Erik Alhman

Ajatuksia filosofisesta tarpeesta

Se, joka itsessään tuntee filosofisen tarpeen ja myös toteaa sen eräissä kanssaihmisissään, tulee ajatelleeksi, mitä tuo tarve on, mihin se perustuu ja mikä osa sillä voi olla ihmisten monien muiden pyrkimysten joukossa. Tätä tulee kysyneeksi sitäkin suuremmalla syyllä sen tähden, että filosofia jos mikään on siinä maineessa, ettei se koskaan anna lopullista tyydytystä tuolle tarpeelle. Filosofiastahan väitetään, ettei se pääse mihinkään lopullisiin ja varmoihin tuloksiin, vaan ollaan usein pitkänkin taipaleen jälkeen yhtä pitkällä kuin matkalle lähtiessäkin – jos edes niinkään pitkällä. Mikä se sittenkin ajaa ihmisiä kulkemaan tällaisessa taikaympyrässä, ajamaan takaa kysymysten ratkaisua, jonka pysyväisyydestä ei näy olevan mitään toiveita?

Olevainen ennen kaikkea on, ja me itse, ollen osia olevaisesta, olemme; me olemme sitä, mitä olemme, niin täydellisesti kuin suinkin mikään voi olla sitä, mitä se on. Tämä voi tuntua kovin mitäänsanomattomalta huomautukselta, mutta itse asiassa on tarpeellista tähänkin tosiasiaan kiinnittää huomiota. Meidän ruumiimme toimii ja henkemme työskentelee niiden lakien mukaisesti, jotka olevaisessa vallitsevat, aivan täsmällisesti pienimpiäkin yksityiskohtiaan myöten; olevainen on täydellisessä sopusoinnussa itsensä kanssa. Olevaiselta itseltään ei puutu mitään. Voimme ehkä toisinaan, aavistuksenomaisesti kokea tämän, kuinka paljon "viisaampi" meidän olemuksemme on meidän tietoista itseämme. Olemuksemme ratkaisee kaiken käytännöllisesti.

Meidän alkuperäisin suhteemme maailmaan on siis se, että olemme maailmaa. Toinen suhteemme siihen on, että elämme maailman. Me näemme, kuulemme, tunnemme – yleensä aistimme – eräitä puolia siitä, ja tajuamme oman sielumme liikkeitä. Me saamme maailmasta vaikutuksia ja aiheutamme vaistomaisia vastavaikutuksia. Tällä tasolla ei suhteemme maailmaan ole yhtä harmoninen: me arvioimme maailmaa milloin positiivisesti, milloin negatiivisesti. Maailma ei ole meidän halujemme mukainen. Siihen on tullut eräs tärkeä momentti mukaan nimittäin kärsimys, joka hävittää harmonian ja aikaansaa sen mitä sanomme tajunnaksi. Kärsimys eristää meidät maailmasta; nyt ovat toisiaan vastassa: minä ja maailma. Kuitenkin vielä vaistokin osuu oikeaan, kun se jätetään omiin valtoihinsa, sillä miksipä se erehtyisi? Erehtyminen on oikeastaan probleemi. Sen ohella, että filosofit tutkivat, miten tietäminen on mahdollinen, voisivat he ottaa pohdinnan alaiseksi, miten on mahdollista, että erehdymme.*


* Tässä suhteessa kannattaa kiinnittää huomiota varsinkin H. Drieschin selvittelyihin. (Wirklichkeitslehre, 2. painos. 250 seur.)


On vielä kolmas maailman suhtautumistapa: maailma tulee yksilölle ihmeelliseksi, arvoitukselliseksi, hän haluaa selittää sitä. Tämä halu johtaa tieteeseen, se johtaa myös filosofiaan. Nyt voimme esittää kysymykset: Mitä on olevaisen selittäminen? Minkä primäärisemmän tarpeen ilmaus on selittämistarve, miltä psykologiselta pohjalta se nousee? Missä määrin voi selittämistarve saada tyydytyksensä? – Huomautettakoon tässä sivumennen, että nämäkin kysymykset johtuvat juuri tuosta samasta selittämistarpeesta.

Selittäminen – mitä se tietää? Kenties voisi sanoa, että jokin on meidän mielestämme selitetty silloin, kun on saatu osoitetuksi, että jokin meille tuntematon lankeaa meille tunnetun käsitteen piiriin. Ukkonen esimerkiksi oli selitetty niin pian kuin oli osoitettu sen olevan sähköpurkaus.

Näin ollen oli selittäminen mahdollista vasta silloin, kun oli olemassa käsitteitä. Ja näiden olemassaolo taas on ainakin valtaosaltaan riippuvainen kielen kehittymisestä. Kieli siis loi selittämismahdollisuuden samalla kun se loi myös selittämistarpeen. Kieli, kuten mm. Spengler huomauttaa, vasta teki olemassaolon arvoitukselliseksi ja salaperäiseksi. Nyt vasta tuntui olevainen tuntemattomalta ja siksi vihamieliseltä kaaokselta, joka ahdistaen ympäröi ihmistä ja vaati selitetyksi tulemista. Ennen oli paljon ollut ihmiselle tuntematonta, mutta hän ei ollut ollut tietoinen, että näin oli asianlaita. Viattoman lapsen tai eläimen tavoin hän oli iloinnut ja surrut sen mukaan, millaiset vaikutukset olivat häntä kohdanneet, mutta hänessä ei olemassaolo ollut herättänyt ahdistuksen tunnetta. Se esiintyi vasta kun hän oli tietoinen mahdollisuudesta tietää, ymmärtää, saada selitys. Selityksen saanti taas rauhoitti: tuntematon oli tullut tutuksi.

Ja kuitenkin: mitä oli oikeastaan selityksen saannissa tapahtunut? Ei oikeastaan muuta, kuin että tuntematon oli saanut tutun nimen. Mutta hyvä toistaiseksi näinkin: nimessä on maaginen, rauhoittava, mieltä tyynnyttävä voima. "Logos" poistaa "kaaoksen" ahdistavan hämäryyden. Oli jo alkukannalla olemassa eräitä henkilöitä, jotka omasivat erikoisen taidon juuri selittelemisessä; he selittivät luonnonilmiöitä esimerkiksi määrättyjen henkiolentojen tai maagisten voimien vaikutuksiksi. Nämä olivat tietäjiä so. alkukannan tiedemiehiä ja filosofeja. Meistä tuntuu edellisten ja jälkimmäisten välinen ero suunnattomalta, mutta tarkkaan katsoen: jos jätämme huomioonottamatta sen puhtaasti teknisen tiedon, missä tiedemiehemme ovat poppamiehistä edellä, niin voimme sanoa, että he voivat lyödä kättä toisilleen. Mitä selittämiseen tulee, on meidän tieteilymme yhtä maagista kuin noidenkin. Mutta mitäpä pahaa siinä olisi? Ihmismielet tarvitsevat sellaista saadakseen rauhan.

Vihdoin tulee tuttukin oudoksi. Tavallinen herättää ihmettelyä. Ihminen asettaa itselleen kysymyksen: mitä ovat ne ilmiöt, joita joka päivä näen silmieni edessä, mitä on aine, voima, elämä, henki, mikä on niiden syy, mitä on oleminen itse ja muita kysymyksiä, jotka koskevat viimeisiä syitä ja perusteita. Hän yrittää etsiä jotakin vielä tutumpaa, josta aikaisemmin kyllin tuttuna pidetty voitaisiin johtaa.

Herää filosofinen ihmettely varsinaisessa merkityksessä. Ensimmäinen edellytys kaikelle filosofiselle spekulaatiolle on kyky ihmetellä eräitä asioita, ei kaikkea sitä, mitä ihmiset yleensä ihmettelevät. Filosofi harjoittaa arviointia maailmaan nähden määrätessään, mitkä asiat ovat erikoisesti ihmettelemisen arvoisia. Hän haluaa ihmetellä, mutta haluaa samalla päästä ihmettelystään selittämisen kautta. Hänen henkinen asenteensa on siis omituisella tavalla kahtalainen. Ihmettelytaipumus on ennen kaikkea sitä, ettei pidä mitään asiaa ilman muuta itsestään selvänä tai luonnollisena. Kaikki on kysymyksenalaista: lopulta maailman olemassaolo, tietämisen mahdollisuus, ajatuslakien pätevyys. Filosofi suhtautuu kaikkeen täydellisellä ennakkoluulottomuudella; se on suorastaan hänen intohimonsa ja samalla se moraali, jonka hän itseään varten on valinnut. Jos filosofian historiassa yleensä on havaittavissa jotakin edistystä, tahtoisin sanoa, että se on siinä, että yhä uusia ja uusia asioita on opittu pitämään ei-itsestään selvinä.

Tämä kaiken epävarmaksi tekeminen ulottuu myös eettiselle alalle: arvioinnit, jotka näyttävät yleisesti paikkansapitäviltä, tehdään epäilyksenalaisiksi: kysytään, onko sen suurempaa aihetta asettaa yhteiskuntaa, valtiota tai perhettä yksilön edelle kuin päinvastoin, järjellisyyttä järjettömän edelle, sivistystä sivistymättömyyden, johdonmukaisuutta epäjohdonmukaisuuden, terveyttä sairauden, ihmistä eläimen tai itsenäistä harkintaa auktoriteettiuskon edelle, nykyhetkeä tulevaisuuden edelle. Filosofi ei ilman muuta voi myöntää, että on olemassa hyvää tai pahaa,
kiitettävää tai moitittavaa, luonnollista tai luonnotonta.

Tämä on filosofisen laadun negatiivinen puoli: de omnibus est dubitandum, kaikkea pitää epäillä. Mutta pelkkä epävarmuus ja epäilys tekee mielen rauhattomaksi. Probleemien esille vyöryttämisellä tehtäisiin ihmiskunnalle pelkkä negatiivinen palvelus, siltä riistettäisiin vain se naiivi rauha, missä se moniin kysymyksiin nähden intellektuaalisesti oli ollut, antamatta sijaan mitään, mikä auttaisi sitä saavuttamaan rauhaa niin sanoaksemme korkeammalla tasolla. Mutta filosofiassa ei kuitenkaan yksistään ole vallalla tämä alasrepivä vietti, vaan siihen liittyy myös pyrkimys antaa kiinnekohtia. Jos meihin vaikuttaa rauhattomasti epäilys tietämisemme pätevyydestä tai tunne meille tuntemattomien asioiden olemassaolosta, vaikuttaa meihin toisaalta rauhoittavasti tietoisuus, että emme voi tätä tai tuota tietää tai missä määrin voimme joistakin asioista päästä selvyyteen. Tässä on filosofisen tietokritiikin suuri merkitys. Ja tämän filosofianhaaran ohella varsinaisen metafyysisen spekulaation pyrkimys on selittää, järjestää, aikaansaada harmoniaa maailmankuvassa. Tosin voidaan syyllä kysyä: Onko tietämisen arkimedista pistettä* koskaan löytynyt kaiken etsinnän jälkeen? Tai onko sen löytämisestä toiveita? Ei ehkä sellaisesta, joka kelpaisi kaikille. Mutta kenties kuitenkin käy myöntäminen, että yksityinen ajattelija voi löytää ikään kuin suhteellisen arkimedisen pisteen, voi päästä tuloksiin, jotka jossakin määrin tyydyttävät häntä subjektiivisesti ja tyydyttävät myös muita, joiden hengenlaatu on hänelle sukua. Ainakin voinemme sanoa, että on esitetty selityksiä, jotka hetkittäin ovat jossakin määrin vähentäneet maailman arvoituksellisuutta, aikaansaaneet sen tunteen, että maailma tuntuu selvemmältä ja ajatukselle turvallisemmalta oleskella siinä. Viimeisiä pohjiaan myöten ei maailmaa koskaan ole selitetty eikä tulla selittämään eipä sitä edes voidakaan tehdä. Se riippuu itse selittämisen olemuksesta, joka ei koskaan voi olla lopullista, koska siinä aina tarvitaan jokin, johon selitettävä palautetaan. Syntyy pakostakin loputon sarja, regressus ad infinitum. Metafysiikassa, etsiessään niitä tuttuja aineksia, joihin kaikki olevainen koetetaan palauttaa, tuntuu ihmisajatus kulkeneen pääasiallisesti kahta tietä: se on yrittänyt johtaa kaiken takaisin joko ulkonaiseen aistihavainnolliseen todellisuuteen tai sisäisesti havaittuun. Edellistä tietä kulkivat aikoinaan jo joonilaiset luonnonfilosofit selittäessään, että kaikki oli vettä, ilmaa tai tulta. Nykyaikainen materialismi, joka koettaa vakuuttaa, että kaikki on energian olomuotoja, on samanlainen suunta. Siinä kuitenkin mennään sikäli pois aistihavainnollisesta todellisuudesta, että me emme koe missään puhtaana energiaa, vaan aina sen erilaisia muotoja, joten tämä selitystapa saa jonkinlaisen transsendentin luonteen, tai jos transsendenssista luovutaan, fiktiivisen. Toinen menetelmäsuunta taas on se, että sisäiset, tajunnassa koetut asiat tehdään maailmanselityksen viimeisiksi perusteiksi: sellainen oli esimerkiksi Empedokleen teoria vihasta ja rakkaudesta olevaisen äärimmäisinä liikkeellepanevina voimina, ja sittemmin monet uudemman ajan spiritualistiset järjestelmät: Leibnizin monadit, Schopenhauerin ja Hartmannin tahto-opit ym. Tajunnassa esiintyvät tosiasiat pidetään tällöin välittömästi annettuina, joita ei voida ja joita ei tarvitsekaan johtaa edempää, ja niiden varaan sitten rakennetaan olevaisen kirjava ja monimuotoinen kokonaisuus.


* Arkhimedeen piste on hypoteettinen näkökulma, josta objektiiviset totuudet voidaan täydellisesti havaita, eli luotettava lähtökohta, josta ne voidaan perustella. – Toim. huom.


Ehkä näihin viimemainittuihin selitystapoihin voidaan lukea ne, joissa lähtökohdaksi otetaan tajunnassa esiintyvät älylliset elementit, käsitteet tai logiikka. Platon koetti selittää maailman näkemällä siinä ideoiden toteutumista. Näihin hän tietenkin oli tutustunut omassa tajunnassaan. Niin ikään Hegelillä maailmantapahtuminen on ajattelun tai käsitteen objektiivista kehkeytymistä. Maailmaa tosin ei suoranaisesti selitetä ihmiseen kuuluvan kautta, mutta kuitenkin sellaisen avulla, mikä – sikäli kuin tiedämme – on tavattavissa vain ihmisestä nimittäin ihmisen tajunnasta. Erotus tämän selittelytavan ja edellisten välillä on nähdäkseni nimenomaan siinä, että metafyysiseksi perustaksi ei oteta havainnolla vaan järjen avulla tajuttavia elementtejä. Neljäntenä suuntana on mainittava selitysyritykset, jotka eivät ota lähtökohdaksi mitään yleistä havainnossa, ulkoisessa tai sisäisessä, annettua tosiasiaa, vaan tunteen, uskon varassa olevia transsendentteja, yliluonnollisia prinsiippejä, esimerkiksi jumaluuden. Tällaisia ovat uskontojen maailmanselitykset; tänne kuuluu myös esimerkiksi uusplatoninen maailmanselitys. On selvää, että tämänkaltaiset rakennelmat eivät ole tieteellisiä. Ne eivät nimittäin ole immanentteja*, niissä ei maailmaa selitetä sen itsensä, siihen itseensä kuuluvien ainesten avulla, vaan transsendenttien, maailmasta erillään olevien ja sellaisenaan tavalliselle ajattelulle vieraiden prinsiippien avulla.


* Immanentti tarkoittaa "maailmansisäistä", näkyvään maailmaan kuuluvaa, vastakohtana henkisille ilmiöille. – Toim. huom.


Tässä yhteydessä myös pari sanaa filosofian ja tieteen keskinäisestä suhteesta.

Epäilemättä tieteen ja filosofian psykologiset alkujuuret ovat yhteiset. Tiede, puhtaan tietämistarpeen ilmauksena, juontaa alkuperänsä samoista lähteistä kuin filosofiakin. Ja alussahan kreikkalaisella tieteellä ja filosofialla tarkoitettiin samaa asiaa. Vielä nytkin tuntuu siltä, että todella tieteellinen harrastus on samalla filosofista tai kuten ehkä paremmin voisimme sanoa metafyysistä harrastusta. Mutta sittemmin on tiede saanut varmat muotonsa, vakiintuneet menetelmänsä ja se on erikoistunut (differentioitunut) useiksi tieteiksi, jotka ovat valinneet määrättyjä, rajoitettuja puolia tai aloja olevaisesta tutkimusalakseen. Sikäli kuin tiede palvelee jotakin psyykkistä tarvetta ihmisessä, se lähinnä tyydyttää tietämisviettiä, samalla voi jokainen tieteen tulos olla seuraavien tehtävien objektiivisena lähtökohtana. Mutta näin ei ole filosofian laita. Se koettaa tyydyttää edelleenkin ennen kaikkea ihmisen metafyysistä tarvetta, josta ei voi väittää, että se olisi pelkästään tietämyksellistä laatua, vaikkakin tietämisellä on siinä tärkeä osansa ja vaikkakin vaadimme, että filosofoinnin tulosten tulee olla tiedollisista aineksista kokoonpantuja ja vastata järjen vaatimuksia. Filosofialta vaaditaan, että se antaisi meille jonkinlaisen kokonaiskuvan maailmasta eli niin kuin tavallisesti sanotaan: yhtenäisen maailmankuvan. Me vaadimme filosofialta ennen kaikkea synteesejä. Niin kuin kaikkeen synteettiseen liittyy filosofian yhtenäisiin näkemyksiin voimakkaita tunne-elementtejä – sitä vastoin tiede, joka monessa tapauksessa on analyyttistä, on usein omiaan ottamaan pois tunteen sellaisestakin, mihin sitä oli alussa liittyneenä. Filosofia ei tieteen tavoin tutki ennen tuntemattomia erikoisaloja maailmasta – se kaikki jää tieteelle – vaan se järjestelee, yhdistelee, ja selvittelee sitä, mikä tieteen tai välittömän kokemuksen avulla on annettuna. Tiede voi monessa tapauksessa kokemuksen kautta verifioida sen, mitä se väittää – filosofia ei koskaan. Ja ne osat tieteestä, jotka sisältävät sellaista, mitä ei voida (asian luonnon vuoksi) mitenkään koskaan verifioida, ovatkin tavallaan filosofiaa, ja ne leimataankin usein sellaiseksi. Jos todella joskus filosofian tielle sattuu osumaan ongelma, joka on kokemuksen avulla ratkaistavissa, valtaa sen jokin yksityistieteistä itselleen ja suorittaa tietysti asian paljoa paremmin kuin konsanaan filosofia voi tehdä sen. Filosofian tehtävä siis rajoittuu yksinomaan itse tajuntasisällön järjestelemiseen sellaiseksi kokonaisuudeksi, että se tyydyttää metafyysistä tarvetta ihmisessä. Kuinka turhanpäiväistä puuhailua! sanonee moni. Niin todellakin, voi tähän vastata, ja arvattavasti siitä olisi aikoja sitten luovuttu – jollei ihmisessä sattuisi olemaan tarvetta, jota tällaisella ravinnolla täytyy ruokkia.

On ilmeistä, että asioita voidaan kombinoida monella tavalla, monesta peruskäsitteestä lähtien, monia menetelmiä noudattaen. Siitä johtuu filosofisten oppirakennelmien moninaisuus. Tiedettä voidaan harjoittaa ja harjoitetaan aivan toisin tavoin. Siinä käy vakaasti laskeminen kivi kiven päälle, ja toinen tiedemies voi tyynesti jatkaa siitä, mihin toinen on lopettanut. Ja niin syntyy monien työntekijöiden yhteisvoimin rakentama rakennus. Mutta näin ei ole filosofiassa. Siellä voi korkeintaan syntyä koulukuntia, jotka muurailevat kiviä oppirakennelmaansa määrätyn yhteisen menetelmän ja perusluonnoksen mukaisesti, mutta yhtenäistä kaikkien omaksumaa menetelmää ei voida koskaan löytää. Se on itse asian luonnossa, ja sitä paitsi sen todistaa filosofian tähänastinen historia selvää selvemmin. Sehän on täynnä erilaisia systeemejä, ajattelutapoja ja menetelmiä, jotka muodostavat kukin itsessään kokonaisuuden. Ajattelijat ja oppisuunnat kylläkin "vaikuttavat" toisiinsa, mutta tämä on samantapaista kuin taiteilijoiden ja kirjailijoiden tai taiteellisten ja kirjallisten koulujen keskinäinen vaikutus. Tuskin koskaan tehdään sellaisia ilmeisiä, kaikkien hyväksymiä edistysaskeleita kuin varsinaisessa tieteessä. Milteipä ainoa tämänlaatuinen tapaus uudemman filosofian ajalta on se vaikutus, jonka Kant aikaansai "Puhtaan järjen kritiikillään".

Se, joka katsoo filosofian parasta, voi helposti tulla surkutelleeksi sitä asiaintilaa, että filosofian metodit ovat niin vaihtelevat ja että täällä puuttuu sitä yhtenäisyyttä, josta puhdas tiede useinkin voi ylpeillä. Tämä asiaintila on nimittäin nykyään, jolloin tiede on korkeassa kurssissa, omiaan horjuttamaan filosofian arvovaltaa. Mutta voi kysyä, eikö määrätyn yhtenäisen metodin omaksumisen ja yleiseksi tulemisen kautta – otaksuen, että se olisi mahdollista – panna alttiiksi sellaista, mikä juuri tekee filosofian siksi, mitä se on: nimittäin sitä ennakkoluulottomuutta ja ajattelemisen vapautta, joka takaa, että filosofia elää, eikä muodostu kuolleeksi ja kankeaksi käsitekoneistoksi. Puolestani ainakin olisin taipuvainen pitämään filosofialle mitä tärkeimpänä ja sen luovuttamattomana oikeutena, että siinä metodi on aina vapaa ja että ainoana koetinkivenä sille, että jollekin ajattelutyölle on annettava filosofian nimi, on se, että se tapahtuu hengessä ja totuudessa, että se on ilmaus todellisesta filosofisesta tarpeesta. Siinä tulee kaiken olla aina vapaata: käsitteiden valitseminen ja muodostaminen, joilla työskennellään ja myös tietämisen lähteet. Sieltä ei ole a priori* suljettava pois esimerkiksi tietämistä, joka haluaa perustua tunteeseen, intuitioon, aavisteluun. Voikin olla varma siitä, että filosofinen ajattelu ei tule koskaan tyytymään siihen, että eräät mahtipontisesti dekretoivat**, että filosofoinnin sisällyksen tulee olla tätä tai tuota eikä mitään muuta. Filosofia on eräs haarautuma hengen elämää, joka saa muotonsa kulttuurin, ajanhengen ja harjoittajiensa persoonallisuuksien mukaan.


* Ennen, edeltäkäsin, kokemuksesta riippumatta. – Toim. huom.

** Ennakoida, päättää ennakolta. – Toim. huom.


Metodien suurin merkitys on siinä, että ne antavat jonkinlaisen takeen tutkimustulosten arvosta, silloin kuin persoonallisuudet sellaisinaan eivät sitä anna. Mutta muuten ei metodilla filosofiassa ole mitään ainakaan positiivista merkitystä, ja ainakin minua epäilyttävät filosofiset tutkimukset, joissa tutkijan ensimmäisenä työnä näyttää olleen sen menetelmän määrääminen, jota hän tulee käyttämään. Tuntuu näet psykologiselta mahdottomuudelta, että se, jolla todella on jotakin sanottavaa, ensiksi lähtisi määrittelemään, millaisten metodisten tai muiden perusteiden edellytyksellä ja niitä huomioonottaen hän on niin sanoakseni muodollisesti oikeutettu sanomaan sanottavansa. Äärimmäisten kysymysten ja ikuisuuden edessä on kaikista vähimmin mitään metodeja. Täällä on vain ihmiset, heidän henkensä ja sydämensä. Metodit tulevat vain häiritsemään ihmisen välitöntä suhdetta maailmaan, hänen koettaessaan ilmaista sanoin, millaisena sen olemus hänen tajunnassaan esiintyy. Tällä en kuitenkaan tahdo kieltää tietokritiikiltä sen arvoa filosofian käsittelylle sikäli kuin filosofian tulokset tahdotaan nähdä tieteellisessä valossa, mikä on myös eräs tapa tarkastella filosofiaa joskaan ei ainoa. Mutta en voi uskoa, että kenelläkään filosofilla tietokritiikki olisi ollut maailmankatsomuksen muodostumisen lähtökohtana, vaan se tulee vasta myöhemmin, antamaan loogista arvovaltaa jo valmiille ajatuksille tai intuitioille. Tietokritiikkien paljon puhuttu a priori on psykologisesti katsoen synnyltään luullakseni useimmissa tapauksissa – a posteriori*.


* Kokemukseen tai havaintoihin perustuva käsite tai käsitys. – Toim. huom.


Ei tarvitse kovinkaan paljon lukea filosofista kirjallisuutta, ennen kuin huomaa, että täällä persoonallisuudella on paljoa tärkeämpi asema kuin puhtaassa tieteessä. Varsinaisessa tieteessä tutkija voi peittyä usein asioiden taakse, jäädä eräänlaiseksi abstraktioksi, ja voinee sanoa, että on etu, jos asiat itse puhuvat täydellisesti puolestaan. Mutta näin ei koskaan voi olla filosofiassa. Se johtuu jo yksin siitä seikasta, että filosofi kuvaillessaan ja selitellessään maailmaa kuvailee ja selittelee viime kädessä sitä maailmaa, joka hänelle on annettu hänen omassa tajuntasisällössään. Sillä sehän on lopulta ainoa todellisuus, minkä hän välittömästi tuntee. Hän on samalla kertaa sekä itse oma aineistonsa että tämän aineiston järjestelijä ja selvittäjä. Hänen täytyy filosofiassaan synnyttää harmoniaa siinä maailmassa, joka on hänen tajuntansa sisällyksenä, jotta hän voisi aikaansaada toisissa vastaavan harmonian. Mutta samalla tämä vaikutus edellyttää, että toiset omaksuvat hänen persoonallisen aspektinsa, tulevat osallisiksi siitä asenteesta, joka hänellä on. Tämä koskee kaikkia maailmankuvia, teoreettisimpia ja näköjään kalseimpiakin. Mutta erityisesti tämä koskee kaikkea arvioivaa filosofiaa, maailmankatsomuksia arvioivassa mielessä, jossa ajattelija esittää toistensa kanssa sopusointuun saatettujen arviointien kokonaisuuden. Tällaiset kokonaiskäsitykset ovat erikoisesti ankkuroidut esittäjänsä persoonallisuuteen.

Koska jokaisella kulttuurilla ja jokaisella ajalla on omat tieteelliset tosiasiansa, omat käsitteensä, omat arviointinsa, apperseptio-* ja arviointipohjansa ja filosofia ei itse tutki, vaan vastaanottaa sen, mikä on annettuna tieteessä, yleisissä käsityksissä ja ympäristön monin tavoin muodostelemassa tajunnassa ja järjestelee sitä, on seurauksena, että kullakin kulttuurilla ja aikakaudella on oma filosofiansa, joka kantaa niiden leimaa, ja että muunlainen filosofia ei saavuta siinä ympäristössä vastakaikua kuin sellainen, joka on kulttuuripiirin ja aikakauden mentaliteetin mukainen. Metafyysinen tarve on kylläkin ihmisissä häviämätön, mutta sitä täytyy tyydyttää eri tavoin, kulloisenkin ajan yleishengen mukaisesti. Antiikki vaatii maailmanselityksiltä käsitteiden käyttämistä, joiden sisällys oli staattista, rajoitettua; länsimainen henki taas vaatii dynaamisia selityksiä. Sen tähden sitä miellyttävät sellaiset käsitteet kuin energia tai – lähdettäessä tajunnan ilmiöistä – pyrkimys tai tahto, tai biologisesti orientoituneissa selityksissä elämä ja kehitys.


* Havainto (perseptio), johon liittyy tietoisuus havaitsemisesta. – Toim. huom.


Filosofian vaikutus on tunteenomaista laatua paljon ratkaisevammin kuin tieteen. Tosin tämä tunnevaikutus saadaan aikaan ainakin pääasiallisesti tiedollisilla aineksilla. Psykologisesti asian voisi ehkä selittää niin, että tunne johtuu filosofialle ominaisesta lukuisien mielikuvien liittämisestä kokonaisuuksiksi, usein yhdeksi ainoaksi suureksi kokonaisuudeksi. Tällaiset kokonaisnäkemykset ovat nimittäin tunnetusti tunnekylläisiä. Lisäksi yksilö sulautuu itse näkemyksessä suuremman yhteyden osaksi ja kokonaistunne nielee yksilöön itseensä kohdistuvat tunteet synnyttäen hänessä sisäisen vapautuneisuuden ja harmonian, joka on sukua uskonnolliselle tunteelle.

Tässä tulemme filosofian henkisesti terapeuttiseen merkitykseen. On kieltämätön tosiasia, että ankaralla ja puhtaalla tieteellä on tyynnyttävä ja parantava vaikutus rauhattomiin, henkisesti ja vieläpä ruumiillisestikin kärsiviin ihmissieluihin siellä, missä maaperä muuten on sille otollinen. Ihmisen eräs henkinen vihollinen on hämäryys, ja sen osaa tiede usein poistaa. Moni on sielullisesti rakennettu siten, että hänen kärsimyksensä vähenevät, kun osoitetaan, mitä ne ovat ja mistä ne johtuvat. Totuus parantaa. Myös uskonto tai paremmin sanoen usko parantaa sen suggestiivisen vaikutuksen avulla, joka sillä on ihmismieleen, täyttäessään ihmisen valtavalla tunteella, joka työntää syrjään kaiken levottomuutta tuottavan, ja asettaessaan hänen omaksuttavikseen arvoja, joiden rinnalla kaikki muu vaipuu mitättömäksi. Filosofian vaikutuksessa on kuin elementtejä kummastakin, tieteestä ja uskonnosta. Tieteen kanssa on yhteistä se vapauttava teho, joka on asioiden kirkastumisessa ja ymmärrettävyydessä, ahdistavan hämäryyden poistumisessa. Uskonnon kanssa on yhteistä se persoonallisuutta kokoava tunne, joka johtuu siitä, että arvokkaimmaksi kaikesta tunnetaan pyrkimys tehdä maailmasta puhdas tietämisen ja selittämisen objekti, maailmasta kokonaisuudessaan, kaikkine sen yksityiskohtineen, niihin luettuna henkilökohtaiset tuskat, surut ja vaikeudet. Sanoin pyrkimys, koska se on vihdoin kaikessa filosofiassa pääasia – sillä on immanentti arvonsa pyrkijälle itselleen. Ja ehkä paras palvelus, jonka filosofi voi tehdä, on siinä, että hän voi suggeroida ihmisiin tämän pyrkimyksen ja tunteen sen arvosta.

Tietystikään kaikki eivät voi käyttää hyväkseen filosofian lääkettä, eivätkä liioin kaikki tarvitse sitä. Eiväthän terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat.

Tiede koettaa auttaa ihmistä elämään selittämällä ilmiöitä niin pitkälle kuin se taitaa, ja siitä, mihin se lopettaa, jatkaa filosofia vielä jonkin matkaa eteenpäin, nimittäin niin pitkälle kuin yleensä selittämällä voidaan ihmistä auttaa. Mutta sitten tulee pysähdys. Selittäminen on tyhjentänyt mahdollisuutensa, jonka se välttämättömästi aina tekee ennemmin tai myöhemmin. Se ei ole ihmishengen syy, vaan koko selittävän tavan suhtautua maailmaan sellaisenaan. Tämä olisi aina muistettava. Maailma ei ole koskaan vaatinut selitetyksi tulemista. Kantakaamme silloin myös seuraukset, kun pakotamme sen niskaan selityksemme! Maailma itse kyllä jaksaa kantaa tämän puutteellisuuden, se jatkaa järkkymättä matkaansa vanhaan tapaansa välittämättä hitustakaan kaikesta monisanaisesta viisastelusta jossakin sen kolkassa. Tämäkin olisi filosofin hyvä muistaa – jotta hän voisi pysyä filosofina.

Luku teoksesta Teoria ja todellisuus (1925)


Filosofian ja tieteen keskinäisestä suhteesta

Epäilemättä tieteen ja filosofian psykologiset alkujuuret ovat yhteiset. Tiede, puhtaan tietämistarpeen ilmauksena, juontaa alkuperänsä samoista lähteistä kuin filosofiakin. Ja alussahan kreikkalaisella tieteellä ja filosofialla tarkoitettiin samaa asiaa. Vielä nytkin tuntuu siltä, että todella tieteellinen harrastus on samalla filosofista tai kuten ehkä paremmin voisimme sanoa metafyysistä harrastusta. Mutta sittemmin on tiede saanut varmat muotonsa, vakiintuneet menetelmänsä ja se on erikoistunut (differentioitunut) useiksi tieteiksi, jotka ovat valinneet määrättyjä, rajoitettuja puolia tai aloja olevaisesta tutkimusalakseen. Sikäli kuin tiede palvelee jotakin psyykkistä tarvetta ihmisessä, se lähinnä tyydyttää tietämisviettiä, samalla voi jokainen tieteen tulos olla seuraavien tehtävien objektiivisena lähtökohtana. Mutta näin ei ole filosofian laita. Se koettaa tyydyttää edelleenkin ennen kaikkea ihmisen metafyysistä tarvetta, josta ei voi väittää, että se olisi pelkästään tietämyksellistä laatua, vaikkakin tietämisellä on siinä tärkeä osansa ja vaikkakin vaadimme, että filosofoinnin tulosten tulee olla tiedollisista aineksista kokoonpantuja ja vastata järjen vaatimuksia. Filosofialta vaaditaan, että se antaisi meille jonkinlaisen kokonaiskuvan maailmasta eli niin kuin tavallisesti sanotaan: yhtenäisen maailmankuvan. Me vaadimme filosofialta ennen kaikkea synteesejä. Niin kuin kaikkeen synteettiseen liittyy filosofian yhtenäisiin näkemyksiin voimakkaita tunne-elementtejä – sitä vastoin tiede, joka monessa tapauksessa on analyyttistä, on usein omiaan ottamaan pois tunteen sellaisestakin, mihin sitä oli alussa liittyneenä. Filosofia ei tieteen tavoin tutki ennen tuntemattomia erikoisaloja maailmasta – se kaikki jää tieteelle – vaan se järjestelee, yhdistelee, ja selvittelee sitä, mikä tieteen tai välittömän kokemuksen avulla on annettuna. Tiede voi monessa tapauksessa kokemuksen kautta verifioida sen, mitä se väittää – filosofia ei koskaan. Ja ne osat tieteestä, jotka sisältävät sellaista, mitä ei voida (asian luonnon vuoksi) mitenkään koskaan verifioida, ovatkin tavallaan filosofiaa, ja ne leimataankin usein sellaiseksi. Jos todella joskus filosofian tielle sattuu osumaan ongelma, joka on kokemuksen avulla ratkaistavissa, valtaa sen jokin yksityistieteistä itselleen ja suorittaa tietysti asian paljoa paremmin kuin konsanaan filosofia voi tehdä sen. Filosofian tehtävä siis rajoittuu yksinomaan itse tajuntasisällön järjestelemiseen sellaiseksi kokonaisuudeksi, että se tyydyttää metafyysistä tarvetta ihmisessä. Kuinka turhanpäiväistä puuhailua! sanonee moni. Niin todellakin, voi tähän vastata, ja arvattavasti siitä olisi aikoja sitten luovuttu – jollei ihmisessä sattuisi olemaan tarvetta, jota tällaisella ravinnolla täytyy ruokkia.

On ilmeistä, että asioita voidaan kombinoida monella tavalla, monesta peruskäsitteestä lähtien, monia menetelmiä noudattaen. Siitä johtuu filosofisten oppirakennelmien moninaisuus. Tiedettä voidaan harjoittaa ja harjoitetaan aivan toisin tavoin. Siinä käy vakaasti laskeminen kivi kiven päälle, ja toinen tiedemies voi tyynesti jatkaa siitä, mihin toinen on lopettanut. Ja niin syntyy monien työntekijöiden yhteisvoimin rakentama rakennus. Mutta näin ei ole filosofiassa. Siellä voi korkeintaan syntyä koulukuntia, jotka muurailevat kiviä oppirakennelmaansa määrätyn yhteisen menetelmän ja perusluonnoksen mukaisesti, mutta yhtenäistä kaikkien omaksumaa menetelmää ei voida koskaan löytää. Se on itse asian luonnossa, ja sitä paitsi sen todistaa filosofian tähänastinen historia selvää selvemmin. Sehän on täynnä erilaisia systeemejä, ajattelutapoja ja menetelmiä, jotka muodostavat kukin itsessään kokonaisuuden. Ajattelijat ja oppisuunnat kylläkin "vaikuttavat" toisiinsa, mutta tämä on samantapaista kuin taiteilijoiden ja kirjailijoiden tai taiteellisten ja kirjallisten koulujen keskinäinen vaikutus. Tuskin koskaan tehdään sellaisia ilmeisiä, kaikkien hyväksymiä edistysaskeleita kuin varsinaisessa tieteessä. Milteipä ainoa tämänlaatuinen tapaus uudemman filosofian ajalta on se vaikutus, jonka Kant aikaansai "Puhtaan järjen kritiikillään".

Se, joka katsoo filosofian parasta, voi helposti tulla surkutelleeksi sitä asiaintilaa, että filosofian metodit ovat niin vaihtelevat ja että täällä puuttuu sitä yhtenäisyyttä, josta puhdas tiede useinkin voi ylpeillä. Tämä asiaintila on nimittäin nykyään, jolloin tiede on korkeassa kurssissa, omiaan horjuttamaan filosofian arvovaltaa. Mutta voi kysyä, eikö määrätyn yhtenäisen metodin omaksumisen ja yleiseksi tulemisen kautta – otaksuen, että se olisi mahdollista – panna alttiiksi sellaista, mikä juuri tekee filosofian siksi, mitä se on: nimittäin sitä ennakkoluulottomuutta ja ajattelemisen vapautta, joka takaa, että filosofia elää, eikä muodostu kuolleeksi ja kankeaksi käsitekoneistoksi. Puolestani ainakin olisin taipuvainen pitämään filosofialle mitä tärkeimpänä ja sen luovuttamattomana oikeutena, että siinä metodi on aina vapaa ja että ainoana koetinkivenä sille, että jollekin ajattelutyölle on annettava filosofian nimi, on se, että se tapahtuu hengessä ja totuudessa, että se on ilmaus todellisesta filosofisesta tarpeesta. Siinä tulee kaiken olla aina vapaata: käsitteiden valitseminen ja muodostaminen, joilla työskennellään ja myös tietämisen lähteet. Sieltä ei ole a priori* suljettava pois esimerkiksi tietämistä, joka haluaa perustua tunteeseen, intuitioon, aavisteluun. Voikin olla varma siitä, että filosofinen ajattelu ei tule koskaan tyytymään siihen, että eräät mahtipontisesti dekretoivat**, että filosofoinnin sisällyksen tulee olla tätä tai tuota eikä mitään muuta. Filosofia on eräs haarautuma hengen elämää, joka saa muotonsa kulttuurin, ajanhengen ja harjoittajiensa persoonallisuuksien mukaan.


* Ennen, edeltäkäsin, kokemuksesta riippumatta. – Toim. huom.

** Dekretoida = ennakoida, päättää ennakolta. – Toim. huom.


Metodien suurin merkitys on siinä, että ne antavat jonkinlaisen takeen tutkimustulosten arvosta, silloin kuin persoonallisuudet sellaisinaan eivät sitä anna. Mutta muuten ei metodilla filosofiassa ole mitään ainakaan positiivista merkitystä, ja ainakin minua epäilyttävät filosofiset tutkimukset, joissa tutkijan ensimmäisenä työnä näyttää olleen sen menetelmän määrääminen, jota hän tulee käyttämään. Tuntuu näet psykologiselta mahdottomuudelta, että se, jolla todella on jotakin sanottavaa, ensiksi lähtisi määrittelemään, millaisten metodisten tai muiden perusteiden edellytyksellä ja niitä huomioonottaen hän on niin sanoakseni muodollisesti oikeutettu sanomaan sanottavansa. Äärimmäisten kysymysten ja ikuisuuden edessä on kaikista vähimmin mitään metodeja. Täällä on vain ihmiset, heidän henkensä ja sydämensä. Metodit tulevat vain häiritsemään ihmisen välitöntä suhdetta maailmaan, hänen koettaessaan ilmaista sanoin, millaisena sen olemus hänen tajunnassaan esiintyy. Tällä en kuitenkaan tahdo kieltää tietokritiikiltä sen arvoa filosofian käsittelylle sikäli kuin filosofian tulokset tahdotaan nähdä tieteellisessä valossa, mikä on myös eräs tapa tarkastella filosofiaa joskaan ei ainoa. Mutta en voi uskoa, että kenelläkään filosofilla tietokritiikki olisi ollut maailmankatsomuksen muodostumisen lähtökohtana, vaan se tulee vasta myöhemmin, antamaan loogista arvovaltaa jo valmiille ajatuksille tai intuitioille. Tietokritiikkien paljon puhuttu a priori on psykologisesti katsoen synnyltään luullakseni useimmissa tapauksissa – a posteriori*.


* Kokemukseen tai havaintoihin perustuva käsite tai käsitys. – Toim. huom.


Ei tarvitse kovinkaan paljon lukea filosofista kirjallisuutta, ennen kuin huomaa, että täällä persoonallisuudella on paljoa tärkeämpi asema kuin puhtaassa tieteessä. Varsinaisessa tieteessä tutkija voi peittyä usein asioiden taakse, jäädä eräänlaiseksi abstraktioksi, ja voinee sanoa, että on etu, jos asiat itse puhuvat täydellisesti puolestaan. Mutta näin ei koskaan voi olla filosofiassa. Se johtuu jo yksin siitä seikasta, että filosofi kuvaillessaan ja selitellessään maailmaa kuvailee ja selittelee viime kädessä sitä maailmaa, joka hänelle on annettu hänen omassa tajuntasisällössään. Sillä sehän on lopulta ainoa todellisuus, minkä hän välittömästi tuntee. Hän on samalla kertaa sekä itse oma aineistonsa että tämän aineiston järjestelijä ja selvittäjä. Hänen täytyy filosofiassaan synnyttää harmoniaa siinä maailmassa, joka on hänen tajuntansa sisällyksenä, jotta hän voisi aikaansaada toisissa vastaavan harmonian. Mutta samalla tämä vaikutus edellyttää, että toiset omaksuvat hänen persoonallisen aspektinsa, tulevat osallisiksi siitä asenteesta, joka hänellä on. Tämä koskee kaikkia maailmankuvia, teoreettisimpia ja näköjään kalseimpiakin. Mutta erityisesti tämä koskee kaikkea arvioivaa filosofiaa, maailmankatsomuksia arvioivassa mielessä, jossa ajattelija esittää toistensa kanssa sopusointuun saatettujen arviointien kokonaisuuden. Tällaiset kokonaiskäsitykset ovat erikoisesti ankkuroidut esittäjänsä persoonallisuuteen.

Koska jokaisella kulttuurilla ja jokaisella ajalla on omat tieteelliset tosiasiansa, omat käsitteensä, omat arviointinsa, apperseptio-* ja arviointipohjansa ja filosofia ei itse tutki, vaan vastaanottaa sen, mikä on annettuna tieteessä, yleisissä käsityksissä ja ympäristön monin tavoin muodostelemassa tajunnassa ja järjestelee sitä, on seurauksena, että kullakin kulttuurilla ja aikakaudella on oma filosofiansa, joka kantaa niiden leimaa, ja että muunlainen filosofia ei saavuta siinä ympäristössä vastakaikua kuin sellainen, joka on kulttuuripiirin ja aikakauden mentaliteetin mukainen. Metafyysinen tarve on kylläkin ihmisissä häviämätön, mutta sitä täytyy tyydyttää eri tavoin, kulloisenkin ajan yleishengen mukaisesti. Antiikki vaatii maailmanselityksiltä käsitteiden käyttämistä, joiden sisällys oli staattista, rajoitettua; länsimainen henki taas vaatii dynaamisia selityksiä. Sen tähden sitä miellyttävät sellaiset käsitteet kuin energia tai – lähdettäessä tajunnan ilmiöistä – pyrkimys tai tahto, tai biologisesti orientoituneissa selityksissä elämä ja kehitys.


* Havainto (perseptio), johon liittyy tietoisuus havaitsemisesta. – Toim. huom.


Filosofian vaikutus on tunteenomaista laatua paljon ratkaisevammin kuin tieteen. Tosin tämä tunnevaikutus saadaan aikaan ainakin pääasiallisesti tiedollisilla aineksilla. Psykologisesti asian voisi ehkä selittää niin, että tunne johtuu filosofialle ominaisesta lukuisien mielikuvien liittämisestä kokonaisuuksiksi, usein yhdeksi ainoaksi suureksi kokonaisuudeksi. Tällaiset kokonaisnäkemykset ovat nimittäin tunnetusti tunnekylläisiä. Lisäksi yksilö sulautuu itse näkemyksessä suuremman yhteyden osaksi ja kokonaistunne nielee yksilöön itseensä kohdistuvat tunteet synnyttäen hänessä sisäisen vapautuneisuuden ja harmonian, joka on sukua uskonnolliselle tunteelle.

Tässä tulemme filosofian henkisesti terapeuttiseen merkitykseen. On kieltämätön tosiasia, että ankaralla ja puhtaalla tieteellä on tyynnyttävä ja parantava vaikutus rauhattomiin, henkisesti ja vieläpä ruumiillisestikin kärsiviin ihmissieluihin siellä, missä maaperä muuten on sille otollinen. Ihmisen eräs henkinen vihollinen on hämäryys, ja sen osaa tiede usein poistaa. Moni on sielullisesti rakennettu siten, että hänen kärsimyksensä vähenevät, kun osoitetaan, mitä ne ovat ja mistä ne johtuvat. Totuus parantaa. Myös uskonto tai paremmin sanoen usko parantaa sen suggestiivisen vaikutuksen avulla, joka sillä on ihmismieleen, täyttäessään ihmisen valtavalla tunteella, joka työntää syrjään kaiken levottomuutta tuottavan, ja asettaessaan hänen omaksuttavikseen arvoja, joiden rinnalla kaikki muu vaipuu mitättömäksi. Filosofian vaikutuksessa on kuin elementtejä kummastakin, tieteestä ja uskonnosta. Tieteen kanssa on yhteistä se vapauttava teho, joka on asioiden kirkastumisessa ja ymmärrettävyydessä, ahdistavan hämäryyden poistumisessa. Uskonnon kanssa on yhteistä se persoonallisuutta kokoava tunne, joka johtuu siitä, että arvokkaimmaksi kaikesta tunnetaan pyrkimys tehdä maailmasta puhdas tietämisen ja selittämisen objekti, maailmasta kokonaisuudessaan, kaikkine sen yksityiskohtineen, niihin luettuna henkilökohtaiset tuskat, surut ja vaikeudet. Sanoin pyrkimys, koska se on vihdoin kaikessa filosofiassa pääasia – sillä on immanentti* arvonsa pyrkijälle itselleen. Ja ehkä paras palvelus, minkä filosofi voi tehdä, on siinä, että hän voi suggeroida ihmisiin tämän pyrkimyksen ja tunteen sen arvosta.


* Immanentti tarkoittaa "maailmansisäistä", näkyvään maailmaan kuuluvaa, vastakohtana henkisille ilmiöille. – Toim. huom.


Tietystikään kaikki eivät voi käyttää hyväkseen filosofian lääkettä, eivätkä liioin kaikki tarvitse sitä. Eiväthän terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat.

Tiede koettaa auttaa ihmistä elämään selittämällä ilmiöitä niin pitkälle kuin se taitaa, ja siitä, mihin se lopettaa, jatkaa filosofia vielä jonkin matkaa eteenpäin, nimittäin niin pitkälle kuin yleensä selittämällä voidaan ihmistä auttaa. Mutta sitten tulee pysähdys. Selittäminen on tyhjentänyt mahdollisuutensa, jonka se välttämättömästi aina tekee ennemmin tai myöhemmin. Se ei ole ihmishengen syy, vaan koko selittävän tavan suhtautua maailmaan sellaisenaan. Tämä olisi aina muistettava. Maailma ei ole koskaan vaatinut selitetyksi tulemista. Kantakaamme silloin myös seuraukset, kun pakotamme sen niskaan selityksemme! Maailma itse kyllä jaksaa kantaa tämän puutteellisuuden, se jatkaa järkkymättä matkaansa vanhaan tapaansa välittämättä hitustakaan kaikesta monisanaisesta viisastelusta jossakin sen kolkassa. Tämäkin olisi filosofin hyvä muistaa – jotta hän voisi pysyä filosofina.

Poiminto teoksesta Teoria ja todellisuus (1925)


Etusivu

Filosofia