V. H. V.

Brahmo Samadsh

Brahmo Samadsh -seura, josta pappi, teologian tohtori Uno Paunu kertoo kirjassaan "Kristinuskon ja pakanuuden taistelua Intiassa", on merkillinen ilmiö uskontojen historiassa. Se on pieni teosofisen liikkeen esikoe ja saman hengen elähdyttämä. Sekin noudatti periaatetta: "Totuus on kaikkia uskontoja korkeampi", ja sekin tahtoi kaikista uskonnoista etsiä esille niiden yhteisen totuuden, niiden yksinkertaisen ytimen, jonka pohjalla ihmiset voisivat tuntea itsensä veljiksi, olkoot he muissa suhteissa toisistaan kuinka eriäviä tahansa.

Samalla Brahmo Samadshin pitäisi antaa erityisesti kristitylle paljon miettimisen aihetta. Se on ikään kuin pieni kuvastin, josta hän voi nähdä, mitä hänen uskonnollaan on arvokasta tarjottavana muiden veljesuskontojen tunnustajille ja mitä siinä on vain ajanvirran pinnalle kohonnutta vaahtoa. Se näyttää näet, minkä käsityksen Kristuksesta saa se, joka ilman dogmatiikkaa ja ennakkoluuloja käy käsiksi evankeliumeihin ja muihin kristinuskon lähdekirjoihin. Brahmo Samadshin perusti v. 1828 (siis n. 50 vuotta Teosofista Seuraa aikaisemmin) hindulainen Ram Mohun Roy, joka varhaisesta nuoruudestaan lähtien oli väsymättä tutkinut niitä suuria maailmanuskontoja, jotka hänen maassaan vaikuttivat rinnakkain. Erinomaisella älykkyydellään hän oppi lyhyessä ajassa hallitsemaan kaikkia kieliä, joita hän tarvitsi, alkaen mm. bengalista, hindustanista ja sanskritista, persian, arabian, englannin, kreikan, vieläpä heprean kieliin asti. Pienestä pojasta asti uskontokysymys oli hänen elämänsä ainoana sisältönä. Syntyperäisenä bramiinina hän tutustui kansansa ikivanhoihin uskontokirjoihin, vedoihin ja upanishadeihin ja sai niistä sen perustuksen, jolla hän seisoi elämänsä loppuun asti. Hän oppi tuntemaan niistä sen kaiken täyttävän, äärettömän jumaluuden, jonka rajallisia ilmennyksiä ovat kaikki olennot ja lukemattomat maailmat. Mutta samalla hän näki, kuinka ihmiset hänen ympärillään olivat unohtaneet oman uskontonsa ja asettaneet sen sijalle monenlaisia tapoja ja säädöksiä, jotka saattoivat osaksi olla hyviä, osaksi pahoja, mutta kaikki omiaan peittämään näkyvistä todellisen uskonnon, todellisen elämän.

Ja oliko tämä ihme, kun kansa ei tuntenut edes omia pyhiä kirjojaan? Ainoastaan oppineet panditit osasivat lukea sanskritin kieltä, jolla ne oli kirjoitettu. Siksipä Royn ensimmäinen työ, kun hän sai tilaisuuden siihen, oli kääntää mainiot upanishadit bengalin, hindustanin ja englannin kielelle ja varustaa ne selittävillä esipuheilla.

Mutta jo aikaisemmin, kasvavana nuorukaisena, hän oli alkanut vapaasti tutkia muitakin uskontoja. Peittelemättä hän myös lausui ajatuksensa julki niistä turmeltuneista uskontokäsityksistä, jotka vallitsivat hänen ympäristössään. Jo 16-vuotiaana hän kirjoitti kirjan "monijumalaisuutta" vastaan ja oli tämän vuoksi pakotettu lähtemään kodistaan. Silloin hän oleskeli kaksi vuotta Tiibetissä, tutkien buddhalaisuutta. Sielläkin hän tapasi monimutkaisia järjestelmiä rakennettuina alkuperäisen yksinkertaisen ytimen ympärille, sitä peittäen. Sen jälkeen hän tutustui muhamettilaisuuteen ja mieltyi tähän uskontoon varsinkin sen vuoksi, että se oli säilyttänyt perustotuutensa niin puhtaana: Jumalan ehdottoman ykseyden. Siksi hänen ensimmäinen kirjansa oli kirjoitettu persian kielellä. Sen nimi oli "Lahja yhteen Jumalaan uskoville", ja siinä hän (yli sata vuotta sitten, v. 1803) suoraan lausuu: "Kaikki uskonnot ovat lähteneet samasta alkuperästä ja pyrkivät kaikki yhteen – Jumalaan", vaikka niiden tunnustajat ovatkin panneet yhteiselle perustalle lisäksi omia mielipiteitään ja mielikuviaan.

Viimeiseksi Mohun Roy tutustui kristinuskoon ja tunsi heti erinomaista viehtymystä siihen eli oikeammin sen perustajaan ja keskushenkilöön. Monta vuotta hän tutki perinpohjin kristinuskon lähdekirjoja (alkukielellä), sen historiaa ja dogmatiikkaa, länsimaista filosofiaa, sanalla sanoen kaikkea, mikä saattoi valaista kristinuskoa. Itse hän kirjoittaa v. 1817: "Pitkälliset, yhteen jaksoon tekemäni tutkimukset uskonnollisesta totuudesta ovat saattaneet minut siihen tulokseen, että olen havainnut Kristuksen opetukset enemmän siveellisiä periaatteita edistäviksi ja sopivammiksi järjellistä olentoja varten kuin mitkään muut."

Tämän vakaumuksen nojalla hän vihdoin v. 1820 julkaisi englannin ja bengalin kielellä ensimmäinen teoksensa kristinuskosta, nimeltä Jeesuksen käskyt, opas rauhaan ja onneen. Kun ajattelemme, kuinka pitkällistä valmistustyötä hän oli tehnyt, huomaamme, että kirja oli lähtenyt mitä vakavimmista vaikuttimista. Samalla se on todistuksena suuresta mielenlujuudesta ja hengen vapaudesta, kun otamme huomioon, että syntyjään hän kuului ankaraan hindulaiseen pappiskastiin. Mutta kuitenkin on hindulaisten kunniaksi tunnustettava, että he kohtelivat verrattain veljellisesti "uskonluopiota". Paunu kyllä vakuuttaa, että hänellä oli edessään "kauheat pimeyden voimat". Mutta kaikki nämä: "epäjumalienpalvelus, monivaimoisuus, lastenmurha, naisten kova sorto ja vihdoin monissa tapauksissa leskien polttaminen" (sic!) olivat vain yleistä kansallista tietämättömyyttä eivätkä koskeneet häntä persoonallisesti.

Sitä vastoin ne "kauheat pimeyden voimat", jotka nousivat häntä vastaan, tulivat aivan toiselta taholta: kristityiltä lähetyssaarnaajilta. Nämä lehdissään teeskennellen "lausuivat julki ilonsa siitä, että pakanallinen mies oli käsittänyt Jeesuksen käskyjen totuuden, mutta valittivat samalla, että hän oli tehnyt puolueellisesti valikoimansa, jättämällä pois kaiken sen, mikä koski Jeesuksen jumaluutta ja sovitustyötä. Hänen kirjansa nimeä he niin ikään katsoivat eksyttäväksi, sillä heidän mukaansa ihminen ei voi käskyjä täyttämällä saavuttaa mitään rauhaa.

Mikä yllätys Mohun Roylle! Hän oli oppinut tuntemaan evankeliumeista Jeesuksen omat opetukset ja löytänyt niistä yksinkertaisimman ja selvimmän oppaan rauhan ja onnen tielle, ja nyt hän saa kuulla erehtyneensä ja "eksyttävänsä" muitakin: Jeesuksen käskyt eivät suinkaan ole omiaan johtamaan ihmistä rauhaan ja onneen. Hänen ei olisi pitänyt niistä puhua vaan sen sijaan esittää kristillisen teologian dogmeja, puhua Jeesuksen jumaluudesta ja sovituksesta sekä näiden edellytyksenä myös perkeleestä, perisynnistä, helvetistä jne. Jeesuksen käskyt tulevat vasta viime kädessä, jos niillä on ollenkaan mitään merkitystä, kun kerran Jumala on Mooseksen kautta jo antanut käskynsä. Hämmästyen Roy julkaisi peräkkäin kolme teosta nimellä Vetoaminen kristilliseen yleisöön Jeesuksen käskyjen puolustamiseksi. Vaikka häntä kutsuttiin "pakanaksi", hän sai asettua puolustamaan Jeesuksen käskyjä niiden edessä, jotka kutsuivat itseään kristityiksi ja olivat omistavinaan kristinuskon avaimet. Heille "Mohun Roy huomauttaa painolla, ettei mitään muuta tietä iankaikkiseen elämään ole kuin velvollisuuksiemme täyttäminen Jumalaa kohtaan siten, että täytämme hänen käskynsä. Ja kaikkien Jumalan käskyjen tarkoitus on opettaa meitä tekemään velvollisuutemme kanssaluotujamme kohtaan". Näin selvästi, näin varmasti hän käsitti koko uskonnon hengen: meidän tulee palvella ja kunnioittaa Ääretöntä Elämää siten, että täytämme velvollisuutemme kaikkia sen ilmennysmuotoja kohtaan. Kuinka merkillisen hyvin tämä vastaa sitä, mitä Jeesus opettaa vertauksessaan "viimeisestä tuomiosta". Siinä tuomari ei kysy, mitä joku on uskonut, mitä näkymättömiä valtoja hän on huutanut avukseen, vaan "mitä olette tehneet yhdelle näistä pienemmistä?", sillä "sen te olette tehneet minulle". Jumalan, Mestarin, me löydämme juuri elävissä veljissämme ympärillämme eikä pilvissä päämme päällä.

Me joudumme heti siihen peruskysymykseen, joka erottaa kaikki muut uskonnot nykyisestä ns. kristinuskosta: lähetyssaarnaajien mielestä oli kristinuskon ydinusko Jeesuksen jumaluuteen ja hänen tekemäänsä sovitukseen. Ja nytpä Mohun Roy ei ollut näitä oppeja ensinkään löytänyt Jeesuksen omista puheista. Perusteellisesti, kohta kohdalta hän todisti käyttäen kreikkalaista ja heprealaista tekstiä, ettei näitä oppeja sellaisinaan tavata raamatussa, ei ainakaan evankeliumeissa. Vieläpä "hän piti suorastaan vahingollisena kristillisen 'pelastushistorian' dogmien esittämisen". Eikä hän tätä tehnyt missään itsepäisyydessä eikä vihamielisyydessä kristinuskon virallisia tunnustajia kohtaan. Päinvastoin hän keskellä kiivainta väittelyä "kuitenkin edelleen jatkoi seurusteluaan eri kirkkokuntiin kuuluvien lähetyssaarnaajien kanssa, joiden työlle Intian kohottamiseksi hän kyllä antoi tunnustusta", auttoi heitä kääntämään Uutta testamenttia bengalin kielelle, vieläpä kävi säännöllisesti heidän jumalanpalveluksissaan.

Hän aina piti heitä veljinään, vaikka he kylmästi sysäsivät häntä luotaan "kääntymättömänä ja kastamattomana". Hän ymmärsi puhtaalla, terveellä järjellään, ettei kristittyjen kasteella ja muilla menoilla ollut ensinkään enempää arvoa kuin muidenkaan uskontojen vastaavilla menoilla. Sattuvasti hän sanoi: "Ganges-virran vesi on yhtä hyvä puhdistusaine, jos joku näkyvää puhdistusainetta kaipaa." Hän ei itse tarvinnut mitään "sovitusta" ja "sovittajaa" vaan tunsi välittömästi olevansa yhteydessä Jumalan kanssa omassa hengessään. Koko pappisjärjestelmä oli hänelle tarpeeton. Itse hän hymneissään laulaa:

    Mietiskele Yhtä Ainoaa,
    Joka tunkee läpi maan, veden ja ilman...
    Kuinka voidaan sanoilla selittää sitä, joka on puheen yläpuolella?
    Hänestä kaikkeus on varjo...

Hän on Herrojen Herra, Jumalien Jumala, Mestarien Mestari. Nimenomaan Brahmo Samadshin säännöissä kielletään koskaan palvelemasta tätä "Iankaikkista, Tutkimatonta ja Muuttumatonta Olemusta" millään erityisellä nimellä tai valmistamista sille minkäänlaista kuvapatsasta tai uhraamasta sille. "Kaikki hyvä, mitä saamme esimerkiksi auringon, ilman ym. välityksellä luonnontuotteina, riippuu hänestä."

Hindulainen, jolle on omien pyhien kirjojensa kautta herännyt tieto "kaikissa olennoissa asuvasta Jumalasta, niiden sisäisestä elämänhengestä", ei voi milloinkaan langeta siihen uskoon, että ihmiskunta olisi jonkun Jumalan vihaama ja että siitä pelastuisivat vain muutamat, uskomalla autuuttaviin verenpisaroihin. Hän käsittää ihmiselämän loppumattomaksi tieksi, joka vähitellen, eri asteitten kautta, johtaa kaikki olennot rauhan ja onnen päämaalia kohti. Meidän päivinämme yhtä hyvin kuin Mohun Royn aikana kaikuvat lähetyssaarnaajien kaunopuheiset saarnat heidän maassaan kuuroille korville. Paunu kertoo kirjassaan siitä kuvaavan todistuksen. Viime vuonna (1910) pidetyssä suuressa lähetyskonferenssissa asetettiin erityinen valiokunta tutkimaan, mitkä kohdat kristinuskosta viehättävät eniten ja mitkä vieroittavat "pakanoita". Viehättäviä kohtia on koko Jeesuksen persoona ja hänen oppinsa, mutta vieroittavana – sovitusoppi. "Eniten vieroittava kohta on se vaatimus, että Kristus on ainoa vapahtaja, ainoa välimies Jumalan ja ihmisten välillä, että usko häneen on pelastuksen ehtona."

Millä tätä ikävää "epäkohtaa" voitaisiin korjata? Ainoa keino, jonka Paunu osaa neuvoa ja jota hänen mielestään olisi pitänyt käyttää Mohun Royn ja koko Brahmo Samadshin pelastukseksi, on seuraava: "Jos lähetyssaarnaajat olisivat lähestyneet taidolla ja rakkaudella häntä (Royta), liittymällä siihen, mitä hän kristinuskosta näki jaloa ja ylevää, tyrkyttämättä kolminaisuus- ja sovitusoppeja kaiken muun edellytykseksi, niin olisi ehkä tämä mies, yksi Intian suurimpia poikia, todella kääntynyt kristinuskoon." On ihmeellistä, ettei hän itse huomaa, mitä taitoa hän suosittaa käytettäväksi. Se on juuri se, jota jesuiitat ovat käyttäneet saavuttaen sangen hyviä tuloksia. He eivät ole edellytyksenä tyrkyttäneet sovitusoppia vaan ovat ensin houkutelleet yksinkertaisia ihmisiä antamaan itsensä pyhän kasteveden valeltaviksi ja sitten vasta ilmoittaneet, että heidän uhrinsa nyt ovat "sovitetut" Jumalan kanssa. Mutta kerrassaan lapsellista on uskoa, että Mohun Roy tutkittuaan toistakymmentä vuotta kristinuskoa, olisi voitu "taidolla ja rakkaudella" houkutella sellaiseen uskoon, joka oli hänestä koko Jeesuksen opin turmelus.

Olisi aivan toista, jos tekijä, Paunu suoraan uskaltaisi sanoa julki sen, mikä joskus tuntuu pyörivän hänen kielellään: "nämä kolminaisuus- ja sovitusopit, sellaisina kuin me ne käsitämme, kenties eivät ole aivan ehdotonta, korkeinta totuutta. Kenties olisi sittenkin parasta vain seurata Jeesuksen omia sanoja". Mutta suureksi ihmeeksemme hän sanookin aivan päinvastoin eräässä kohdassa: "Tästä Brahmo Samadshin uskonnosta puuttuu sellaista... jota täytyy pitää kristinuskolle oleellisena, ennen kaikkea usko Kristukseen maailman syntien sovittajana ja Jumalan Poikana varsinaisessa (?!) merkityksessä... Emme myöskään voi myöntää Mohun Roylle kristityn nimeä, vaikka... voitaneen sanoa hänen olleen lähempänä kristinuskoa kuin mitään muuta uskontoa."

Siis itse Mohun Roykaan ei pääse sen suuren kuilun ylitse, joka erottaa lunastetut "kristityt" suuresta pakanallisesta hukkaan menevästä joukosta. Ja kuitenkin Paunu sanoo, että hänellä oli "selvä, tyynesti harkitseva järki ja luja, tarmokas tahto, joka ei väisty tuumaakaan siitä, minkä oikeaksi katsoo, ja on valmis uhraamaan totuuden eteen kaikki mukavuudet, vanhat tavat ym. seikat, joista on kyllä vaikea luopua. Hän on kiivas taistelija, mutta ei riidanhalusta... Emme myöskään voi huomata hänessä persoonallista kunnianhimoa tai itsekkäitä tarkoituksia. Sorretut ja kärsivät löysivät hänessä aina ystävyyttä ja apua, mutta epäjaloa ja alhaista hän ei suvainnut itsessään eikä muissa."

Totisesti, jos tällaiset miehet joutuisivat jonkinlaiseen "helvettiin", niin he varmaan pian tekisivät sen taivasta ihanammaksi. Mohun Roy oli aikoinaan samanlainen "pakana" kuin Leo Tolstoi, ja samanlainen oli hänen käsityksensä kristinuskosta. Kun hän tuli Eurooppaan, hän puolestaan näki selvästi, kuinka kauas "kristinusko" oli eksynyt Jeesuksen opista. Yhden ainoan uskonkunnan hän tapasi, joka oli miltei vapautunut dogmien ahtaudesta, nimittäin nk. "unitaarit". Näistä hän sanoi: "He tekevät työtä vapauttaakseen alkuaan puhtaan, yksinkertaisen ja käytännöllisen Kristuksen uskonnon niistä pakanallisista opeista ja järjettömistä väitteistä, joita siihen ovat sekoittaneet kreikkalaiset, roomalaiset ja barbaariset käännynnäiset aikojen kuluessa." Ja hän lausui, että kristittyjen olisi toimeenpantava paljon suurempi uskonpuhdistus kuin se, minkä Luther ja hänen aikalaisensa yrittivät. Varmaan hän teki voimakkaan vaikutuksen niihin, jotka tapasivat hänet, koska hänen kuoltuaan häntä muistopuheessa sanottiin "sellaiseksi kristityksi, jollaisia on apostolien ajoista lähtien ollut ani harvoja".

Mohun Roy oli selvästi käsittänyt sen puolen kristinuskosta, jota edustaa Jeesuksen vuorisaarna. Siksi hän ei antautunut tinkimään niiden "pakanallisten oppien ja järjettömien väitteiden kanssa", joita hän näki näiden ympärille keräytyneen. Mutta alkuperäisessä kristinuskosta on myös toinen puoli, se jota edustaa Johanneksen evankeliumi ja joka täydellisesti väärin käsitettynä on ollut lähtökohtana sovitusopille ja Kristuksen jumaluudelle. Tämän puolen taas käsitti erittäin henkevästi eräs myöhempi Brahmo Samadshin johtaja, Keshab Chandra Sen, joka liittyi seuraan 25 vuotta Mohun Royn kuoleman jälkeen, nimittäin v. 1858. Heti liityttyään liikkeeseen hän valoi siihen uutta eloa, sillä hän oli mitä voimakkain persoonallisuus.

Hän ei ollut mikään teoreetikko, vaan kaikki hänessä uhkui voimaa, tunnetta, henkeä. Hän teki kuulijoihinsa valtavan vaikutuksen, ja hänen sanomansa kuului kauas itään ja länteen, sillä hän oli selvemmin kuin kukaan hänen ajallaan käsittänyt teosofisen aatteen: kaikkien uskontojen veljeyden. Hän kirjoitti hehkuvilla sanoilla "kaikille maailman suurille kansoille ja Idän ja Lännen tärkeimmille uskonnollisille lahkoille, Mooseksen, Jeesuksen, Buddhan, Konfutsen, Zoroasterin, Muhammedin ja Nanakin seuraajille sekä hindulaisen uskonnon kaikille osastoille".

Ja kun luemme, mitä hän on sanonut erityisesti kristinuskon suhteen, täytyy meidän tunnustaa, että tuskin vielä meidänkään ajalla on monta, joka olisi tunkeutunut niin syvälle kristinuskon olemukseen. Niin varmasti, niin selvästi, niin tunteellisesti hän kuvaa sitä Mestarin aatetta, joka ei rajoita vaan vapauttaa. Vuonna 1879 hän suuressa esitelmässään: "Intia kysyy, kuka on Kristus" ja esittää käsityksensä, jonka hän sai suoraan evankeliumeista ja omasta sisäisestä kokemuksestaan.

Hän sanoo, että Jumala historiassa ilmoittaa itsensä suurten miesten eli profeettojen kautta, ja mainitsee esimerkkeinä sellaisista Lutherin, John Knoxin, Muhammedin, Chaitanyan ja Kristuksen. Heille meidän tulee avata koko sydämemme, että se täyttäisi kaiken sen, mikä heissä on suurta, ylevää ja jumalallista, että heidän avullaan löytäisimme Jumalan, jonka ilmoituksia he ovat. He ovat syntyään suurempia kuin muut ihmiset. Heidän olennossaan on jotakin yli-inhimillistä ja jumalallista. Suuri mies on siten sekä jumalallinen että inhimillinen, jumal-ihminen, Jumalan inkarnaatio. Tätä ei ole niin käsitettävä, kuin olisi maailmankaikkeuden Jumala tullut ihmiseksi, vaan niin, että Jumala on ihmisessä. Näin ollen suuret miehet ovat yli-inhimillisiä, jopa yliluonnollisia, mutta tietyssä merkityksessä jokainen ihminen, vaikkakin vain vähemmässä määrässä, on Jumalan Hengen inkarnaatio. Suurille miehille on meidän osoitettava kunniaa heidän suurista töistään ihmiskunnan hyväksi, mutta ketään ei saa kunnioittaa niin, että häntä pidetään Jumalana. Sellaisesta syntyy lahkonomainen kiihkomielisyys, joka tuomitsee vääräksi kaikki muut profeetat ja heidän seuraajansa kadotukseen! "Jeesus Kristus, ruhtinas profeettojen seassa, on tehnyt enemmän hyvää kuin muut... Mutta häntä eivät kaikki silloin eivätkä nyt ole oikein kunnioittaneet. Sen sijaan että hänen henkensä näkyisi hänen oppilaissaan, niin että jokainen tulisi hänen kaltaisekseen, kumarretaan häntä Jumalana ja riistetään siten Jumalalta hänelle tuleva kunnia, eikä myöskään anneta Kristukselle sitä, mitä hän odottaa. Häntä kunnioittaa oikein se, joka kunnioittaa Jumalaa ja palvelee häntä ilman Kristusta, ilman välittäjää, ilman sovitusdogmia... Länsimaissa kristinuskon elämä on suureksi osaksi puserrettu kuolleiden dogmien ja vanhentuneiden tunnustusten kaavoihin. Mutta jos menet Idän todellisen Kristuksen luo, niin siellä kaikki kristinuskon totuudet ovat tuoreet ja eloa uhkuvat. Totisesti Jeesus on meidän Jeesuksemme."

Ja vuosien kuluessa tämä tieto vain syventyi: "Kristukseni, Kristukseni, kirkkain sydämeni jalokivi, jota olen 20 vuotta kurjassa sydämessäni rakastanut. Vaikka maailman puolelta olen usein saanut osakseni parjausta ja vastustusta, olen aina mestarissani Jeesuksessa löytänyt sanomatonta suloisuutta ja iloa."

Hänen mielestään "Jeesuksen opetuksissa esiintyy jumalallinen voima, korkeampi kuin minkään muun siveysopettajan sanoissa. 'Minä ja Isä olemme yhtä' toteutuu täydellisesti hänen elämässään. Hän kukisti oman minänsä täydellisesti, ja joka hetki Jumalan henki täytti hänet niin, että kaikki hänen sielussaan oli jumalallista. Hän aina tunsi, että juuri hänen olemuksensa oli itse Jumalassa ja saattoi sen vuoksi julistaa olevansa yhtä Jumalan kanssa. 'En minä sitä tee, vaan Jumala tekee sen minun kauttani.' Hän oli todellinen joogi, joka samoin kuin kaikki Intian pyhät joogit ja rishit eli elämänsä hartaassa jumaluuteen vaipumisessa."

"Kristus aatteena Jumalassa on ollut iankaikkinen, mutta ihmisenä hän on vain eräiden Jumalan iankaikkisten aatteiden ja tunteiden ruumiillistuma. 'Kosketa inhimillistä, ruumiillista Kristusta, Kristusta minänä ja määrättynä yksilöllisyytenä, ja hän häviää, niin epätodellinen hän on. Jumalallinen aate, jumalallinen elämä, joka on Kristuksessa ruumiillistunut, on hänen varsinainen perusolemuksensa, se yksin elää ja pysyy iankaikkisesti, sitä me rakastamme ja kunnioitamme... Jeesus näki ihmisten kurjan tilan... Hän rakasti niin maailmaa, että hän teki sen surut omikseen. Myötätuntoisuuden kautta teki hän itsensä yhtäläiseksi koko ihmissuvun kanssa. Näin ollen hän ei enää ollut mikään ihmisyksikkö vaan yleisesti ihmisyys." "Kristus-Logos tunkee läpi, koko luomakunnan, missä ikänä on intelligenssiä (älyä). Hän asui Sokrateessa, Konfutsessa, Buddhassa, jne. olematta minkään maan tai kansan monopolina. Mitä ikänä hyvää ja pyhää meissä on, se on Poikaa. Kristus ei opettanut dogmeja, eikä siveysoppia vaan jumalallista ihmisyyttä... 'Te minussa' – tämä on se suuri salaisuus, jota Eurooppa ei näy voivan käsittää. Hän näki itsensä jokaisessa ihmisessä ja jokaisen ihmisen itsessään."

Ihmisen päämäärästä hän puhuu: "Uskonto ei ole dogmeja vaan elämää. Uskonnon pitää tulla ihmisessä sisäiseksi voimaksi, niin että hän todella pelastuu synnistä ja tekee Jumalan tahdon, tulee itse Jumalan Pojaksi, Kristukseksi, eli pääsee yhteyteen Jumalan kanssa. Oikea kaikkien kansojen Kristus ei ole se historiallinen henkilö, joka eli määrättynä aikana, eikä mikään kuva tai käsitys hänestä, vaan hengellinen Kristus, jonka Pyhä Henki tekee eläväksi hänen seuraajissaan... Jumalan ja lähimmäisen rakkaus yhdistää toisiinsa mitä erilaisimmat kansat ja rodut, lahkot ja säätyluokat."

Kaikki, mitä Keshab Senistä luemme, todistaa, kuinka täydellisesti hän on voinut yhdistää, mikä on korkeinta kristinuskossa ja Intian panteismissa. Hänen "kristillisyydessään" ei ole merkkiäkään mistään synnintuskasta tai kadotuksen pelosta vaan riemukas, voimallinen tieto Jumalan kaikkiriittävyydestä. "Uudestisyntynyt ihminen on maailmaan ja sen kiusauksiin nähden täysin kuollut. Hän on täysin kaikkien kiusausten yläpuolella. Yksi ainoakin syntinen ajatus todistaa, että vielä ollaan maailman vallassa. Hän on kuin pieni lapsi, niin viaton, vapaa kiusauksista, yhtä kykenemätön käsittämään syntiä, tulemaan sen saastuttamaksi."

Lisäksi hän toteaa: "Ruumiillistuttakaa Kristus olemukseenne, saattakaa hänet ruumiillisesti tietoisuuteenne. Tehkää hänet lihaksenne ja vereksenne. Tulkaamme kaikki Kristuksiksi, jokainen pieneksi Kristukseksi omalla halvalla tavallaan. Älköön olko meillä ulkopuolista Kristusta, olkoon hän kuinka puhdas tahansa. Sillä mitä on Kristus? Ei mikään oppi, vaan iankaikkinen ja yleinen poikuuden henki. Hän on se valo, joka valaisee jokaisen ihmisen, joka tulee maailmaan. Niin kuin Kristus oli yhtä Jumalan kanssa, niin hän odottaa, että muut olisivat yhtä hänen kanssaan ja yhtä Jumalan kanssa. Hän tahtoo elää heissä, haluaa omistaa heille mystisen vaipumisensa jumaluuteen. Näin on hänen tarkoituksensa johtaa ihmiskunta jumalallisen olemuksen syvyyteen, nauttimaan siellä iankaikkista iloa ja autuutta."

Huomattuaan Uudesta testamentista tämän kristinuskon suuren ja ylevän sisällyksen Keshab Sen tunsi mitä suurinta myötätuntoa "kristittyä" maailmaa kohtaan ja tahtoi tulla omin silmin näkemään sitä suurenmoista sivistystä, joka oli kasvanut Jeesuksen opin perustalle. Hän saapui Englantiin, ja täällä hänet otettiin vastaan suurenmoisella tavalla. "Hänen olonsa täällä oli yhtä ainoata riemukulkua juhlasta juhlaan ja kutsusta kutsuun", kertoo Paunu. Häntä kuljetettiin 14 kaupungissa ja kuningattaren sekä [pääministeri William] Gladstonen puheilla. Mutta kaikkialla hän sai olla vain antajana eikä vastaanottajana. Heti hän sai nähdä, ettei nk. "kristityillä" ollut hänelle mitään tarjottavana vaan että he itse olivat täydellisessä henkisessä tietämättömyydessä. Se juhliminen ja ylistys, jota hän kaikkialla sai osakseen, huolimatta siitä, ettei hän vähimmälläkään tavalla mielistellyt eurooppalaisia, oli hänelle vain todistus länsimailla vallitsevasta henkisestä köyhyydestä. Hän oli näkijä, joka katsoi sydämeen, ja siksi kristityt koettivat peittää tätä parhaimmalla tavalla häveten onttoa ja pintapuolista sivistystään. Mutta lähtiessään hän sanoi suoraan, ettei "ollut oppinut mitään oleellisesti uutta, hänen uskonsa Jumalaan oli jäänyt täysin sellaiseksi kuin se oli Intiasta lähtiessään." Ja Paunu lisää: "Varmaankin hänellä oli nyt vähemmän kuin ennen halua kääntyä kristinuskoon."

Paunu arvelee, että se suuri pettymys, jota Keshab Sen sai kokea tullessaan kristillisiin maihin, johtui hänelle osoitetusta ihailusta! Tarvitaan muka mitä suurinta nöyryyttä voidakseen "kestää sellaista suitsutusta, jota Keshab Englannissa sai osakseen". Kerrassaan omituinen sielutieteellinen johtopäätös, varsinkin jos luemme, kuinka kiireesti Keshab pyrki takaisin synnyinmaahansa ja sinne tultuaan heti vetäytyi yksinäiseen erakkoelämään. Vaimonsa kanssa hän näet lähti "Himalajan vuoristoon, missä he elelivät aitojen intialaisten joogien ja askeettien tapaan. Monta tuntia päivässä vietettiin yksinomaan mietiskelyssä. Sen ohessa hän kieltäytyi usein kaikkein välttämättömimmistäkin maallisista tarpeista, keitti itse yksinkertaisen ruokansa jne. Kaikkea tätä tarkoituksella harjoittaa yhteyttä Jumalan kanssa eli joogaa... Uskonnolliset harjoitukset ja pyrkimykset yhteyteen Jumalaan kanssa hän jakoi neljään luokkaan: jooga (sisäisen, syvällisen mietiskelyn avulla), bhakti (Jumalan rakkauden avulla), gyan (syvällisen tiedon avulla), seba (lähimmäisten palvelemisen avulla). Saadakseen paremmin tilaisuutta opastaa oppilaitaan tällaisiin hurskauden harjoituksiin, hän kokosi heitä asumaan lähelle omaa asuntoaan, jossa he ottivat joka päivä osaa useita tunteja kestäviin hartaushetkiin. Heillä oli yhteinen talous ja elivät siitä, mitä he saattoivat tilapäisesti saada. Useimmat olivat varattomia, ja he saivat usein kärsiä puutettakin... mutta he kestivät sen ilomielin, kunhan saivat työskennellä totuuden levittämiseksi, sekä luottivat taivaalliseen isään, odottaen häneltä jokapäiväistä leipää."

Tämäkö osoittaa, että eurooppalaisten juhliminen oli noussut hänelle päähän? Pikemmin se osoittaa, että eurooppalaiset eivät olleet osanneet salata häneltä sivistyksensä pintapuolisuutta ja hengettömyyttä. Hän kaipasi takaisin omaan itseensä, luontoon ja puhtaaseen ihmisyyteen.

Brahmo Samadshin historiassa esiintyy monta erittäin mielenkiintoista piirrettä, joita ei tässä ole tilaisuus kosketella. Ja tunnustaa täytyy, että Paunu esittää oikein asioita ja henkilöitä, vaikkei ajatteleva lukija voisikaan yhtyä niihin johtopäätöksiin, joita hän kirkkouskon kannalta tekee. Omituiseen umpikujaan hän tulee kirjansa lopussa, kun hän toisaalta sanoo sen Brahmo Samadshin vaatimuksen olevan oikeutettua, ettei "länsimaalaista kristinuskoa monine lahkoineen (ja dogmeineen) intialaisille ole tyrkytettävä ilman muuta", mutta toisaalta "kristinusko ei milloinkaan voi suostua siihen, että Kristusta Keshabin tavoin esitetään toisenlaisena kuin evankeliumit (?!) esittävät hänet". Kristinuskoa ei saa vähääkään "korjailla". Sitä, miten on mahdollista toteuttaa yhtaikaa kumpaakin periaatetta, hän ei tarkemmin selitä.

Tietäjä — heinä-elokuu 1911

Kieliasua on uudistettu sisältöön puuttumatta.


V. H. V.

Ilahduttava ilmiö

KRISTINUSKON JA PAKANUUDEN TAISTELUA INTIASSA – BRAHMO SAMADSH
Kirjoittanut U. Paunu, jumaluusopin lisensiaatti.

Kerrankin meillä ilmestyy teologin kirjoittama teos, joka sisältää jotakin uutta ja jota kuka tahansa voi lukea sekä nautinnokseen että todelliseksi hyödykseen. Ei niin että sen tekijä tahtoisi esiintyä voimakkaana kirkkonsa puhdistajana ja uudistajana, vaan hän hiljaisena, vaatimattomana tutkijana aukaisee muutamia laajempia näköaloja ja kertoo muutamista henkisen elämän ilmauksista oman kirkkokuntansa ahtaiden rajojen ulkopuolelta. Mutta se, mistä hän kertoo, on mitä tärkeintä ja kiinnostavinta jokaiselle, joka tahtoo oppia ymmärtämään kristinuskon todellista olemusta. Siinä tarkoituksessa ei voi valita kiitollisempaa aihetta kuin minkä U. Paunu on valinnut. Mitä ajatteleva intialainen, jolla on takanaan tuhansien vuosien rikas henkinen perintö, ajattelee kristinuskosta, mitä hän siitä löytää, miten hän sen käsittää – kas siinä todellinen uskontotieteellinen probleemi, ja sen ratkaisemiseksi on Brahmo Samadsh – pienuudestaan huolimatta – mitä oivallisin tutkimuskenttä.

Ja tunnustaa täytyy, että tekijä on tehnyt työnsä ihmeteltävän huolellisesti. Näkyy, että hänellä on tosi innostus aiheeseensa, niin kuin heti ensimmäiset sanat ilmaisevat: "Intian ikivanha satumaa, sen valtavat kansanjoukot, sen muinaisuuteen asti ulottuva kirjallisuus, sen korkealle pyrkivät uskonnot, sen syvämietteinen ajattelu kiinnittää nykyaikana verrattain paljon Euroopan sivistyneen maailman huomiota... Sen jälkeen kun viime vuosisadan kuluessa tutkijat ovat avanneet Euroopan sivistyneille Intian vanhan kirjallisuuden, ovat monet länsimaalaiset ihmetellen kääntäneet katseensa tuon maan uskontoihin." Näkyy myös, että häntä on työssään elähdyttänyt tieteellinen totuudenrakkaus. Hän ei ole ryhtynyt käsittelemään aihettaan toisesta kädestä saatujen pintapuolisten ja vääristeltyjen kuvausten mukaan vaan on perehtynyt itse alkulähteisiin. Hänen historialliset tiedonantonsa ovat luotettavia, intialaiset käsitteet jooga, bhakti ym. ovat oikein selvitetty ja otteet Brahmo Samadshin johtajien teoksista hyvin valittuja. Hän ei ole antanut omien perinnäiskäsitystensä päästä vaikuttamaan aiheeseen häiritsevästi, ja johtopäätöksensä hän esittää hyvin varovasti ikään kuin koetteeksi. Hänellä ei ole sitä tavallista kristillistä ylimielisyyttä, joka äärettömällä ylenkatseella kohtelee kaikkea sen ulkopuolella olevaa. Sanalla sanoen aivan täytyy hämmästyä, kun ajattelee, minkälainen henki yleensä meidän papistossamme vallitsee, nimittäin välinpitämättömyys kaikista muista uskonnoista ja suureen tietämättömyyteen yhtynyt varmuus siitä, että muut uskonnot ovat vääriä, petollisia, synnillisiä ja saastaisia.

Kirjalla on kaksi nimeä, viivan erottamina. Toinen nimi Brahmo Samadsh on oikea nimi, sillä siitä kirjassa puhutaan, edellinen nimi on vain houkutuksena piintyneille oikeauskoisille, sillä sisällön mukaan olisi paljon paremmin sopinut sanoa "Kristinuskon ja pakanuuden sovintoa ja yhteensulautumista Intiassa". Mitä näet oli Brahmo Samadsh -seura viime vuosisadalla [1800-luvulla]? Se oli aivan samansuuntainen yritys kuin Teosofinen Seura, se oli pyrkimys löytää totuus kaikista uskonnoista ja nähdä kaikki uskontomuodot yhden yhteisen uskonnon ilmauksiksi. Ainoa erotus on siinä, että Brahmo Samadsh on intialainen eikä yleismaailmallinen liike ja että Teosofisen Seuran takana on tiedon mestareita. Mutta henki on sama, periaatteet ovat samat ja sen johtajat olivat korkealle kehittyneitä. Paunu sanoo esimerkiksi perustajasta Mohun Roista: "hänen uskonnollisuutensa näyttää syvemmältä kuin esimerkiksi unitaarien", ja silloin hän unitaarien nimellä ajattelee koko vapaamielistä, rationalistista teologiaa, koko sitä mahtavaa liikettä, joka viime kesänä piti suuren kongressinsa Saksassa. Eikä se ole aivan väärin sanottu, sillä vaikka tuo "uusi jumaluusoppi" on valinnut aivan oikean tien, järjen mukaisen, vapaan ja rehellisen tutkimuksen, niin se ei tosiaan ole vielä ennättänyt päästä niin syvään ja elävään uskonnollisuuteen kuin ne suuret Intian miehet, joista Paunu kertoo.

Tekijä luo ensiksi lyhyen yleiskatsauksen Intian uskontoihin. Hän mainitsee, kuinka tavattoman paljon on pyhää kirjallisuutta Intiassa ja kuinka moninaiset ovat siellä uskonnon ilmausmuodot, niin kuin on luonnollistakin maassa, missä muinaisista ajoista asti on täydellistä henkistä vapautta pidetty kalleimpana ihmisoikeutena. Huomautetaan, kuinka "kaikki ne vetoavat – ja täydellä oikeudella – samoihin pyhiin kirjoihin, joihin ne uskonsa ja oppinsa tahtovat perustaa". Veda-kirjat eivät voi tulla orjuuttaviksi niin kuin Raamattu, koska ne ovat vain syvällisintä vertauskuvastoa, jonka käsittämiseksi täytyy nousta yli koko objektiivisen maailman. Vaikka siis Intiassa löytyy kuusi filosofista pääsuuntaa ja lukemattomia vivahduksia, ei yksikään niistä voi vaatia itselleen "oikeauskoisen" nimeä, vaan ne kaikki viihtyvät yhtä oikeutettuina vierekkäin. Tätä ei kristitty tahdo eikä voi ymmärtää, sillä hän käsittää uskonnon jonkinlaiseksi arpajaislipuksi, jolla voi joko voittaa tai menettää "iankaikkisen autuutensa" kuoltuaan. Länsimaalaisen mielestä, joka katselee uskontoa tasaiselta pinnalta ja yhden elämän kannalta, on luonnollista, että erilaisista uskonnoista yksi on "oikeassa", muut "väärässä". Hindulainen sitä vastoin, kuulukoon hän mihin koulukuntaan tahansa, luottaa aina siihen hänen mielestään päivänselvään totuuteen, että ihmishenki on kuolematon eikä koskaan voi joutua hukkaan vaan elää yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes se saavuttaa täydellisen totuuden. Jos tältä kannalta katsotaan uskontoa, niin ainoastaan se uskonto on täydellinen, joka sulkee itseensä kaikki muut, ja koska ihmiset ovat eri kehitysasteilla, niin heillä on omat erityiset uskonnolliset tarpeensa kullakin ja he kulkevat erilaisia teitä samaa päämaalia kohti. Siis täytyy olla erilaisia uskontomuotoja, niin kuin emme voisi oppia tajuamaan kauneutta, jos näkisimme vain yhden ainoan kauniin kappaleen vaan ainoastaan jos niitä on tuhansia erilaatuisia. Intialaiset "koulukunnat", nuo kuuluisat kuusi darshanaa, eivät ole eristettyjä, sotaisia lahkoja, jollaisia kristikunnassa tapaamme, vaan saman porraspuun askelmia ja täydellisellä mestarilla täytyy olla kaikki se hyvä, mikä on niistä jokaisessa.

U. Paunu sanoo: "mielenkiintoisimpia ovat meille ne virtaukset, jotka osoittavat jotakin pyrkimystä monoteismiin ("yksijumalisuuteen") päin. Sellaista voidaan huomata jo vanhimmissa Rigvedan lauluissa" (siis ainakin n. 4000 eKr.). Todella yksijumalaisuus on niin läpitunkevana piirteenä Intian koko uskonnossa, että olisi aivan mieletöntä kieltää sitä. "On vain yksi olevainen, ei mitään toista", sekä: "Ei mitään muuta todella ole olemassa kuin yksi ainoa, iankaikkinen ja kaikkialla läsnä oleva henki". Nämä otteet pyhistä kirjoista Paunu mainitsee, ja niitä voisi mainita lukemattomia. Paunu sanoo tästä: "Nämä lauseet sisältävät selvästi panteistisen ajatuksen, mutta tarjoavat kuitenkin hyvän yhtymäkohdan monoteistisellekin käsitykselle... Intialainen panteismi esiintyy muutenkin usein sangen lähellä monoteististä tai ainakin yleisesti teististä katsantokantaa, niin että kun esimerkiksi filosofit puhuvat yhdestä persoonattomasta kaikkiolevaisesta, tuo muuttuu helposti sama kansan katsantokannassa korkeimmaksi persoonalliseksi jumalaksi." Ja Bhagavad Gitan "ainoasta, absoluuttisesta, muuttumattomasta olevaisesta", joka on ihmismuodossa ilmestynyt, hän sanoo: "Selvää monoteismiä tällainen ei tietystikään ole, vaan kuten sanottu pyrkimystä sitä kohti. Tähän on sekaantunut panteistinen käsitys siitä, että kaikki, niin hyvin jumalat kuin ihmiset ja muutkin luodut ovat itse asiassa yksi ja sama olio. Tämä panteistinen katsantokanta on Intian henkisessä elämässä aivan yleinen, ja se on hämmentänyt yleiset käsitteet niin, että intialaisen on vaikea kyetä selvästi käsittämään yksilöllisyyttä, personallisuutta, varsinkin kun on kysymyksessä jumalan persoonallisuus. Sivistynyt intialainen yleensä katsoo käsityksen persoonallisesta jumalasta vain kansanomaiseksi harhakäsitteeksi, jota ei asioita todella tunteva saata omaksua. Se on maya, harhakuva. On todella olemassa vain se persoonaton alkuolevainen, josta kaikki on lähtenyt ja johon kaikki taas palaa pitkän kiertokulun jälkeen. Tämä panteistinen käsitys, jota voidaan osittain huomata jo Veda-lauluissa, on sitten vallitsevana ns. Upanishadeissa, joiden perustukselle vedantafilosofia on rakentanut johdonmukaisen panteistisen järjestelmänsä. Mutta sangen laajalle on panteistinen käsitys levinnyt syviinkin riveihin sivistymättömien joukkoon."

Ja hän jatkaa kertomalla, kuinka tämä "panteistinen, yksipuolisesti tietopuolinen" (tarkoittaa luultavasti "älyllinen") käsityskanta ei tyydytä kansan syviä rivejä eikä kaikkia sivistyneitäkään. Sen tähden silloin tällöin on esiintynyt "uskonnollisia uudistajia, jotka ovat pyrkineet lähelle kristinuskon käsitystä Jumalan ykseydestä ja persoonallisuudesta". Hän mainitsee kuuluisimpana tällaisena Ramanudshan, jonka ajattelussa Vedantan "olio ilman ominaisuuksia" esiintyy "itsetietoisena ja tahtovana persoonana – tunkee läpi kaiken, on kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaikkilaupias olento... Ihmisiä kohtaan hän esiintyy laupiaana ja rakastavana isänä, joka on syntisten pelastukseksi ilmestynyt maan päälle monissa eri muodoissa (avatar)." Useita muita suuria uskonnollisia herättäjiä mainitaan, kuten runoilija Manikkavacagar, joka " kertoo hehkuvissa väreissä, kuinka hänelle, synnin palvelijalle, ilmestyy Siva persoonallisesti niin, että hän näkee tämän silmillään, ja silloin hänelle selviää Jumalan armo, johon hän tarttuu. Täten hän nyt pelastuu, ja se murtaa hänessä syntien, mayan, vallan. Jumala esiintyy persoonallisena olentona, jonka kanssa runoilija pyrkii mitä lähimpään kanssakäymiseen."

Intian uskonnollisessa elämässä voidaan siis huomata yksi sellainen suunta, joka muistuttaa tavanomaista kristinuskoa. Sitä kutsutaan bhaktin tieksi. Bhakti vastaa sivistyssanaa devotion, jolle – ikävä kyllä – ei suomenkielessä löydy mitään vastinetta. Paunu kääntää sen "usko, antautuminen, rakkaus eli rakastava usko", mutta silloin on muistettava, että "usko" ei ole minkäänlaisten tosiasioiden tunnustamista vaan on ainoastaan tunteiden tasolla. Tämä bhakti on Intiassa saanut samanlaisia muotoja kuin länsimaissakin: "Krishnaa tulee rakastaa hänen itsensä tähden, niin kuin nuorukainen rakastaa neitoa (morsianta), antautuu hänelle ja tahtoo hänet omakseen." Paunu mainitsee jopa esimerkin siitä, kuinka bhakti Vallabhan lahkossa ollaan eksynyttä "kaikenlaiseen irstailuun ja paheksuttavaan menoon", mikä ilmiö tunnetaan myös kristillisten lahkojen historiasta.

Nyt kristitty luonnollisesti iloitsee nähdessään "pakanoiden" keskuudessa uskonnon, joka muistuttaa hänen omaansa. Siinä on pyhä kolminaisuus, jonka toinen persoona on ilmestynyt maan päälle ihmismuodossa avatarana pelastamaan ihmisiä ja antamaan heille armoa. Tämä ihmiseksi tullut Jumala elää vielä, ja jokainen runoilija voi sisässään päästä yhteyteen hänen kanssaan ja saavuttaa silloin jo eläessään käsittämättömän rauhan ja iankaikkisen elämäntoivon. Eikä tämä ole vain hedelmätöntä haavetta, vaan se kykenee muuttamaan ihmisen koko elämän, sytyttämään hänessä elävän rakkauden kaikkia kanssaihmisiäänkin kohtaan, antamaan hänelle iloisen mielen ja vapauttamaan hänet jumalanpalveluksen taikauskoisista muotomenoista. Tätä kaikkea se voi puhtaassa muodossaan saada aikaan, se on siis yksi ehdoton todellisuus uskonnon alalla.

Ihmeellistä on vain se, että kristillinen teologi huomatessaan tämän tien olevan häntä itseään lähimpänä päättää sen nojalla, että se on uskonnon huippukohta ja että suurten ajattelijoiden ja viisaitten ylevä panteismi on jotakin alempaa! Tällaista johtopäätöstä ei intialainen koskaan tee: siksi suuri on hänen kunnioituksensa vanhoja rishejä ja mahatmoja kohtaan. Jos kerran yksinkertaisen rahvaan uskoa pidetään ihannemuotona, miksei samalla voisi astua vielä yhden askeleen alemmaksi ja kysyä, minkälainen uskonto tyydyttää puhtaan luonnon kannalla olevaa villi-ihmistä? Tämä vastaisi kristitylle: "Teidän näkymätön jumalanne taivaassa ei voi minussa herättää minkäänlaista hartautta. Hän on vain tietopuolinen otaksuma. Ainoastaan jos näen jonkin kuvan ja saan kumartaa sitä ja sille uhrata, minussa herää hartautta ja rakkautta."

Vaikka bhakti nykyisessä Intiassa on hyvin yleinen, eivät sen seuraajat väitä olevansa uskonnon päämäärässä vaan vasta tien alussa. Heistä olisi naurettavaa itsensä jumaloimista, jos he sanoisivat: "Koska minä en voi käsittää Jumalaa kaikkiallisena, äärettömänä elämänä (panteistisesti) vaan rakastavana isänä, niin ne ovat olleet väärässä, jotka ovat Jumalasta ajatelleet eri tavalla kuin minä." Tosiasiallisesti ei yhden persoonallisen jumalan palvelemista tavata jyrkkänä muualla kuin raaimmassa juutalaisuudessa, sellaisella asteella, jolloin Jumalaa lepyteltiin uhreilla ja muilla turhilla menoilla. Muhamettilaisten Jumala on jo monta kertaa korkeammalla, se on itse asiassa panteistinen jumaluus.

Kuinka voidaan selittää kristittyjen mieletön kammo panteismia kohtaan, että Jumala on "kaikki kaikessa"? Jo silmäys taivaalle osoittaa, että maailmoja on ääretön joukko. Intialaisten pyhät kirjat sanovatkin: "Vaikka hiekan jyväset voitaisiin laskea, maailmoja ei voi laskea. Samalla tavalla ei Brahmojen ja Vishnujen ja Shivojen luvulla ole mitään rajoja." (Devi Bhagavata) "Tässä Sinun maailmassasi me olemme nähneet Harin (Vishnun), Shivan ja Lootuksesta syntyneen (Brahman). Kuinka me voimme tietää, että ne eivät olisi muissakin maailmoissa? Sinun suuri voimasi on rajaton." "Ken voi kertoa maailmanluomisten ja maailmanhäviöitten, Brahmaandojen, Brahmojen ja muiden luvun?"

Miksemme kerran voisi nöyrtyä täysin jumaluuden edessä ja tunnustaa, että se on liian suuri meidän mitattavaksemme ja että persoonallisten tai muiden ominaisuuksien liittäminen sille on vain meidän rajalliselle käsityskyvyllemme sallittua, koska emme uskalla ajatella hänen äärettömyyttään? Intialaisten bhakti on siinä suhteessa merkillinen, että intialainen tuntee ääretöntä kiitollisuutta ja nöyryyttä saadessaan tuntea Jumalan aivan kuin persoonalliseksi olennoksi, vaikka hän samalla pyhien kirjojen nojalla tietää, että ääretön elämä on rajaton, muodoton, kaiken läpäisevä, kaikkia käsityksiämme korkeampi. Sen tähden on totta, mitä Paunu sanoo, että panteismi hämmentää aina – me sanoisimme valaisee – hänen käsityksensä, samalla kun hänen rakkautensa kohdistuu oman maailmamme luojaan ja elähdyttäjään tai johonkin jumaluuden ilmennykseen.

Tietäjä – lokakuu 1910

Hieman lyhennetty, kieliasua on uudistettu.


Etusivu

Sekalaiset