Etsijän laulu
Yössä loputtomassa yksin
minä vaelsin vavisten.
Tuskan pitkiä polkuja kuljin
kautta kuilujen syvien.
Kuin sokea hapuilin pimeää.
Mua painoi muistojen raskas taakkaa.
Mutta itkien suutelin kahleitani,
niitä kuljetin kuilujen pohjaan saakka.
Oli yllä ja alla ja ympäri mun
vain loputon pimeys.
Kuului kauhujen täyttämäss' yössä
vain sieluni nyyhkytys:
”Mitä rikkonut oon,
miksi kärsiä täytyy mun vain?
Miksi pääse en valoon,
oonhan täyttänyt kaikki käskyt Lain!”
Voi yön keskellä ihmislasta!
Niin kauan sun täytyy kahleitas kantaa,
kun jaksat täysin sä anteeks' antaa.
Silloin vapaaksi pääset vasta.
Kauan yksin yössä viivyin.
Nyt valoon nousta saan.
Olen kotkanlennollani
jo kauas jättänyt maan.
Lensin voitollisin siivin
kautta ilmojen säteileväin,
avarauksien soiton kuulin,
Iki-Kirkkauden loisteen näin.
Mua ollut ei, ja elin kuitenkin,
kun syliin Rakkauden heräsin.
Ol’ ympärilläin rauha taivainen,
näin hunnutonna Kasvot Kaikkeuden.
A. M. I.-S. |