumalallisesta maailmankaikkeudesta onkin valhetta ja että elämä on täydellisesti tarkoituksetonta ja ohimenevää virvatulta, vieläkö ja millä perusteella pyrkisimme hyvään, vaikka se tietäisi meille osattomuutta ja kärsimystäkin?

Olen aina kunnioittanut veljiäni sen johdosta, että he ilmeisesti pyrkivät vastaamaan rehellisesti. Jotkut heistä vastasivat peittelemättä, että heidän mielestään ei tuossa tapauksessa kannattaisi paljoakaan harrastaa hyvää, jos ei pahaakaan. Veli L., ehkä intuitiivisin joukostamme, lausui tähän tapaan:

Jossakin sisimmässäni on järkähtämätön tunto, että jos on sammuttava, on sammuttava hyvänä.

Oliko veli L:n sielussa aina tuo tunto hallitsevana, sitä en tiedä, eikä se edes ole tärkeätä. Varmaa on, että tuo tunto ei pyri Jeesukselle ratsastaen taivaaseen, se ei muunna aatetta ajallisen tai ikuisen menestyksen havitteluksi, se ei kysy, onko edullisempaa aseistautua vai luopua aseista. Tuo tunto on riippumaton mielen rakentamista maailmankuvista. Uskoisin, että se on elämänprosessissa esille kehkeytynyttä tosi henkisyyttä. Sen vuoksi sitä voi tavata ihmisessä, joka ei ole missään tekemisissä sanahelinähenkisyyden kanssa, oppineissa ja oppimattomissa, materialisteissa ja kristityissä, rikkaissa ja köyhissä. Sillä ei ole juuri mitään yhteyttä oppien ja teoriain kanssa. En väitä, että jokin oppi tai teoria ei voisi olla omiaan poistamaan esteitä tämän tosi henkisyyden tieltä. Aivan erikoisen paljon luottaisin teosofiaan tässä suhteessa. Mutta mikään oppi, mikään teoria ei voi valaa sitä ihmiseen. On kuin kullakin olisi sitä oma määränsä. Sitä on kaikissa, joka ikisessä, kaikissa ryöstäjissä, murhaajissa, tyranneissa, valloittajissa. Sen heijastus, sen kajastus saa heidätkin uskottelemaan itselleen ja muille tekoa hyviksi. Petoksellinen sielun välikerros vain taittaa sen säteet, kääntää Jumalan ylösalaisin ja siten muuttaa sen, kuten vanhat viisaat sanovat, saatanaksi.

Petos jatkuu niin kauan kuin ihminen onnistuu itselleen todistelemaan hyväksi ja oikeutetuksi sen, mikä todellisuudessa on julmaa ja salattua itsekkyyttä, joko välitöntä eli yksilöllistä, tai välillistä eli kollektiivista. Sen vuoksi varmaan Kristus puhui niin paljastavasti fariseuksille ja rohkaisevasti katuville syntisille. Ei ole kysymys siitä, onko persoonallinen luonto taittunut hengen hallintaan, vaan siitä, onko itsepetos jo särkymässä vai vieläkö se on aukoton. Vihaisimmat riitapukarit ovat pyhimmin vakuuttuneita omasta sovinnonhalustaan: – Jos luokseni tulee mies ja sanoo: "Eilen tapoin ihmisen ja tiedän tehneeni väärin, olin sokea ja raaka", jokin minussa todistaa, että mies on petoksesta pelastumassa. Mutta jos joku selittää: "Velvollisuutemme on tarttua aseisiin ja uhrautua sen ja sen puolesta, niiden ja niiden arvojen puolesta", silloin ymmärrän, että kokonainen sarja käsiteharhoja ja moninkertainen itsepetos peittää häneltä totuuden.

Vahingoittamattomuus, buddhalaisten ahimsa, positiivisena hyvyys, on jotain ehdotonta tai sitä ei lainkaan ole. Niin pian kuin herää kysymys sen mahdollisista seuraamuksista, sen kannattavaisuudesta, ei ole enää kysymys siitä, vaan itsekkään mielen havitteluista. Ja kuka tahansa kykenee milloin tahansa todistelemaan ja pelottelemaan itsekkään, pyydejännitteisen mielen uskomaan ahimsan kannattamattomaksi. Niin pysyy planeettamme ihmiselo helvettinä, jollainen se on ja jollaiseksi sen ovat viisaat jo kauan sitten todenneet.

Mutta halki helvetin kuuluu kaikkien buddhien ja kaikkien suurten opettajien sanat:

Te, jotka kärsitte, tietäkää, te itse loitte kärsimyksen!
Paha ei lopu pahalla. Paha loppuu vain hyvällä.

Kuinka kuluneilta, laimeilta, voimattomilta tuntuvatkaan moiset sanat kaikista niistä, joiden mielen petoskerros on särkymätön! Mikä maat ja taivaat halkaiseva vapautuksen huuto niissä kaikuukaan niille, jotka jo itse todella alkavat nähdä ja ymmärtää kaiken tuskan aiheuttajan omassa sielussaan, ainoan pettäjän, ainoan vihollisen, ainoan tappajan, ainoan orjuuttajan – minäkeskeisen mielen, jota jäykistävät ja pimittävät lukemattomien perittyjen ennakkoluulojen ja standardisoitujen arvokäsitysten kovettumat.

Teosofi − n:o 9, 1940

Vapautumistapahtumasta

Kirjoittanut Y. K.

Vahinko, ettei suomenkielellä ole ilmestynyt yhtään teosta, jossa olisi koottuna ykseydentuntoon, ykseydentajuun päässeiden ihmisten kokemuksia asiaa todella valaisevaksi esitykseksi. Suomen kielelle käännetty William Jamesin Uskonnollinen kokemus moninaisuudessaan lienee laajin suomalaisen lukijan saatavissa oleva teos tähän suuntaan, mutta siinäkin aidot ykseyskokemukset muodostavat vain pienen osan kokemusten moninaisuudesta. Joillakin muilla kielillä, esimerkiksi englanniksi, on ilmestynyt useitakin asiaa valaisevia kirjoja.

Parhaimpienkin kokoelmien vaikutusta rajoittaa kuitenkin pari seikkaa: ensinnäkin jokainen kokemuksiensa kuvaaja tuntee ja tunnustaa inhimilliset sanat, jopa tavanomaiset inhimilliset ajatuksetkin perin epäkelvoiksi tulkitsemaan kyseisen kokemuksen tosi luontoa; toiseksi parhainkaan mahdollinen kuvaus ei auta lukijaa aitoon kokemukseen, sillä kokemus on mahdollinen vasta silloin, kun sitä estävät tekijät ihmisen omassa ajatuselämässä ovat selkeän ymmärryksen valossa rauenneet.

Kuvausyritysten arvo on siinä, että ne riittävät osoittamaan ennakkoluuloistaan irtautuvalle lukijalle tuollaisen kokemuksen olemassaolon. Kaikkina aikoina, kaikkien uskontojen piirissä ja ulkopuolella on ollut ja on ihmisiä, jotka ovat ymmärtäneet olevaisen kokonaan toisin kuin se tavallisesti ymmärretään. Milloin onnistuneemmista, milloin hyvinkin avuttomista ilmaisuista häämöttää kokemus, jossa on aina yhteisiäkin piirteitä mutta joka usein samalla valautuu kokijan mieltä hallitseviin, hänen tajuntaansa jo lapsuudesta saakka painettuihin muotteihin. Jälkimäisessä tapauksessa tuntuu ilmeiseltä, että kokemus ei ole silloin ollut täydellinen: ihminen on sisäisesti nähnyt ja tajunnutkin jotain kaikki rajoitukset ylittävää, mutta hänen uskomuksiin muotoutunut mielensä on sen tulkinnut omalla tavallaan. Sen vuoksi usein buddhalainen tulkitsee sen buddhalaisin ajatuskuvioin, brahmalainen käyttää brahmalaisia ilmaisuja ja selityksiä, muhamettilainen suufi selittää sitä lainaten Koraania, kristitty puhuu sanoin, joista useimmiten näkee, onko hän katolilainen vai protestantti, ja tieteelliseen ajatteluun kouluttautunut länsimaalainen puhuu kuten konsanaan länsimainen filosofi tai tieteilijä.

Itse kokemuskin sisäisenä havaintona on erilainen eri ihmisillä, joskin sen ydin on sama. Joku selittää elävästi tunteneensa itsensä jokaisessa ympäröivässä luonnonilmiössä – kukissa, puissa, vuorissa, ihmisissä ja eläimissä. Tällaiseenkin kokemukseen liittyy tavallisesti myös laaja, kosminen ykseydentunto, mutta toisissa tapauksissa tämä kosminen ykseys on hallitsevana, kaiken yhdistävänä, joten kuvaaja puhuu vain siitä.

Näihin kokemuksiin liittyy, mikäli olen havainnut, aina kaksi valtavaa tuntoa: tavaton varmuus siitä, että tämä kokemus on vihdoinkin todellisuutta, itse totuutta, jonka rinnalla kaikki tavanomainen tajuaminen on harhanomaista kuin uni, sekä toiseksi väkevä, kaikki kuvaukset ylittävä onnellisuudentunto. Vielä kolmantena tuntona voisi mainita hämmästyksen sen johdosta, ettei ole ennen sitä tajunnut, vaikka se on niin yksinkertaista, niin ilmeisen selvää, että kokemuksen hetkellä on vaikea ymmärtää, miten on voinut joskus elää erillisyyden harhassa.

Tila ei salli ryhtyä näiden kokemusten kuvailuun, sillä niillä voisi täyttää, kuten on täytettykin, suuria teoksia. Toteamme vain, että tuollaisten kokemusten viitoittamalla suunnalla ilmeisesti on se pyhä maa, josta suuret julistajat ovat todistaneet, hindulaisten moksha, Buddhan nirvana ja Jeesuksen taivaanvaltakunta. Heidänkin mukaansa ihmisen periolemus, mielen harhoista vapautuneena, on "olemassaoloa, tajuntaa ja autuutta", vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä jne. Tulkoon kuitenkin heti toistetuksi, että sama asia voidaan kokea myös ilman suurten tai pienten julistajien ennakkoilmoituksia. Ihmisen ei välttämättä tarvitse uskoa yhteenkään uskontunnustukseen, yhteenkään opettajaan kokeakseen ykseyttä. Pikemminkin sen edellytyksenä on vapautuminen tavallisesti ihmismieltä hallitsevista ja sitä pimittävistä uskomuksissa – joskin, kuten sanottu, kokemuksesta välähdyksen saanut ihminen saattaa jälleen kietoutua mielensä uskomuksiin sitä tulkitessaan itselleen ja muille. Vain silloin, kun kokemus on täydellinen, jos niin uskaltaisi sanoa, raukeavat lopullisesti mielen ennakkokuvat.

Teosofisessa kirjallisuudessa, samoin teosofiaa vakavasti harrastavissa ihmisissäkin, kuvastuu vakaumus, joissakin tapauksissa omakohtainen tietokin siitä, että ihmiskuntamme jäsenten yleinen näkemistapa ja siihen pohjautuva suhde olevaiseen ei ole mitään lopullista vaan että on mahdollista nähdä ja käsittää olevaisen aivan toisin sekä että valaistuneet, harhoista vapautuneet ihmiset näkevät, ajattelevat ja toimivat kokonaan toisin kuin ihmissuvun enemmistö. Kuitenkin on todettava, että vain suhteellisen harvoissa tapauksissa tämä vakaumus johtaa mihinkään ratkaiseviin tapahtumiin ihmisessä itsessään. Ensi innostuksen jälkeen – jolloin kylläkin maa ja taivas tuntuvat olevan lähellä toisiaan – tämän asian ajattelu muuttuu yhä enemmän teosofisoivaksi, mielikuvavaraiseksi; päämäärät tuntuvat etääntyvän sitä kauemmaksi, kuta enemmän niitä pohditaan. Ahkeroiminen, harjoittelu ja itsekasvatus näyttävät useimmiten johtavan nöyrään tunnustukseen, että edistyminen on kovin hidasta. Joillekin saattaa antaa jonkinlaista tyydytystä havainto, että he ovat ainakin onnistuneet hankkimaan itselleen poikkeuksellisen runsaan varaston noita teoreettisia tietoja kaikenlaisista salatuista asioista ja voivat ilahduttaa itseään ja muita kertomalla niistä. Mutta useimmiten he, kuten muutkin, tyytyvät omassa sielunelämässään kutakuinkin samaan, mikä sukukuntamme sieluja yleensä tyydyttää.

Niinpä nähdäänkin, että samat ihmiset, jotka ovat mielikuvavaraisesti omaksuneet vallan huimaavia teorioita olevaisesta, sen luonnosta ja voimista, samoin ihmisestä ja hänen kutsumuksestaan, niin he toden tullen asennoituvat samalle kannalle kuin noista teorioista kokonaan piittaamattomat ihmiset. Mielikuvat ovat sittenkin vain mielikuvia, unelmat unelmia, ja kun ihmissuvun valtavan enemmistön ns. todellisuudet – jotka nekin ovat vain mielikuvia, joskin vuosituhansien graniitinlujaksi kiteyttämiä mielikuvia – vyöryvät esille ratkaisua vaativina, ne pyyhkäisevät tajunnan taka-alalle nuo poikkeuksellisen harrastuksen synnyttämä mielikuvat. Niitä äsken viljellyt ihminen elävästi tuntee, että nyt ei ole varaa ottaa niitä ajattelun ja toiminnan lähtökohdaksi, vaan on asetuttava "todellisuuspohjalle". Ja se todellisuuspohja – niin, se on tämän sukukunnan yleisesti omaksumien uskomusten, arvojen ja intohimojen kokonaisuus. Käsitykseni mukaan ne ovat paljon kauempana todellisuudesta kuin esimerkiksi teosofisen kirjallisuuden esittämät rohkeimmatkin väitteet, mutta niillä on puolellaan ei ainoastaan valtavan enemmistön kannatus vaan myös se vielä ratkaisevampi voimamomentti, että me joka ikinen kannamme niitä aivan kuin veressämme. Ne on juurrutettu meihin lapsuudesta saakka jatkuneella suggestiolla, ne ovat tulleet meillekin todellisuuksiksi. Me olemme kokeneet elämän niiden pohjalta, kun taas teosofiset näköalat me olemme läpikäyneet pelkästään mielikuvavaraisesti. Eipä ihme, että viimeksi mainitut saavat vaieta esimerkiksi silloin, kun aseet puhuvat. Ase, laajemmin ottaen taistelun idea, on veressämme, kuvaannollisesti puhuen: me olemme elämästä elämään kokeneet olevaista tämän idean pohjalta ja sen vuoksi meidän on perin vaikea todella nähdä ja käsittää, että se pohjautuu uskoon, vieläpä julmaan harhauskoon, Hiljaisuuden Äänen sanoilla "suureen harhauskoon".

Jotkut opettajat ovat pitäneet mielikuvavaraista askartelua ns. pyhissä asioissa ei vain hyödyttömänä vaan suorastaan vahingollisena. Tällä kansalla näyttää olleen esimerkiksi Buddha, mikäli meillä on tietoa hänen opetuksistaan, ja meidän päivinämme samaa tähdentää vielä paljon jyrkemmin Mr Krishnamurti. Lainkaan tahtomatta kiistää viimeksi mainitun opettajan käsitystä uskaltaisin oman kokemukseni perusteella olla toista mieltä. Tietysti parhainkin harrastelu saattaa muodostua esteeksi, mutta vastaavassa tapauksessa ylhäisten harrastusten puute saattaa merkitä vieläkin tylsempää kuollutta tilaa. Ilmeistä on vain se, että tällainen harrastelu saattaa todella täyttää ihmismielen "korvikkeilla", joihin tyytyvä ihminen voi pitkiksi ajoiksi lakata aidon, kokemuksellisen selvyyden etsinnästä; mutta toisaalta tällainen harrastelu voi myös muodostua ylimenokaudeksi, portaaksi kohti kokemusta.

Se, että esimerkiksi teosofisissa piireissä sangen yleisesti pysytellään, kuten olen jo maininnut, mielikuvavaraisen ja suhteellisen tehottoman harrastelun asteella, johtuu nähdäkseni paitsi ihmismielen tavallisesta rakenteesta myös siitä, että on annettu taivaanrannalla väikkyvien huippujen eksyttää katse juuri kohdalla olevista tehtävistä. Edelleen näyttää siltä, että on yleisesti jätetty vakavaa huomiota vaille kaiken okkulttisen tiedon tähdentämä ohje: Tunne itsesi! Tämän on ehkä kuviteltu tarkoittavan jotain ihmissielun ylimaallisten mahdollisuuksien tuntemista, ehkä egon ja monadin tuntemista. Käsittääkseni kysymys ei kuitenkaan ole sellaisesta, vaan juuri tämän jokapäiväisen, arkisen olemuksemme tekijöiden ja niihin liittyvien voimien, viettymysten, harhojen ja myös todellisuuksien tuntemisesta.

Tässä, juuri tässä on lähtökohta, ja ellei siitä lähdetä, saadaan kokea vaikka loppumattomiin samaa, mitä olen kuvaillut: mieli saa tyydykettä sille välitetyistä kuvista ja noiden kuvien herättämistä tunnelmista, mutta jokainen tärkeä ratkaisu elämässä tehdään noista kuvista piittaamatta – taikka sitten mieli sille ominaisella oveluudella tulkitsee noita kuvia siten, että ne kutakuinkin kitkattomasti soveltuvat siihen yleiseen elämänmenoon, joka on rakentunut kokonaan toisenlaatuisten mielikuvien ja uskomusten pohjalle. Juuri tämänlaatuiset ylen yleiset tapaukset lienevät saaneet Mr Krishnamurtinkin sinkoamaan leikkaavat sanansa, jotka näennäisesti vain tuhoavat mitään rakentamatta, kuten on valitettu.

Miksi emme voi lähteä juuri siitä, missä olemme ja mitä olemme? Pitääkö välttämättä tulla kohdallemme väistämätön, hirvittävä kärsimys, joka sekin vain onnellisimmassa tapauksessa muodostuu lähtökohdaksi johonkin aivan uuteen, ennen kuin aloitamme tilinteon omassa sielussamme? Jos luulemme uskovamme, että ihmissuku nykyisellä asteellaan ja me sen mukana, joka suhteessa tavallisina ihmisinä, olemme "suuren harhan" pauloissa, miksi emme käy kiinni jokaiseen uskomukseen, pelkoon, toiveeseen, joka meille on yhteistä muiden kanssa – jokaiseen arvokäsitykseen, joka ihmismieliä hallitsee, meille itsellemmekin rakkaimpaan, varmimmaltakin tuntuvaan, ja kerrankin sisäistä kipua ja vaikkapa tyhjyyttäkin pelkäämättä tutki sen syntyä, sen olemusta? Jos siinä tarkastelussa sukupolvien ja oman elämämme pyhimmät ja juhlallisimmat arvot ja käsitteelliset "tosiasiat" sattuisivat paljastumaan vaikkapa itsekkyyden ja pelon muunnelmiksi, ovelan itsepetoksen luomuksiksi, tai osoittautuisivat jollain muulla tavoin kerta kaikkiaan toisenlaatuisiksi olemukseltaan kuin yleisesti uskotaan ja me itsekin olemme uskoneet, eihän siinä pitäisi olla mitään tyrmistyttävää. Mehän uskoimme jo ennakolta koko ihmissuvun vaeltavan "suuressa harhassa". Tietysti voisi ajatella, että tarkkailumme tulos merkitsisi vain uutta harhaa. Sellaisen mahdollisuuden varalle ei ole muuta keinoa, kuin jatkaa tarkastelua.

Sen sijaan on toiselta puolen aivan ilmeistä, että jos tyydymme vallitseviin käsityksiin, uskomuksiin ja arvoihin joko sellaisinaan tai vaikkapa teosofisesti väritettyinä; jos "maailman melulle sinun puhkeava sielusi kallistaa korvansa", jos "suuren harhan ärjyvälle äänelle sielusi vastaa", niin meidän on myös rehellisesti myönnettävä, että "arvoton on pyhäkkö sielusi hiljaiselle jumalalleen". (Hiljaisuuden Ääni). Ja jos tämän myönnettyänne edelleen jäämme päätämme nyökytellen ja ehkä huoaten samaan tilaan, mitä todellista tulosta on kaikesta mielikuvavaraisesta teosofiastamme?

Tässä on nähdäkseni elämän ja kuoleman kysymys Teosofisen Seurankin kannalta. Ainakin on kysymyksessä se, onko tämä seura jäsenineen vähitellen maatuva, ympäristöönsä mukautuva ja tehottomaksi kerhoksi kesyyntyvä, vai tuleeko se dynaamisen elämän keskukseksi.

Kysymys on sitäkin kohtalokkaampi seuran kannalta, kun otamme huomioon, että uusi, oikeammin ikivanha elämännäkemys, josta kirjoitukseni alussa käytin paremman sanan puutteessa nimitystä ykseydellinen näkemys, parhaiten kumpuaa esille teosofisten piirien ulkopuolella. Nykyajan maailmankirjallisuudessa, jopa lähimmässä ympäristössämme elävien ihmisten piirissä voisimme poimia lukuisia todisteita näkemyksestä ja kokemuksesta, jotka hämmästyttävällä voimalla kaatavat eristyksen harhan hienoimpiakin rakennelmia, järeimmistä puhumattakaan. Keskellä tämän maailman taisteluita ja hälinää nousee ihmisiä, milloin ns. oppimattomia, milloin tiedollisen sivistyksen huippukykyjä, jotka tyynesti ja rohkeasti todistavat sellaisesta, mistä teosofisissa piireissä on vain kaukaisena unelmana puhuttu. Joskus he lausuvat ajatuksia, jotka hyvinkin voisivat viedä heidät polttoroviolle, ainakin vankilaan. Näyttää, kuin mysteeritieto löytäisi heissä elävän ilmaisijan, vaikka eivät puhune sanaakaan mysteereistä. Heitä kuunnellessa ja lukiessa tulee mieleen, että ehkäpä sittenkin ikiaikainen suuri Valo löytää todistajansa, niin että sen ei enää tarvitse muuttua mysteeritiedoksi, vaiteliaiden vihittyjen salaisuudeksi, kuten se on moneen otteeseen ollut.

Vielä monin verroin lukuisammin tapaa nykyisin ihmisiä, jotka eivät ole eivätkä yritä olla julistajia, eivätpä edes näe mitään merkillistä omassa elämänasenteessaan, mutta jotka kuitenkin ja – sanoisinko luonnonvaraisesta – ovat näitä asioita tutkivan tarkkailijan kannalta katsoen aivan ihmeellisen vapautuneita, etten sanoisi valaistuneita. Näyttää kuin heidän sielunsa olisi varjeltunut jännityksiä synnyttäviltä ihanteilta, maallisilta ja taivaallisilta pakkomielteiltä. Luonnollinen, itsetiedon hengen selkeys ja hyvänsuopaisuus on tehnyt heidät kutakuinkin vastaanottamattomiksi kaikelle sille yllytykselle ja kiihkolle, joka ns. pyhien arvojen lippuja liehuttaen temmeltää tässä maailmassa. Ja kun muistakaan maailmoista ei ole heidän korviinsa kantautunut velvoittavia viittauksia tai kehotuksia taisteluun, heillä on rauha sekä itsensä kanssa että maailman kanssa – mikäli maailma ei pakota heitä sellaiseen, minkä he näkevät silkaksi järjettömyydeksi.

Elämänmyönteinen, periytyneistä pakkomielteistä vapautuva ajattelu ilmenee monivivahteisena ja eriasteisena, milloin syvänä filosofiana, milloin vain uutena ja itsestään taukoamatta uudistuvana sielunelämänä. Missä määrin se rupeaa ilmenemään myös teosofisissa piireissä, on vielä tietymätöntä. Tietysti on olemassa sekin mahdollisuus, että kiinteiksi mielikuviksi jähmettynyt ja – mikä vielä arveluttavampaa, ei-teosofisen vanhan maailman pakkomielteisiin mukautunut teosofinen usko osoittautuu kahleeksi, kuten esimerkiksi sovinnainen, mammonan kanssa liittoutunut uskonnollisuus. Mutta näinhän ei välttämättä tarvinne käydä.

Kirjain kuolettaa, mutta henki tekee eläväksi myös teosofiassa. Ja "suuren harjanteen takainen henki" on elävä, voimallinen ja vapauttava, ellei sitä yritetä alentaa pyyteellisen mielen rakennelmien pyhittäjäksi.

Että näin ei tapahtuisi vaan että henki pääsisi puhtaana vaikuttamaan, on mielen viettymykset ymmärrettävä. Vaikeutena taasen tässä on se, että mielen olemus on pyydettä, havittelua, elämysten kaipuuta, tarvetta itsetehostukseen. Tämän asian ymmärtämisessä – ei sen uskomisessa – tulee mahdolliseksi tila, jossa on syvä ja rikkumaton tyytyväisyys jopa tapahtumattomuuteen, elämyksettömyyteen ja joka sen vuoksi rupeaa täyttymään ennen tuntemattomalla tapahtumisella. Mitään havittelematon ja mitään hylkimätön, kaikkea myötätuntoisesti havaitseva, toteava tarkkailu on kohdistettavia niin omaan sielunelämään kuin ympäröivään maailmaankin, ja tähän myötätuntoiseen ja vireään havaitsemiseen hukkuu pyyde.

Kaikki väittely tästä asiasta on asian omasta luonnosta johtuen hedelmätöntä. Sen hyväksi ei liioin voida tehdä propagandaa. Sekä väittelyn että propagandan tässä maailmassa täytyy noudatella ihmismielen juonteita, täytyy vedota mieleen, mutta siihen ei voida vedota silloin, kun on kysymyksessä sen ylittäminen. "Mieli on suuri todellisuuden tappaja", mutta sitä itseään ei tapeta taistelulla. Pimeyden ja valon välillä ei ole taistelua muualla kuin runollisessa mielikuvituksessa. Kun valo pääsee esille, pimeyttä ei yksinkertaisesti ole. Korkeintaan voidaan kiinnittää ihmisen huomio niihin kaihtimiin, jotka peittävät hänen ymmärryksensä valoa. Nuo kaihtimet – sovinnaiset uskomukset, mielipiteet, arvot – saattavat olla ihmiselle rakkaita ja varsin todellisuudentuntoisia. Tässä tapauksessa niiden valtaa on perin vaikea horjuttaa. Ellei ihminen niiden periolemusta ymmärrä, hän korkeintaan suostuu vaihtamaan ne hieman uudenaikaisempiin, mutta sittenkin yhtä sovinnaisiin kaihtimiin.

Kaihdin toisensa jälkeen häviää sikäli kuin sen olemus on nähty. Jo tämä on tapahtumista vapauttavaa, valaisevaa tapahtumista. Se on kuitenkin vasta esteiden poistamista tosi tapahtuman, taukoamattoman ja ihmeellisen, tieltä.

Ihmeellisin tapahtuma on alati yhä esteettömämmin havaittu ja koettu elämä.

Teosofi − n:o 11-12, 1940

Asurat ja nykyiset maailmantapahtumat

Kirjoittanut Y. K.

Muutama vuosi sitten minulla oli onni viettää rikas iltapäivä Lontoon liepeillä olevassa Englannin Teosofisen Seuran tieteellisessä tutkimuskeskuksessa. Keskuksessa työskentelevien – ja asuvienkin – tutkijain joukosta jouduin eniten keskustelemaan talon isännän, Mr Gardnerin kanssa. Mr Gardner on Englannin T. S:n entinen ylisihteeri – hänen rouvansa, Adelaide Gardner, joka on vieraillut Suomessakin, hoitaa nykyisin samaa tärkeää virkaa.

Satuin esittämään Mr Gardnerille jonkin nykyistä erikoisen sotaista periodia koskevan huomautuksen oman vähäisen näkemykseni kannalta. Huomautukseni osoittautui hedelmälliseksi sikäli, että Mr Gardner sai aiheen palauttaa mieleeni kolme suurta olentoluokkaa, joista H. P. B:n Salainen oppi laajasti puhuu – asurat, agnishvātta-pitrit ja barhishad-pitrit – sekä niiden osuuden ihmisen kehitykseen nykyisessä neljännessä planeettaketjussa, sekä esittää sellaistakin näiden olentojen, varsinkin juuri asuroiden tehtävästä, jota aikaisemmin en ollut osannut ajatella. Pääkohta hänen asuroita koskevassa selityksessään oli se, että tämä taistelujen ja sotien periodi nykyisessä viidennessä kantarodussamme on todistus siitä, että asurat suorittavat parhaillaan mitä voimakkaimmin ja onnistuneimmin loppuun heille kuuluvaa osuutta ihmisen kehityksessä. Kuuntelin vanhaa salatieteilijää, joka käsitykseni mukaan Mr Gardner on salatieteilijä ei ainoastaan sanan kirjallisessa mielessä, vaan hän on samalla omintakeisesti tutkiva ja työskentelevä salatieteilijä. Melkeinpä pidättelin hengitystäni. Tietenkään en uskalla muodostaa liian pitkälle meneviä mielipiteitä hänen kannastaan, sillä väärintulkitsemisen vaara olisi kovin ilmeinen, mutta sain sen käsityksen, että hän suhtautui tapahtumiin tieteellisellä objektiivisuudella. Hän ei sanallakaan ilmaissut persoonallisia toiveitaan siitä, miten tulisi olla; hän vain totesi miten on. Ihailen hänessä ihmistä, joka todella tarkastelee ajan tapahtumia ikuisuuden taustaa vasten, ilmiömaailman myrskyjä luonnon sisäisten voimien ja lakien pohjalta.

Kaikki se, mitä hän sanoi asuroista ja heidän osuudestaan nykyajan tapahtumiin, sai minut kotiin palattuani tarkistamaan puutteellisia tietojani noista olennoista. Kirjallisia lähteitä, sekä teosofisia että muita, olisi hallussani riittävästi perusteellisempaakin tutkimustyötä varten, mutta sellaisen suorittamiseen ei minulla ole ollut aikaa eikä voimia. Seuraavassa haluan kuitenkin aivan pääpiirtein esittää jotakin selville saamaani, sekä omia ajatuksiani että johtopäätöksiäni asiain johdosta.

Tarvinneeko sanoa, että siitä, mitä nyt esitän, ei Mr Gardner ole pienimmälläkään tavalla vastuussa. Hän antoi vain sysäyksen asian tutkimiseen, ja siitä olen hänelle kiitollinen.

Sanskritinkielinen sana "asura" voidaan johtaa kahdestakin sanajuuresta ja saa niin ollen kaksi eri merkitystä. Se voidaan johtaa juuresta "asu" – jumalallinen henkäys – mutta yleisimmin se johdetaan sanasta "sura" – jumala – jolloin "asura" merkitsee "ei-jumala", jumalallisen vastakohta. Tässä mielessä puhutaankin vaiheesta, jolloin "surat" muuttuivat "asuroiksi". Seuraamme nyt asuroiden historiaa sellaisena kuin se yleisimmin esitetään idän pyhissä kirjoissa – tietysti niissä useimmiten mytologisten verhojen peittämänä – sekä salaisiin kommentaareihin nojautuvassa tai salatieteelliseen tutkimukseen perustuvassa teosofisessa kirjallisuudessa. Mahdolliset virheet pyydän anteeksi ja olen erittäin kiitollinen, jos joku sopivan tilaisuuden tullen hyväntahtoisesti oikaisisi esitykseni sitä osaa, joka pyrkii vain toistamaan sen, mitä teosofisessa kirjallisuudessa on asiasta sanottu. Ehkä lisäksi on vielä huomautettava, että teosofisten tutkijainkin teoksista löytää ainakin näennäisesti keskenään ristiriitaisia merkintöjä, joskin pääasioissa he tuntuvat olevan samaa mieltä.

Asuroiden alkukotia etsiessämme meidän on palautettava mieleemme, että se suuri kehitysjärjestelmä, josta olemme itsemme löytäneet, muodostuu seitsemästä planeettaketjusta. Valitettavasti en voi tässä yhteydessä ryhtyä tätä järjestelmää ymmärrettävästi selittämään, sillä jos niin tekisin, en ehtisi sanaakaan sanoa varsinaisesta aiheestani. Onneksi useimmat kuulijoistani tuntevat järjestelmän ulkopiirteet. Riittää kun mainitsen, että planeettaketju, johon maapallomme kuuluu, on neljäs nykyisessä järjestelmässä, eli siis keskimmäinen. Samalla se on "alin" ketju siinä mielessä, että sen keskimmäinen planeetta – maa – on syvimmällä aineen tasolla.

Ensimmäinen ketju, inhimillisesti puhuen miltei mittaamattomia ajanjaksoja sitten ollut, oli sen sijaan korkeilla ylifyysisillä tasoilla, nimittäin ātmisella, budhisella sekä mentaali- eli älytasolla. Nyt on huomattava eräs erittäin tärkeä seikka aiheemme kannalta: kärsimyksen tunnetta, sanan inhimillisessä mielessä, ei voi esiintyä niissä maailmoissa, niillä tasoilla, joissa ja joilla ensimmäisen ketjun eli manvantaran pallot olivat. Senpä vuoksi nekin olennot, joiden voisi sanoa vastaavan meidän ketjumme ihmiskuntaa tuon ketjun ylhäisissä maailmoissa, kehittyivät ilman surua, ilman tuskaa, ilman kärsimystä. Toinen, yhtä tärkeä huomautus on se, että tuon ketjun kehittyneempien olentojen kehitystarkoituksena oli ahamkāra, so. minää muodostava kyky (sanoista "aham" = minä ja "kara" = tekijä). Olennot, jotka astuivat tuon ketjun tuotteina kehitykseen, olivat siis erittäin voimakkaasti minäkeskeisiä ja koska he olivat kehittyneet ilman kärsimystä, heiltä puuttui kärsimyksen tajuamiskyky, samalla myös myötätunnon ja säälin kyky. Emme nyt ehdi yrittää laajemmin kuvailla, minkälaisia ovat olennot, jotka ovat häikäisevän älykkäitä, voimakkaasti minäkeskeisiä ja säälimättömiä, mutta kukin voi mielikuvituksessaan katsella sellaista olentoa– joskaan ei ole syytä tarkastella liian usein sellaisia mielikuvia. Nimitys, jonka salainen kommentaari antaa tuolle ensimmäiselle ketjulle, on oireellinen; se on "Brahmān pimeyden ruumis".

Nämä olennot, ainakin osa heistä, ovat niitä, jotka kantavat nimeä asura. Ylen kaukaa oli meidän siis etsittävä asuroiden alkukotia. Ja suunnattomasti he ovat meistä edellä joissakin suhteissa, sillä kun he saavuttivat tuon eräässä mielessä korkean tietoisuuden asteen jo ensimmäisessä ketjussa, me opettelemme ihmiskunta-läksyämme vasta tässä neljännessä ketjussa.

Kun ensimmäistä ketjua seuraavat ketjut kehittivät muiden luontokuntien ohella myös ihmiskuntaa vastaavan olentoluokkansa, suuri määrä asuroista osalllistui kehitykseen sekä itse osittain kehittyen että omalla tavallaan vaikuttaen kehitykseen. Emme pysähdy tarkkailemaan heidän osuuttaan välillä olevissa ketjuissa, mutta siirrymme suoraan nykyiselle eli maaketjulle.

Kaikki teosofiseen kirjallisuuteen perehtyneet tietävät, että tutkimus, jota tämä kirjallisuus esittää, asettaa erittäin ratkaisevan merkityksen tämän neljännen ketjun kierroksen kolmannelle kantarodulle, ns. lemurialaiselle rodulle. Taaskaan emme ehdi tarkemmin kuvailemaan niitä valtavia tapahtumia tuossa kantarodussa, joista salatieteellinen historia kertoo. "Tulen Herrojen" laskeutuminen planeetallemme oli yksi ketjumme käännetapahtuma; toinen oli se suuri draama, joka eri kansojen pyhissä kirjoissa kuvastelee enkelien lankeemuksena, mutta joka salatieteellisen historiatutkimuksen mukaan merkitsee – ainakin on tämä legendan eräs merkitys – sitä, että niistä eriasteisista olennoista, jotka silloin saivat käskyn ruumiillistua planeettamme ihmiskuntaan sen kehityksen jouduttamiseksi, "yksi kolmasosa kieltäytyi".

Eräässä varhaisessa esitelmässään, joka julkaistiin The Theosophist -lehdessä painettuna vasta v. 1937, Annie Besant kuvaa laajasti tätä tapahtumaa. Kieltäytyjät olivat asuroita, ja vasta tämän tapahtuman jälkeen heitä voidaankin todella nimittää "asuroiksi", "suran", jumalallisen vastakohtana. He olivat älykkäitä, ylpeitä, kylmiä, voisipa sanoa teräksisesti minäkeskeisiä olentoja. Heille tarjottiin asunnoiksi käyttövälineitä, jotka heidän mielestään olivat arvottomia, jotka heissä herättivät syvää ylenkatsetta. "Kaksi kolmatta osaa enkeleistä", jotka salaisen kommentaarin mukaan tottelivat ruumiillistumiskäskyä, tietysti näkivät saman asian, mutta heissä vaikutti sekä kuuliaisuuden kyky että tahto auttaa, ja siksi he tottelivat käskyä. Asurat eivät voineet totella ketään eikä heillä ollut sitä myötätuntoa, joka herättää tahdon auttaa.

Kuitenkaan eivät asuratkaan voineet loputtomiin vastustaa kehityksen lakia, ja niinpä heidän oli pakko ruumiillistua seuraavassa eli atlantilaisessa kantarodussa. Heidän kieltäytymisensä ruumiillistumasta lemurialaisessa rodussa oli osaltaan aikaansaanut tavattomia, inhimillisesti puhuen hirvittäviä seuraamuksia tuossa rodussa, ja heidän vihdoin astuessa inhimillisiin ruumiisiin Atlantiksella he pääasiallisesti aiheuttivat tuolle rodulle myöhemmin ominaisen kammottavan mustan magian, joka vihdoin vei koko mantereen täydelliseen tuhoon.

Monien asuroiden sanotaan tuon katastrofin johdosta ja sen jälkeen kääntyneen toisille linjoille, jumalalliselle tielle, jota ihmissuku yleensä hitaasti vaeltaa. Toisten, ja nimenomaan korkeimpien heistä, sanoo Annie Besant vapaaehtoisesti ottaneen vastaan tehtävän, jota meidän tavallisten ihmisten on kovin vaikea käsittää – heistä tuli ns. tummien kasvojen herroja, olentoja, joiden tehtävänä on palvella kehitystä näennäisesti vastustamalla sitä, taistelematta kehitystä vastaan, edustamalla alaspäisen kaaren, ulosmenon tien, pravrittimargan ideoita ja voimia nykyisellä ylöspäisellä kaarella, paluun tiellä, nivrittimargalla.

Jälleen kosketin käsitteitä, jotka teosofian tutkijoille ovat tuttuja mutta joita kirjallisuuteemme perehtymättömän on tietysti vaikea käsittää. Mainitaan vain aivan lyhyesti, että luonnon kaikkialliseen aaltoliikkeeseen kuuluu sekin, että kaikissa elämänkausissa, olkoon kysymyksessä kokonainen järjestelmä, sen osa eli ketju, ketjun eri kantarodut, kantarotujen alarodut jne., kussakin aina tapahtuu prosessi, jota voidaan nimittää hengen aineeseen laskeutumiseksi ja sen jälkeen, kun alin kohta on sivuutettu, hengen nousemiseksi aineen herraksi. Tämä sama aalto toteutuu myös jokaisen ihmisen – oikeammin monadin – suuressa kehityskulussa: tältäkin kannalta katsoen kehityksen alkupuoli kautta maailmoiden kulkee yhä syvemmälle aineeseen, eristykseen, ihmispsyykeen kannalta katsoen minäisyyteen, ja jälkimmäinen vaihe kohti henkisyyttä, ykseyttä, ihmispsyyken kannalta kohti ei-minäisyyttä, so. kohti ykseyden tunteen riemua, rakkautta ja veljeyttä.

Inhimillisen kehityksen ja samalla myös koko planeettaketjumme kannalta olemme sivuuttaneet tai parhaillaan suuri osa ihmiskunnasta sivuuttaa käännekohtaa, joka muuttaa alaspäisen kaaren ylöspäiseksi kaareksi, pravrittimargan nivrittimargaksi. Käännekohta ei suinkaan ole mikään tarkoin merkittävä jyrkkä taite ihmisen kehityksessä, vaan sekin on osaltansa kokonainen prosessi, jossa voimat ja vastavoimat vetävät ihmistä sinne tänne ja vain sitä mukaa, kuin ylöspäisen kaaren johtavat ideat todella pääsevät murtautumaan ihmisen hengestä hänen sielunelämäänsä, hän alkaa vähitellen johdonmukaisesti vaeltaa paluun tietä, nivrittimargaa.

Nyt on huomattava kaksi tärkeätä seikkaa: näiden kahden tien johtavat ideat ovat eräässä mielessä täysin vastakkaiset, kuten laskun ja nousun liikkeet ovat suunniltaan vastakkaiset; eikä nousevalle kaarelle voi kukaan siirtyä, ennen kuin hän on todella saavuttanut alaspäisen kaaren tarkoituksena kehitystuloksen. Näistä seikoista johtuu montakin kiinnostavaa seurausta, kuten tulemme näkemään.

Sanoin jo, että ns. alaspäin kulkeva kehityskaari merkitsee ihmisen osalta aineeseen uppoutumista, toisin sanoen rajoittumista, erillistymistä, minäistymistä, minä-olen-minä-tietoisuuden selkenemistä ja lujittamista. Sovinnaisen moraalin kannalta tämä tietysti on perin arveluttavaa, koska se on samalla itsekkyyden kehittymistä, anastamista, saalistamista ja oman puolustamista, mutta syvemmin ajatellen tämä kehitystulos on jotakin, josta on aivan riittämätöntä käyttää sellaistakin nimitystä kuin arvokas; se on rajattoman arvokas, sillä se kuuluu luonnon välttämättömyyteen. Vain sellaisen prosessin kautta tulee ihminen, tulevaisuuden loistava ilmestys, mahdolliseksi. Hänen tulee ensin, voisimme sanoa, muodostua, kiinteytyä, herätä itsetietoisuuteen omasta olemassaolostaan, ja vasta sen jälkeen saattaa alkaa toinen kehitysvaihe, jonka varrella hän jalostuu, laajentuu, kirkastuu hengessä.

Alaspäin kulkevan kaaren hallitsevana voimana ja samalla sen tarkoituksena on ahamkāra, minää muodostava kyky. Muistamme, että asuroiden oman maailman, ensimmäisen ketjun, "pimeyden ruumiin" huomattavin kehitystulos oli juuri ahamkāra, älyn selkeyttämä kyky olla "minä" teräksisen lujasti, kuten sanoin. Nyt pääsemme suoraan lopputulokseen: asuroiden tehtävänä on ollut ja parhaillaan on minätietoisuuden, älyllisesti selkeän, kiinteän, voimakkaan, kāma-manasisen minäisyyden kehityksen jouduttaminen ihmiskunnassa. Se kehitys vaatii tehokkaita elämyksiä, voimakkaita kiihkoja, minän ja muiden rajankäynnin väkeviä taisteluita. Niiden aikaansaaminen, ihmismielten ärsyttely siten, että lakkaamatta syntyy taistelua, mullistusta, kärsimystä, hurmaa, kiihkeää, intohimoista elämän ja kuoleman leikkiä – kas siinä asuroiden suuri tehtävä, josta kunnioitettu ystäväni Mr Gardnerkin lausui, että se onnistuu nykyisin suurenmoisesti.

Olemme ehkä hiukan jäljessä suunnitelman aikataulusta. Sen vuoksi asurat ponnistelevat ylen määrin. He kiihottavat ihmisten vallan- ja kunnianhimoa, suuruudenhalua, voitontahtoa. Osittain sen täytyy tapahtua toisin muodoin kuin esim. Atlantiksella. Silloin ihminen saatiin ujostelematta palvomaan itseään. Kerrotaan rikkaiden valaneen kotiinsa kullasta oman kuvansa ja omaisineen palvoneen tätä omaa kuvaansa jumalana. Nyt vastaavan laatuinen oikeus on vain diktaattoreilla, asuroiden täysivaltaisilla edustajilla ja ilmennyksillä, jotka häikäilemättä jumaloivat itseään. Kulttuurisilaukseen kuuluva häveliäisyys estää tavalliset ihmiset tuollaisesta – useat heistä saavuttavat sitä paitsi ekstaasin johtajapalvonnan hurmiossa. Ja nämä saadaan miltei mihin julmuuden orgiaan tahansa vetoamalla ryhmäitsekkyyteen, ryhmäkunniaan ja -valtaan.

Kaikesta tästä olen jo puhunut Teosofi-lehden maalis-huhtikuun numerossa olleessa kirjoituksessani "Epätodellisesta johdata meidät ...", joten sen voimme jättää.

Alaspäisen kaaren johtavat voimat – halu anastaa, säilyttää, pitää kiinni, puolustautua, ottaa sen loistotulos – Minä-olen-Minä, Me-olemme-Me! on asuroiden sekä näkymättömässä että näkyvässä maailmassa heitä avustavien olentojen ponnistuksilla saatettu kohokohtaansa.

Ylöspäisen kaaren kaikki mahdollisuudet ovat ihmisessä ja ovat olleet niin kauan kuin ihminen on ollut ihminen. Teoreettinen, opastava tieto tästä tiestä ja sen olemuksesta sisältyy viisauteen. Kuusisataa vuotta ennen Kristusta sen luonnehti verrattoman selkeästi Herra Buddha; kaksituhatta vuotta sitten sitä julisti ruumiillistunut rakkaus, Jeesus Kristus. Tuhannet tuon tien kulkijat ovat siitä todistaneet ja todistavat tänä päivänä. Miljoonat puhuvat siitä huulillaan, toistelevat sen pyhiä tunnuksia, mutta koetuksen tullen ovatkin – voisipa sanoa – joka solullaan edelleen alaspäisen kaaren kulkijoita.

Asurat, sekä kosmisena hierarkiana (josta nyt ei ole ollut puhetta) että nyt kuvattuina olentoina, jotka kulkevat omaa kehityslinjaansa samalla ollen vaikuttavansa kosketuksessa ihmissuvun kanssa, sekä heidän kanssatyöntekijöinään varjon veljet, suuret ja pienet maagikot "vasenkätisellä tiellä" – kaikki nämä yhdessä pitävät huolen siitä, että "vastustajan" osuus kehitysprosessissa tulee hoidetuksi. Mikään teennäinen, lainattu, kuviteltu tai näytelty ei kestä heidän hyökkäyksiään. Heidän keinonaan on valhe, mutta tulos, jonka he aikaansaavat, on tosi, sillä tulos on kärsimys. Ja kärsimys tulee jokaisen pravrittimargan kulkijan kohdalla kerran niin väkeväksi, niin kiertämättömäksi, niin leikkaavaksi, että mieluisinkaan valhe ei enää sen jälkeen saa häntä pysyvästi pauloihinsa. Mutta sitä ennen onnistuu ihminen monet tuskat läpäisemään milloin minkin valhelohdutuksen varassa, kieppumaan pyyteen ja kärsimyksen kehässä elämästä elämään.

Suuresti joudutetun kehitysnopeuden eli, kuten Raamattu sanoo, lyhennettyjen päivien vuoksi ihmisten ja kansojen karma vyöryy nykyisin tulvavirtoina. Karmaa puretaan ja karmaa tehdään, hirveää karmaa tyhjennetään ja kauheaa karmaa luodaan. Ihmiset kuvittelevat voivansa ampua ja tappaa tulematta syypääksi kuolemaan, he luulevat voivansa voittaa maksamatta myöhemmin voittoaan tappiolla. He antavat syntymäpaikkansa määrätä sekä uskontonsa että käsityksensä toisista kansoista. Miltei jokaisella kansalla on vähintään yksi perivihollinen, josta uskotaan pahaa, josta tulee uskoa pahaa. Mikä ymmärrettävä ärtymys, jos joku uskaltaa epäillä tuota uskoa! Olisi vain yksi ainoa toinen mahdollisuus saada heidät tuntemaan yhtä syvää ärtymystä: panna heidät äkkiä syntymään vihatun kansan keskuuteen, ja silloin – voi sitä, joka uskaltaisi epäillä heidän selvää tietoaan, että tuo naapurikansa, jonka puolesta he eivät enää muista äsken kiivailleensa, on valtiomiehineen ihmissuvun katalin vihollinen! – Näin on puolin ja toisin, jollakin puolella vielä enemmän kuin toisella.

Syntymäpaikka saa määrätä käsitykset sekä Jumalasta että ihmisistä. Asuroilla on suhteellisen helppo tehtävä kuohuttaa mielet kaikkien sodaksi kaikkia vastaan. Pravrittimargaa ei ole turhaan kuljettu, sen kehittämät voimat vellovat ihmismerta. Jos mahdollista, valitutkin eksytetään. Suuri eristyksen harha on huipussaan. Totta – se on ehtinyt jo syksyyn: sen hirvittävät hedelmät putoilevat! Kirjaimellisesti toteutuu Raamatun ennustus: Ja ihmiset sanovat vuorille, langetkaa meidän päällemme, ja kukkuloille, peittäkää meidät! – Pian ei ole ihmisellä elämisen mahdollisuutta muualla kuin maan uumenissa ja vuorten onkaloissa, jonne kaikkialla parhaillaan kaivaudutaan.

Nyt saattaisi joku huudahtaa: Hyvä Jumala, onko "herruuksilla ja henkivalloilla" tuollainen valta ihmisten yli!

Vastaus kuuluu: Ihminen on maailmankaikkeuden suvereenisin olento. Hän on henkien herra. Herruudet ja henkivallat kykenevät koskettamaan häntä vain, sikäli, kuin tapaavat hänessä omia elementtejään, omaa luontoaan, omaa tahtoaan. Asurat ja devat, pimeyden ja valkeuden pääruhtinaat voivat vedota vain asuraan ja devaan ihmisessä itsessään.

Näin kaikkialla, yli koko ihmismeren: kansat ruokkivat vihaa toisissa omalla vihallaan, vallanhalua toisissa omalla vallanhalullaan, pelkoa toisissa omalla pelollaan, voitontahtoa toisissa omalla voitontahdollaan, ylenkatsetta toisissa omalla ylenkatseellaan. Asurat lyövät sävelen, panevat liikkeelle väreilyn ja miljoonat saman vireiset sielut väräjävät asuroiden hengen tahdissa epäluuloa, vihaa, ylpeyttä ja voitontahtoa.

Pyydän lainata Mr Jinarajadasan sanat:

"Ihmiskunnan ensimmäistä astetta kuvaavat lie ihmiset, joissa pyyde ja halu, ovat määräävin tekijä. Sellaiselle ihmiselle ovat omat tunteet aina kaiken toiminnan ja arvostelun kriteerinä. 'Minä pidän' tai 'minä vihaan' riittää hänelle perustaksi, jonka mukaan hän ratkaisee pulmansa."

Hän jatkaa:

"Eräs halun hienoimpia muotoja on isänmaallisuus, mutta jos isänmaallisuus pohjautuu kokonaan tunnetekijöihin, niin se helposti muuttuu vihaksi niitä kohtaan, jotka eivät hyväksy isänmaallisuuden samaa muotoa. Tällä asteella on ainoa keino kiistojen ratkaisemiseen taistelu. Rauhallinen, järkevä ja oikeudenmukainen riidan tutkiminen hylätään."

Ja puhuttuaan niistä suhteellisen harvoista yksilöistä, jotka jo edustavat toista ihmiskehityksen astetta, jotka pyrkivät ymmärryksen ja sovittelun avulla pulmia selvittämään, hän lausui:

"Mutta tällaisia yksilöitä on vain harvassa, eivätkä heidän kanssaihmisensä lainkaan pidä heistä. Heidät leimataan 'maankavaltajiksi', koska he vastustavat sellaista, mitä enemmistö päättää, ja enemmistön mielipiteitä johtavat intohimot... Heidät karkotetaan maasta, vangitaan jne., sillä kaikkialla haluaa ihmiskunta loukkaantua jokaisesta ajatuksesta, jonka se tuntee olevan vastakkaisen enemmistön käsitys. Tällaisen ajatuksen täytyy olla epäisänmaallinen."

Voisimme hyvin lisätä, että näin ei ole asianlaita ainoastaan isänmaallisuuden suhteen, vaan yleensä kaikessa muussakin, yksinpä totuudenetsinnässäkin. Varsinaisen ankarimmin tieteellisen tutkimustyön ulkopuolella on, niin oudolta kuin se kuuluneekin, totuuden etsiminen verraten harvinainen tapaus. Ihmisten enemmistö omaksuu elämänkäsityksiä ja maailmankatsomuksia toiveperustein, käyttäen juuri tuota Jinarajadasan mainitsemaa kriteeriä: "Minä pidän, minä vihaan." Juuri sen vuoksi saattaa totuudenetsijöiksi itseään nimittävien ihmisten keskuudessa tavata vihaa enemmän kuin, sanokaamme, kaikki asiat keveämmin ottavan, huvittelunhaluisen ihmisjoukon keskuudessa.

Murroskausi, pitkä käänneprosessi alaspäiseltä kaarelta ylöspäiselle on kiihkein, intohimoisin, jyrkimpien vastakohtien ja rajuimpien taistelujen taival. Siitä siirtyvät, toinen toisensa jälkeen, nousevalle kaarelle ne, joilla alkaa olla kyllin paljon tajunnan selkeyttä ja jotka kykenevät tuntemaan ajattelun ja ymmärtämisen hiljaista iloa. "Kun tämän maailman päämies" tulee, hänellä ei ole heistä mitään osuutta. Kun asuroiden väkevät ja kiihottavat värähtelyt saavat ihmissielujen meren kuohumaan, ne värähtelyt eivät synnytä heissä vastakaikua, eivätkä yleisen mielipiteen hyökyaallot tehoa heihin. He näkevät ihmisten keskinäisten taistelujen alkujuuren ja syyn – minäkeskeisen mielen sokean halun ottaa, pitää, lisätä; heidän ymmärryksensä halkaisee ihmisiä suggeroivat iskulauseet ja sotahuudot ja paljastaa heille niiden onttouden. Heitä innoittaa yksi ainoa johtoajatus: tehdä hyvää; ei milloinkaan eikä mistään syystä pahaa, vaan aina vain hyvää! Missä hyvän tekeminen ei näytä riittävän tai missä se ei kelpaa ihmisille, siellä heillä ei ole mitään tekemistä. Jos he näin menetellen joutuvat menettämään, kärsimään, he ottavat vastaan menetyksen, kärsimyksen. He eivät vaadi toisia ajattelemaan kuten he ajattelevat, menettelemään kuten he menettelevät, mutta eivät liioin taivu muiden yrityksiin pakottaa heidät omiin ajatus-, halu- ja toimintatapoihinsa. Heitä hallitsee uusi laki, ja heitä vapauttaa uusi evankeliumi. He ovat ehkä kaikilla inhimillisillä heikkouksilla ja puutteilla rasitettuja, mutta heidän periaatteellinen pyrkimyksensä on selvä ja järkkymätön. Ehkäpä vasta hiljattain pravrittimargan läpäisseinä heidän minäisyytensäkin on vielä vahva ja selvästi näkyvä; mutta he alkavat olla tietoisia tuon suuren pettäjän olemuksesta ja laadusta, ja siksi se ei enää hallitse heitä, se ei enää sanele heille toiminnan periaatteita, se ei määrää heidän kulkusuuntaansa. He ovat yksinäisiä vaeltajia, ehkä sormella osoiteltuja, ivattuja, vihattujakin. Kaikkeen siihen täytyy jokaisen nivrittimargan kulkijan olla alati valmis. Nivrittimarga on yhdeltä olemuspuoleltaan pravrittimargalla tehtyjen karmallisten velkojen suoritusta. Velkaa ei makseta vain menetyksien, tappioiden, vastoinkäymisten muodossa, vaan myös siten, että ihminen saa nähdä parhaimpien ponnistelujensa toisten auttamiseksi kääntyvän häntä itseään vastaan ja saa havaita ja kokea jäävänsä yksin ystäviensäkin piirissä. Hänen tarvitsisi vain palata yleisten ajatusvirtojen uomaan, tunnustautua ympäristönsä tunnustamien jumalien palvojaksi ja kaikki tuntuisi korjautuvan. Tällaisia hetkellisiä perääntymisiä tapahtuukin nivrittimargan alussa, mutta mitä edemmäs vaeltaja uudella tiellään ehtii, sitä mahdottomammaksi käy palautuminen siihen, minkä tietää harhaksi.

Eristyykö hän siis ihmisveljistään? Ei! Jos hän eristyisi, niin hän luisuisi asuroiden linjalle. Viekoitus siihen on todella suuri. Se ikään kuin pelastaisi kulkijan "minän", se antaisi milteipä kuninkaallisen korvauksen kaikesta siitä inhimillisestä ja pienestä, minkä "minä" on menettänyt. Vielä senkin jälkeen, kun ihminen on ratkaisevasti astunut "kaidalle tielle", vieläpä eräiden vihkimystenkin jälkeen tämä viekoitus voi kohdata hänet – niin sanovat ne, jotka tietävät – milloin salaisena houkutuksena, milloin rajun väkevänä, kiehtovana pyörretuulena.

Vaikka kaikki muut yhteydet särkyisivät, vaikka kaikki muu vaikutussuhde ihmisiin katkeaisi, on vaeltajan ajatuksillaan, sisäisen olemuksensa voimin uskollisesti annettava ihmisille parhaimpansa. Ajatteleminen elvyttää ajattelun halua toisissa, mielenvire pyrkii herättämään samaa virettä toisissa. Vaikka ihmisen jokin näkemys, jokin elämänkäsitys olisikin sellainen, että useimmat omaksuvat sen vasta sadan, ehkä tuhannen vuoden kuluttua, sitä näkemystä, sitä elämänkäsitystä on jo nyt joidenkuiden itsessään ylläpidettävä, tarkasteltava, sitä hengessä ja totuudessa elettävä. Juuri siten he antavat panoksensa kehitystä jouduttavien hyvien voimien virtaan.

Heissä toteutuu sana: Autuaat ovat rauhantekijät, sillä he perivät maan! Tuo sana on täysin käsittämätön ilman aikain viisauden valoa. Rauhan tekijät ovat ehkä perineet taivaan monastikin, mutta maata he tuskin ovat perineet enemmän kuin mitä ovat hautapaikakseen tarvinneet. Niin kauan kuin ihmissuvun enemmistö ja – tahtoisin oikein tarkoituksellisesti sanoa – ns. sivistyskansojen jäsenten enemmistö suorittaa suurta murtautumistaan pravrittimargan Harmagedonista, rauhantekijöille kuuluu se osa, jonka Jinarajadasa äsken lainaamissani sanoissaan luonnehti. – Mutta sittenkin rauhantekijät perivät maan: aika tulee ja juuri nyt se lähestyy kirjaimellisesti hirvittävällä vauhdilla, jolloin kansojen mielipiteitä muodostavan aineksen enemmistö lopullisesti irtautuu pravrittimargasta, jolloin sellaiset käsitteet kuin kunnia, sankaruus, onni ja vapaus kadottavat kivikaudenaikaisen merkityksensä ja saavat uuden muodon ja sisällyksen. Ja silloin kaikkien aikojen kivitetyt ja ristiinnaulitut rauhantekijät todella perivät maan. Silloin heidän kärsimyksien pitkä taival on päättynyt, heidän suuri unelmansa toteutunut. Silloin maanlapset tuntevat ja tunnustavat elämän ihmeen pyhäksi, loukkaamattomaksi ja jumalalliseksi.

Silloin tajutaan ero sen sankaruuden välillä, johon jo eläin kykenee, ja sen, joka on vain ihmiselle mahdollista: eläin osaa ja uskaltaa taistella toisen eläimen kanssa saaliista, se uskaltaa viiltää halki sen kimppuun hyökkäävän vihollisen ruumiin; tämä uskallus kuuluu alaspäisen kaaren läksyihin alusta alkaen. Mutta vain ihminen, tuo tähtiä kohti ojentunut pysty olento, tuo mittaamattomien aikojen loistava kehitystulos, tuo jumalallisen uhrin, avaruudessa ristiinnaulitun Logoksen ainosyntyinen poika kerran osaa ja uskaltaa luopua omastaan, että muilla kyllä olisi astua päivänvalosta varjoon, että toisille jäisi tilaa auringossa. Vain ihminen ja ihmistä korkeammat olennot kykenevät tällaiseen sankaruuteen.

Voi, minkälaista haaveilua! huudahtavat pravrittimargan kulkijat. Mitä kirottua lammasmaisuutta! jyrisevät asurat avaruudessa, diktaattoreissa ja viidakkoajan vaistojen, "dionyysisen elämäntunnon profeetoissa. Ja sittenkin – miljoonissa tämä uusi elämäntunto jo vaikuttaa suuntaa antavana, uusia arvoja luovana. Lähivuosina tulevat jälleen miljoonat havahtumaan entisten uskomusten kauheasta harhasta, nähtyään, mihin nuo uskomukset lopulta vievät. Kysymyksessä ei ole mikään eskatologinen maailmanlopun ja uuden Jerusalemin unelma; kysymyksessä on luonnollisen siirtyminen kehitysvaiheesta toiseen. Ei ole enää kaukana aika, jolloin ihmiset eivät ihmettele sitä, että veristen taistelujen kausi on sivistyskansojen osalta päättynyt, vaan sitä, miten saattoi järjettömyys jatkua niin kauan, miksi ei jo kauan sitten ole väsytty raakuuksiin.

Tämä siirtyminen kehitysvaiheesta toiseen ei lopeta maailmasta itsekkyyttä, kärsimystä tai kiistaa. Ei, mutta ihmiselämässä tulevat vaikuttamaan uudet uskot, uudet arvot, uudet elämäntunnot. Niiden luontoa voimme nyt vain aavistella; varmaa on kuitenkin, että ne ovat kauempana kivikaudesta, viidakkoajoista, ihmissyönnistä, ristiretkistä, polttorovioista kuin nykyiset uskomukset, arvot ja elämäntunnot.

Järkkymätön vakaumukseni – etten sanoisi selvästi havaitsemani tosiasia – on se, että kuvailemani kehityksen kaaret ovat olemassa ja että ihmissuku parhaimmillaan läpäisee äärettömän tuskallista siirtymiskautta alenevalta kaarelta ylenevälle. Yhtä varma olen siitäkin, että mahtavat henkivallat ja herruudet, sekä näkymättömissä maailmoissa, että tähän meidän maailmaamme ruumiillistuneina jouduttavat tuota siirtymistä taistelemalla sitä vastaan – niin oudolta kuin sanonta kuuluukin. Näen, havaitsen ja koen kuinka noiden henkivaltojen suunnaton voima ohjailee ihmismieliä kuin vesiojia, vangitsee heidän järkensä, tunteensa ja tahtonsa ja usein onnistuu heiltä peittämään valon, jonka he vielä eilen näkivät, sammuttamaan uskon, joka vielä äsken heitä innoitti, vääristämään ja ylösalaisin kääntämään ihanteet, jotka vielä äsken heitä kohottivat kohti ylenevää kaarta. Kaiken epävarman täytyy särkyä, kaiken keinotekoisen täytyy luhistua, kaiken herkuttelun taivaansinisillä unelmilla täytyy päätyä totuuteen, jonka nimi on KÄRSIMYS. Ja tästä kärsimyksen totuudesta avautuu tie ylenevän kaaren tietoon, omakohtaiseen, omavaraiseen, ydintä myöten omaan ja terveeseen ymmärrykseen. Kärsimys repii inhimillisen julmuuden harhaverhot, sen korut ja helyt ja fraasit. Kärsimys, äärimmäinen, lohduton kärsimys ei jätä ihmissielussa tilaa edes kostonhalulle, tuolle taistelun ja tuskan aikaansaajalle. Ken on juonut pohjaan saakka inhimillisen vihan ja julmuuden sekoittaman kärsimyksen kalkin, kuolemaakin katkeramman, hän tietää, että vaikka vähäisempi kärsimys saa lohtua ja lievitystä kostonajatuksesta, niin lopullinen, ehdoton kärsimys lakaisee sielusta kaiken vihan, kaiken kostonhalun ja jättää jäljelle vain syvän surun, hedelmällisen, uusia arvoja, uusia näkemyksiä versovan surun.

Ja sen vuoksi puhun tiedosta, enkä uskosta kun sanon, että ihmisten maailman nyt joutuessa kokemaan onnettomuuksia, jollaisia milloinkaan aikaisemmin ei ole ollut, kauhua ja kuolemaa muodoissa, joita aikaisempi ja vähäisempi saatanallisuus ei ollut osannut synnyttää, kärsimystä, jollaista sielut aikaisemmin, vähemmän kehittyneinä, eivät kyenneet tuntemaan, tämä maailma tulee myös ymmärtämään jotakin, jota se vielä milloinkaan ennen ei ole ymmärtänyt. Niin – ja monet ihmiset, jotka eivät nivrittimargasta ole vielä koskaan mitään kuulleet, astuvat sille ennen useita sellaisia, jotka ovat luulleet siihen uskovansa ja siitä toisilleen haastelleet. Uskottomat ja uskonnottomat ovat usein ennenkin tajunneet ja toteuttaneet sellaista, mistä uskon tunnustavat ovat puhuneet, mutta jota he eivät olleet ymmärtäneet. Miltei kaikki tosi humaani edistys ns. kristillisissäkin maissa, tosi ja toteutettu kristillisyys, on päässyt voittoon uskottomien suorittamin ponnistuksin ja uskon tunnustajien vastustuksesta huolimatta. Vain siten on saatu ainakin vähenemään peukaloruuvit, polttoroviot, orjuus ja köyhyys. – Ei olisi mikään ihme, vaikka ihmissuvun todellinen parhaimmisto, kansallisuuksiin, säätyyn ja kirjatietoon katsomatta suorittaisi uranuurtajatyön huomispäivän aatteiden hyväksi, monien teosofien yhä koettaessa hienolla filosofiallamme ylläpitää ja pyhittää eilispäivän ideologiaa.

Ehkäpä kuitenkaan ei historia tässä suhteessa ja meidän kohdaltamme toista itseään! Ehkäpä löytyy seurassamme riittävän paljon niitä, jotka tässä ja edellisessä elämissään ovat kärsineet ja ajatelleet kyllin kyetäkseen kestämään asuroiden nostattamien intohimojen hyökyaallot; niitä, joiden olemuksesta on kärsimyksen tuli polttanut asuraelementit siinä määrin, että väkevinkään suggestio, kāma-manasiseen järkeilyyn vetoava todistelu ei heitä tempaa mukaansa! Ehkäpä sittenkin tämä seura eheytyy kanavaksi, jonka kautta ja välityksellä – muiden kanavien ohella – hyvän tahdon voimat tulvivat maailmaan, veljeyden sanoma leviää ihmisille, joita kärsimys kypsyttää sitä kuulemaan, ja rauhan ajatus sekä rauhan sankarillisuus kirkastuu niille, jotka vielä tänään uskovat sodan ajatukseen ja sodan sankarillisuuteen!

Yksi asia on varma: jos me nivrittimargan periaatteiden tunnustajat, olemme edes lähimain yhtä lujia ja johdonmukaisia, yhtä sankarillisia ja uhrautuvia kaikessa siinä, mikä teosofisessa vakaumuksessamme ja suuren alkuunpanijan ja välittäjän, H. P. B:n, aloittamassa liikkeessä on ylhäisintä, ikuisinta ja pyhintä, kuin ovat toiset veljemme, niihin luettuina eri kansojen taisteluvalmiit sotilaat, omassa tämänhetkisessä vakaumuksessaan; jos me olemme edes lähimain yhtä rohkeita kuin he, yhtä valmiita vaivaan ja rasitukseen kuin he, yhtä alttiita vaikka yksin kärsimään ja ylivoiman edessä tuhoutumaan, kuin he, niin me suoritamme oman osuutemme käännekohdan suuressa draamassa kuten he suorittavat omansa. Kaikki riippuu siitä, onko vakaumuksemme yhtä todellinen, yhtä selkeä, yhtä innoittava kuin on heille heidän vakaumuksensa. Ellei ole, niin se osoittaa vain sen, että emme olleet omaksuneet maailmankatsomustamme voimasta, vaan heikkoudesta, että se olikin ollut meille vain pakotie todellisuudesta, hauras haave, lohdutus ja toiveuni. Ja silloin se saa särkyä, sen tuleekin särkyä! – Kierroksemme suuri tuomiopäivä lähenee. Siitä ei kukaan läpäise kehitystään tällä ketjulla jatkamaan toiveunien varassa; vain ydintä myöten terve, aito ja omavireinen nivrittimargan elämäntunto läpäisee siinä valinnassa.

Kaiken edellä sanomani tänä Valkoisen Lootuskukan päivänä, toukokuun kahdeksantena, armottomuuden vuonna 1940 lasken rajattoman kunnioittavana ja kiitollisena oppilaana sankarillisen, paljon kärsineen sanansaattajan H. P. B:n pyhän muiston alttarille.

Teosofi − n:o 5-6, 1940

Viveka

Kirjoittanut Y. K.

Vapautuminen merkitsee ajattelun selkeytymistä. Ajattelun selkeytymisen ehtona on ulosmurtautuminen meitä hallitsevasta ajatustottumuksista. Ajatustottumukset ilmenevät iskusanoissa, fraaseissa, joita toistamme polvesta polveen ja joita silloin tällöin muokkaamme uuteen muotoon. Tarkemmin ajatellen kutakuinkin kaikki ihmisenemmistön toistelemat ja palvomat juhlavimmat tunnussanat osoittautuvat ontoiksi, sisällöttömiksi fraaseiksi – ellei valheellisuutta pidetä sisältönä.

Edellisissä kirjoituksissani olen kuin näytteeksi luetellut monia juhlallisina ja pyhinäkin pidettyjä käsitteitä, sanoja, nimityksiä, jotka tarkemmin ajatellen ovat onttoja ja valheellisia. En halua tällä hetkellä toistaa luetteloa. Ne, jotka edelleen uskovat – tahtovat uskoa – noihin joko yksilöllistä tai kollektiivista sokeaa itsekkyyttä uhoaviin fraaseihin, tietysti vain paheksuisivat kielteistä kantaani asioiden suhteen, jotka heissä herättävät voimakkaita tunneväristyksiä. Ne, jotka todella ovat vapautumisprosessissa, tarvitsevat vain herättävän sanan havaitakseen juhlavimpienkin fraasien valheellisuuden.

Jo senkin tosiasian, että maailman meno on tällaista kuin se on, pitäisi ajattelevalle ihmiselle osoittaa, että maailman tunnukset ovat toivottoman typeriä – eiväthän ne muutoin olisi voineet johtaa näin valtavan typerään julmuuteen.

Tällä kertaa rajoitun käsittelemään eräitä fraaseja, joita itse olen luvattoman paljon viljellyt teosofisella työkentälläni. Tosin olen jo kauan ollut tyytymätön noihin fraaseihin ja niiden ylen helppoon käyttelyyn, mutta en ole tullut kirjoittaneeksi niistä. Keskusteluissa sen sijaan olen jo kauan niitä pyrkinyt läpivalaisemaan osoittaakseni niiden onttouden.

Eräs tällainen fraasimainen sanonta on "suuri suunnitelma". Mitä siihen sisältyy, ei milloinkaan ole selitetty. Juuri- ja alarotujen peräkkäinen esiintyminen ei ylimalkaisena toteamukseni anna paljoakaan sisällystä sanalle. Ei liioin toinen hämärä epämääräisyys, jota nimitämme kehitykseksi. Vain harvoin on esimerkiksi englanninkielisessä teosofisessa lehdistössä yritetty edes lähimain määritellä käsitettä "suuri suunnitelma". Ennen kuin kajoan näihin yrityksiin, pyydän todeta, millä tavoin tätä fraasia useimmiten käytellään.

Useimmiten olen havainnut sitä käytettävän kaikki helposti kuittaavana sanana silloin, kun on kysymys ihmisteoista, jotka ovat olemukseltaan jyrkästi epäteosofisia ja epäveljellisiä, mutta joita monet joko tietoisesti tai tiedottomasti, sanoisinko alitajuisesti kannattavat, pitävät tarpeellisina. Monien muiden tämän luontoisten ihmistekojen joukkoon kuuluu myös kaikkinainen julmuus ja tietämättömyys. Omalta kannaltani ja monien muiden kannalta viha ja julmuus aina ja kaikissa tapauksissa johtuu säälittävän sokeasta tietämättömyydestä ja harhaantuneesta tunne-elämästä. Tältä kannalta lähtien niiden, jotka alkavat ymmärtää asian todellisen laidan, olisi suhtauduttava siihen kuten suhtaudumme muuhunkin julmia muotoja ottavaan taikauskoon, tietämättömyyteen tai sairauteen – kärsivällisesti työskenneltävä ihmisten vapauttamiseksi tuosta julmuuden taikauskosta.

Mutta nytpä saakin usein, sangen usein havaita, että ihmiset, jotka kylläkin väittävät olevansa periaatteessa veljeyden kannalla, torjuvat aktiivit teot ja sanat veljeyden toteuttamisen puolesta samoin kuin esimerkiksi yritykset sotauskon hälventämiseksi sanomalla: Niin niin, mutta sotakin joka tapauksessa kuuluu suureen suunnitelmaan!

Mitä tämä sanonta sisältää? Mitä tällöin ymmärretään suurella suunnitelmalla?

Ilmeisesti tarkoitetaan, että kaikkikin, mitä tapahtuu, tapahtuu suuren suunnitelman mukaisesti, kuuluu siihen. Ja koska näin on, ei ole syytä pyrkiä sitä muuttamaan – kaikki muuttuu ikään kuin itsestään suuren suunnitelman mukaisesti.

Ajatelkaamme asiaa!

Oli aika, jolloin Euroopan eräissä maissa uskottiin, että kaksoset voivat syntyä vain silloin, kun nainen on ollut yhteydessä kahden miehen kanssa. Kolmosten syntyminen todisti yhteyttä kolmen miehen kanssa jne. Ajan ankarien kirkollisten katsomusten mukaisesti tuollainen uskoton nainen, esimerkiksi aviovaimo, oli rangaistava mahdollisimman julmasti. Aviomies kirosi hänet, tuomarit tuomitsivat hänet, pyövelit ruhjoivat ja polttivat hänet ja kansa tunsi oikeudentuntonsa tyydytetyksi. Voimme kuvitella naisparkojen kauheita kärsimyksiä, heidän hätäänsä ja itkuaan heidän koettaessaan vakuuttaa syyttömyyttään. Papit ja kansakunnan korkeiden ihanteiden vaalijat tiesivät asian paremmin: kysymyksessä oli selvästi todistettu syyllisyys ja syyllisen sääliminen olisi ollut synti pyhää henkeä vastaan.

Täytyi sitten tapahtua, että eräille ihmisille alkoi selvitä asian todellinen laita. He ryhtyivät tekemään työtä taikauskon hälventämiseksi. Voimme kuvitella, miten heitä, kerettiläisiä, vastustettiin ja vainottiinkin. Hehän pyrkivät horjuttamaan kirkon auktoriteettia ja kansan moraalia.

Varmaan torjuttiin näitä julmuuden vastustajia myös sanomalla, että uskottomien aviovaimojen polttaminen kuuluu jumalalliseen maailmanjärjestykseen, sillä tätä fraasia tiettävästi viljeltiin jo siihen aikaan. Orjajärjestelmänkin vastustajia nuijittiin vastaavanlaisella fraasilla. Minusta tuntuu, että monien meistä on täytynyt jo silloin käyttää juuri tuota fraasia, kuten me nyt käytämme fraasia suuresta suunnitelmasta silloin, kun tahdomme pestä kätemme epäteosofisessa mutta tunne-elämämme salaisesti hyväksymässä asiassa.

Keuhkotauti ja muut sairaudet kuuluvat, sanotulta kannalta lähtien, suureen suunnitelmaan aivan varmasti – eiväthän ne muutoin olisi olemassa. Yleinen mielipide on jo herännyt vastustamaan sairauksia, mistä johtuen mekin olemme valmiit tekemään samoin, vetoamatta suureen suunnitelmaan. Jos yleinen mielipide olisi vielä sillä asteella – jolla se on aikoinaan ollut – että se pitäisi sairautta Jumalan lähettämänä rangaistuksena ja sairauden poistamisyrityksiä Jumalan tahdon vastustamisena, niin varmasti useimmat meistä pistäisivät Jumalan tahdon tilalle sanan suuri suunnitelma mutta asiallisesti olisivat samalla kannalla kuin ympäristönsä.

Kun suureen suunnitelmaan tavallisesti vedotaan juuri silloin, kun tahdotaan torjua muutoksen hyväksi työskentelijöitä, niin tietysti on syytä kysyä: Miten, jos taikausko, tietämättömyys ja julmuus kuuluvat suureen suunnitelmaan, niin eiköhän työ niiden hälventämiseksi myös voisi mahtua siihen?

Mainitsin, että vain harvoin on edes yritetty määritellä, mitä oikeastaan tarkoitetaan suurella suunnitelmalla. Yleisin käsitys tuntuu olevan, että ihmissuvun suurten sisäisten johtajien tiedossa on todellinen suunnitelma siinä konkreettisessa mielessä, jossa puhumme rakennus-, viljelys-, sota- ym. suunnitelmista. Toisinaan vakuutetaan, että se toteutuu varmasti ja virheettömästi, joskus selitetään, että sen toteuttamisessa voi sattua ainakin tilapäisiä epäonnistumisia, viivytyksiä ja muutoksiakin. Leadbeaterin ja eräiden muiden mukaan siihen pitäisi kuulua mm. anglosaksisten kansojen suuri tulevaisuus pitkiksi ajoiksi. Viittaukset suunnitelman sisällykseen ovat kuitenkin, kuten sanottu, perin ylimalkaisia.

On esitetty myös toisenlainen käsitys suuren suunnitelman olemuksesta. Tällöin ei tuolla sanalla tarkoiteta mitään laadittua ennakkosuunnitelmaa, vaan asioiden luonnosta johtuvaa välttämättömyyttä. Selitetään, että se, mitä me nimitämme suunnitelmaksi, on immanentti; olioiden ja voimien laadusta johtuvaa syyn ja vaikutuksen sarjaa. – Tältä kannalta lähtien voisi kuitenkin kysyä, onko sanonta "suuri suunnitelma" asian laatua ilmaiseva?

Mahdollisesti on esitetty muitakin tulkintoja suuren suunnitelman luonnosta. Oma käsitykseni verraten huonosti sopeutuisi niihin mielikuviin, joita suunnitelman maininnat tavallisesti herättävät, joten jätän sen esittelemättä.

Pääasia, johon olen tahtonut kiinnittää huomiota, on se, että käsitettäköön suuri suunnitelma miten tahansa, niin järjellisesti ajatellen sitä ei ole syytä vetää esille sellaisissa yhteyksissä, joita olen edellä esittänyt. Ihmisten ajattelua hämärtävät ja heidän tekojaan vääristävät jo ennestäänkin kyllin monet valheelliset fraasit, alkaen Allahin ja Jumalan tahdosta – joka tietysti on aina suuntunnustajien oma egoistinen tahto – kaikkiin niihin tuhansiin juhlaviin iskusanoihin, joiden voimalla ihmiset nykyisin hukuttavat toisensa vereen ja kyyneliin.

Ei kauan sitten havaitsin toisenkin teosofisen fraasin viljelyn, jolla ilmeisesti päästiin monesta pulmasta. Sanottiin: Se on elämää, se on elämä, joka taistelee!

Ah, niin! Tietysti se on elämä, joka taistelee. Mikäpä muu yleensä voisi milloinkaan mitään tehdä, paitsi elämä? Se on elämä, joka hekumoi himomurhaajassa, kiduttaa uhriaan inkvisiittorissa, sytyttää tulipaloja pyromaanissa. Se on erittäin tehostunut soluelämä, joka paisuttaa syöpäkasvaimen ja vähitellen tappaa ruumiin. Mutta mikä tulee valaistuksi, jos käytämme tuollaista sanaa? Mikä on se selitys, minkä se asioille antaa, mitä käytännöllisiä johtopäätöksiä voimme siitä vetää, mitä siitä seuraa, kuten filosofiassa kysytään?

Ei mitään, ei kerrassaan mitään. On todettu: Meri on vettä ja vesi on märkää! Vain se, eikä mitään muuta. Mutta koska sanoja ei ole pysähtynyt ajattelemaan, miten ajatukseton hänen sanansa on, hänelle jää tunto, että hän on ratkaissut jonkin pulman.

Käsittelemässäni ajatussekaannuksessa ilmenee lisäksi eräs perin avuton epäjohdonmukaisuus: Samat ihmiset, jotka vetoavat suureen suunnitelmaan ja jumalalliseen maailmanjärjestykseen aina, kun on saatava oikeutus sille, mitä he tekevät tai katsovat olevansa velvolliset tekemään, kuitenkin ilman epäröintiä ja julmimminkin keinoin pyrkivät estämään toisten ihmisten heihin kohdistuvat epämiellyttävät teot. Nämä eivät siis sittenkään kuulu suureen suunnitelmaan, ne eivät sisälly jumalalliseen maailmanjärjestykseen. – Fatalismissakin saattaa olla logiikkaa, mutta minä- tai me-keskeinen metafyysinen sofismi päätyy mitä surkeimpaan epäjohdonmukaisuuteen.

Minkä tähden pohdin tätä asiaa? Sen vuoksi, että emme voi, tarkasti ottaen, etsiä elämän totuutta, mutta me voimme vapauttaa ajatteluamme vaiheesta, vääristä suggestioista, erheellisistä ajatustottumuksista. Totuus sarastaa itsestään sen jälkeen, kun ajatusharhamme hälvenevät.

Teosofia tuotiin ihmiskunnalle ja Teosofinen Seura perustettiin herättämään ensin edes muutamia, sitten yhä laajemmat piirit, eristyksen julmasta harhauskosta ykseyden rakkaudelliseen tietoisuuteen. Eristyksen julma harhausko oli pirstonut ihmiskunnan uskonnollisin, kansallisin ja yhteiskunnallisin raja-aidoin, juurruttanut siihen harhaluulon, että jokin me-ryhmä voi todella kohota ja on oikeutettu kohoamaan eristäytymällä jälkeenjääneistä, varjelemaan väkivalloin (kuviteltuja) oikeuksiaan ja väkivalloin hankkimaan lisää turvaa ja lisää oikeuksia itselleen. Tietysti miltei aina tämä kaikki pyrittiin pyhittämään monimutkaisin todisteluin, kuinka juuri täten meidän ryhmämme täyttää osansa kokonaisuuden hyväksi. – Kun kuuluisa taloustieteilijä Adam Smith oli julistanut ja vielä uskonnollisin lauseparsin pyhittänyt keskinäisen egoistisen kilpailun ja taistelun periaatteen talouselämän johtavaksi ohjeeksi ja kun tuon aatteen sovellutuksen hedelmät olivat alkaneet kypsyä, huomautti eräs toinen taloustieteilijä sattuvasti: Adam Smithin teoriassa oli ainoana virheenä usko, että monta pientä pahaa yhdessä aikaansaivat suuren hyvän. – Parhaaltaan kypsyvät silmiemme edessä ja kohdallamme eristyksen harhan synnyttämän ajattelun tulokset, mutta toistaiseksi tuskin vielä nekään, jotka ovat paljon puhuneet eristyksen harhasta ja siitä vapautumisesta, tosiasiassa tahtovat työskennellä harhan hälventämiseksi. Miksi? Siksi, että hekin todellisuudessa lähtevät kaikessa ajattelussaan vakiintuneiden jaotusten pohjalta, syvästi tuntevat itsensä jonkin me-ryhmiin jäseniksi ja siten tietysti ovat lujasti vakuuttuneita siitä, että juuri meidän ryhmämme edustamien aatteiden on voitettava, vaatikoon se mitä keinoja tahansa.

Niin kauan kuin ihminen periaatteessa pitää jotakin me-ryhmää vähänkin läheisempänä kuin toista, sen menestystä ja onnea hivenenkin tärkeämpänä kuin jonkin toisen me-ryhmän onnea ja menestystä, niin kauan kuin hän yleensä sisimmässään erottaa "nuo" "meistä", noiden kärsimykset meidän kärsimyksistämme, hän on itse eristyksen harhan vallassa eikä siis voi vaikuttaa herättävästi toisiin. Päinvastoin hän vaikuttaa, ehkä uusin lauseparsin, samaan suuntaan kuin muutkin kunnolliset ja hyvää tarkoittavat ihmiset, jotka pitävät maailmaa siinä tilassa, missä se nytkin on. Tällaisen ihmisen ajattelussa teosofiakin pakosta muuntuu ydinolemuksensa vastakohdaksi, kuten Kristuksen sanoma on jo täydellisesti muuntunut.

Kuka puolestaan on todella herännyt tai on heräämässä eristyksen harhauskosta, ei voi muuta kuin alati vaikuttaa harhauskon hälventämiseksi. Niin ovat tehneet suuret julistajat ja heidän todelliset seuraajansa. He ottavat vastaan niiden syiden vaikutukset, jotka he eristyksen harhauskon vallassa ollessaan ovat aikoinaan panneet liikkeelle ja joita he eivät voi ihmisyyden lakeja loukkaamatta torjua – se todella tulee heille "jumalallisen maailmanjärjestyksen" lakien mukaan – mutta nimenomaan tietoisuus tuosta jumalallisesta maailmanjärjestyksestä estää heitä panemasta uusia tuhoisia syiden ja vaikutusten sarjoja liikkeelle. Se ei estä sen vuoksi, että he itse pelastuisivat – yksilöllisen pelastumisen toive on eristyksen harhauskon eräs muoto – vaan sen vuoksi, että he tietävät jokaisen eristyksentunnon pohjalta lähtevän ajatuksen ja teon koituvan koko ihmiskunnan kärsimykseksi, samoin kuin tietävät jokaisen jaottamattoman ykseyden tietoisuudesta puhkeavan ajatuksen ja teon koituvan kaikkien hyväksi, sanokoot harhauskon vallassa vaeltavat ihmisveljet siitä mitä tahansa.

Jos maailma vaeltaa māyān, suuren harhan pauloissa, niin vivekan todellisen harjoittamisen täytyy johtaa perinpohjaisiin muutoksiin näkemyksessämme – jopa niin perinpohjaisiin, että niiden avoin esittäminen voisi vielä tänäkin päivänä viedä esittäjän ristinpuulle.