Rauno Rinkinen

Jainalaisuus

Jainalaisuus ei ole niin tunnettu kuin esim. buddhalaisuus tai hindulaisuus, koska se ei ole juuri levinnyt Intian ulkopuolelle. Sen merkitystä Intian kulttuurille pidetään kuitenkin suurempana kuin sen kannattajien osuus on Intian väestöstä.

Jainalaisia oli Intiassa vuoden 2011 väestölaskennan mukaan 4,5 miljoonaa ja Euroopan, Pohjois-Amerikan ja Afrikan intialaisperäisten siirtolaisten joukossa noin 250 000. Intiassa jainalaisuus sijoittuu lähinnä läntisiin osavaltioihin (Gujarat, Rajasthan, Maharashtra ja Karnataka).

Kun olin saanut erään jainalaisuutta käsittelevän artikkelin valmiiksi, matkustin Intiaan Mumbaihin. Sinne tultuani lähdin heti kävelemään kaupungille ja haistelemaan sen värikästä ilmapiiriä. Hotellille aioin palata taksilla, jonka tilasin lennosta. Istuin autoon ja kerroin hotellini nimen, jolloin kuljettaja lähti ajamaan. Ensimmäisissä liikennevaloissa kuljettaja kääntyi minuun päin ja kysyi, haluaisinko nähdä jainalaisen temppelin. Hieman hämmästyneenä, mutta kaikkeen Intiassa tottuneena, ilmoitin halukkuuteni ja näin tutustuin erääseen kauneimmista jainalaistemppeleistä, jonka olin koskaan nähnyt. Tämä antoi uusia näkökulmia jainalaisuuteen.

Historiaa

H. P. Blavatsky kirjoittaa Teosofisessa sanakirjassaan jainalaisuudesta muun muassa seuraavasti:

Intiassa suuri uskonnollinen suuntaus, joka läheisesti muistuttaa buddhismia, mutta joka oli vuosisatoja ennen sitä. Jainalaiset väittävät, että Gautama Buddha oli yhden heidän tirthankaransa eli pyhimyksensä oppilas. He kieltävät Vedojen arvovallan ja minkään persoonallisen korkeimman jumalan olemassaolon mutta uskovat aineen ikuisuuteen, maailmankaikkeuden jaksollisuuteen ja ihmisten ja eläinten manaksen kuolemattomuuteen. Erittäin mystinen lahko.

Tirthankara tarkoittaa kirjaimellisesti virranylityspaikan valmistajaa, mutta sillä siis viitataan usein jainalaisten pyhimyksiin, opettajiin tai guruihin. H. P. Blavatsky kirjoittaa lisäksi myöhemmin Salaisessa opissa Dzyanin XII-runoa käsitellessään:

Tirthankara, jainalaisia pyhimyksiä ja päämiehiä, joita on 24. Väitetään, että yksi heistä oli Gautama Buddhan henkinen guru. Tirthankara on jainan synonyymi.

XII runo

(47.) Harvoja ihmisiä jäi jäljelle. Muutamia keltaisia, muutamia ruskeita ja tummia ja muutamia punaisia jäi. Kuun väriset olivat ainiaaksi menneet. 

(48.) Pyhästä rungosta syntynyt viides jäi jäljelle; sitä hallitsivat ensimmäiset Jumalalliset Kuninkaat. 

(49.) (Käärmeet), jotka jälleen laskeutuivat, jotka tekivät rauhan viidennen kanssa, jotka opettivat ja neuvoivat sitä…

Tästä runosta (tai sen kommentaareista) on olemassa vanhoja käsikirjoituksia nimeltään Tongschaktchi Sangue Songu eli kertomuksia kolmenkymmenenviiden tunnustuksen buddhista. Blavatsky kirjoittaakin Salaisessa opissa:

Niitä persoonallisuuksia, joita pohjoisbuddhalaisuudessa kutsutaan Buddhiksi, voidaan yhtä hyvin kutsua Risheiksi, Avataroiksi jne… Nämä suuret Mahatmat eli Buddhat ovat yleistä ja yhteistä omaisuutta. He ovat historiallisia viisaita – ainakin kaikille niille, jotka uskovat tällaisten viisaiden hierarkian olemassaoloon ja joilla on Veljeskunnan oppineiden antamia todistuksia siitä. Ne ovat valikoima yhdeksästäkymmenestäseitsemästä Buddhasta – muodostaen yhden ryhmän, ja viisikymmentäkolme muodostavat toisen ryhmän…Näistä Buddhista eli valaistuneista, jotka elivät ammoisina aikoina ennen Gautama Buddhaa ja salaisen tiedon mukaan edustivat ihmisiä, jotka ennen olivat eläneet adepteina ja pyhimyksinä ja tulleet ’viisauden poikain’ ruumiillistumiksi ja niin ollen taivaallisten voimien alemmiksi avataroiksi, kuului vain yksitoista atlanttilaiseen rotuun ja kaksikymmentäneljä viidenteen rotuun sen alusta alkaen. Ne ovat samoja kuin jainiittien (jainalaisten) tirthankarat.

Vardhamana Mahavira

Jainalaisten tekstien mukaan heidän oppinsa on ikiaikainen, vaikka virallinen historia tunteekin sen vasta 24. (jossain määrin myös 23.) tirthankaran eli Vardhamana Mahaviran elämästä asti, joka ajoittui noin 500-luvulle eKr. eli Gautama Buddhan aikoihin. Mahaviran elämänvaiheet muistuttavat jossain määrin Buddhan elämää. Samoin kerrotaan, että tarinat eri jainoista eli tirthankaroista muistuttavat toisiaan. Jainalaisuudessa Mahaviraa pidetään tämän maailmankauden viimeisenä opin välittäjänä.

Jainalainen ajanlasku alkaa Mahaviran nirvanan saavuttamisesta. Hän oli ilmeisesti prinssi, koska hän sai kasvatuksen paikallishallitsijaksi. Mahaviran vanhemmat kuolivat hänen ollessaan 30-vuotias, jolloin hän jätti kotinsa (vaimonsa ja tyttärensä) ja rupesi kiertäväksi askeetiksi. Hänen elämänsä oli meditoimista, askeesia ja keskusteluita muiden askeettien kanssa, kunnes kolmentoista vuoden päästä hän sai valaistumisen. Sen jälkeen hän kierteli opettaen 30 vuoden ajan Ganges-virran varrella olevissa kuningaskunnissa. Hän sai oppilaita ja huomiota osakseen. Kerrotaan että Mahavira paastosi itsensä hengiltä yli 70-vuotiaana. Tästä on periytynyt jainalaisuuteen vanhuusiän paasto kuolemaan saakka eli sallekhana.

Jainalaisuuden alkuun liitetään myös sellaiset henkilöt kuin Parsiva, joka eli noin 800-luvulla eKr. Hänen sanotaan olleen 23. tirthankara eli Mahaviraa edeltävä tirthankara. Mahavira aloitti askeettisen kautensa Parsivan seuraajien joukossa; he kutsuivat itseään nimellä nirgranthaka eli ”kahleettomat”.

Mahaviran kilvoittelukumppani ja oppilas oli nimeltään Gosala. Hän perusti oman henkisen suuntauksen, joka mitä ilmeisimmin hiipui aikanaan. Mahaviran jälkeen jainalaisuus eli jonkinlaisissa pienissä munkkiyhteisöissä leviten niistä eri puolille Intiaa. Se jakautui myös kahdeksi haaraksi, joita nimitettiin munkkien pukeutumisen mukaan svetambaraksi eli valkopukuisiksi ja digambaraksi eli ilmapukuisiksi tai alastomiksi.

Jainalainen kirjallisuus eli agma

Jainalainen uskonnollinen perintö kulki suullisena tietona yli 800 vuotta; sittemmin sitä on kirjattu kirjalliseen muotoon. Jainalaisia onkin pidetty ansiokkaina intialaisen kirjallisen perinteen säilyttäjinä. Heidän ansiostaan on säilynyt runsaasti kertomakirjallisuutta ja sanskritinkielisiä tekstejä. Jainalaisten luostarien yhteydessä ovat sijainneet Intian varhaisimmat käsikirjoituskirjastot. Kirjallisuuden ja jainalaisuuden välinen yhteys näkyy nykyaikanakin siten, että monet merkittävät intialaiset kirjakauppiaat ja kustantajat ovat jainalaista sukua.

Jainalainen kirjallisuus on laaja ja mutkikas, koska kahdella pääsuuntauksella on eri versioita samoista opeista. Niitä ei tosin ole paljoakaan käännetty länsimaisille kielille. Yleensäkin jainalaisten tekstien on katsottu kuuluvan lähinnä munkeille.

Jainalaista kanonista kirjallisuutta kutsutaan termillä agma eli perimätieto. Se sisältää käyttäytymissääntöjä, kertomuksia, kosmologiaa ja opillisia kysymyksiä, joita analysoidaan väärien näkemysten kautta. Näitä svetambaran eli valkopukuisten tekstejä on yhteensä 45, joista 11 luetaan varhaiskanoniseksi eli Mahaviralta periytyviksi anga-teksteiksi (jäseniksi). Loput 34 ovat myöhempien keskeisten opettajien opetuksia. Näiden olemassa olevien tekstien lisäksi on ollut vielä aikojen myötä enemmän tai vähemmän kadonneita tekstejä, joihin kuuluu 14 purva-tekstiä (aiemmat) sekä niiden yhteenvetona pidetty tärkeä kahdestoista anga. Purva-tekstien arvellaan sisältäneen Mahaviran Parsivalta asti periytyneitä opetuksia.

Digambara-suuntaus (ilmapukuiset eli alastomat) esittää, että Mahaviran kaltainen jaina, joka on saavuttanut täydellisyyden, ei enää kommunikoi ulkomaailman kanssa sanallisella tasolla. Tällä suuntauksella on kaksi laajaa tekstiä: Sadkhandagama (”6-osainen perintö”) sekä Kasayaprabhrita (”intohimojen uhrilahja”). Molemmilla suuntauksilla on myös paljon kommentaareja ja muuta yleisjainalaista kirjallisuutta, filosofiaa, kosmografiaa, eepostekstejä, satuja ynnä muuta (osa sanskritin kielellä).

Jainalainen filosofia

Vaikka jainalaiset opetukset perustuvatkin alun pitäen Mahaviran opetuksille, on jainalaisuudelle käynyt niin kuin kaikille suurille uskonnoille: se on muotoutunut vähitellen omaksi omintakeiseksi filosofiakseen. Mikä sitten on aitoa ja alkuperäistä? Mielestäni alkuperäistä on se, mikä jainalaisissa opetuksissa on yhteneväistä teosofian kanssa – aivan samoin kuin muidenkin suurten uskontojen kohdalla, tai ainakin niiden uskontojen kohdalla, jotka on Valkoisen veljeskunnan taholta maailmaan tuotu. Kuten jainalaisuuskin mielestäni selkeästi on – omanlaisille totuudenetsijöille, sanotaan vaikkapa kuten jo edellä on todettu, kirjakauppiaille (yleensäkin kauppiaille), kustantajille sekä kaikille, jotka pyrkivät noudattamaan suvaitsevuutta ja väkivallattomuutta (ahimsa) työssään.

Jainalainen maailmankuva

Jainalaiset ymmärtävät maailmankaikkeuden suunnattoman laajana mutta silti rajallisena ja ikuisena. Sitä ei ole koskaan luotu eikä sitä voi koskaan tuhota. Se ei ole minkään persoonallisen jumalan ylläpitämä. Maailmankaudet ovat suunnattoman pitkiä syklisiä jaksoja nousu- ja laskukausineen, aivan kuten hindulaisessa filosofiassa tai teosofiassa.

Universumi kuvataan ihmishahmona, jossa ylempi osa kuvaa taivasmaailmoja ja alempi erilaisia helvettitiloja. Vyötärön kohdalla on kapea alue, jossa vuorottelevat kehämantereet ja merikehät. Universumin sisäisiltä mantereilta voi ainoastaan vapautua jälleensyntymien kierrosta, muuten koko maailmankaikkeus on täynnä jälleensyntyviä sieluja, ja huipulla on kapea kaistale, jossa ovat autuaat jälleensyntymisen pakosta vapautuneet.

Jainalaisuudessa puhutaan viidestä olevaisuuden muodosta. Tärkein niistä on jiva (elämä), jolla tarkoitetaan sieluja eli jivoja, jotka ovat ikuisia. Niiden muodot vaihtuvat eri syntymien mukaan. Tämä muistuttaa teosofista oppia monadeista.

Nämä jivat ovat vailla muotoa ja niihin sisältyy toiminnan mahdollistava tahto sekä äly. Sitten luetellaan lukuisia jivojen alakategorioita. Niitä on paikallaan pysyviä, kuten kasvit, sekä liikkuvia kuten ihmiset ja eläimet. Sitten on aistien lukumäärän mukaan hierarkisesti ryhmitellyt jivat sekä vapautumiseen kykenevät ja siihen ikuisesti kykenemättömät jivat.

Jivan (elollisen) vastapuolena on eloton olevainen eli ajiva, jonka neljä puolta muodostavat loput olevaisen viidestä muodosta. Nämä neljä ajivaa ovat liikkeen periaate, levon periaate, atomit ja tila. Nämä neljä mahdollistavat jivojen toiminnan esimerkiksi siten, että liikkeen periaate mahdollistaa fyysisen liikkeen sekä ajattelun ja sanallisen ilmaisun. Atomeista muodostuu kaikki materia ja muun muassa maailmojen muodot ja jivojen kehot. Tila taas on tausta, johon muu olevainen sijoittuu, ja jotkut (digambarat) lisäävät tähän kuudenneksi muodoksi ajan.

Jainalaisuudessa karma ymmärretään näkymättömäksi hienonhienoksi aineeksi, jota kertyy tekojen ja ajatusten vaikutuksesta jivaan. Tämä liittyy läheisesti teosofiseen opetukseen skandhoista, joista kerrotaan, että olemassaolossa vallitsee karman laki,jonka mukaan kokonaismäärä pysyy ikuisesti. Elämä on voimien vaihtelua ja muutosta. mutta mikään ei mene hukkaan. Näin ollen ne sielulliset ja kohtalolliset voimat, jotka ilmenevät ihmisen elämässä, jäävät olemaan hänen kuolemansa jälkeen, muodostaen karman, syyn, josta vastaisuudessa on seuraus. Näitä voimia kutsutaan buddhalaisuudessa skandhoiksi. Kun kuolemassa skandhoja yhdistävä persoonallinen tajunta lakkaa, jatkuvat skandhat eräänlaisina värähtelyinä, ja tulee hetki, jolloin ne uudelleen kohtaavat ja synnyttävät uuden yhdistymän eli ihmisen.

Karma sumentaa itsekkäiden toimintojen kautta jivan tiedon ja näkökyvyn sekä luo uusia tekoja. Elämänhalu johtaa sitten uuteen jälleensyntymiseen. Tämän kiertokulun voi pysäyttää kaksiosaisella toiminnalla.

Ensin on pysäytettävä karman virtaus jivaan halujen syntymistä hillitsevän eettisen elämäntavan ja aistien tarkkailun avulla. Kun näin on saatu uuden karman kertyminen hallintaan, on kertynyt karma-aine eliminoitava rankkojen askeettisten harjoitusten avulla. Tähän koko kaksiosaiseen menetelmään pystyvät vain ihmisiksi syntyneet jivat. Ensimmäiseen vaiheeseen pystyvät jossain määrin maallikotkin. Mutta kertyneen karman ”polttaminen” ja lopullinen vapautuminen on mahdollista vain munkeille. Jainalainen pelastuksen tai vapautuksen tie koostuu erilaisista säännöistä, vrata. Kun jälleensyntymisen halu on poistettu pitkällisten harjoitusten avulla, niin jiva pelastuu, tulee kaikkitietäväksi, syntyy kevalin eli ainutlaatuinen, joka näkee maailman kaikki tapahtumat, niin menneet kuin tulevatkin eri variaatioineen.

Tällaiset ainutlaatuiset ihmiset, jotka näkevät kokonaisuuden, kuten Mahavira ja muut tirthankarat, ovat jainalaisuudessa auktoriteetteja ja palvonnan arvoisia. Näitä kutsutaan myös nimellä paramatman eli korkein sielu. He edustavat jumalallista prinsiippiä. Jumaluudet eli taivastasoille syntyneet jivat eivät saa niin suurta arvostusta osakseen, ja heitä pidetään jälleensyntymien alaisina.

Teosofiassa puhutaan neitseellisistä hengistä, siis meidän ihmiskunnastamme, joka tulee sijoittumaan jumalallisessa hierarkiassa sen yläpäähän, korkeammalle kuin suurin osa niin sanotuista enkelikunnista. Tämä on meidän vaikean maapallokoulumme tavoite, jonka jainalaiset myös tuovat esille.

Jainalaisessa filosofiassa logiikan alueella puhutaan niin sanotusta anekantavada-opista, joka on oppi totuuden ei-absoluuttisuudesta. Sen perusajatuksia on, että väitteiden totuusarvo on riippuvainen niiden esittäjästä ja että hän on pakostakin rajoittunut omaan näkökulmaansa. Toisin sanoen yksi väite paljastaa todellisuudesta vain yhden puolen, ei sen moniselitteistä kokonaisuutta. Tähän todellisuuden monimuotoisuuden periaatteeseen liittyy myös logiikan ja väitteiden tasolla toimiva sovellus nimeltä syadvada eli ”lienee-oppi”. Tähän sisältyy ajatus, että totuutta voi tarkastella samanaikaisesti useammista keskenään ristiriitaisistakin näkökulmista, jotka kukin sisältävät osittaisia totuuksia, ja näillä kullakin on ikään kuin sama totuusarvo. Tämä tietysti vaatii suvaitsevuutta, ja sitä on sanottu ei-väkivallan eli ahimsan sovellutukseksi logiikan alalla.

Ahimsa

Ahimsa, kaiken elollisen vahingoittamisesta pidättyminen, on keskeinen opetus, jonka mahdollisimman täydellinen noudattaminen on niin yksilöiden kuin yhteisönkin perusvelvollisuus. Se heijastuu jainalaisissa ikään kuin äärimmäisenä varovaisuutena ja tarkkavaisuutena. Lisäksi niin kuin jo edellä tuli ilmi, ahimsa näkyy myös käytöksessä, ammatinvalinnassa, puheessa ja ajatuksissa. Sanotaan, että jainamunkki tavoittelee tilaa, jossa näkisi koko maailmanjärjestyksen muttei vaikuttaisi ulkomaailmaan millään tavoin. Lisäksi sanotaan, että jainalaisesta näkökulmasta katsoen oppi perustuu täydellistyneiden ihmisten päätelmiin – ei ensisijaisesti pyhiin kirjoituksiin, inkarnaatioiden toimiin tai muuhun jumalalliseen ilmoitukseen. Suuntaus onkin saanut nimensä sanasta jina (tai jaina), ”voittaja” eli se on voittajaan liittyvä tai voittajien oppi.

Poiminto teoksesta:

Rauno Rinkinen
Kirjoituksia idän viisaudesta, ruusuristiläisestä teosofiasta ja luonnon salaisesta puolesta
(Ruusu-Risti, 2025)