Buddhan saarna

Om Amitaya! Älä mittaa sanoilla
Mittaamatonta; äläkä laske ajatuksen luotinauhaa
Syvyyteen pohjattomaan. Ken kysyy, erehtyy,
Ken vastaa, myös erehtyy. Älä mitään sano.

Kirjat opettavat, että pimeys oli kaikkein ensimmäisenä,
Ja Brahma, joka yksin mietiskeli yössä.
Älä etsi Brahmaa, älä alkusyytä sieltä,
Ei häntä, eikä mitään valoa,

Saa kukaan nähdä kuolevaisin silmin,
Eikä etsivä löytää kuolevaisin mielin.
Huntu hunnun jälkeen nousee - vaan aina jää
Huntu kätkettynä hunnun taakse.

Tähdet ne vaeltavat, eivät kysy. Siinä on kylliksi,
Että elämä ja kuolema, ilo ja tuska pysyy,
Ja syy ja seuraus, ja ajan voittamaton kiertokulku
Ja olemassaolon lakkaamaton vaihdos,

Joka aina uudistuen virtaa joen lailla
Väreiden seuratessa väreitä, vinhasti taikka verkkaan –
Samana virtana, eikä kuitenkaan samana – se kaukaisilta vuorilta lähti
Ja sieltä sen vedet rientää

Valtamerta kohti. Siellä auringon paahtamina aallot
Haihtuvat takaisin pilvenhattaroiksi,
Pisaroiden takaisin vuorille, ja taas ne lipuvat merta kohti
Pysähtymättä, vailla rauhaa.

Tämä tieto on kylliksi, harhakuvia ovat
Taivaat ja maat, maailmat vaihtuvaiset,
Ja taistelun ja temmellyksen mahtava kieppuva pyörä,
Jota ei kenkään voi seisauttaa, hillitä.

Siis älkää rukoilko – pimeys ei valkene!
Hiljaisuudelta älä vastausta kysy, se ei puhua saata.
Älkää vaivatko murheellista mieltänne tekopyhin kärsimyksin!
Ah, veljet, siskot, etsikää.

Älkää mitään avuttomilta jumalilta pyytäkö lahjoin, hymnein.
Älkää verellä niitä lepytelkö, ruokkiko hedelmin, kakuin.
Itsessänne vapautus on löydettävä,
Kukin vankilansa tekee.

Onko jokaisella sellainen valta kuin korkeimmilla?
Ei, sillä voimat ylhäällä, ympärillä, alhaalla,
Lihassa taikka ruumiitta,
Tuovat ilon tai murheen.

Mikä on ollut, tuo sen, mikä on tuleva ja on,
Huonompi – parempi – viimeinen ensimmäiseksi ja ensimmäinen viimeiseksi,
Enkelit ilon taivaissa niittävät
Pyhän menneisyyden hedelmiä.

Ja paholaiset manaloissa kuluttavat loppuun
Pahoja tekoja ja menneisyyttä.
Mikään ei kestä: hyveet kuihduttavat ajan kanssa,
Pahat synnit siten puhdistuvat.

Siitä, joka kerran raatoi orjana, voi tulla uusi prinssi,
Sillä jalo arvokkuus ja ansio voittavat.
Se, joka kuninkaana hallitsi, voi vaeltaa maan päällä ryysyissä,
Vuoksi tehtyjen ja tekemättömien asioiden.

Indraa korkeammalle voit nostaa kohtalosi
Ja painaa se matoa tai sääskeä alemmas.
Tämä on lukemattomien elämien tulos,
Ja myös tuo on lukemattomien elämien tulos.

Mutta kun tämä näkymätön pyörä pyörii,
Ei pysähdystä, rauhaa, lepopaikkaa saata olla.
Ken nousee, saattaa pudota ja pudonnut nousta, puolat
lakkaamatta kiertävät.

Jos näin te olisitte sidottuja muutoksen pyörään,
Eikä kahletta voisi millään murtaa,
Niin rajattoman elämän sydän olisi kirous,
Olioiden sielu täyttyisi tuskalla.

Te ette ole sidottuja! Elämän sielu on suloinen,
Elämän sydän taivaallista rauhaa.
Kärsimystä väkevämpi on tahto: se, mikä on hyvää
Muuttuu paremmaksi – parhaimmaksi.

Minä, Buddha, joka itkin kaikkien veljien kanssa
Ja jonka sydämen koko maailman tuska mursi,
Hymyilen ja iloitsen, sillä siellä on vapaus.
Hei, te kärsivät, tietäkää:

Te kärsitte itsestänne, ei kukaan muu pakota siihen.
Ei kukaan pane teitä elämään ja kuolemaan
Ja kieppumaan pyörässä ja syleilemään, suutelemaan
kärsimyksen puolapuita.

Sen kyynelten vanne, sen tyhjyyden napa.
Katsokaa! Minä näytän totuuden! Helvettiä alempi,
Taivasta korkeampi, äärimmäisten tähtien tuolla puolen,
Kauempana kuin missä Brahma oleskelee,

Ennen alkua ja ilman loppua,
Kuin ikuinen avaruus ja itse varmuus,
On vakaa jumalallinen voima, joka johtaa hyvään,
Yksin sen lait ovat pysyviä.

Tämä on sen kosketus kukkivaan ruusuun,
Sen käsin muodostettujen lootuslehtien tapaan.
Pimeässä maaperässä ja siementen hiljaisuudessa
Se kutoo kevään viittaa.

Se on maalaus loistaviin pilviin,
Ja nämä sen smaragdeja riikinkukon pyrstössä.
Sillä on asemansa tähdissä, sen orjissa
Salamassa, tuulessa ja sateessa.

Pimeydestä se muodosti ihmisen sydämen,
Himmeistä kuorista fasaanin säteittäisen kaulan;
Aina työssä, se saa aikaan suloisuutta
Kaikkeen ikivanhaan vihaan ja perikatoon.

Harmaat munat kultaisen medenimijän pesässä
Sen aarteita ovat, mehiläisten kuusisivuinen solu,
Sen hunajaruukku; muurahainen tietää sen keinoista,
Valkoiset kyyhkyt tuntevat ne hyvin.

Se levittää kotkan siivet lentoon
Milloin se vie saaliinsa kotiin; se lähettää
Naarassuden pennuilleen; olioille vailla rakkautta
Se löytää ruokaa ja ystäviä.

Mikään ei voi sitä turmella eikä tyrehdyttää,
Kaikki pitävät siitä; se tuo makeaa valkoista maitoa
Äitien rintoihin, se tuottaa myös vaarattomat pisarat,
Missä hyvänsä pikku käärme pistää.

Liikkuvien taivaankappaleiden säännöllistä musiikkia
Se luo näkymättömässä taivaankannessa;
Maan pohjattomaan syvyyteen se kätkee kultaa,
Sardionia, safiireja, lapista.

Aina ja ikuisesti paljastaen salaisuuksia,
Se oleilee metsien vehreydessä
Kasvattaen ihmeellisiä taimia setrin juurella,
Vaalien lehtiä, kukkia, korsia.

Se surmaa ja se pelastaa, ei lainkaan liiku
Paitsi toteuttaessaan kohtaloa;
Sen säikeet ovat rakkaus ja elämä; ja kuolema ja tuska
Sen kangaspuiden sukkulat.

Se tekee ja purkaa, korjaa kaiken;
Mitä se on tehnyt, on parempi kuin ennen;
Hitaasti edistyy sen suunnittelema suurenmoinen kuvio
Sen taitavien käsien välissä.

Tämä on sen työtä näkyvien olioiden parissa,
Näkymättömiä ovat ihmisten sydämet ja mielet,
Ihmisten ajatukset ja heidän tapansa ja tahtonsa,
Myös niitä mahtava laki hallitsee.

Näkymättömänä se auttaa teitä uskollisin käsin,
Kuulumattomana se puhuu myrskyä voimallisemmin.
Sääli ja rakkaus ovat ihmisen, pitkän rasituksen vuoksi,
Valettu näkymätön massa hahmoon.

Kukaan ei halveksi sitä;
Joka estää sitä, häviää, ja joka palvelee sitä, voittaa;
Salatun hyvän se palkitsee rauhalla ja autuudella,
Salatun pahan kärsimyksillä.

Se näkee kaikkialle ja huomaa kaiken:
Tee oikein – se palkitsee! Tee kerran väärin –
Yhtäläinen rangaistus on kärsittävä,
Vaikka se viipyisikin.

Se ei tunne vihaa eikä anteeksiantoa; totta tosiaan
Sen mitat mittaavat, sen virheetön vaaka punnitsee;
Aika ei ole mitään, huomenna se tuomitsee,
Tai monen päivän päästä.

Tämän takia murhamies puukotti veitsellä itseään;
Epäoikeudenmukainen tuomari on menettänyt oman puolustajansa;
Valheellinen kieli tuomitsee valheensa; hiipivä varas
Ja ryöstäjä ryöstetään, palauttaa saaliinsa.

Sellainen on laki, joka vie oikeamielisyyteen
ja josta kukaan ei lopulta voi kääntyä syrjään tai jäädä paitsi;
Sen sydän on Rakkaus, sen loppu
On Rauha ja suloinen täyttymys. – Totelkaa!

*

Näin puhui Mestari päivän vaipuessa mailleen. Ja kansa kuunteli ja ihmetteli.

Ote Edwin Arnoldin kirjasta Aasian Valo, suomentanut V. H. V.

Tietäjä – joulukuu 1912

Edellä oleva on saarnan alkuosa. Saarna kokonaisuudessaan alkukielellä:
http://www.buddhanet.net/pdf_file/lightasia.pdf sivu 185->
Suomennosta on kieliasultaan ja sisällöltään uudistettu.