V. H. V.

Maurice Maeterlinck

Kun vuonna 1911 Nobelin kirjallisuuspalkinto annettiin Maurice Maeterlinckille, niin kaikki sivistyselämän virtauksia seuranneet tunsivat, että ajan ratas oli kääntynyt ratkaisevasti uusille urille ja että materialismin kausi oli päättynyt. Sillä tuolla palkinnolla annettiin tunnustus miehelle, joka oli mystiikan ja elämän salaperäisten lakien julistaja ja edustaja. Itse asianomaiset myönsivät, että palkinto oli annettu enemmän Maeterlinckin runollisfilosofisten teosten kuin hänen kirjoittamiensa näytelmien vuoksi. Sillä jälkimäiset eivät ensinkään täytä taiteen korkeimpia vaatimuksia. Jo tavallinen lukija huomaa, että Maeterlinckin draamat ovat hapuilevia, epämääräisiä, puolinaisia ja ainoastaan tekevät kysymyksiä antamatta niihin vastauksia. Kirjailija itsekin pitää näitä lapsellisina kokeiluina. Sitä vastoin sellaisissa teoksissa kuin Köyhäin aarteet, Viisaus ja kohtalo, Haudattu temppeli jne. hän on avannut aivan toisen maailman, joka tosin on täynnä uusia ja yhä ihmeellisempiä salaisuuksia mutta jossa samalla heti alusta pitäen loistaa viisauden kirkas, sopusointuinen valo.

Maeterlinck on mitä taitavin ja nerokkaan salaisen elämän ja sielun sisäisten olemuspuolten esille tuoja nykyisellä ajalla, ja monet ihmiset ovat saaneet hänen välityksellään varmuuden sisäisille aavistuksilleen. Antamalla hänelle tuon kunniapalkinnon kirjallinen maailma ikään kuin ilmaisi tuntevansa todeksi sen, mistä hän oli rohjennut puhua.

Maeterlinck ei ole mikään satunnainen harhailija mystiikan mailla, vaan hän on perin pohjin tutkinut monia edeltäjiään tällä alalla, niitä, jotka ovat kädestä käteen kuljettaneet viisauden soihtua läpi aikojen. Niinpä hän on kääntänyt äidinkielelleen* mystikkojen, Novaliksen ja Ruysbroeckin teoksia ja selittänyt Plotinosta, Marcus Aureliusta, Emersonia, Swedenborgia ym. syvällisiä ajattelijoita. Hän itse sanoo: ”Ei yhtään liikettä, ei ajatusta, syntiä, kyyneltä eikä atomia kerran saavutetusta tietoisuudesta häviä maan uumeniin. Pienimmissäkin meidän teoistamme heräävät meidän esi-isämme ja nousevat – ei haudoistaan, vaan meidän sisässämme, missä ne aina elävät.”

* Tarkennus: M. oli belgialainen kirjailija, jonka äidinkieli oli flaami mutta joka kirjoitti teoksensa ranskan kielellä. – Toim. huom.

Maeterlinckillä todella näyttää olleen salaisena perintönä edellisistä elämistään mystinen tieto ja käsityskyky, jolla hän heti vaistomaisesti löysi samansukuiset henget edeltäjissään. Hänen ulkonaisessa elämässään ei ollut mitään, mikä erityisesti olisi ollut omiaan herättämään mystisiä taipumuksia. Hän syntyi karkeassa ja käytännöllisessä belgialaisessa porvarisluokassa. Hänen isänsä oli notaari, ja hänet koulutettiin juristiksi. Hänen ruumiinrakenteensa on vahva ja terve, hänen ulkomuodossaan ja elämäntavoissaan ei ole mitään haaveellista ja erikoista. Hän on elänyt hyvin eristettyä elämää ja kammoaa ihmisjoukkoja ja kaikkia juhlallisuuksia. Hänen jokapäiväinen pukunsa ja vaatimaton, rauhallinen käytöksensä auttaa häntä pysymään huomaamattomana.

Vasta 27-vuotiaana Maeterlinck jätti sen asiamiestoimen, johon hänen isänsä oli hänet kasvattanut, ja siitä lähtien hän näyttää vain edenneen yhdestä totuudesta toiseen, kunnes hän on niin lähellä ”teosofista” maailmankatsomusta kuin konsanaan mikään nykyaikainen kirjailija. Hänen menestyksensä johtuu siitä, että hän on pitkin matkaa sisältään kaivanut esille nämä totuudet ja osannut mitä kauneimmalla kielellä kuvata tuota epäilysten, kysymysten ja aavistusten pitkää polkua, kunnes hän kykenee lausumaan: minä näen valkeuden!

Voisimme hieman kuvailla niitä totuuksia, jotka voimakkaimmin esiintyvät hänen tuotannossaan. Mutta samalla on muistettava, että määrittelyt eivät ensinkään saata vastata itse alkuperäisiä teoksia, jotka ovat rivi riviltä täynnä hienoja viittauksia ja välähdyksiä.

Ensimmäinen totuus on tuonpuoleisen sielun, ihmisen korkeamman olemuspuolen todellisuus, sen salaperäiset aistit, sen yhteys ikuisuuden ja jumaluuden kanssa, sen hyvyys, sen kauneus, sen häiriintymätön rauhallisuus. Hän kuvaa tavallisesti, miten se elää omassa maailmassaan, kaukana ajatusten, tekojen, vieläpä tahdon yläpuolella, mutta samalla hän tietää sanoa, että tämä sielu on saatettava eläväksi alemmassa tajunnassa, sen on tultava tietoiseksi ”aina sormenpäihin asti”. Tästä hän kirjottaa esimerkiksi ”Sielun heräämisessä” *:

* Luku teoksesta Köyhäin aarteet – Toim. huom.

”Tulee kenties aika – on paljon enteitä sen lähestymisestä – jolloin meidän sielumme tuntevat ja ymmärtävät toisiaan ilman aistien välitystä. Se ainakin on varmaa: sielun omistusalueitten rajat laajenevat päivä päivältä. Sielu on paljon lähempänä näkyväistä olemustaan ja ottaa osaa toimintoihimme paljon enemmän nyt kuin muutama vuosisata sitten.

”Voisi sanoa, että me lähestymme hengen aikakautta. Historiassa on aikoja, jolloin sielu, totellen tuntemattomia lakeja nousee niin sanoakseni ylös ihmisluonnon pinnalle ja suoranaisemmin ilmaisee olemassaoloaan ja mahtiaan.

”Tämä olemassaolo ja mahti näyttäytyy tuhansilla erilaisilla ja aavistamattomilla tavoilla. Näyttää siltä kuin tällaisina hetkinä ihminen olisi valmis kohottamaan hieman aineen raskasta taakkaa ja on kuin ankarimmat ja taipumattomimmat luonnonlait antaisivat vähän periksi. Ihmiset tulevat lähemmäksi itseään ja toisiaan, he rakastavat ja katselevat toisiaan ymmärtäväisemmin ja lämpimämmin. He ymmärtävät hellemmin ja syvemmin lasta, naista, eläimiä, kasveja ja olioita…

”Löytyy vuosisatoja, jolloin sielu on nukuksissa ja uinuu häiriintymättä. Mutta meidän päivinämme se ponnistelee valtavasti, ikään kuin se olisi saanut käskyn eikä sillä olisi aikaa hukattavana. Sen täytyy valmistautua ratkaisevaan taisteluun...

”Minä en nyt puhu niistä okkulttisista voimista, joista ilmenee merkkejä kaikkialla: magnetismista, telepatiasta eli kaukovaikutuksesta, levitaatiosta, säteilevän aineen ennen aavistamattomista ominaisuuksista ja tuhansista muista ilmiöistä, jotka horjuttavat virallista tiedettä. Nuo ilmiöt ovat yleisesti tunnettuja ja voidaan helposti todentaa. Mutta löytyy varmaan vielä merkillisempiä okkulttisia voimia kuin nämä, sillä sielu on kuin nukkuva, joka unissaan tekee kiivaita ponnistuksia käsivarren liikuttamiseksi tai silmäluomen nostamiseksi.

”Tämä liikunto, joka selvästi huomataan olemassaolon korkeammilla laajanäköisimmillä huipuilla, näyttäytyy ehkä myös odottamatta mitä tutuimmilla poluilla, sillä mikään kukka ei avaudu huipuilla, jotta terälehdet eivät kerran lentäisi alas laaksoihin.

”Onko se jo pudonnut? Minä en tiedä. Ainakin se on varmaa, että jokapäiväisessä elämässä huomataan alimpienkin olentojen välillä suoranaista vaikutusta, henkisiä ilmiöitä ja sielujen lähestymistä, josta tuskin menneinä aikoina ensinkään voitiin puhua. Me tässä koskettelemme asioita, joita on melkein mahdotonta sanoin kuvata. Tuskin on enää olemassa pakopaikkoja, ja ihmiset joutuvat vastustamattomasti lähemmäksi tosiaan, he arvostelevat toisiaan jonkun korkeamman kuin sanojen ja tekojen mukaan – jopa itse ajatustakin korkeamman, sillä tuo käsittämätön, minkä he näkevät, on ajatustakin ylempänä.

”Voimme uskoa, että toinen ihminen pian tulee toisen yhteyteen ja että ilmapiiri muuttuu.

”On todellakin vaikea sydämessään, joka on suojassa tarkkailulta, vaalia vihaa, kateutta ja petosta, sillä ympärillämme kaikkein välinpitämättömimmätkin sielut ovat lakkaamatta varuillaan. Merkeillä ja sanoilla ei ole enää merkitystä, ja mystisissä piireissä pelkkä läsnäolo ratkaisee miltei kaiken.”

Nämä otteet valaisevat hieman, mikä on Maeterlinckin käsitys ihmissielun salaisesta sisällöstä. Syventyessään tuohon tuntemattomaan eli kohottuaan toiselta tajunnan tasolta toiselle hän on tullut niin korkealle, että on nähnyt sielun kauneudessaan ja tuntenut sen rajoitettujen ja puutteellisten tekojensa tuolla puolella. Tästä hän puhuu nimellä ”Näkymätön hyvyys” *:

* Luku teoksesta Sisäinen kauneus – Toim. huom.

”Jokaisen ihmisen elämässä on aina sellainen päivä, jolloin taivas avautuu hänelle, ja melkein poikkeuksetta tämän ihmisen todellinen henkinen yksilöllisyys syntyy sinä päivänä. Ne näkymättömät ja ikuiset kasvot, joita me tietämättämme näytämme enkeleille ja toisille sieluille, ovat silloin muodostuneet.

”Sielu on korkeampi kaikkea, mitä siitä tiedämme, ja viisaampi kaikkia omia tekojamme. Se, mikä on kaikkein kauneinta maan päällä, ei ole siihen verrattuna mitään, mitä me todellisuudessa olemme. Se, mikä ihmisessä on olennaista ja ikuista, on näkymättömässä. Ja eikö ihminen olekin vain aristeleva jumala? Vai onko meidän kielletty paljastamasta näitä korkeampia mahteja?

”Salainen hyvyytemme ei ole vielä murtanut auki sielumme äänettömiä pirttejä. Se on niin kuin vanki, jota on kielletty lähestymästä ristikkoikkunaansa. Mutta se ei merkitse mitään. Pääasia on, että se on siellä. Se koettaa turhaan salata itseään.

”Onko olemassa ainoatakaan ihmistä, joka ei olisi tuntenut tämän näkymättömän hyvyyden mahtia? Eivätkö huonoimmatkin meistä ole toisinaan tällä tavalla salaisesti hyviä? Enpä tiedä. On vain niin monta olentoa, jotka eivät tässä maailmassa ajattele muuta kuin aina painaa alas jumaluutta omassa sielussaan. Ja kuitenkaan ei tarvita muuta kuin silmänräpäyksen lepohetki, niin taas jumalallinen näyttäytyy, eivätkä pahimmatkaan aina saata olla varuillaan.

”On totta, että me kehdosta hautaan asti harhailemme tämän jumaluuden sisällä niin kuin unissakävijät tai niin kuin sokeat, jotka kiihkeästi kaivaten etsivät sitä temppeliä, missä he jo ovat.

”Kaikki veljiemme sielut liitelevät alati ympärillämme kaivaten hyväilyjä ja odottaen vain merkkiä. Mutta kuinka paljon onkaan niitä, jotka eivät koskaan elämässään ole uskaltaneet antaa sellaista merkkiä.

”Tuo näkymätön ja jumalallinen hyvyys on varmin ja lohdullisin merkki sielun lakkaamattomasta toiminnasta.”

Kolmas suuri salainen totuus, jonka Maeterlinck on löytänyt ja paljastanut nykyiselle maailmalle, on kohtalon voima. Miten tavaton matka onkaan materialismin sokeasta molekyylien tanssista tajuisen ja kaikkialle ulottuvan maailmanjohdon tunnustamiseen! Tosin Maeterlinck ei ole mennyt niin pitkälle teoksissaan, että buddhalaisten tavoin edellyttäisi ulkopuolisen voiman järjestävän kaikkein pienimpiä yksityiskohtia, vaan hän ainoastaan todentaa lain vaikutuksen niin pitkälle kuin meidän oma tajuntamme ulottuu. Hän kuvaa ihmistä taistelemassa tätä järkähtämätöntä kohtaloa vastaan, kunnes hän viimein oppii tuntemaan sitä ja lakkaa pelkäämästä sitä. Hän näkee, että se on samaa laatua kuin hänen oma olemuksensa. Hän alkaa nähdä, että se on suurta viisautta, hänen omaa pikkuista viisauttaan korkeampaa.

Maeterlinck on osannut ihmeellisen selvästi esittää ajatuksia, joilla hän koskettaa sydämen hienoimpia säveleitä. Näin hän on tehnyt nykyaikaiselle ihmiselle mahdolliseksi uskoa kaikkeen, mihin ennenkin on uskottu. Kaikki, mistä uskonnot ovat puhuneet, sisältyy hänen aatepiiriinsä, ja kuitenkaan hänellä ei tunnu olevan mitään tekemistä kirkkojen ja uskonmuotojen kanssa. Myös tieteen tosiasiat hän ottaa huomioon, mutta hän ei millään tavalla antaudu uskottelemaan, että tiede olisi missään kysymyksessä löytänyt äärimmäisiä rajoja. Täydellisen vapaana ja puolueettomana hän liikkuu ajattelijoiden, runoilijoiden ja jalojen ihmisten muodostamassa aatemaailmassa, joka sisältää arvaamattomia onnen ja rakkauden mahdollisuuksia.

Hänen ystävänsä Gerard Harry kirjoittaa Maeterlinckin elämäkerrassa, että spiritistit ovat tahtoneet Maeterlinckin yhdistää keisari Marcus Aureliukseen. Ja tuskin koskaan kaksi tunnettua suurta personallisuutta on henkisesti ollut toisiaan lähempänä kuin nämä. Marcus Aurelius on jättänyt jälkeensä 12 Meditation-kirjaa, joissa löytyvät kaikki ne samat sielun piirteet ja älyn kyvyt, joita on Maeterlinckillä. Ne aatteet, jotka kumpaakin viehättivät, ovat samat: heillä on sama suhde ulkomaailmaan, sama tyyni, filosofinen resignaatio eli alistuminen kohtaloon, maailmanlakiin.

Marcus Aurelius oli filosofi valtaistuimella ja osasi kaikkien toimiensa keskellä elää yhtämittaista sisäistä elämää, jossa hänellä oli aina mielessään kaikkein korkeimmat siveelliset ihanteet. Hän oli stoalaisista puhtain ja ihanteellisen. Keisarina olo oli hänelle suurinta kieltäymyselämää aamusta iltaan, päivästä päivään. Ainoastaan ankara velvollisuudentunto saattoi pysyttää häntä tällä paikalla, missä kunnia ja valta ei tuottanut hänelle mitään personallista nautintoa.

On hyvin mahdollista, että Aurelius sai meidän ajallamme syntyä belgialaiseen kylään. Koska hän edellisellä kerralla käytti oikein valtaansa, annettiin hänelle tässä elämässä uudelleen valta, nimittäin ulkonaisesti siten, että häntä alituinen menestys on seurannut ja sisäisesti siten, että hänellä suosittuna maailmankirjailijana on suurempi vaikutusvalta ihmisten mieliin kuin monellakaan hallitsijalla.

Voisimme jatkaa vertailua ja huomauttaa eräästä omituisesta seikasta. Marcus Aureliusta syyttävät historioitsijat siitä, että hän antoi vainota kristittyjä kaikesta viisaudestaan huolimatta. Nyt on kuitenkin todistettu, että mitään vainoamisen käskyä hän ei ollut antanut, vaikkei hänen tietysti ollut mahdollista estää pieniä paikallisia vihamielisyyksiä kristittyjä kohtaan suunnattomassa valtakunnassaan. Kriittisten teologien tutkimusten mukaan, jotka käsittelevät vastalöydettyjä alkuperäisiä Aureliuksen käskykirjeitä, vuosisatojen aikana kirkkoisät ovat tulkinneet väärin Aureliuksen määräyksiä, sillä alkuperäisissä kirjeissä huokuu mitä jaloin sääliväisyys ja oikeudenmukaisuus, eikä hän pienimmälläkään tavalla oikeuttanut ahdistamaan kristittyjä heidän uskonsa takia. Ainoastaan jos he tekivät suoranaisia rikoksia, heitä sai tuomita kuten muitakin rikollisia. Keisari pyrki hajottamaan sitä taikauskoista uskomusta, että kristityt muka rukouksillaan saivat aikaan ruttoja, maanjäristyksiä, sotia jne.

Yhtä kaikki on varmaa, että Aurelius katsoi halveksien eli sääliväisesti kristityitä. Hänellä oli se käsitys heistä, että he olivat yksinkertaista uskonintoista lahkolaisväkeä eivätkä kyenneet kohoamaan laajaan filosofiseen näkemykseen. Ja epäilemättä hän oli oikeassa mitä ulkonaiseen ilmiöön tulee, mutta hän ei kyennyt näkemään asian sisäistä ydintä. Hän ei nähnyt, mikä voima oli kristinuskon takana.

On omituista nähdä, että sama kohtalo tuntuu olevan Maeterlinckillä. Seisoen murrosajan keskellä, kuten keisari Aurelius, hän osaa esittää kaikkein jaloimman maailmankatsomuksen ja kuitenkin hänen on mahdotonta ymmärtää teosofiaa eli oikeammin teosofista liikettä. Hän lukee ja lukee teosofisia kirjoja mutta ei löydä niissä muuta kuin todistamattomia teorioita, jotka ovat varsin hyviä edustamassa vanhoja hypoteeseja mutta aivan ”sietämättömiä”, jos niistä tehdään väitöksiä. Ne ovat ”nerokkaita” oppeja mutta ”mielivaltaisia”. ”Olen turhaan etsinyt ainoatakaan todistusta uudenaikaisten teosofien parhaista kirjotuksista. Ainoa todistus on vain tunteen todistus.”

Esimerkiksi jälleensyntymisestä Maeterlinck sanoo:

”Ei voi kieltää, että jälleensyntyminen on kaikista uskonnollisilla otaksumista todenmukaisin ja loukkaa kaikkein vähimmin järkeämme. Sillä on myös – ja tämä on tärkeää – tukea kaikkein vanhimmissa ja yleisimmissä uskonnoissa, niissä, jotka kieltämättä ovat antaneet maailmalle suurimman määrän viisautta ja joiden totuuksia ja mysteerioita emme läheskään täydellisesti ole vielä sulattaneet. Todella koko Aasia, josta me olemme saaneet miltei kaiken, mitä tiedämme, on aina uskonut ja uskoo vieläkin jälleensyntymiseen... Yhtä kaikki tarvitaan parempia todistuksia epäuskoisten nykyajan ihmisten vakuuttamiseksi... Periaatteeltaan on jälleensyntyminen ennen tai myöhemmin välttämätön, koska mikään ei voi kadota eikä kiteytyä liikkumattomaksi. Se, mitä sitä vastoin ei ole todistettu eikä luultavasti koskaan tule todistetuksi, on, että yksilö syntyisi uudestaan kokonaan ja samaisena, vaikkapa ilman muistia. Mitä muuten hänelle merkitsee tämä jälleensyntyminen, jollei hän tiedä aina pysyvänsä samana?”

Tehdessään nämä vastaväitteet, jotka hänen mielestään ovat aivan puolueettomia, Maeterlinck ei huomaa, kuinka perin typeriksi hän leimaa teosofiset ajattelijat. Samalla tavalla kuin Marcus Aurelius korkeudestaan katseli kristityitä, tahtomatta ottaa selvää heidän kannastaan, samalla tavalla Maeterlinck ulkopuolelta arvostelee teosofeja ja ilmaisee selvästi, ettei hän ole ollut niiden kanssa kosketuksessa. Kuka teosofi olisi niin yksinkertainen, ettei hän ensin tarkoin punnitsisi yksilöllisyyden jakamattomuutta, ennen kuin hän puhuu jälleensyntymisestä? Yhtä hyvin voisi halkaista jouhia kysymällä, tokko kasvi, joka kylvetään siemenestä, syntyy uudestaan ”kokonaisena ja samaisena”, koskapa uuden kasvin ei tarvitse olla esimerkiksi kooltaan tai lehtien luvulta samanlaisen kuin edellisen kasvin.

Paljon painavampi on se muistutus, jonka Maeterlinck liittää näihin huomautuksiin, kun hän suosittelee kuuluisaa Hodgsonin raporttia sille, joka tahtoo tietää ”täsmällisen totuuden teosofisesta liikkeestä” ja puhuu noista ”mestarillisista paljastuksista” ja H. P. Blavatskyn ”usein hyvinkin karkeista petoksista”. Tällä muistutuksella Maeterlinck todella tekee suunnattoman virheen, vaikka ainoakaan lukija ei seuraisi hänen kehotustaan.

Hyvä on, että teosofit saavat olla rikki survottavina, jos he vain siten voivat olla maailmalle ruokana, so. jos heidän totuutensa leviävät kaikkialle, heidän omien vastustajiensakin julistamina. Se päivä olkoon kaukana, jolloin teosofit kumartavat maailman kunnialle ja jättävät unohduksiin mestarit, joiden viisaus ja tieto on käsittämättömän paljon laajempi kuin maailman sivistyksen nerojen. Yksin nuo kuolemattomat voivat sanoa: me tiedämme! Me muut voimme vain kuulla, ymmärtää ja tulla vakuuttuneiksi.

Tietäjä — marraskuu 1913

Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.