V. H. V.

Poiminto Jnaneshwarista

"Hiljaisuuden äänen" esipuheessa H. P. B. mainitsee mystisen kirjan Jnaneshwari ja kertoo tämän teoksen käsittävän Bhagavad Gitan sekä sen kommentaarin. Tähän asti se on ollut saatavilla ainoastaan intialaisella marathi-kielellä, ja pitkään siitä on kaivattu käännöstä jollekin tunnetummalle kielelle. Tätä varten on nyt intialaisten teosofien toimesta perustettu erityinen neljästi vuodessa ilmestyvä englanninkielinen aikakauslehti, jonka ensimmäinen numero on saapunut meille. Se sisältää Bhagavad Gitan sanskritinkielisen tekstin, Annie Besantin sanatarkan käännöksen ja Jnaneshwarin kommentaarin. Kun tätä kommentaaria luemme, täytyy myöntää, että se on vertauskuvien rikkaudella, selitysten kirkkaudella, esityksen voimalla ja valistuksen täydellisyydellä ja syvyydellä ainutlaatuinen.

Meillähän on suomen kielellä itse alkuteos, Bhagavad Gita, vaikka tuntuu siltä kuin siihen ei meillä vielä olisi pantu tarpeeksi huomiota. Ja kuitenkin se on kirja, joka ehdottomasti on arvokkaimpia maailman uskonnollisessa kirjallisuudessa. Kun se ilmestyi Euroopan kielille, olivat suurimmat filosofit kuten Schopenhauer ja tiedemiehet kuten Humboldt haltioissaan. Se sopii yhtä hyvin tosi filosofille, buddhalaiselle, kristitylle, vieläpä materialistille ja epäilijälle. Kaikki voivat siitä löytää viisautta, joka valaisee yhtä hyvin tätä fyysistä maailmaa kuin korkeampia henkisiä tasoja. Sen siveelliset opetukset koskettavat sydämen sisimpiä kieliä. Teosofeille tämä kirja on mielenkiintoinen senkin takia, että se − yhdeltä kannalta katsoen − sovittaa yhteen mitä vastakkaisimmat filosofiset järjestelmät, etupäässä joogan ja sankhyan ja näyttää, että niiden pohjalla on sama totuus − tosi teosofinen menettely. "Lapset vaan ei viisaat puhuvat joogasta ja sankhyasta ikään kuin ne olisivat kaksi eri asiaa. Se, joka saavuttaa jommankumman näistä, saa kummankin hedelmät." (5:4)

Kirjan suomalainen käännös on kulkenut saksankielen kautta ja on sen vuoksi paikoittain hieman monisanainen eikä niin ytimekäs ja tarkka kuin Annie Besantin käännös, mutta kuitenkin se antaa hyvän käsityksen Bhagavad Gitasta, ja ne otteet kristillisten mystikkojen teoksista, jotka ovat liitetyt mukaan, eivät suinkaan ole merkityksettömiä, koska ne rinnastettuna sisältävät korkeimman, mitä kristillinen ajattelu on saavuttanut.

Mutta palatkaamme Jnaneshwariin. Etupäässä johdantoa sisältävän ensimmäisen luvun jälkeen alkaa käännös toisesta luvusta. Ja myöntää täytyy, että se tuo erinomaisen elävästi ilmi sen draamallisesti jännitetyn tilanteen, jossa tämä Krishnan ja Arjunan vuoropuhelu tapahtui. Kuten tiedämme Bhagavad Gita kuuluu suureen eeppiseen runoelmaan Mahabharata, "suuri sota". Se on niin kuin monet muutkin uskonnolliset kirjat historiallisen kertomuksen puitteisiin sovitettu esitys ikuisesta henkisestä viisaudesta. Taistelukentällä seisovat vastakkain pandavat ja kurut, ja näiden riveissä oli mitä parhaimpia ja voimakkaimpia miehiä Intian jalosta kansasta. Kummallakin puolella oli suuria opettajia, jotka koettivat saada sovintoa aikaan. Mutta sovintoa ei saanut ostaa vääryyden hinnalla, ja niin täytyi taistelun tapahtua. Jo kajahtavat tunteita kiihdyttävät sotatorvet ja Arjuna, sankarien sankari, seisoo vaunuissa, joita ohjaa aseeton, vaatimaton ajaja − ja kuitenkin jumala ihmisen muodossa − Krishna. Siinä murtuu säälistä Arjunan sydän, hänen kätensä herpaantuu ja hänestä tuntuu kuin kaikki oikeuskäsitteet kääntyisivät ylösalaisin. Silloin Krishna hänelle pitää ne ihmeelliset puheet, jotka löytyvät Bhagavad Gitassa.

Vaikka tämä taistelu on ennen kaikkea käsitettävä vertauskuvallisesti, on meillä kuitenkin paljon oppimista, jos käsitämme, että se on myös historiallisesti tapahtunut. Kerran todella seisoi kahden sotajoukon välissä Arjuna, ihmisistä oivallisia, ankarimmassa sisäisessä taistelussa. Näin kuvaa Jnaneshwari tätä:

"Nähdessään edessään koko sukunsa ja heimonsa, heräsi ylenpalttinen rakkauden liikutus hänessä. Hänen sydämensä suli säälistä, niin kuin suolakristallit, jotka liukenevat veteen. Sokean rakkauden sitomana hän vaaleni valkeaksi kuin joutsen, joka on uponnut suohon! Oi herra! (hän sanoi jumalalliselle opettajalleen) ajattelehan tätä taistelua! Katso, tämä sota on suuri rikos. Mekö tappaisimme niitä, joista emme unessammekaan ole mitään pahaa ajatelleet? Parempi olisi tässä maailmassa syödä kerjäläisen leipää kuin murhata näitä kunnioitettavia Guruja." (2:5) Drona (vihollisten joukossa) on hyvyyden lähde, hyveiden aarreaitta ja tietojen valtameri. Mitä pahaa minä hänelle voisin tehdä? Kuinka me voisimme nauttia iloja, verellä saastutettuja? Oi herra, Sri Krishna, sano minulle, mikä on oikein! Eihän guru voi hylätä opetuslastaan enempää kuin meri voi kieltäytyä ottamasta jokea vastaan. Jos vaikka saisin koko maan ja jumalien valtaistuimen, siitä ei ymmärrykseni tulisi valistetuksi." Näin hänet nieli suuren harhan kavala käärme. Niin Arjuna oli nyt kuin kuumuuden kuloksi polttama vuorenhuippu. Mutta Sri Krishna kääntyi hänen puoleensa niin kuin syvänsininen pilvi, joka on kostea rakkauden nektarista. Hänen hampaansa olivat kuin salaman välähdykset ja hänen syvä puheensa niin kuin ukkosen kumea jyrähdys, mutta se pilvi lähetti alas lempeän sadekuuron, joka jäähdytti ja kostutti vuoren, niin että siinä tiedon vihreät taimet voivat nousta. Niin kuin äidin vihainen ääni salaisesti peittää hänen rakkautensa tai niin kuin katkerassa lääkkeessä piilee sen vaikutusten terveellisyys, niin Krishna puhutteli Arjunaa sanoilla, jotka ulkonaisesti olivat kovia mutta sisäisesti sangen suloisia:

"Minä ihmettelen suuresti, millaiseksi sinä olet asettunut keskellä tätä taistelua. Sinä, joka et tiedä, kuka itse olet, olet jo valmis suremaan Kurun poikien puolesta. Sano, oi Arjuna, sinunko kauttasi on tämä maailma olemassa? Onko nyt tultu siihen, että sinä olet luonut elämän ja kuoleman ja että sinun tähtesi ovat kuolleet ne, jotka ovat kuolleita? Sinä itsekäs! Tietämättömyytesi kautta luulet olevasi ainoa hävittäjä, mutta voitko sanoa, että nämä olisivat ilman sinua kuolemattomia? Kaikki nämä ovat olleet olemassa aluttomasta ajasta asti. Ne syntyvät ja kuolevat oman luontonsa kautta. Viisaat eivät sure eläviä eivätkä kuolleita, he tietävät, että sekä elämä että kuolema on harhaa. Ei ole koskaan ollut sellaista aikaa, jolloin ei minua eikä sinua eikä näitä ihmisten hallitsijoita olisi ollut; eikä yksikään meistä tule milloinkaan lakkaamaan olemasta tämän jälkeen. (2: 11). Se, että me voisimme pysyä tällaisina iäti tai että me todella voisimme hävitä, on kumpikin harhaa. Mayan voimasta tapahtuu syntymä ja kuolema, mutta todellinen olemus on häviämätön. Tuuli nostaa aaltoja, mutta kun tuuli on laantunut, on veden kalvo taas tyyni ja tasainen. Tämän (ruumiin) verhon sisällä on tajunta, joka täyttää kaikki olennot. Niin kuin tulessa kuona palaa pois ja puhdas kulta jää jäljelle tai niin kuin akanat pudistetaan pois ja jyvät jäävät jäljelle − niin ajatuksen kautta tämä moninaisten muotojen maailma lakkaa olemasta ja ainoa todellisuus on jäljellä. Tiedä, että se, joka tunkee läpi kaiken, ei voi koskaan tulla olemattomaksi. Ei mikään voi tätä katoamatonta Yhtä hävittää. (v. 17) Tiedä, että tämä ruumis on harhaa. Niin kuin muoto unessa näyttää todelliselta, mutta ei enää herättyä, tai niin kuin varjoa ei voi miekalla leikata, tai niin kuin auringon kuva vesiastiassa häviää, jos kaadat astian nurin, mutta aurinko ei siltä häviä − niin ruumis voi kuolla, mutta OMA ITSESI ei kuole. Sen tähden älä anna pettää itseäsi, oi rakkaimpani.

Ilman lähdettä, ikuisesti itseriittävä, rajaton ja pyhä on tämä Itse. Hän on luja ja häviämätön ja täyttää kaiken. Syntymä, elämä ja kuolema virtaavat alati, niin kuin Ganges-virran aallot. Siitä ei näy alkua eikä loppua, kun se haihtuu valtamereen. Niin kuin aurinko lakkaamatta nousee ja laskee, niin syntymä ja kuolema alati vaihtelevat. Niin on tämä ilmennyt maailma kuin pilvet taivaalla. Katso, Itse ei tunne vähennystä eikä kyllyyttä.

Sen tähden älä sure sitä, mikä tapahtuman pitää, vaan katso ainoastaan omaa velvollisuuttasi. Niin kuin korpit paloittelevat kaatunutta ruumista, niin suuret synnit valtaavat sen ihmisen, joka hylkää velvollisuutensa. Jos käännyt täynnä sääliä täältä pois, et sinä hyödytä ketään. He tulevat lähettämään nuolipilven sinun jälkeesi ja sanomaan: Mennyt on Arjuna, hän on pelännyt meitä. Mutta jos sinä taistelet ilman mitään itsekkyyttä, niin tämän sotilasvelvollisuutesi täyttäminen ei tuota mitään syntiä. Sano, sopiiko sääli taistelukentälle? Voivatko pilvet koskaan niellä auringon? Voiko tuuli pysähtyä pilven pelosta, tai voivatko polttoaineet syödä tulen? Voiko myrkky itse kuolla kosketuksesta, tai voiko pieni sammakko niellä suuren käärmeen? Herää, nouse, pudista päältäsi tämä tyhmyys ja ota jousi käteesi!"

Näin valaisee Jnaneshwarin kommentaari sitä suurta pulmaa, joka meistä todella tuntuu yhtä vaikealta kuin se tuntui Arjunasta. Kuinka jumalallinen opettaja saattoi neuvoa taistelemaan häntä, joka ei tuntenut mitään vihaa tai katkeruutta, joka ei olisi tahtonut tehdä pahaa kellekään olennolle eikä halunnut päästä valtaan ja mahtavuuteen? Kuinka hän saattoi niiltä heimolaisilta ja opettajilta, joita hän kaikesta huolimatta rakasti ja kunnioitti, riistää kaiken, nimittäin hengen ja elämän? Kuinka se saattoi olla oikein? Ehkä kaikki onkin harhaa paitsi tämä näkyvä maailma ja ruumiillinen elämä? Ehkei ole mitään korkeampaa oikeutta ja järjestystä, vaan jokainen ihminen voi toimia kuinka sattuu?

Mutta Krishnan sanat pyrkivät paljastamaan oppilaalle, ettei hänen mieltään saattanut neuvottomuuteen korkein oikeudentunto vaan sokea aisteihin sidottu ymmärrys, joka tahtoo pitää tätä näkyvää maailmaa ainoana todellisena. Mutta Arjunan neuvottomuus oli niin suuri, että vaadittiin kokonainen filosofia, jotta hän tulisi vakuuttuneeksi tekonsa oikeudesta. Hän itse oli kyllä ennen taistelua tunnustanut velvollisuudekseen soturina puolustaa oikeutta ja auttaa maataan ja kansaansa, mutta nyt hänen silmissään kaikki pimeni, kun häneltä kysyttiin, oliko hän valmis uhraamaan kaikki, maineensa, ilonsa, ystävänsä, mielenrauhansa, jopa itse henkensä pelkän oikeuden puolesta, totellakseen opettajaa, jolla ei ollut mitään ulkonaista valtaa ja arvoa. Vaikuttimet tällaiseen tekoon olivat sen tähden haettavat koko maailmankaikkeuden perimmäisistä syistä. Hänen tuli käsittää, ettei tämä maailma ja elämä ole olemassa mitään muuta kuin oppimista ja jumalallisen viisauden kokoamista varten. Elämä elämisen vuoksi ei ole minkään arvoista. Sen tähden ihmisen tulee toimia ja toimintansa kautta oppia, ja hän tietäköön, ettei mikään hänen tekonsa voi hetkeksikään horjuttaa tai muuttaa ikuista oikeutta, häviämätöntä todellisuutta, joka on aistimaailman yläpuolella. Jos kuolema itsessään olisi pahaa, niin koko luonto hävittävine voimineen olisi paha ja kirottu ja koko olemassaolo olisi tuskaa, sillä kaikkihan käy alituisen kuoleman läpi. Mutta kuolema ei ole paha, sillä ei mikään todellinen koskaan häviä: vaikka kaikki auringon peilikuvat hävitettäisiin, ei aurinko siitä mitään kärsisi. Ainoastaan ne syyt, jotka luonnon pyhästä järjestyksestä luovat kärsimystä, nimittäin tietämättömyys, himo, viha, itsekkyys on hylättävä, niistä viisas etsii vapautusta. Ainoastaan yhdellä tavalla Arjuna voi täyttää vaikean velvollisuutensa − siten että hän toimii sopusoinnussa Elämän pyhän tahdon kanssa ilman minkäänlaista itsekästä toivoa, ilman minkäänlaista vihaa vastustajia kohtaan, jotka ovat osia hänen omasta Itsestään. Se, joka tuntee täydellisesti kuolemattoman todellisuuden kaikkien harhojen takana, voi keskellä taistelun temmellystä seistä ilman pelkoa, ilman tuskaa, täydellisessä rauhassa ja myötätunnossa kaikkia näitä eksyviä, oppivia, kamppailevia, ponnistelevia jumalallisen Itsen katkelmia kohtaan, joista hänen oma persoonallisuutensa on yksi, ei parempi, ei tärkeämpi.

Tämä opetus on ikään kuin Bhagavad Gitan historiallisena kehyksenä, ja edempänä haihtuu mielestämme koko asema, taistelukenttä, sotatorvet − ja me kuuntelemme vain suurta ylimaailmallisen viisauden sinfoniaa. Emme saa unohtaa, että vaikka voimmekin ymmärtää sitä kehystä, mihin Bhagavad Gita on sovitettu, on se kuitenkin vain ajan oloista riippuvainen. Se, joka sen läksyn on oppinut, on valmis suurempaan ilmoitukseen.

Tuli aika, jolloin jumalalliset opettajat kielsivät kaiken taistelun, kaiken väkivallan, kun ihmiset olivat siihen kypsyneet. Buddha ja Kristus tekivät "uuden sopimuksen" ihmisten kanssa, panivat alkuun uuden evankeliumin, johon meidän tehtävämme olisi nyt pyrkiä, vaikka sitä tuskin vielä olemme edes alkaneetkaan.

Tietäjä − huhtikuu 1910


Etusivu Eri uskonnot