Jostein Gaarder
Mystiikka
Mystinen kokemus tarkoittaa sitä, että ihminen kokee olevansa yhtä Jumalan tai "maailmansielun" kanssa. Monet uskonnot korostavat, että Jumalan ja luomakunnan välillä on kuilu, mutta mystikko kokee, ettei kuilua ole olemassa. Hän on kokenut pääsevänsä Jumalan luo tai sulautuvansa Häneen.
Lähtökohtana on ajatus siitä, ettei jokapäiväinen minämme olekaan mikään varsinainen minämme. Voimme lyhyinä hetkinä kokea olevamme yhtä jonkin suuremman minän kanssa. Jotkut mystikot kutsuvat sitä Jumalaksi, toiset maailmansieluksi, luomakunnaksi tai maailmankaikkeudeksi. Yhteensulautumisen aikana mystikko kokee kadottavansa itsensä, häviävänsä tai hukkuvansa Jumalaan samalla tavoin kuin vesipisara kadottaa itsensä yhtyessään mereen. Eräs intialainen mystikko ilmaisi asian kerran näin: "Kun olin, olin Jumala. Nyt olen Jumala, eikä minua enää ole." Kristitty mystikko Silesius (1624-1677) vertasi jumalaan yhtyvää sielua vesipisaraan, joka mereen joutuessaan sulautuu osaksi sitä.
Ymmärrän kyllä, ettei sinusta ehkä tunnu kovin miellyttävältä kadottaa itseäsi, Sofia. Menettämäsi asia on kuitenkin äärettömän paljon vähemmän kuin se, mitä saat tilalle. Kadotat itsesi nimittäin täsmälleen siinä muodossa, missä sillä hetkellä olet, mutta ymmärrät samalla olevasi jotakin äärettömän paljon suurempaa. Olet koko maailmankaikkeus. Maailmansielu olet sinä, rakas Sofia. Jumala olet sinä. Jos joudut luopumaan itsestäsi Sofia Amundsenina, voit lohduttautua sillä, että joudut joskus luopumaan tästä arkipäivän minästäsi joka tapauksessa. Todellinen minäsi, jonka voit kokea vain, jos pääset itsestäsi irti, on mystikkojen mukaan kuin ikuisesti palava ihmeellinen tuli.
Mystinen kokemus ei kuitenkaan tule aina itsestään, vaan mystikot joutuvat kulkemaan puhdistautumisen ja valistuksen tietä kohdatakseen Jumalan. Tällainen tie edellyttää yksinkertaista elämäntapaa ja erilaisia mietiskelytapoja. Tietyssä pisteessä mystikko saavuttaa päämääränsä ja voi huudahtaa: "Minä olen Jumala" tai "Minä olen Sinä".
Mystisiä suuntauksia on kaikissa suurissa maailmanuskonnoissa. Mystikkojen antamien kuvausten perusteella mystiset kokemukset ovat hämmästyttävän samankaltaisia eri kulttuureissa, ja niiden taustat näkyvät vasta siinä, miten mystikot tulkitsevat kokemuksiaan eri uskontoon tai filosofiaan pohjautuen.
Länsimaisessa mystiikassa, siis juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islaminuskossa, mystikot korostivat kokevansa, että he kohtaavat Jumalan henkilön. Vaikka Jumala onkin läsnä sekä luonnossa että ihmisen sielussa, hän on kuitenkin korkealla maailman yläpuolella. Itämaisessa mystiikassa, siis hindulaisuudessa, buddhalaisuudessa ja kiinalaisessa uskonnossa, on yleisempää, että mystikot kokevat täydellisen sulautumisen Jumalaan tai maailmansieluun. Mystikko saattaa kokea olevansa maailmansielu tai Jumala, jota ei ole olemassa muualla kuin maailmassa.
Mystisiä suuntauksia oli vallalla erityisesti Intiassa jo kauan ennen Platonia. Yksi hindulaisuuden ajatusten länteen tuojista, Swami Vivekananda, sanoi kerran, että samalla tavoin kuin tietyn maailman uskonnot pitävät ateistina sellaista ihmistä, joka ei usko Jumalan henkilöön itsensä ulkopuolella, hindulaiset pitävät ateistina sellaista, joka ei usko itseensä. Hänen mielestään ateismi on sitä, ettei ihminen usko oman sielunsa ihanuuteen.
Mystinen kokemus voi vaikuttaa myös etiikkaan. Intian entinen presidentti Radhakrishnan sanoi, että ihmisen on rakastettava lähimmäistään kuten itseään, sillä ihminen on itse oma lähimmäisensä. On harhaluulo kuvitella, että ihmisen lähimmäinen on jotain muuta kuin ihminen itse.
Myös nykyajan ihmiset, jotka eivät kuulu mihinkään uskontokuntaan, voivat saada mystisiä kokemuksia. He saattavat yhtäkkiä kokea jonkinlaista kosmista tietoisuutta tai äärettömyyselämyksiä. Heistä tuntuu, että heidät on tempaistu irti ajasta, ja he kokevat maailman "ikuisuuden näkökulmasta".
Sofia nousi istumaan sängyllään. Hänen täytyi ensin tunnustella, oliko hän vielä tallella...
Lukiessaan Plotinoksesta ja mystikoista hänestä oli ruvennut tuntumaan, että hän leijui huoneessa ja liiteli sitten ikkunasta ulos korkealle kaupungin yläpuolelle. Sieltä hän oli katsellut torilla käyskenteleviä ihmisiä ja leijunut sitten eteenpäin maapallon yläpuolella Pohjanmeren ja Euroopan yli Saharan poikki Afrikan laajoille aroille.
Koko suuri maapallo oli tuntunut elävältä olennolta, joka samalla oli Sofia. Maailma olen minä, hän ajatteli. Koko suuri maailmankaikkeus, jota hän oli niin usein pitänyt tutkimattomana ja pelottavana, oli hänen oma minänsä. Nytkin maailmankaikkeus oli suuri ja majesteettinen, mutta niin oli hän itsekin.
Outo tunne hävisi melko nopeasti, mutta Sofia oli varma, ettei unohtaisi sitä koskaan. Tuntui kuin jotain olisi pyrkinyt ulos hänen päästään ja sekoittunut kaikkeen, aivan kuten yksi vesiväripisara värjää koko kupillisen vettä.
Kuri kaikki oli ohi, tuntui kuin hän olisi herännyt päänsärkyyn nähtyään jotain ihmeellistä unta. Sofia totesi lievästi pettyneenä olevansa edelleen olemassa ja yrittävänsä nousta ylös sängyltä. Selkää särki hänen luettuaan Alberto Knoxilta tulleet paperit vatsallaan maaten. Kuitenkin hän oli kokenut, jotain, jota ei koskaan unohtaisi.
Vihdoinkin hän pääsi jaloilleen. rei'itti paperit ja arkistoi ne kansioon muiden joukkoon. Sitten hän läksi puutarhaan kävelemään.
Linnut visersivät aivan kuin maailma olisi luotu vasta äsken. Vanhojen kaninkoppien takana kasvavat koivut olivat häikäisevän heleänvihreitä, aivan kuin Luoja ei olisi vielä ehtinyt laimentaa väriä.
Voisiko tämä kaikki olla jumalallinen minä? Voisiko hänelläkin olla sielu, joka oli nuotiosta singonnut kipinää. Siinä tapauksessa hän oli itsekin jumalallinen olento.
Teoksesta Sofian maailma