Erik Alhman

Filosofian ja tieteen keskinäisestä suhteesta

Epäilemättä tieteen ja filosofian psykologiset alkujuuret ovat yhteiset. Tiede, puhtaan tietämistarpeen ilmauksena, juontaa alkuperänsä samoista lähteistä kuin filosofiakin. Ja alussahan kreikkalaisella tieteellä ja filosofialla tarkoitettiin samaa asiaa. Vielä nytkin tuntuu siltä, että todella tieteellinen harrastus on samalla filosofista tai kuten ehkä paremmin voisimme sanoa metafyysistä harrastusta. Mutta sittemmin on tiede saanut varmat muotonsa, vakiintuneet menetelmänsä ja se on erikoistunut (differentioitunut) useiksi tieteiksi, jotka ovat valinneet määrättyjä, rajoitettuja puolia tai aloja olevaisesta tutkimusalakseen. Sikäli kuin tiede palvelee jotakin psyykkistä tarvetta ihmisessä, se lähinnä tyydyttää tietämisviettiä, samalla voi jokainen tieteen tulos olla seuraavien tehtävien objektiivisena lähtökohtana. Mutta näin ei ole filosofian laita. Se koettaa tyydyttää edelleenkin ennen kaikkea ihmisen metafyysistä tarvetta, josta ei voi väittää, että se olisi pelkästään tietämyksellistä laatua, vaikkakin tietämisellä on siinä tärkeä osansa ja vaikkakin vaadimme, että filosofoinnin tulosten tulee olla tiedollisista aineksista kokoonpantuja ja vastata järjen vaatimuksia. Filosofialta vaaditaan, että se antaisi meille jonkinlaisen kokonaiskuvan maailmasta eli niin kuin tavallisesti sanotaan: yhtenäisen maailmankuvan. Me vaadimme filosofialta ennen kaikkea synteesejä. Niin kuin kaikkeen synteettiseen liittyy filosofian yhtenäisiin näkemyksiin voimakkaita tunne-elementtejä – sitä vastoin tiede, joka monessa tapauksessa on analyyttistä, on usein omiaan ottamaan pois tunteen sellaisestakin, mihin sitä oli alussa liittyneenä. Filosofia ei tieteen tavoin tutki ennen tuntemattomia erikoisaloja maailmasta – se kaikki jää tieteelle – vaan se järjestelee, yhdistelee, ja selvittelee sitä, mikä tieteen tai välittömän kokemuksen avulla on annettuna. Tiede voi monessa tapauksessa kokemuksen kautta verifioida sen, mitä se väittää – filosofia ei koskaan. Ja ne osat tieteestä, jotka sisältävät sellaista, mitä ei voida (asian luonnon vuoksi) mitenkään koskaan verifioida, ovatkin tavallaan filosofiaa, ja ne leimataankin usein sellaiseksi. Jos todella joskus filosofian tielle sattuu osumaan ongelma, joka on kokemuksen avulla ratkaistavissa, valtaa sen jokin yksityistieteistä itselleen ja suorittaa tietysti asian paljoa paremmin kuin konsanaan filosofia voi tehdä sen. Filosofian tehtävä siis rajoittuu yksinomaan itse tajuntasisällön järjestelemiseen sellaiseksi kokonaisuudeksi, että se tyydyttää metafyysistä tarvetta ihmisessä. Kuinka turhanpäiväistä puuhailua! sanonee moni. Niin todellakin, voi tähän vastata, ja arvattavasti siitä olisi aikoja sitten luovuttu – jollei ihmisessä sattuisi olemaan tarvetta, jota tällaisella ravinnolla täytyy ruokkia.

On ilmeistä, että asioita voidaan kombinoida monella tavalla, monesta peruskäsitteestä lähtien, monia menetelmiä noudattaen. Siitä johtuu filosofisten oppirakennelmien moninaisuus. Tiedettä voidaan harjoittaa ja harjoitetaan aivan toisin tavoin. Siinä käy vakaasti laskeminen kivi kiven päälle, ja toinen tiedemies voi tyynesti jatkaa siitä, mihin toinen on lopettanut. Ja niin syntyy monien työntekijöiden yhteisvoimin rakentama rakennus. Mutta näin ei ole filosofiassa. Siellä voi korkeintaan syntyä koulukuntia, jotka muurailevat kiviä oppirakennelmaansa määrätyn yhteisen menetelmän ja perusluonnoksen mukaisesti, mutta yhtenäistä kaikkien omaksumaa menetelmää ei voida koskaan löytää. Se on itse asian luonnossa, ja sitä paitsi sen todistaa filosofian tähänastinen historia selvää selvemmin. Sehän on täynnä erilaisia systeemejä, ajattelutapoja ja menetelmiä, jotka muodostavat kukin itsessään kokonaisuuden. Ajattelijat ja oppisuunnat kylläkin "vaikuttavat" toisiinsa, mutta tämä on samantapaista kuin taiteilijoiden ja kirjailijoiden tai taiteellisten ja kirjallisten koulujen keskinäinen vaikutus. Tuskin koskaan tehdään sellaisia ilmeisiä, kaikkien hyväksymiä edistysaskeleita kuin varsinaisessa tieteessä. Milteipä ainoa tämänlaatuinen tapaus uudemman filosofian ajalta on se vaikutus, jonka Kant aikaansai "Puhtaan järjen kritiikillään".

Se, joka katsoo filosofian parasta, voi helposti tulla surkutelleeksi sitä asiaintilaa, että filosofian metodit ovat niin vaihtelevat ja että täällä puuttuu sitä yhtenäisyyttä, josta puhdas tiede useinkin voi ylpeillä. Tämä asiaintila on nimittäin nykyään, jolloin tiede on korkeassa kurssissa, omiaan horjuttamaan filosofian arvovaltaa. Mutta voi kysyä, eikö määrätyn yhtenäisen metodin omaksumisen ja yleiseksi tulemisen kautta – otaksuen, että se olisi mahdollista – panna alttiiksi sellaista, mikä juuri tekee filosofian siksi, mitä se on: nimittäin sitä ennakkoluulottomuutta ja ajattelemisen vapautta, joka takaa, että filosofia elää, eikä muodostu kuolleeksi ja kankeaksi käsitekoneistoksi. Puolestani ainakin olisin taipuvainen pitämään filosofialle mitä tärkeimpänä ja sen luovuttamattomana oikeutena, että siinä metodi on aina vapaa ja että ainoana koetinkivenä sille, että jollekin ajattelutyölle on annettava filosofian nimi, on se, että se tapahtuu hengessä ja totuudessa, että se on ilmaus todellisesta filosofisesta tarpeesta. Siinä tulee kaiken olla aina vapaata: käsitteiden valitseminen ja muodostaminen, joilla työskennellään ja myös tietämisen lähteet. Sieltä ei ole a priori* suljettava pois esimerkiksi tietämistä, joka haluaa perustua tunteeseen, intuitioon, aavisteluun. Voikin olla varma siitä, että filosofinen ajattelu ei tule koskaan tyytymään siihen, että eräät mahtipontisesti dekretoivat**, että filosofoinnin sisällyksen tulee olla tätä tai tuota eikä mitään muuta. Filosofia on eräs haarautuma hengen elämää, joka saa muotonsa kulttuurin, ajanhengen ja harjoittajiensa persoonallisuuksien mukaan.


* Ennen, edeltäkäsin, kokemuksesta riippumatta. – Toim. huom.

** Dekretoida = ennakoida, päättää ennakolta. – Toim. huom.


Metodien suurin merkitys on siinä, että ne antavat jonkinlaisen takeen tutkimustulosten arvosta, silloin kuin persoonallisuudet sellaisinaan eivät sitä anna. Mutta muuten ei metodilla filosofiassa ole mitään ainakaan positiivista merkitystä, ja ainakin minua epäilyttävät filosofiset tutkimukset, joissa tutkijan ensimmäisenä työnä näyttää olleen sen menetelmän määrääminen, jota hän tulee käyttämään. Tuntuu näet psykologiselta mahdottomuudelta, että se, jolla todella on jotakin sanottavaa, ensiksi lähtisi määrittelemään, millaisten metodisten tai muiden perusteiden edellytyksellä ja niitä huomioonottaen hän on niin sanoakseni muodollisesti oikeutettu sanomaan sanottavansa. Äärimmäisten kysymysten ja ikuisuuden edessä on kaikista vähimmin mitään metodeja. Täällä on vain ihmiset, heidän henkensä ja sydämensä. Metodit tulevat vain häiritsemään ihmisen välitöntä suhdetta maailmaan, hänen koettaessaan ilmaista sanoin, millaisena sen olemus hänen tajunnassaan esiintyy. Tällä en kuitenkaan tahdo kieltää tietokritiikiltä sen arvoa filosofian käsittelylle sikäli kuin filosofian tulokset tahdotaan nähdä tieteellisessä valossa, mikä on myös eräs tapa tarkastella filosofiaa joskaan ei ainoa. Mutta en voi uskoa, että kenelläkään filosofilla tietokritiikki olisi ollut maailmankatsomuksen muodostumisen lähtökohtana, vaan se tulee vasta myöhemmin, antamaan loogista arvovaltaa jo valmiille ajatuksille tai intuitioille. Tietokritiikkien paljon puhuttu a priori on psykologisesti katsoen synnyltään luullakseni useimmissa tapauksissa – a posteriori*.


* Kokemukseen tai havaintoihin perustuva käsite tai käsitys. – Toim. huom.


Ei tarvitse kovinkaan paljon lukea filosofista kirjallisuutta, ennen kuin huomaa, että täällä persoonallisuudella on paljoa tärkeämpi asema kuin puhtaassa tieteessä. Varsinaisessa tieteessä tutkija voi peittyä usein asioiden taakse, jäädä eräänlaiseksi abstraktioksi, ja voinee sanoa, että on etu, jos asiat itse puhuvat täydellisesti puolestaan. Mutta näin ei koskaan voi olla filosofiassa. Se johtuu jo yksin siitä seikasta, että filosofi kuvaillessaan ja selitellessään maailmaa kuvailee ja selittelee viime kädessä sitä maailmaa, joka hänelle on annettu hänen omassa tajuntasisällössään. Sillä sehän on lopulta ainoa todellisuus, minkä hän välittömästi tuntee. Hän on samalla kertaa sekä itse oma aineistonsa että tämän aineiston järjestelijä ja selvittäjä. Hänen täytyy filosofiassaan synnyttää harmoniaa siinä maailmassa, joka on hänen tajuntansa sisällyksenä, jotta hän voisi aikaansaada toisissa vastaavan harmonian. Mutta samalla tämä vaikutus edellyttää, että toiset omaksuvat hänen persoonallisen aspektinsa, tulevat osallisiksi siitä asenteesta, joka hänellä on. Tämä koskee kaikkia maailmankuvia, teoreettisimpia ja näköjään kalseimpiakin. Mutta erityisesti tämä koskee kaikkea arvioivaa filosofiaa, maailmankatsomuksia arvioivassa mielessä, jossa ajattelija esittää toistensa kanssa sopusointuun saatettujen arviointien kokonaisuuden. Tällaiset kokonaiskäsitykset ovat erikoisesti ankkuroidut esittäjänsä persoonallisuuteen.

Koska jokaisella kulttuurilla ja jokaisella ajalla on omat tieteelliset tosiasiansa, omat käsitteensä, omat arviointinsa, apperseptio-* ja arviointipohjansa ja filosofia ei itse tutki, vaan vastaanottaa sen, mikä on annettuna tieteessä, yleisissä käsityksissä ja ympäristön monin tavoin muodostelemassa tajunnassa ja järjestelee sitä, on seurauksena, että kullakin kulttuurilla ja aikakaudella on oma filosofiansa, joka kantaa niiden leimaa, ja että muunlainen filosofia ei saavuta siinä ympäristössä vastakaikua kuin sellainen, joka on kulttuuripiirin ja aikakauden mentaliteetin mukainen. Metafyysinen tarve on kylläkin ihmisissä häviämätön, mutta sitä täytyy tyydyttää eri tavoin, kulloisenkin ajan yleishengen mukaisesti. Antiikki vaatii maailmanselityksiltä käsitteiden käyttämistä, joiden sisällys oli staattista, rajoitettua; länsimainen henki taas vaatii dynaamisia selityksiä. Sen tähden sitä miellyttävät sellaiset käsitteet kuin energia tai – lähdettäessä tajunnan ilmiöistä – pyrkimys tai tahto, tai biologisesti orientoituneissa selityksissä elämä ja kehitys.


* Havainto (perseptio), johon liittyy tietoisuus havaitsemisesta. – Toim. huom.


Filosofian vaikutus on tunteenomaista laatua paljon ratkaisevammin kuin tieteen. Tosin tämä tunnevaikutus saadaan aikaan ainakin pääasiallisesti tiedollisilla aineksilla. Psykologisesti asian voisi ehkä selittää niin, että tunne johtuu filosofialle ominaisesta lukuisien mielikuvien liittämisestä kokonaisuuksiksi, usein yhdeksi ainoaksi suureksi kokonaisuudeksi. Tällaiset kokonaisnäkemykset ovat nimittäin tunnetusti tunnekylläisiä. Lisäksi yksilö sulautuu itse näkemyksessä suuremman yhteyden osaksi ja kokonaistunne nielee yksilöön itseensä kohdistuvat tunteet synnyttäen hänessä sisäisen vapautuneisuuden ja harmonian, joka on sukua uskonnolliselle tunteelle.

Tässä tulemme filosofian henkisesti terapeuttiseen merkitykseen. On kieltämätön tosiasia, että ankaralla ja puhtaalla tieteellä on tyynnyttävä ja parantava vaikutus rauhattomiin, henkisesti ja vieläpä ruumiillisestikin kärsiviin ihmissieluihin siellä, missä maaperä muuten on sille otollinen. Ihmisen eräs henkinen vihollinen on hämäryys, ja sen osaa tiede usein poistaa. Moni on sielullisesti rakennettu siten, että hänen kärsimyksensä vähenevät, kun osoitetaan, mitä ne ovat ja mistä ne johtuvat. Totuus parantaa. Myös uskonto tai paremmin sanoen usko parantaa sen suggestiivisen vaikutuksen avulla, joka sillä on ihmismieleen, täyttäessään ihmisen valtavalla tunteella, joka työntää syrjään kaiken levottomuutta tuottavan, ja asettaessaan hänen omaksuttavikseen arvoja, joiden rinnalla kaikki muu vaipuu mitättömäksi. Filosofian vaikutuksessa on kuin elementtejä kummastakin, tieteestä ja uskonnosta. Tieteen kanssa on yhteistä se vapauttava teho, joka on asioiden kirkastumisessa ja ymmärrettävyydessä, ahdistavan hämäryyden poistumisessa. Uskonnon kanssa on yhteistä se persoonallisuutta kokoava tunne, joka johtuu siitä, että arvokkaimmaksi kaikesta tunnetaan pyrkimys tehdä maailmasta puhdas tietämisen ja selittämisen objekti, maailmasta kokonaisuudessaan, kaikkine sen yksityiskohtineen, niihin luettuna henkilökohtaiset tuskat, surut ja vaikeudet. Sanoin pyrkimys, koska se on vihdoin kaikessa filosofiassa pääasia – sillä on immanentti* arvonsa pyrkijälle itselleen. Ja ehkä paras palvelus, minkä filosofi voi tehdä, on siinä, että hän voi suggeroida ihmisiin tämän pyrkimyksen ja tunteen sen arvosta.


* Immanentti tarkoittaa "maailmansisäistä", näkyvään maailmaan kuuluvaa, vastakohtana henkisille ilmiöille. – Toim. huom.


Tietystikään kaikki eivät voi käyttää hyväkseen filosofian lääkettä, eivätkä liioin kaikki tarvitse sitä. Eiväthän terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat.

Tiede koettaa auttaa ihmistä elämään selittämällä ilmiöitä niin pitkälle kuin se taitaa, ja siitä, mihin se lopettaa, jatkaa filosofia vielä jonkin matkaa eteenpäin, nimittäin niin pitkälle kuin yleensä selittämällä voidaan ihmistä auttaa. Mutta sitten tulee pysähdys. Selittäminen on tyhjentänyt mahdollisuutensa, jonka se välttämättömästi aina tekee ennemmin tai myöhemmin. Se ei ole ihmishengen syy, vaan koko selittävän tavan suhtautua maailmaan sellaisenaan. Tämä olisi aina muistettava. Maailma ei ole koskaan vaatinut selitetyksi tulemista. Kantakaamme silloin myös seuraukset, kun pakotamme sen niskaan selityksemme! Maailma itse kyllä jaksaa kantaa tämän puutteellisuuden, se jatkaa järkkymättä matkaansa vanhaan tapaansa välittämättä hitustakaan kaikesta monisanaisesta viisastelusta jossakin sen kolkassa. Tämäkin olisi filosofin hyvä muistaa – jotta hän voisi pysyä filosofina.

Poiminto teoksesta Teoria ja todellisuus (1925)


Etusivu

Filosofia