Suuri julistus suuren harhan muovaamana

Kirjoittanut Y. K.

Buddhalaiset ja suuri Śankarāchārya jakavat olevaisen, käytännöllisesti ottaen, kahteen suureen alueeseen: Samsara, so. koko tämä tavallisesti havaitsemamme ja tajuamamme olemassaolo, mukaan luettuna myös oma pieni, harhanomainen itsemme; tästä alueesta käytetään usein nimitystä relatiivinen, so. suhteellinen maailma; toinen alue on nirvāna, ainoa todellinen, ehdoton maailma. Sanoin, että tämä jako pätee käytännöllisesti ottaen; äärimmäinen totuus on, että samsara ja nirvāna ovat yhtä. On mahdoton edes yrittää selittää, mitä tällä tarkoitetaan. Sen seikan tajuamisessa on äärimmäinen totuus.

Äärimmäisen totuuden julistajille on ominaista kiinteä tinkimättömyys. Heidän sanansa, ajatuksensa ja elämänsä, koko heidän olemuksensa viittaavat alati yhteen suuntaan kuin kompassin neula pohjoiseen. Heitä saatetaan koetella kysymyksillä: Sano meille, onko keisarille maksettava veroa? Heille voidaan valittaa, että joku lyö laimin maiset askareet totuutta etsiessään. Mutta nämä julistajat eivät horjahda. Lyhyesti he antavat vastauksensa samsaran harhoja koskeviin kysymyksiin, vastauksen, joka jälleen viittaa ehdottomaan; tinkimättömästi he toistavat: Vain yksi on tarpeellinen. Kuten meren vedellä on yksi maku, niin minun sanoillani on yksi maku: kärsimys ja kärsimyksestä vapautuminen, sanoi Buddha. – Kun Krishnamurtilta uudestaan ja uudestaan tiedusteltiin hänen suhdettaan politiikkaan, uudistuspyrkimyksiin jne., hän vastasi jyrkästi: Te yritätte parantaa sairaan puun lehtiä. Minulla ei ole mitään tekemistä lehtien kanssa. Minä hoidan sairaan puun juuria.

Suuri Śankarāchārya julistaa:

"Lakaten seuraamasta maailman tietä, lakaten seuraamasta ruumiin tietä, lakaten seuraamasta perinteiden tietä, saata itsesi järkähtämättä seuraamaan Itseä.

Kun ihminen seuraa maailman tietä, perinteiden tietä, ruumiin tietä, tosi viisaus ei hänessä synny."

Kaikki valaistuneet, kaikki vapautuneet ovat yhtä kiinteästi keskittyneitä, yhtä tinkimättömiä. Ajat, olosuhteet ja ihmismielen virtaukset heidän ympärillään vaihtelevat, mutta he viittaavat, kuten jo sanoin, kuin kompassin neula aina yhteen suuntaan. Toista kuvaa käyttääksemme voisimme sanoa, että olosuhteiden ja tapahtumien ohjailemat ihmismielen liikkeet tapahtuvat vaakasuorasti, horisontaalisesti, ja siinä tasossa joka ikiseen mahdolliseen suuntaan; todella syvähenkiset virtaukset taas tapahtuvat – tätä kuvaa käyttääksemme – pystysuoraan, vertikaaliseen suuntaan, ne kulkevat kautta taivaan ja ihmissielun pohjattoman syvyyden. Juuri siksi nämä kaksi virtausta ovat ikuisesti erisuuntaisia, ristiriitaisia. Ja tämä ristiriita koituu miltei aina kohtalokkaaksi syvähenkisille virtauksille. – Tarkastelkaamme asiaa.

Kun valaistuneen julistajan välitön vaikutus koskettaa ihmisiä, monet näistä saavat tästä kosketuksesta aivan kuin uuden virityksen olemukseensa. Magneetin kosketus tekee sopivan aineen magneettiseksi. Hekin alkavat viitata yhteen suuntaan. Heidän tavanmukainen järkeilynsä ja ajatustottumuksensa kadottavat voimansa ainakin hetkeksi, joskus ainiaaksikin. Mutta kun suuri julistaja on poistunut, alkavat hänen seuraajiensa keskuudessa horisontaalivoimat tehdä työtänsä. Käytännöllinen järki, so. samsara-unen minäkeskeiset ajatustottumukset alkavat osoittaa ihmisille suuren julistajan monet väitteet ja elämänohjeet mahdottomiksi. Ja joka kerta tulevat ensikädessä mahdottomiksi juuri todella syvähenkiset julistukset, todelliset vertikaalivirtaukset. Miten täydellisesti onkaan esim. vuorisaarnan ohjeet – rakasta vihollistasi jne. – onnistuttu poistamaan viralliskäytännöllisestä kristinuskosta!

Kaikkien uskontojen piirissä tapahtuu täsmälleen samaa. Koska suunta, joka viittaa nirvānaan, on jyrkässä ristiriidassa samsaran suuntien kanssa, on maailman yksinkertaisin asia osoittaa se mahdottomaksi, järjettömäksi, epäkelvoksi. Ja niin kääntyvät julistajan nimeen perustetun uskonnon virtaukset yhä enemmän samsaran vaatimuksia vastaaviksi. Niissä säilyy eräänlaista henkisyyttä vain sen verran, että ne kykenevät antamaan samsaran elämälle hieman juhlantuntua. Mutta ne varovat häiritsemästä samsaran elämää sen kanssa jyrkässä ristiriidassa olevilla ajatuksilla.

Siellä täällä on yksilöitä, jotka ympäristönsä koko vaikutuksesta huolimatta pitävät sielunsa herkkänä syvähenkisille, "vertikaalisuuntaisille" voimavirroille. Hekin ovat tuhansin tavoin kytkettyjä samsaran elämään. He osallistuvat sen toimintoihin, sen aatevirtauksiin. Saattavatpa he työskennellä erikoisen tehokkaastikin. Mutta vuosi vuodelta – sanoisimmeko elämä elämältä –samsaran elämän unenkaltaisuus käy heille yhä ilmeisemmäksi, yhä vaikuttavamman osan heidän elämässään saavat virtaukset, jotka kulkevat kohti suurta heräämistä ja nirvānaa.

Teosofisen Seuran tehtäväksi tuli H. P. Blavatskyn ja H. S. Olcottin aikana nirvānan, äärimmäisen totuuden julistaminen. Ei niin, että se maailmankuva, joka on luonnehdittu esim. Salaisessa Opissa, olisi ollut sellaisenaan lopullisesti tosi, vaan siten, että Salaisen Opin ja varsinkin äärimmäisen arvostetun Hiljaisuuden Äänen keskeisin julistus oli tosi. Ja tämän julistuksen sisällys oli ja on: On olemassa lopullinen Totuus, Nirvāna. Totuus, Nirvāna, on saavutettavissa. Nyt olette māyān unessa. Herääminen merkitsee totuuden saavuttamista. Herätkää!

Tarvitsee vain eläytyä Salaisen Opin henkeen tai tarkastella pientä käsikirjaa Teosofian avain kokeakseen, miten ehdoton "toisen maailman tuntu" noista teoksista huokuu. Teosofian avaimessa H. P. B. käsittelee mm. kysymystä Teosofisen Seuran suhteesta politiikkaan, eikä hän silloin suinkaan hellävaroen kohtele tätä maailmaa ja sen olosuhteita. Samalla hän kuitenkin ilman varauksia selittää, että Teosofisella Seuralla seurana ei ole mitään tekemistä politiikassa, että Seura voi auttaa ihmiskuntaa ainoastaan yhdellä tavalla: levittämällä tietoa luonnon suurista periaatteista – ykseydestä, veljeydestä, jälleensyntymisestä ja karmasta. – Siis taaskin hoitamalla juuria eikä lehtiä.

Mutta Teosofiseen Seuraan vaikuttavat samat samsara-voimat kuin kaikkiin muihinkin suuriin julistajiin ja heidän seuraajiinsa. Kuta enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän alkaa sen sekä johtajien että jäsenten keskuudessa esiintyä niitä, jotka "tämän maailman" järkeen vedoten ja siis helposti kannatusta saaden pyrkivät suuntaamaan Seuran toiminnan maailman käytännöllisiä tarpeita palvelemaan. Alkujaan vakaa kompassineula rupeaa viittaamaan suuntaan ja toiseen. Vertikaalivirtojen tilalle – jotka olivatkin oudot ja kummalliset useimmille ihmisille – alkaa tulla horisontaalivirtoja, jotka heti tuntuvat useimmista kovin ymmärrettäviltä, kovin tutuilta. Kuinka vapautuneesti naurahtavatkaan monet jäsenet entisille "alkuaikojen" haaveille, jotka askartelivat "tasojen", "ketjujen", ihmisen prinsiippien, nirvānan ja yleensä kaiken "tuonpuoleisen" kanssa! Idän pyhät kirjat, joista Seuran ensimmäiset suuret julistajat ammensivat, rupeavat tuntumaan mystiseltä hämärältä, jolle ei ole enää tilaa tässä kovien todellisuuksien maailmassa. Ja varsinkin silloin, kun samsaran alueella tapahtuu jotakin tunne-elämää erittäin suuresti kuohuttavaa esim. sota, on helppo vuosisatojen vakiinnuttamiin tunnearvoihin vedoten antaa Seuralle ajankohtaisia tehtäviä. Jos joku yrittää vedota Buddhan tai Kristuksen niihin sanoihin, joihin tämä maailma ei yleensäkään vetoa ja jotka sodan aikana eivät kelpaa mihinkään, on helppo saada useimmat ihmiset tuntemaan, kuinka etäisiä, nykyhetkeen soveltumattomia, suorastaan naurettavia ovatkaan Buddhat ja Kristukset niine oppeineen, jotka ovat ilmeisesti ristiriidassa ajankohdan rautaisten vaatimusten kanssa.

Täten on samsara – oikeammin samsaraa luova ja ylläpitävä sieluntila vähitellen muovaillut mieleisekseen hindulaisuuden, buddhalaisuuden ja kristinuskon, ja samaa se tekee parhaaltaan teosofialle. Kompassineula toisensa jälkeen lakkaa osoittamasta henkeä pohjantähden maille, kautta taivaan ja ihmissielun syvyyksien kulkeva pystysuora virta kääntyy vaakasuoraksi ilmiömaailman virraksi; "jumalallinen hulluus", josta suuret runoilijat ja näkijät ovat kunnioituksella puhuneet, vaihtuu samsaran käytännön vaatimuksia vastaavaksi järjeksi. Ja näin tapahtuessa useimmat ihmiset tuntevat, kuten jo sanoin, helpotusta, heistä tuntuu kuin heidän rakastamastaan opista, Seurasta tai kirkosta lopultakin häviäisi jotakin vaikeata, etäistä, hämärää ja tilalle astuisi selkeätä, ymmärrettävää, käytännöllisesti kelvollista ja – ennen kaikkea – yleistä kunnioitusta herättävää.

Sen vuoksi täytyy tulla aina uusi julistaja ja uusi julistus. Paradoksaalinen totuus on, että niin kauan kuin julistus pysyy outona, kummallisena, vain harvojen omaksumana, siinä vaikuttaa alkuperäinen, tinkimätön totuuden henki; niin pian kuin se muovautuu verraten yleisesti hyväksyttäväksi, yleisen järjen mukaiseksi, totuuden henki on siitä kadonnut.

Suuri, julma minä-harha, joka paisuu vielä julmemmaksi me-harhaksi hillittömine joukkoteurastuksineen, kietoo ihmissielut veren- ja kullanhohtoiseen verkkoonsa. Tämä harha tekee olevaisesta samsaran, ja sen hälvetessä olevainen osoittautuu nirvānaksi. Mutta tämän suuren harhan kietoma maailma ei tahdo vapautua, ja sen vuoksi se ei myöskään tahdo kuulla vapaudenjulistusta, vaan muuntaa sen mieleisekseen, unta häiritsemättömäksi.

Sivumennen sanoen – kuinka ihmeellistä onkaan suuri taide, joka tulee ideain maailmasta, syytasolta! Se on, välittömästä aiheestaan riippumatta, totta aina ja kaikkiallisesti. Aina siitä saakka, kun suuren harhan olemassaolo alkoi itselleni selvitä muutoinkin eikä vain Idän pyhien kirjojen sanana, on Sibeliuksen säveltämä "Ristilukki" loihtinut eteeni sen vaikuttavammin kuin mikään muu asian inhimillinen ilmaisu.

Ja aurinko sammuu, sen kehrää ei näy
se yön ikihelmahan käy.
Ja ihmiset sielutta harhailevat
vain tuntien tiet avarat.
Yön tummuus on heistä kuin hehkuva koi,
he säikkyvät kerran jos valjeta voi,
ja rientäen pois, näin eivätkö ikivapaita ois,
unta kun nähneensä vaan he luulevat nukkuessaan.

Mutt' lukki se punovi pauloja ain, yks' sielu ei lannistu lain.
Se sielu käy vapaana aikojen taa, sen sankarit perinnöks' saa.

Runon alkuperäinen aihe on hyvin tunnettu, mutta varsinkin Sibeliuksen sävelin tulkitsemana se on yhtä hyvin – kuten ovat esim. Tagoren runot – jylhän vaikuttava esitys ihmiselon syvimmästä tragediasta. Sävel tuo esille sen, mihin sanat viittaavat.

Niin, siellä täällä on sieluja, jotka elämästä elämään yhä kasvavin voimin taistelevat lukinverkkoja vastaan, olkoot verkon langat kullatut miten tahansa, pyhitetyt vuosisatojen perinteillä ja miljoonien ihmisten uskolla ja innostuksella. He taistelevat lukinverkkoja vastaan, vaikka tuntevatkin, kuinka se kietoo heidän jäseniään. Hetkeksi he uupuvat, mutta sittenkään he eivät lannistu. Tärkeintä on, että he eivät sisäisesti lumoudu lukinverkkoon edes silloin, kun se heitä kietoo, vaan tietävät sen lukinverkoksi ja tahtovat siitä irti.

Ja jollakin ihmeellisellä lavalla heille kantautuvat jokaisessa elämässä sanat, jotka tulevat suoraan sieltä, mitä Vapautuneet kutsuvat heidän maailmakseen erottaakseen sen tästä ihmisten maailmasta, jota he nimittävät sanalla "teidän maailmanne", sanat, jotka Hiljaisuuden Ääni on meidän ajallemme toistanut:

Mieli on suuri todellisuuden tappaja.
Oppilas tappakoon tappajan.
Sillä kun hänelle oma muotonsa tuntuu epätodelliselta, niin kuin unessa nähdyt muodot valveilla ollessa tuntuvat; kun hän on lakannut kuulemasta monia, voi hän erottaa Yhden – sen sisäisen äänen, joka tappaa ulkonaisen...
Kun maailman melulle sinun puhkeava sielusi kallistaa korvansa, kun suuren harhan ärjyvälle äänelle sielusi vastaa... arvoton pyhäkkö on sielusi hiljaiselle jumalalleen.
Tämä maa, oi oppilas, on surun sali, missä kovien koetusten tieni on pitkin ansoja viritetty pyytämään minäni suureen harhauskoon...
Katsele sielujen joukkoja. Huomaa, kuinka ne liitelevät ihmiselämän myrskyisellä merellä ja kuinka ne uupuneina, vertavuotavina, siipirikkoina toinen toisensa jälkeen putoilevat laineiden kuohuun. Rajutuulten tuudittamina, vihurien viskeleminä ne ajautuvat veden mukana ja katoavat lähimpään suureen pyörteeseen...
Aineen itse ja Hengen Itse eivät voi koskaan sopia. Toisen niistä täytyy hävitä; molemmille ei ole sijaa.

Tämä on heränneiden, vapautuneiden, nirvānan saavuttaneiden julistus ajasta aikaan kaikille nukkuville, kahlehdituille, samsaran lapsille. Ajasta aikaan se kaikuu yhtä tinkimättömänä, samsara-järkeä loukkaavana, alati yhteen suuntaan viittaavana, värähtämättä pystysuoraan, kautta taivaan ja ihmissielun syvyyksien kulkevana. Ja aina uudestaan se sana onnistutaan muuntamaan, rationalisoimaan, lieventämään, taivuttamaan vaakasuoraksi, tämän tason lakikorkeuden alaiseksi. Ja kun nousevat suuret tuulet ja korkeat vedet, niin alkuperäisen julistuksen tunnustajistakin useimmat "ajautuvat veden mukana ja katoavat lähimpään suureen pyörteeseen.

Vain muutamat ovat lannistumattomia, elämästä elämään yhä lannistumattomampia.

Suuri julistus elää ihmisten maailmassa heissä ja heidän kauttaan.

Oi miten yksin he kulkevat! Heitä osoitetaan sormella, heitä ivataan, heille närkästytään. Heidän järjettömyytensä on helppo osoittaa, sillä sen näkee kuka tahansa.

Mutta he kulkevat, aina vain kulkevat outoa polkuaan.

Ristilukki ei lannista heitä verkoillaan, ei edes loistavimmallakaan.

Suuri herätyshuuto elää heissä ja heidän kauttaan ihmisten maailmassa. He ovat huutavan ääni korvessa. Heidän täytyy osata olla yksin.

Teosofi − n:o 1-2, 1940

Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.


"Epätodellisesta johdata meidät todelliseen!"

Kirjoittanut Y. K.

Jonkin ihmisyhteisön keskuuteen syntyneinä olemme tuon yhteisön kohtaloihin ulkonaisesti sidottuja ja sen laatimien lakien sekä yhteisesti tekemien päätösten alaisia. Tuo kaikki ei kuitenkaan estä meitä katselemasta asioita eri kannalta kuin miltä yhteisö keskimäärin niitä katselee. Niin pian kuin meille on selvinnyt erehdykseksi, harhaluuloksi jotkut yhteisöllemme ominaiset uskomukset, emme tietysti enää voikaan, vaikkapa haluaisimmekin, sisäisesti asettua samalle kannalle muiden kanssa. – Ihminen, joka jonkin alkukantaisen kansan keskuudessa eläen oivalsi, että sateen tulo ei suinkaan riipu ihmisuhreista, joilla hänen heimonsa koetti sateenjumalaa suostutella, ei voinut sen jälkeen innostua ihmisten uhraamiseen eikä liioin voinut estää toisia sitä harrastamasta. Järjellistä on otaksua, että hän yhdelle ja toiselle ymmärtäväiselle heimonsa jäsenelle kertoi uudesta käsityksestään, ja kun vihdoin oli uudella kannalla olevien lukumäärä tullut kyllin suureksi, ihmisten uhraaminen loppui itsestään.

Teosofian tarjoama elämänvalaistus on, vakavasti otettuna, verraton auttaja ihmisen pyrkiessä vapautumaan harhoista eli epätodellisesta, kuten vanha, sanoo kaunis intialainen mietelause. Tällainen pyrkimys ei ole merkityksellinen vain kunkin itsensä kannalta, vaan myös sen vuoksi, että jokainen askel, minkä ihminen ottaa vapautuksen tiellä, vaikuttaa herättävästi myös muihin ihmisiin. Hänen kauttaan pääsevät vaikuttamaan ne sisäiset voimat ja näkemykset, joiden on määrä ohjata elämää tulevaisuudessa. Voisimme sanoa, että jokainen kehitystä jouduttava ihminen elää aikansa edellä, näkee, ajattelee ja tuntee toisin kuin useimmat hänen ympärillään. – Kun ottaa huomioon, miten syviä ja laajoja näköaloja teosofinen tutkimus avaa harrastajalleen, saattaa pitää enemmän kuin otaksuttavana, että teosofi joutuu näkemään monta asiaa toisin kuin ne, joilla ei vielä ole aavistustakaan noista näköaloista. Entistä paremmin hän tietysti saattaa ymmärtää kanssaihmisiään, jopa heidän harhojaankin. Usein hän joutuu elämään mukana sellaisessakin, jonka hän tietää erehdyksestä, tietämättömyydestä johtuneeksi. Hetikään aina hän ei voi selittää ympäristölleen edes, missä erehdys piilee, sillä hänen selitystään ei monikaan käsittäisi, vaan hän ehkä aiheuttaisi kiihtymystä ja aikaansaisi juuri sitä pahaa, jota hän mielellään tahtoisi hälventää. Mutta mikään ei saa häntä itseään sisimmässään palaamaan harhaan, josta hän on kerran päässyt vapaaksi.

Nyt on kuitenkin siten, että teosofian harrastelu sinänsä ei vielä todella vapauta ihmistä juuri yhdestäkään harhasta. Omasta kokemuksestani hyvin tiedän, että ihmisellä saattaa olla pää täynnä hienoja ja ihmeellisiä teorioita, joihin hän luulee uskovansa, vieläpä enemmän – jotka hän uskoo harkiten ja vakaumuksellisesti omaksuneensa. Kuitenkin hän saattaa ratkaista kaikki vähänkin tärkeät kannanotot ilman, että nuo teoriat asiaan millään tavoin vaikuttaisivat. Tai ehkäpä hän onnistuu käsittelemään noita teorioita siten, että ne sopivat täsmälleen niihin ratkaisuihin, joita hän itse asiassa on niistä piittaamatta tehnyt. Näin on yleisesti tapahtunut esimerkiksi kristillisen uskon piirissä. Usko, joka kantaa suuren opettajansa nimeä, on onnistuttu selittämään siten, että se oikeuttaa ja pyhittää miltei mitä tahansa, josta suuri opettaja sanoi: Älkää tehkö niin! – ja kieltää sen, mistä opettaja sanoi: Tehkää niin!

Sankaratsharja sanoo:

"Asiain todellinen luonto on kunkin havaittava omakohtaisesti, valaistunein silmin, eikä viisaan välityksellä: vain omin silmin voi nähdä, minkälainen on kuu; kukapa toinen voisi sitä kuvata!

Sanasateinen puhe, taito käsitellä pyhiä kirjoituksia, samoin oppineisuus – nämä antavat pienen persoonallisen ilon oppineelle, mutta eivät auta vapautukseen.

Monisanaiset pyhät kirjat ovat kuin tiheä metsä, jossa mieli harhailee. Sen vuoksi tulee viisaan hartaasti etsiä Itsen luontoa.

Sairaudesta ei päästä lääkkeen nimeä lausumalla, ilman omakohtaista tajuamista ei kenkään vapaudu sanaa 'Brahman' toistamalla."

Sama voidaan sanoa monin eri tavoin, mutta vaikea lienee sanoa sitä selvemmin.

* * *

Mikä ja mitä on täydellinen vapautuneisuuden tila, nirvāna, josta siihen astuneet ovat todistaneet, sitä emme tiedä emmekä voi tietää muutoin kuin kokemalla. Siitä uneksiminen on turhaa. Vapautumisen tapahtuma, joka meitä koskee ja jota tarkoitetaan meille puhuttaessa, on käsillä juuri nyt. Meillä on tällä hetkellä hallussamme edellytykset sitä askelta varten, joka nyt on otettava. Meillä on – puhun tietysti oman näkemykseni valossa – riittävästi kokemusta, älyä, hengenlahjoja. Lisäksi ovat edellämme kulkeneet osoittaneet meille suunnan. Ja kuitenkin on aivan tavallista, että vapautumistapahtuma siinä mielessä, jossa edelläkävijät siitä puhuvat, ei ala meissä. Me saatamme kulkea samaa minäkeskeisen pyyteen, pettymyksen ja tuskan ikuista kiertokulkua, jota olemme elämästä elämään vaeltaneet. Mitä puuttuu? Totta puhuen sitä en tiedä.

Tiedän vain, että vapautumistapahtuman ensimmäiset kokemukset hajottavat maailman ja kokoavat sen uudestaan. Ymmärrän todeksi kauan sitten jostain lukemani kuvapuheen – jota silloin en ymmärtänyt – että jumalat eivät ihmettele meidän heikkouttamme, vaan sitä itsepintaista sitkeyttä, jolla me riipumme harhakäsityksissämme. Tiedän sen, että yksi ainoa hetki sieluntilaa, jossa minäkeskeinen pyyde on todella lakannut mutta joka ei sittenkään ole pysähdystä, vaan pikemmin vyöryntää, itsestään ilman mitään erikoista syytä tapahtuvaan toimintaan, saa kaiken entisen kadottamaan lujuutensa, herättää varman tunnon siitä, että ihmisten kaikki yleiset käsitykset onnenehdoista ovat täysin erheelliset, että pelurin rahanhimolla, kansalaisen tai kansakunnan voitonhalulla ja uskonkilvoittelijan taivaskaipuulla ei ole mitään oleellista eroa.

Läpeensä minäkeskeisen pyyteen kyllästämä ja värittämä mieli aikaansai sen itsepintaisen sitkeyden, jumalienkin ihmettelemän, jolla tarraudumme kiinni harhaan vielä silloinkin, kun kuvittelemme pyrkiväämme vapautukseen. Siksi on ns. ikuisuuspyrkimyksissämmekin jotain suonenvedontapaista jännittyneisyyttä, joka estää liikunnan. Kuta kiihkeämmin ihminen ponnistelee autuuteen, sitä tiukemmin hän pitää itsensä irti autuudesta. Sama on asianlaita kaikessa onnen tavoittelussa, ja sama, mutta raskaammin aalloin, julmemmin takaiskuin, kamppailussa onnesta ja paikasta auringossa kansakuntien kesken.

Sivistykseemme moraalikäsityksineen ja hyvine tapoineen kuuluu sekin, että ihmisessä ilmenevää liian suurta ja muille haitallista itsekkyyttä, minäkeskeisyyttä, etenkin väkivaltaista, pidetään moitittavana. Jonkin kansakunnan jäsenet, monin sitein toisiinsa kiinnitetyt, ovat siksi läheisessä tuntumassa keskenään, että kukin joutuu toistaan vähän oikaisemaan. Näin "minä" itsetehostustarpeineen ja omanvoiton havitteluineen joutuu rajoitusten ja säännöstelyn alaiseksi. Ihmiset kesyyntyvätkin, keskimäärin ottaen, melkoisen hyväntahtoisiksi, mukaviksi lähimmäisiksi.

Mutta samalla "minä" keksii toisia teitä päästäkseen toteuttamaan itsetehostuspyydettään. Se tapahtuu "mutkan kautta", arkipäiväisesti sanoen. Sekä luonnollisin että keinotekoisin raja-aidoin toisistaan erotetut yhteisöt, milloin minkin nimiset, muodostuvat vähitellen jäsentensä joukkominäksi, kollektiiviseksi persoonaksi. Ja miltei kaikki se, mikä yksilöiltä kielletään, selitetään sille ja sen nimessä tehtynä sallituksi.

"Kansallisen politiikan tulee olla itsekästä!" on sääntö, jonka tuntevat ja tunnustavat kaikki ne, jotka yleensä voivat päästä henkilökohtaisesti peliä vähänkin hoitamaan. Mikäli tiedän, myös meidän suuri kansallinen herättäjämme J. V. Snellman vahvisti tämän tunnetun ja perustellun säännön. Monet eivät kuitenkaan pidä verhottomasta itsekkyydestä, ja sen vuoksi monilta salataan tämä tosiasia ja peitetään huntuihin, joista he pitävät. Käytännöllinen tulos, so. kansallinen politiikka, on kummassakin tapauksessa sama.

Tarvinneeko sanoa, että sama sääntö pätee myös monissa muissa yhteisöissä.

Kollektiivinen "minä" pyhittää ja juhlallistaa sen, mitä yksilöllinen "minä" vain salaillen ja häpeillen voi itsessään vaalia. Yhteisön nimissä me saamme palvoa ja rakastaa itseämme miten paljon tahansa. Se ei ole vain luvallista; se on velvollisuus. "Minä" tuntee hivelevää mielihyvää ylistäessään yhteisöä, jonka oivallinen lajinäyte, suhteessa tai toisessa, se tietää olevansa. Vaikea on päästä sellaiseen liioitteluun, että se loukkaisi yleistä makua. Ja tätä keinoa käyttäen ollaan siinä onnellisessa asemassa, että naapuri ei ole liian läheisessä tuntumassa, meitä oikaisemassa. –Naapuri, nähkääs, on samassa touhussa tuolla aidan takana. Sadat, tuhannet tai miljoonat "minät" – yhteisön laadusta ja koosta riippuen – suitsuttavat ylistystä itselleen oman joukkominänsä välityksellä ja nimissä. Kuta kauniimmin onnistuu joku kirjailija, runoilija tai puhuja sanomaan "kaikille rakkaasta", sitä liikuttuneemmaksi sielut tuntevat itsensä.

Tuskin mikään on enää kiellettyä. Miltei kaikki – ulospäin suunnattuna – on nyt oikeutettua ja pyhää. – Caesar, joka henkilönä oli sovinnollinen ja jalo, oli ilman muuta oikeutettu Rooman nimessä ja roomalaisena vuodattamaan suunnattoman määrän verta Britanniasta Espanjaan ja Vähä-Aasiaan ulottuvalla alueella. Lempeän Kristuksen tunnustajat ovat oppi- ja kirkkominuutensa oikeuttamana polttaneet ja surmanneet ihmisiä enemmän kuin minkään muun nimen tunnustajat. Ennen Ranskan suurta vallankumousta harjoitettiin Ranskassa – ja muuallakin – uskomatonta sortoa ja julmuutta kuninkuuden, aateluuden ja pappeuden nimissä ja vallankumouksen aikana katkottiin kauloja hurjan innostuneesti vapauden, veljeyden ja tasa-arvoisuuden vuoksi. – Mutta miksi luetella esimerkkejä! Niitä on maailmanhistoria täynnä ja lisää tulee.

Aina ja kaikkialla ilmenee ihmisissä tuo persoonallisuuden kaksinaisuus, josta mm. Tagore puhuu jossakin kirjassaan: Yksityisinä ihmisinä he ovat, keskimäärin ottaen, kunnon perheenisiä, äitejä, poikia ja tyttäriä, mutta jonkin virallisen yhteisön jäseninä samat ihmiset saattavat olla vallan kauhistuttavia petoja.

Näin käy, kun jokin joukkomielle, todellisesta erilleen luotu, etten sanoisi loihdittu käsite – siis epätodellinen – korotetaan palvonnan kohteeksi, uhreja vaativaksi jumalaksi, ja ihminen – siis todellinen – otetaan pelkkänä käsitteenä, useinkin lukukäsitteenä.

"Minä" loihtii esille joukkomielteitä, oletettujen arvojen kuviteltuja kannattajia "meitä" varten, jotta "meidän" asiamme voitto tuottaisi sille sitä mielihyvää, jota se niin liikuttuneen hartaasti, halajaa.

Itsekkyys ja itserakkaus tulevat kruunatuiksi, pyhitetyiksi. Väkivalta ja armottomuus saavat uudet nimet ja tulevat siunatuiksi. Ja niin käy, kuten Shakespeare lausuu:

"Ei niin hornan valhett' lienekään,
ettei sitä uskoisi kelpo mies,
kun se pyhävaatteissa vastaan käy
ja raamatunlauseella kättä lyö."

Mutta koska petos on suuri ja mittasuhteiltaan laaja, ovat myös sen seuraamukset kaameudessaan valtavat.

Monen kohdalta näyttävät petoksen julmimmatkin muodot saavan jatkua, kunnes ne paljastavat valeverhoistaan riisuttuina itsensä. Tätä tietä pääsi jonkinlaiseen selvyyteen se upseeri, jonka kerrotaan edellisen maailmansodan jonkin helvetin liepeillä purkaneen inhonsa huutoon:

"Ei tätä, ei tätä – mitä muuta tahansa, mutta ei tätä!"

Ehkä on olemassa myös oikotie – ymmärryksen tie. Kukin kulkee polkuaan syystä, jota emme tunne. Olen joskus käyttänyt tuosta salaperäisestä uskaliasta nimitystä "monadinen kohtalo". Juuri sen vuoksi on kaikki väittely todella merkitsevistä asioista turhaa. Uskon ajattelemisen vaikuttavan enemmän. Väittely esimerkiksi sodasta on aivan yhtä toivotonta kuin itse sota. Siitä huolimatta tulevat ihmiset kerran tapahtuvan suuren siirtymisen edellä ja sen aikana siitä paljon väittelemään. Se ei paljoakaan jouduta eikä hidastuta siirtymistä. Se ei ole siirtymisen aiheuttaja, se on sen eräs merkki, kuten lehtien puhkeaminen on kevään merkki.

Mutta ennen yleistä siirtymistä nykyaikaiselta ihmissyöjäasteelta ehtii tapahtua paljon järjetöntä ja julmaa. Ehkä miljoonat miehet, naiset ja lapset ehditään silpoa, polttaa ja kaasuttaa. Sankaruus tulee tuhlautumaan sankaruutta vastaan, yli-inhimilliset ponnistukset tulevat raukeamaan samanlaisiin ponnistuksiin vastapuolella, ihmisen kärsimiskyvyn raja ylitetään, jotta vastapuoli pakotettaisiin saman rajan yli. Murtuneet poistuvat näyttämöltä, ja niin elossa olevilla säilyy usko. – Uljaimmat kansoista käyvät uhreja laskematta vaaraa vastaan milloin uskovat onnen, velvollisuuden ja kunnian sitä vaativan. Vähemmän uljaat etsivät helppoa saalista heikommistaan tietysti aina jonkin korkean ja pyhän oikeuden nimessä! Toiset pysyttelevät syrjästäkatsojina – ehkä hyötyjinä! – niin kauan kuin se tuntuu edullisemmalta kuin iskeminen.

Miten tahansa, kaikki on vain muunnelmia ja vaihtelua minäkeskeisen, usein kollektivisoituneen pyyteen, pettymyksen ja kärsimyksen toivottomassa kehässä. Toisin ajoin, kuten esimerkiksi nykyisin, vauhti kiihtyy suuresti. Se tempaa mukaansa sellaisiakin, jotka jo aavistelevat toista. Hekin luulevat menevänsä mukaan muiden vuoksi, ehkä jonkin "kaikille rakkaan" vuoksi.

Mutta ken kerran on todella nähnyt ja tajunnut harhaksi ihmisten uhraamisen sateenjumalan alttarille, hän ei enää milloinkaan eikä minkään vuoksi voi tuohon julmaan harhaan sisäisesti yhtyä.

Harhoista, joista nyt on puhe, on ylen vaikea vapautua, sillä ne ovat "minälle" mieluisia – ainakin se havittelee niiden kautta jotain mieluista. Useinkin vain äärimmäinen kärsimys antaa ihmiselle voiman uhmata sitä vihlovaa tunnetta, minkä aiheuttaa "minälle" salaisesti mieluisan harhan juureen kajoaminen. Vapautuksen seesteinen ilo tulee vasta sitten, kun harha on hälvennyt.

Kansaamme kohdannut suuri kärsimys auttoi poliittiset yhteisömme yhtäkkiä tajuamaan, että niiden välinen synkein katkeruus onkin perustunut harhaluuloon. Tuo sama harhaluulo on tässä maassa ylläpitänyt kuohuvaa vihaa, se on saanut ihmiset rääkkäämään ja tappamaan toisiaan ja vain hädin tuskin on vältytty uudesta sisällissodasta. Nyt ovat uljaimmat vihaajista astuneet vastapuolen eteen ja sanoneet miehekkäästi: Minä olin väärässä. Antakaa minulle anteeksi! (Näin sanovat kerran eri kansojen miehet toisilleen.) – Voimme toivoa jotain pysyvästikin hyvää tästä heräämisestä. Paljoa ei auta odottaa. Yksi vähäinen harhanmuoto on vain osittain hälvennyt, mutta itse harhan olemusta ei vielä nähdä. Niin kauan kuin näin on, tulee eksytys toisensa jälkeen kylvämään uutta epäluuloa ja vihaa myöskin poliittisten yhteisöjen välille. Mutta kun vihdoin kyllin monet todella tajuavat minäkeskeisen mielen luomusten harhanomaisuuden, silloin häviää epäluulo ja viha, ei vain jonkin kansan yhteisöjen väliltä, vaan myös kansojen ja rotujen väliltä.

Tämä saattaa tapahtua yksilössä, millä hetkellä tahansa. Tätä vapautumistapahtumaa ei kuitenkaan ole sekoitettava ylimalkaiseen sovinnollisuuden harrasteluun. Viimeksi mainittu on enemmän temperamentin kuin näkemyksen kysymys, ja se pettää ensimmäisen kyllin kiihottavan tapahtuman tullen. Reippaasti vihaava ihminen saattaa tajuta harhan ennen kuin laimeampi veljensä.

Varmaa vain on, että kun ihminen on minäkeskeisen mielen nyt puheena olleen petoksen kerran tajunnut, hän tietää ja tuntee vapautuneensa erehdyksestä, joka vuosituhannesta toiseen on peittänyt planeettamme pinnan verellä ja kyynelillä.

Teosofi − n:o 3-4, 1940

Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.


Elämänonnen ekonomiaa

Kirjoittanut Y. K.

Valaistunut ihminen on häiriintymättömän onnellinen, joskin hänen onnensa laatua on valaistumattoman vaikea, ehkä mahdotontakin käsittää. "Viisas ei sure eläviä eikä kuolleita", sanoo Bhagavad Gītā. Meidän tarvitsee vain kuvitella, että itsellämme olisi joka hetki kirkkaana ja selkeänä täysi tietoisuus maailmasta Logoksen ilmennyksenä, täysi tietoisuus suuresta laista, joka ohjaa kaikkea "hyvästä parempaan", sekä täysi tietoisuus siitä, että koko olevainen on yksi jumalallinen kokonaisuus ja havaitsemamme tapahtumat ovat vain varjokuvaleikkiä tajuntamme verholla – voimme samalla kuvitella, mikä rikkumaton rauha silloin olisi mielessämme, tapahtukoon tässä varjokuvaleikissä mitä tahansa.

Mutta niin kauan kuin tuo ykseyden näkemys on enemmän älyllinen kuin todella omakohtaisesti havaittu ja eletty, suuretkin vaihtelut ovat mahdollisia sieluntilassamme. Niin kauan kuin näin on, meidän on ensiksikin pyrittävä syventämään totuudentuntoamme ja samalla, sanoisinko, hoidettava hyvin onnentalouttamme.

Nyt on puhe jälkimmäisestä.

Tunnettu ja todettu tosiasia on se, että vain pieni osa ihmisten kärsimyksistä johtuu todella juuri kohdalla olevista seikoista, mutta suurin osa seikoista, joita surraan, koska ne jo ovat tapahtuneet tai pelätään, koska ne saattavat tulevaisuudessa tapahtua. Tällä hetkellä ja hiljattain kuluneina hetkinä on Suomen kansa kärsinyt etupäässä juuri tulevien tapahtumien pelosta.

Muinaiset stoalaiset filosofit jakoivat ns. onnettomat tapahtumat kahteen ryhmään: niihin, jotka voidaan korjata, ja toisiin, joita ei voida auttaa. Jos oli sattunut jälkimmäisen laatuinen tapaus – kuolema, haaksirikko, jossa oli mennyt ihmishenkiä ja omaisuuksia, tulipalo jne., niin sen suremista pitivät stoalaiset täysin järjenvastaisena. Auttamattoman asian sureminen vain moninkertaistutti onnettomuuden, eikä sellainen ole järjenmukaista. Sama koski myös mahdollisia tulevia onnettomuuksia. Viisaan ihmisen on kerta kaikkiaan vapautettava itsensä auttamattomia asioita koskevista suruista.

Kuuluisa stoalainen keisari Marcus Aurelius on lausunut mm. "Olisinko onneton sen vuoksi, että tämä on minulle tapahtunut? En suinkaan, vaan päinvastoin olen onnellinen siitä, että kykenen olemaan rauhallinen huolimatta tästä tapahtumasta."

Noissa sanoissa on oivallinen näyte stoalaisesta suhtautumisesta tapahtumiin. Pääasia ei ole se, ovatko tapahtumat tavallisen ihmismielen mukaan onnellisia vai onnettomia. Pääasia on tapa, millä suhtaudumme tapahtumiin. Jos ihminen huomaa voivansa suhtautua rauhallisesti onnettomuuteen, on tämä niin arvokas asia hänelle, niin suuri voitto, että se hyvin korvaa onnettoman tapahtuman sinänsä. Ja jos näin on asia jo sattuneiden tapausten suhteen, kuinka paljon enemmän se on siten tulevien tapahtumien suhteen.

Eräs kuuluisa runosäe sanoo:

Saa tuhat kertaa kuolon kestää hän ken pelkää,
mies uljas kokee kuolon kerran vain.

Juuri niin! Ennakolta pelkäävä ihminen saa kestää tulevat ja koskaan tulemattomatkin onnettomuudet tuhansia kertoja, kuluttaa hermojaan ja pilata elämästään ajanjaksoja, jotka pieni määrä ajattelua ja rohkeutta olisi pitänyt rauhallisina ajanjaksoina. Elämän onnen kannalta on perin huonoa onnentalouden hoitoa tuollainen nykyhetken tärveleminen asioilla, jotka joko tulevat tai ovat tulematta meidän voimatta niitä muuttaa. Eikö riitä se, että kannamme tapahtuman silloin, kun se on kohdallamme, vai pitääkö meidän yrittää kantaa sitä jo ajat edeltäkäsin? Varmasti järjellisesti ottaen kullakin hetkellä on suru itsellään ja liika huolehtiminen ja edeltäkäsin kärsiminen osoittaa vain sen, että ihminen pitää itsensä ja oman osansa ylen tärkeänä.

Onnettomuuksien alituinen ajatteleminen ja niiden pelkääminen vetää onnettomuuksia polullemme. Ihminen on magneetti, joka laatunsa mukaisesti vetää puoleensa joko onnea tai onnettomuutta, tavallisesti molempia. Pyrkikäämme vetämään omaan elämänpiiriimme onnea. Älkäämme antako tulevaisuuden varjojen pimentää nykyhetkeä. Ja koettelemusten ollessa kohdallamme muistakaamme Annie Besantin tunnuslause:

"Be strong!"

Se on: "Ole Väkevä!"

Teosofi − n:o 7-8, 1940


Aatteet ja ihmismieli

Kirjoittanut Y. K.

Nuoren, hyvää tarkoittavan aatteen ihmisen hartain innostus ja suurin huoli koskee aatteen levitystyötä. Kolmisenkymmentä vuotta sitten nujersin ja nöyryytin luontoani pakottamalla itseni kauppaamaan silloin ilmestyneitä ensimmäisiä teosofisia kirjoja kotikaupunkini kaduilla ja puistoissa. Junassa matkustaessani talutin itseäni vaunusta vaunuun samassa tarkoituksessa. Mistä lieneekin johtunut, mutta tuollainen kulkukaupustelu oli minulle äärimmäisen vastenmielistä. Häpesin ja hikoilin, mutta samalla halveksin itseäni moisen raukkamaisen häpeilyn vuoksi ja niin laitoin itseni taipaleelle uudestaan ja uudestaan. Kun jollakin kerralla olin saanut myydyksi sen verran, että omatuntoni sen jotenkuten myönsi riittäväksi, lopetin kirjojen tarjoamisen todella helpotuksesta huokaisten. Ja taisi siinä tulla monta kertaa vähän petetyksikin omaatuntoa...

Kirjojen ilmaiseksi jakaminen oli monin verroin helpompaa, ja siihen turvauduinkin niin usein kuin voin.

Tuollaisen ponnistelun tekee kuitenkin mahdolliseksi usko, että levittämällä joitakin tiettyjä tietoja ja ajatuksia saa aikaan suurta ja pysyvää hyvää ihmisten maailmassa. Kun kerran itse on kokenut sellaista hyvää ne omaksuttuaan, tietysti uskoo saman kokemuksen uusiutuvan toisissakin ihmisissä. Ja niin nuori aatteen ihminen ponnistelee tehdäkseen nuo tiedot. ja ajatukset tunnetuiksi, levittää kirjallisuutta, vaikka puuha sinänsä olisi kuinka kiusallista, ehkä rupeaa kirjoitettuaan vieläpä puhumaan ja esitelmöimään – huolimatta siitä, että julkisten puheiden pitäminen on ainakin niiden mielestä, jotka siihen edes jossain määrin todella kykenevät, tukalaa ja jollain tavoin luonnotonta. Helppoa ja mieluista se on vain kyvyttömille.

Myöhemmin saattaa sama ihminen joutua havaitsemaan ja kokemaan jotakin, mikä perin juurin mullistaa hänen entisen uskonsa aatteen levitystyöhön. Kaikki eivät joudu milloinkaan tällaista murrosta kokemaan. Se on tuskallinen, ja ihmissielulla on erinomainen kyky ummistaa silmänsä asioille, jotka loukkaavat sen hellimiä uskomuksia, aiheuttavat sisäistä sortumista. Mutta koska jotkut saattavat murrokseen joutua ja koska toisen ihmisen sana saattaa olla pieneksi avuksi ahdistetulle, käsittelen asiaa seuraavassa.

Kokemus, että ihmiset ovat odottamattoman hitaita ja haluttomia kiinnostumaan asiasta, joka apostolille itselleen on yli kaiken arvokas ja hänen mielestään pitäisi muillekin olla samaa, tulee jokaisen kohdalle ilman muuta. Kaikkien uskontojen työkentillä tämä on erikoisen suurta pettymystä aikaan saanut ja sen pettymyksen varalle ovat sananselittäjät toisiaan vahvistaneet. Vastustus, pilkka ja vaino laukeavat uranuurtajille jonkinlaisina luontaisetuina ja heidän orjantappurakruununsa tavallisesti käsitetään juuri näistä aineksista punotuksi.

Palavasieluista aatteen ihmistä tuo kaikki kuitenkin harvoin tyystin masentaa. Paljon lamauttavampi kokemus – tai sanoisinko näkemys – saattaa häntä kohdata, näkemys, joka on monta sellaistakin tulisielua sammuttanut, jonka tarmoa ihmisten penseys ja vastustus eivät olisi milloinkaan kyenneet lannistamaan.

Tämä lamauttavin näkemys on siinä, että ihminen havaitsee häntä itseään innoittavien tietojen ja ajatusten merkitsevän monille muille jotain aivan toista kuin hänelle, saavan heidän omaksuminaan kokonaan toisen sisällyksen, odottamattoman tulkinnan, jopa muuttuvan ytimeltään täysin vastakkaiseksi sille, mitä hän oli niiden ytimessä nähnyt.

Mitä tuskia risti lieneekin symboloinut Kristuksen ja hänen lähimpien seuraajiensa elämässä, jotakin vielä kauheampaa olisi heidän täytynyt kokea, jos olisivat hengessä nähneet, miten heidän nimissään ja heidän sanojensa voimalla ja niiden puolesta ihmisiä määrättömästi surmataan, kidutetaan ja poltetaan. Elämänoppi, jonka ytimenä on rakkaus, todella muuntui ihmisten omaksumana suurpiirteisimmäksi pirullisuudeksi, mitä historia tuntee. Alkuperäiset puheenparret säilytettiin, mutta ne tulkittiin uudestaan ja niihin liitettiin selitykset. Ja niin esimerkiksi voitiin 1500-luvulla perustaa sellainenkin laitos kuin Jumalallisen rakkauden oratorium – tuota nimeä kannattaa tarkemmin ajatella – joka suuresti vaikutti siihen, että inkvisitio ja polttoroviot otettiin uudestaan käytäntöön ja julmempina kuin milloinkaan ennen. "Polttorovio on ainoa lääke kerettiläisyysrikokselle", selitti "Jumalallisen rakkauden oratoriumin" vaikutusvaltaisin jäsen, josta myöhemmin tuli paavi. "Saatanan vastaan on taisteltava sen omilla aseilla", opetti Ignatius Loyola. Ja niin saatiin alkuun saatanallisuuden kilpailu, jossa kolmikymmenvuotinen sota oli kaiken näännyttävä loistokohta.

Buddhalaisuutta on aina pidetty erikoisena siinä suhteessa, että se on ainoa uskonto, jonka nimessä ei milloinkaan ole sodittu. Tämä käsitys pitää paikkansa vain suhteellisesti. Buddhalainen Zen-koulukunta, joka on melko levinnyt Japanin ylhäisöpiireissä, on tuossa maassa muuntunut sodan filosofiaksi.

Oivallisen näytteen kyvystä selittää oppia antoi eräs pyhä tai puolipyhä pohjoisbuddhalainen eurooppalaiselle tutkijalle, joka ihmetteli sitä, että pyhä mies söi lihaa ja siis vastoin Buddhan antamia ohjeita aiheutti kärsimystä ja kuolemaa tunteville olennoille. Näin selitti viisas: useimmat ihmiset syövät tiedottomina siitä, mitä syömisessä todella tapahtuu; heidän on vältettävä lihaa. Muutamat harvat syövät tietoisesti. He muuntavat eläinelementit ihmiselementeiksi omassa ruumiissaan ja siis auttavat kehitystä. [Marco Pallis: Peaks and Lamas]

Hyvä selittäjä oli myös se entinen uudisasukas Amerikassa, joka aina piti mukanaan raamatun ja kiväärin. Kun häneltä kysyttiin, eikö hän luota Jumalaan, koska turvautuu kivääriin, hän vastasi:

"Enhän koskaan tiedä, milloin hyvä Jumala lähettää näkyviini punanahan, jonka Hän on päättänyt kutsua taivaaseen."

Tämä taasen palauttaa mieleeni erään karmaan uskovan veljeni sanat:

"Uskon, että karma ei tuo sotaa sen kansan tielle, joka ei sotaa tarvitse. Jos siis tulee tilanne, joka vaatii sotaa, on sotaan meneminen karmallinen velvoitus."*


* Saatuani tämän kirjoitelmani valmiiksi luin päivän kirjan "Kuoleman kauppiaat". Teoksen toisen osan lopussa kerrotaan, miten Amerikan yleinen mielipide joutui kuohuksiin saatuaan tietää, että suuri amerikkalainen asetehdas eurooppalaisine sisaryhtiöineen oli myynyt hirmuisia aseita ja ammuksia joka sodassa kummallekin sotivalle puolelle – englantilaisille ja buureille, espanjalaisille ja amerikkalaisille, japanilaisille ja venäläisille. Asetehtaan johtaja tyynnytti myrskyn julkaisemalla sanomalehdissä – suuri määrä lehtiä oli asetehtaiden vaikutuksen alaisena – kauniin selityksen, jossa hän lausui mm. seuraavaa:

"Johannes on antanut meille kuvauksen siitä, miten saatana sidotaan ja miten sitten seuraa tuhatvuotinen valtakunta. Mutta ennen sitä käydään vielä sotia.

Sota on kansojen sairaus, onnettomin ja hirvittävin kaikista ruttotaudeista. Kukaan ei totea tätä niin hyvin kuin asetehtailijat, jotka työskentelevät käsi kädessä tieteen kanssa valmistaakseen yhä tehokkaampia aseita ja myrkkykaasuja. Sota, ihmismielen sairaus, voidaan parantaa vain sodalla. Kuta kauheampi se on, kuta armottomammin sitä käydään, sitä laajempi, sitä suurempi tulee kansojen terveys olemaan yleisen ja verisen puhdistuksen jälkeen. Sota on hävitettävä miekalla, säälimättömyydellä, jota sivistyneet kansat osoittavat sivistymättömiä ja ahnehtivia kohtaan.

Asetehtailija, joka auttaa sodanhaluisten ja barbaarimaisten hävittämisessä, on rauhanystävä, sairauden parantaja. Hänen kiväärinsä ja räjähdysaineensa, hänen kaasunsa ja kuulansa ovat lääkäreitä, jotka parantavat taudin saastuttamat.

Yhtä hyvin kuin pyytää rauhaa rakastavia ja sivistyneitä kansoja puolustautumaan ystävällisin sanoin ja sovittelevin elein, voisi pyytää miestä suojelemaan itseään hullulta koiralta hymyllä ja kädenojennuksella." (Taylor Caldwell: Kuoleman kauppiaat s. 11.)


Esitykseni pyrkii saamaan keveämmän sävyn kuin itse asian kannalta olisi suotavaa. Inhimillisen julmuuden uhrien sielulliset ja ruumiilliset kärsimykset ovat sanomattoman kauheita. Heidän tuskiaan ei vähennä se tosiasia, että useimmat heistä olisivat mielellään tuottaneet toisille saman kärsimyksen, jonka joku toinen ehti tuottaa heille. Esimerkiksi sota itse teossa on kilpatappamista – sitä, eikä mitään muuta. Siinä koetetaan aiheuttaa kauhua ja kuolemaa niin paljon kuin mahdollista, ja siinä voittaa se, joka ehtii ja kykenee aiheuttamaan enemmän kauhua ja kuolemaa. Jumala on sodassa todella johdonmukaisesti sen puolella, jolla on enemmän tykkejä, joka siis ehtii surmata eniten. Tai – käyttääksemme toista symbolia – saatanallisuudesta kilpailtaessa aina voittaa se, joka saa kehitetyksi eniten saatanallisuutta.

Sota on kaiken pahan täydellisyyttä, mutta ei suinkaan ole ainoa paha. Julmuus, viha, panettelu, tunnottomuus kaikissa muodoissaan luo tuskaa maailmaan. Ja näyttää todella siltä, että turhaan ovat eläneet ja turhaan kuolleet ne suuret julistajat, jotka ovat neuvoneet ihmistä luopumaan pahasta ja toteuttamaan hyvää. He ja heidän sanomansa muuttuvat ihmisten maailmassa suuraiheiksi tehdä pahaa, aiheuttaa kipua, kauhua ja kuolemaa.

Tämän tosiasian selvä ja verhoton näkeminen on se, joka saattaa sammuttaa palavimmankin aatteen ihmisen työinnon jonkin opin, maailmankatsomuksen tai tiedon yleistämiseksi. Mitä auttaa ponnistella sivistyksen ja tietojen levittämiseksi, kansan valistustason kohottamiseksi, kun maailman sivistyneimmät kansat osoittautuvat raaemmiksi, julmemmiksi ja tuhoisammiksi kuin ns. sivistymättömät? – Mitä auttaa tiede ja tekniikka, kun ne tuovat elämään lisääntyvää epäsuhtaisuutta, elämän epävarmuutta? – Mitä hyödyttävät yhteiskunnalliset tai valtiolliset uudistukset, kun tyytymättömyys ja katkera viha löytävät uusia aiheita uusista oloista? – Mitä merkitsee uskonto, kun 99 tapauksessa sadasta sen tunnustajat ovat kaikkine voimineen ja kaikkine uskoineen mukana ylläpitämässä ja pyhittämässä kulloinkin vallassa olevaa julmuutta ja pahuutta? – Niin, ja mitä ideaa on siinä, että tehdään ihmisille selkoa jälleensyntymisestä, karmasta, toisista maailmoista, Mestareista jne. kun kerran kaikki nuo asiat saattavat muodostua ja miltei aina muodostuivat itsekkään havittelun aiheiksi, vieläpä erikoislaatuiseksi perusteluksi julmuudelle, kärsimyksen tahallisen aiheuttamisen apologiaksi.

Vaikkapa ei tahtoisikaan väittää lueteltujen hyvien ja arvokkaiden asioiden aiheuttavan ja lisäävän pahaa, kuitenkin on ilmeistä, että ne eivät sanottavasti vähennä pahaa. Jokin elementti ihmisessä suodattaa ja muuttaa kaiken tarkoituksiinsa sopivaksi, selittää, tulkitsee, loogisesti perustelee, kunnes se on muuntanut kaltaisuuteensa kaiken senkin, joka oli tarkoitettu ihmistä itseään muuttamaan.

Tyrmistyneen aatteen ihmisen hämmennystä lisää se, että hän yhtäkkiä tapaa tiellään jonkun, joka ei tiedä Kristuksesta eikä Buddhasta juuri mitään, mutta on – ei ainoastaan periaatteessa vaan vieläpä käytännössäkin – samalla kannalla kuin he ja tuntee tuon kannan järjelliseksi. Hän kohtaa toisen, joka on vain vähän kirjoja lukenut ja auttamattomasti häviäisi jokaisen tietokilpailun mutta jonka koko olemus huokuu rakastavaa, tosi humaania vaikutusta. Hän tulee vastakkain ihmisen kanssa, joka pudistaa päätään jälleensyntymiselle, karmalle, kuolemattomuudellekin, mutta ajattelee ja toimii tavalla, jota usko jälleensyntymiseen, karmaan ja kuolemattomuuteen tuskin kykenisi parantamaan.

Näiden tosiasioiden edessä rupeavat tavalliset puheet jonkin aatteen maailmaa uudistavasta voimasta tuntumaan väsyttäviltä. – Tässä sitä on maailmaa uudistettu hyvien aatteiden ja käänteentekevien parannusten avulla, ja nyt se alkaa kyetä itsemurhaan mahdollisimman älykkäin ja julmin menetelmin! Ja vapahtavien aatteiden, niin henkisten kuin aineellistenkin, innokkaat apostolit saarnaavat sotaa toisiaan vastaan, sotaa, joka on kilpatappamista, kauhun ja kuoleman tahallista aiheuttamista.

Tietysti joku voisi sanoa mietteisiinsä pysähtyneelle aatteen ihmiselle: Älkäämme liioitelko elämän negatiivisia puolia! Onhan silti tosi edistystäkin, onhan rauhallisia rakennuskausiakin historiassa, kykeneehän ihminen sellaiseenkin mikä on kieltämättä ja kaikille hyvää!

Varmasti, saattaisi aatteen ihminen vastata. Mutta tarkemmin tutkien – mitä tekemistä missään todella hyvässä on ollut opeilla, maailmankatsomuksilla, aatteilla? Eikö kaikki inhimillinen hyvyys, mikäli se on aitoa ja yksinomaan rakentavaa, ole äärimmäisen yksinkertaista, luonnollista, kaikista opeista, maailmankatsomuksista ja aatteista riippumatonta? Eikö elävän todellisuuden tarkastelu tänä päivänä osoita, että sellaiset joukot kuin kristityt uskovaiset, materialistit, porvarit, sosialistit, vapaa-ajattelijat, teosofit jne. eivät anna juuri pienintäkään takuuta merkin alaisuuteen kuuluvien hyvyydestä tai huonoudesta, heidän rauhallisuudestaan tai sotaisuudestaan, rakentavasta tai tuhoavasta vaikutuksestaan. Ja eikö sen sijaan näytä olevan yleistä se, että oppien, maailmankatsomusten ja aatteiden innokas kannattaminen aina johtaa loogiseen välttämättömyyteen jopa väkivalloin ehkäistä ja tuhota toisia oppeja, maailmankatsomuksia ja aatteita sekä niiden innokkaita kannattajia?

Aatteen ihminen, joka tämän ja enemmänkin kuin tässä on sanottu, selkeästi näkee, saattaa lakata olemasta aatteen ihminen. Muutamista tulee tämän selvenemisen jälkeen surumielisiä kyynikoita, toisista vain kyynikoita.

Onko tämä tarkastelun lopputulos? Ovatko älykkäät pessimistit lopultakin oikeassa, olivatko saddukealaiset löytäneet ainoan tässä maailmassa mahdollisen viisauden ja onnen?

En usko. Edellä hahmoteltu tarkastelu on nähdäkseni välttämätön, se on tinkimättä ja itseään säälimättä vietävä perille saakka lohduttomimpiin johtopäätöksiin saakka. Mutta "kuolleesta kohdasta" alkaa ymmärrys.

Raamattu varoittaa kaatamasta uutta viiniä vanhoihin leileihin. En tiedä, onko vertaus parhain mahdollinen, mutta käsittääkseni se sisältää saman ratkaisevan toteamuksen, jonka seuraavassa koetan esittää.

Minäkeskeinen, pyydejännitteinen ihmismieli eksyttää ja pettää itseään lakkaamatta niin kauan kuin ihminen ei suuntaa keskitettyä tarkkaavan älyn valosuihkua siihen itseensä. Sen vuoksi ihminen saattaa luulla omaksuneensa oppeja, maailmankatsomuksia ja aatteita, vastaanottaneensa suurten näkijöiden ja julistajien vapauttavan sanoman sellaisenaan, vaikka todellisuudessa hän on kaikesta omaksunut ja vastaanottanut vain sellaista, mikä tyydyttää hänen sisäisesti muuttumatonta mieltään, ja on tulkinnut, selittänyt ja silittänyt kaiken muun minäkeskeistä, pyydejännitteistä mieltään tyydyttäväksi. Hän luulee hyljänneensä entiset arvot ja kunnioittavansa uusia, vaikka todellisuudessa hän parjaa entisiä arvoja vain sen vuoksi, että ei ole onnistunut niitä tavoittamaan, hän moittii niitä samasta syystä kuin tarinan kettu moitti pihlajan marjoja happamiksi. Tuhannet radikaalit yhteiskunnan uudistajat ja köyhien puolesta taistelijat muuttuvat kovin hiljaisiksi ja tyytyväisiksi heti, kun sattuvat löytämään itsensä asemasta, johon liittyy porvarillista mukavuutta tai kapitalistin etuoikeuksia. Ihminen luulee rakastavansa Jeesusta, mutta todellisuudessa yrittää "ratsastaa Jeesuksella taivaaseen". Jos eräänä päivänä kuultaisiin, että Jeesus ei enää istukaan Jumalan oikealla puolella vaan että virka on uskottu toisille, kuinkahan moni välittäisi edes mainita Jeesuksen nimeä! (Pyydän, ajatelkaa tällaista mahdollisuutta ja ihmisten todennäköistä suhtautumista siihen!) Esimerkkejä voisi luetella vaikka loppumattomiin elämän kaikilta aloilta ja kaikkien pyrkimysten piiristä. Yksilöt ja kansat tavoittelevat kaikin kulloinkin tarkoituksenmukaisin keinoin menestystä, varallisuutta, mahtia ja kunniaa ja sisässään ihailevat voittajaa, vaikka voitto olisi saavutettu miten hirvittävin menetelmin tahansa. Alati saa kuulla sanottavan: "Mutta toisaalta täytyy tunnustaa, että kyllä hän on saanut ihmeitä aikaan... kyllä se kansa sittenkin on sotilaskansa... kaikesta huolimatta täytyy kunnioittaa tuollaista tarmoa ja kykyä..." Kaikista kristillisistä, ihmisystävällisistä, rauhaa rakastavista, teosofisista, kaikista ajallista ylenkatsovista ja ikuista ylistävistä mielipiteistä ja uskomuksista huolimatta vanhat arvot hallitsevat ihmissieluja. Elämän näytelmä on kilparynnistystä noiden arvojen tavoittelussa; häviöllä olevat parjaavat niitä suullaan ja tavoittelevat niitä sydämessään. Määrättömän itsepetoksen uhreina he uskovat tosissaan ihmettelevänsä, että jotkut yksilöt ja kansat kehtaavat tavoitella herruutta ja kunniaa, samalla kun he itse, juuri he itse, ylläpitävät herruuden ja kunnian kaikkea hallitsevaa arvoasteikkoa. – Eihän kukaan kilpaile nenärenkaan suuruudesta siellä, missä nenärengasta ei pidetä arvossa.

Uskon elämänprosessin johtavan kunkin kohdalta siihen, että hän vihdoin kääntää tarkkaavan älyn valonheittäjän sieluunsa ja löytää siellä alustavan petoksen. Tarvitaanko siihen satoja vai tuhansia elämiä tai voiko se tapahtua milloin tahansa, sitä en tiedä.

Ennemmin tai myöhemmin uskon kullekin kirkastuvan jotakin, jota en haluaisi nimittää arvoksi, en edes ehdottomaksi arvoksi vaan totuudeksi. Sana "arvo" tuntuu edellyttävän havittelua, pyydettä, ja tässä tapauksessa ei sellaisesta ole kysymys. Se on ymmärtämistä, toteamista, selkeätä tuntoa. Aavistelin sitä, vaikka en vielä silloin sitä tajunnut, kun kotikaupunkini Aatto-looshin jäsenille ehdotin kaksi ajattelemisen aihetta myöhemmissä kokouksissa keskusteltaviksi.

Ensimmäinen oli:

Jos saataisiin varmat todisteet siitä, että H. P. B., Annie Besant ja muut teosofiset johtajat ovat tunnustaneet itse keksineensä ns. teosofisen maailmanselityksen surkean ihmissuvun lohduttamiseksi, vieläkö ja millä perusteella olisimme varmat siitä, että ihminen on jälleensyntyvä olento ja että karman laki hallitsee elämää jne.?

Kun tuo kysymys oli muutamissa kokouksissa tullut käsitellyksi todellisena omantunnon kysymyksenä, esitin toisen:

Jos eräänä päivänä meille selvenisi, että kaikki, mitä on puhuttu kuolemattomuudesta ja jumalallisesta maailmankaikkeudesta onkin valhetta ja että elämä on täydellisesti tarkoituksetonta ja ohimenevää virvatulta, vieläkö ja millä perusteella pyrkisimme hyvään, vaikka se tietäisi meille osattomuutta ja kärsimystäkin?

Olen aina kunnioittanut veljiäni sen johdosta, että he ilmeisesti pyrkivät vastaamaan rehellisesti. Jotkut heistä vastasivat peittelemättä, että heidän mielestään ei tuossa tapauksessa kannattaisi paljoakaan harrastaa hyvää, jos ei pahaakaan. Veli L., ehkä intuitiivisin joukostamme, lausui tähän tapaan:

Jossakin sisimmässäni on järkähtämätön tunto, että jos on sammuttava, on sammuttava hyvänä.

Oliko veli L:n sielussa aina tuo tunto hallitsevana, sitä en tiedä, eikä se edes ole tärkeätä. Varmaa on, että tuo tunto ei pyri Jeesukselle ratsastaen taivaaseen, se ei muunna aatetta ajallisen tai ikuisen menestyksen havitteluksi, se ei kysy, onko edullisempaa aseistautua vai luopua aseista. Tuo tunto on riippumaton mielen rakentamista maailmankuvista. Uskoisin, että se on elämänprosessissa esille kehkeytynyttä tosi henkisyyttä. Sen vuoksi sitä voi tavata ihmisessä, joka ei ole missään tekemisissä sanahelinähenkisyyden kanssa, oppineissa ja oppimattomissa, materialisteissa ja kristityissä, rikkaissa ja köyhissä. Sillä ei ole juuri mitään yhteyttä oppien ja teoriain kanssa. En väitä, että jokin oppi tai teoria ei voisi olla omiaan poistamaan esteitä tämän tosi henkisyyden tieltä. Aivan erikoisen paljon luottaisin teosofiaan tässä suhteessa. Mutta mikään oppi, mikään teoria ei voi valaa sitä ihmiseen. On kuin kullakin olisi sitä oma määränsä. Sitä on kaikissa, joka ikisessä, kaikissa ryöstäjissä, murhaajissa, tyranneissa, valloittajissa. Sen heijastus, sen kajastus saa heidätkin uskottelemaan itselleen ja muille tekoa hyviksi. Petoksellinen sielun välikerros vain taittaa sen säteet, kääntää Jumalan ylösalaisin ja siten muuttaa sen, kuten vanhat viisaat sanovat, saatanaksi.

Petos jatkuu niin kauan kuin ihminen onnistuu itselleen todistelemaan hyväksi ja oikeutetuksi sen, mikä todellisuudessa on julmaa ja salattua itsekkyyttä, joko välitöntä eli yksilöllistä, tai välillistä eli kollektiivista. Sen vuoksi varmaan Kristus puhui niin paljastavasti fariseuksille ja rohkaisevasti katuville syntisille. Ei ole kysymys siitä, onko persoonallinen luonto taittunut hengen hallintaan, vaan siitä, onko itsepetos jo särkymässä vai vieläkö se on aukoton. Vihaisimmat riitapukarit ovat pyhimmin vakuuttuneita omasta sovinnonhalustaan: – Jos luokseni tulee mies ja sanoo: "Eilen tapoin ihmisen ja tiedän tehneeni väärin, olin sokea ja raaka", jokin minussa todistaa, että mies on petoksesta pelastumassa. Mutta jos joku selittää: "Velvollisuutemme on tarttua aseisiin ja uhrautua sen ja sen puolesta, niiden ja niiden arvojen puolesta", silloin ymmärrän, että kokonainen sarja käsiteharhoja ja moninkertainen itsepetos peittää häneltä totuuden.

Vahingoittamattomuus, buddhalaisten ahimsa, positiivisena hyvyys, on jotain ehdotonta tai sitä ei lainkaan ole. Niin pian kuin herää kysymys sen mahdollisista seuraamuksista, sen kannattavaisuudesta, ei ole enää kysymys siitä, vaan itsekkään mielen havitteluista. Ja kuka tahansa kykenee milloin tahansa todistelemaan ja pelottelemaan itsekkään, pyydejännitteisen mielen uskomaan ahimsan kannattamattomaksi. Niin pysyy planeettamme ihmiselo helvettinä, jollainen se on ja jollaiseksi sen ovat viisaat jo kauan sitten todenneet.

Mutta halki helvetin kuuluu kaikkien buddhien ja kaikkien suurten opettajien sanat:

Te, jotka kärsitte, tietäkää, te itse loitte kärsimyksen!
Paha ei lopu pahalla. Paha loppuu vain hyvällä.

Kuinka kuluneilta, laimeilta, voimattomilta tuntuvatkaan moiset sanat kaikista niistä, joiden mielen petoskerros on särkymätön! Mikä maat ja taivaat halkaiseva vapautuksen huuto niissä kaikuukaan niille, jotka jo itse todella alkavat nähdä ja ymmärtää kaiken tuskan aiheuttajan omassa sielussaan, ainoan pettäjän, ainoan vihollisen, ainoan tappajan, ainoan orjuuttajan – minäkeskeisen mielen, jota jäykistävät ja pimittävät lukemattomien perittyjen ennakkoluulojen ja standardisoitujen arvokäsitysten kovettumat.

Teosofi − n:o 9, 1940


Kirjoittaja Y. K. on Yrjö Kallinen − Toim. huom.


Etusivu Artikkelit