Suuruudenhullu"Tulkaa pienistä suuriksi ja suurista pieniksi." IOli mies, joka näki kaikkialla ympärillään suuruudenhulluja. Ja itseään hän piti yhtenä näistä, mutta suurimpana sen tähden, että hän yksin luuli tietävänsä sen, mistä muut olivat tietämättä. Siinä oli hänen ylpeytensä, hänen suuruushaaveensa. Luonto oli lahjoittanut hänelle terävän silmän, jolla näki syvälle ihmisten mieleen, ei kuitenkaan kyllin syvälle. Hän näki, kuinka pikkumaisia he kaikki olivat ja kuinka vähäpätöisiä olivat heidän harrastuksensa. Yksi himoitsi yhtä, toinen toista, mutta kaikki oli vain niin turhan turhaa. Se maali, johon he tähtäsivät, oli niin matalalla, eivätkä heidän nuolensa kantaneet siihenkään asti vaan pysähtyivät maan mustiin multiin. Ja kuitenkin he itse luulivat olevansa niin suuria! Ei ollut niin ylhäistä, niin alhaista, ei niin rikasta eikä niin köyhää, joka ei luullut olevansa jollakin erityisellä tavalla kaikkia muita ihmisiä etevämpi. Kansankokouksissa puhujat koettivat kilvan saada äänensä ylinnä kuulumaan, sillä kukin heistä oli varma siitä, että suurin viisaus asui hänen päässään. Ja hallituksen käskyläisistä oli kullakin tiedossaan joku tärkeä suunnitelma, jota heidän esimiehensä eivät yhtään ymmärtäneet: kunhan hän vain pääsisi valtaan, niin hän toteuttaisi sen heti, ja se olisi suurta. Sillä jokaiselle heistä oli heidän oma aatteensa kaikkein tärkeintä maailmassa. Toinen ihminen harjoitti kauppaa ja mietti yötä päivää, kuinka juuri hänen puotiinsa saataisiin kaikki maailman ostajat kootuksi. Hänestä oli luonnollista, että oikeus ja kohtuus vaativat kaikkia tekemään kauppojaan hänen luonaan. Hän oli niin kauan kehunut tavaroitaan muita paremmiksi, että hän viimein oli alkanut itsekin uskoa siihen. Oppinut taas tutki omaa erikoisalaansa niin kauan kunnes tiesi, mitä siitä ylipäänsä saattoi tietää, ja nyt hän oli kaiken tiedon mestari. Hän oli mielestään kaikkia muita ihmisiä oppineempi, koska nämä eivät tienneet siitä asiasta paljon mitään. Vieläpä nuo moukat olivat niin typeriä, etteivät ollenkaan hävenneet olevansa tietämättömiä hänen tiedostaan eivätkä ensinkään halunneet oppia sitä. Ammatinharjoittajissa ei ollut ketään, joka ei olisi jostakin erikoisesta asiasta ylpeillyt vertaistensa rinnalla. Suutari oli keksinyt paikan, mistä varmasti saattoi ostaa halvimmalla nahkaa, ja hän halveksi sydämensä pohjasta kaikkia kuolevaisia, jotka eivät tunteneet tätä tärkeää salaisuutta vaan kannattivat muita huonompia nahkatehtaita omaksi hirveäksi tappiokseen. Eikä ollut sitä halvinta käsityöläistä, tuskin sitä kadunlakaisijaakaan, jolla ei olisi ollut jokin keksintö, jonka hän yksin tunsi, ja jos hän vain piti mielessään tuon keksintönsä ihmeellisyyttä, hän tunsi olevansa kaikkia muita ihmisiä viisaampi ja merkillisempi. Ja hän saattoi olla tyytyväinen halvassa asemassaankin. Vieläpä maankiertäjä, joka "kantoi päällään kaikkea omaisuuttaan" ja vaelsi kodittomana talosta taloon, oli omasta mielestään koko maailmaa mahtavampi, kun hänen ei tarvinnut ketään totella eikä kursailla. Hänkin tunsi olevansa kuin kuningas omalla alallaan ja halveksi syvästi niitä, jotka eivät osanneet samalla tavalla sylkäistä ja päästää meheviä kirouksia. Tämän kaiken ihmisten suuruudenhulluuden tuo nuorimies huomasi, ja sen tähden hänestä tuli ihmisten vihaaja. Hänen mielestään maailmanpyörä vieri tuon ainoan navan – itsensä suurentelemisen – ympärillä. Ja itseään hän vihasi kaikkein eniten, koska hän huomasi itsessään saman hulluuden oireita. Hän olisi tahtonut tukahduttaa ne vähitellen omasta itsestään. Hän oli yksin maailmassa. Lähimmät sukulaiset olivat kuolleet, ja kaukaisemmat eivät hänestä välittäneet eikä hän heistä. Hän oli kouluttanut itsensä isän perinnöllä, kunnes huomasi, että ihminen voi parhaiten koota tietoja omin päin mistä tahansa ja kuinka tahansa. Silloin oli hän jättänyt tavalliset koulut ja alkanut käydä elämän koulua. Ystävistään hän vieraantui, kun he rupesivat pilkkaamaan häntä hänen itsepäisyytensä vuoksi. Jottei hänen tarvitsisi olla heidän silmätikkunaan, hän muutti asumaan toiseen kaupunkiin. Maailma oli hänestä pyöreä pallo, joka puolelta samanlainen. Väliäpä sillä missä asui! Täällä vieraassa kaupungissa hän päätti ryhtyä koviin toimiin ja tehdä perinpohjaisen lopun kaikesta suuruudenhulluudesta omassa itsessään. Hän ei tahtonut olla kauempaa narrina muiden narrien joukossa. Hän kaipasi olla sellainen, josta ei kukaan ihminen tietäisi mitään, kaipasi olla täydellinen nolla kaikenlaisten lukujen keskellä. Olla aivan kuin olematon, ja kuitenkin liikkua ihmisten parissa, ikään kuin olisi yksi heistä! Olla silmänä ja korvana, mutta itse mykkänä! Hän tahtoi tehdä itsemurhan – sielullisesti eikä ruumiillisesti. Hän muutti asuntoa kuukausi kuukauden perästä, kunnes ei kukaan enää voinut seurata hänen jälkiään. Ja viimeksi hän muutti nimensä ja valitsi sellaisen, joka jo oli tuhansilla muilla. Näin hän häipyisi tuntemattomaksi muiden joukkoon. Kukaan ei voinut tietää, mistä hän oli tullut, mitä hän aikoi, missä hän asui, kuka hän oli. Pian hän oppi huomaamaan, että jokainen tarve, jokainen vaatimus, jokainen mielihalu sitoi hänet muiden joukkoon ja oli alkuna loppumattomiin persoonallisiin suhteisiin. Noissa persoonallisissa suhteissa taas oli alituinen kiusaus suurentelemiseen, joko liiallisen ylpeyden tai liiallisen nöyryyden takia. Mutta hänpä ei tahtonut olla missään tekemisissä kenenkään kanssa, ei velassa muille eikä velkojana. Ankaralla itseponnistuksella hän kuoletti itsestään kaikki ne tavat ja taipumukset, jotka vaativat lähentymistä muihin ihmisiin, ja vihdoin hänestä tuli täydellinen erakko keskellä suurkaupunkia. Itse asiassa täällä tuhansien keskellä oli kaikkein helpointa kätkeä itsensä. Maaseudulla hänen olisi ollut paljon vaikeampi pysyä huomaamattomana. Täällä hänellä oli huone, johon hän ei milloinkaan laskenut ketään luokseen. Hän piti itse huolta kaikesta, mikä koski ruumiillista elantoa. Tarpeensa ruuassa, juomassa ja vaatetuksessa hän oli supistanut vähimpään määrään eikä tarvinnut siinä kenenkään apua. Näin hän eli joitakuita vuosia, tehden vain sen verran työtä kuin hän tarvitsi vähäisiä menoja korvatakseen, ja juopa hänen ja muun ihmiskunnan välillä kasvoi yhä suuremmaksi. Hän tuli omasta mielestään yhä pienemmäksi ja pienemmäksi. Mutta ihme kyllä! Aina jäi sellainen viimeinen jäännös, jota ei mitenkään voinut haihduttaa. Istuessaan yksin täydellisessä tyyneydessä ja hiljaisuudessa ja katsellessaan pienestä ikkunastaan yli kaupungin hyörinän, hän saattoi iloita siitä ajatuksesta, ettei kukaan olento ajatellut häntä, ettei kukaan tiennyt hänestä paitsi hän itse. Hän oli luopunut kaikista haluista eikä antanut kenenkään tietää tästä luopumisestaan. Mutta oliko hän nyt täydelleen vapaa kaikesta suuruudenhulluudesta? Näin hän kysyi itseltään, ja silloin hän syvimmältä sielustaan löysi sen pienen toivomuksen, että jospa sentäänkin löytyisi joku, joka tietäisi siitä. Vaikkapa se olisi kaukaisessa tulevaisuudessa joku olento, joka saisi tietää hänen suuren "uhrauksensa", niin jo tuo ajatus paisutti häntä ja tuotti mitä suurinta nautintoa. Hän saattoi paistattaa itsensä tuon tuntemattoman olennon ihailun lämmössä. Häntä sittenkin hiveli hienosti tuo kunnia. Hän toivoi, että tämä viimeinen itserakkauden jäännös häviäisi, mutta mitä kauemmin hän eli erakkoelämäänsä, sitä suuremmaksi kasvoi hänen arvonsa omissa silmissään. Hän ihaili itseään siitä, ettei hän kaivannut ihmisten kunniaa. Tämä ajatus oli hänen paholaisensa, joka piinasi häntä sekä päivällä että yöllä. Viimein hän tuli vakuuttuneeksi siitä, ettei hän tulisi milloinkaan tällä tiellä saavuttamaan sitä päämäärää, mihin pyrki: täydellistä vapautumista omasta itsestään. IISilloin eräänä aamuna pitkän valvotun yön jälkeen hän teki päätöksen. Hän ajatteli: miksi me kaikki luulemme itsestämme suurta, miksi toivomme ja halajamme, että meitä ja meidän tekojamme ja ajatuksiamme pidettäisiin ihmeellisempinä ja tärkeämpinä kuin ne ovat? Miksemme todella tahdo olla suuria, saada suuria aikaan? Olkoon ihminen rehellisesti niin suuri kuin hän voi olla, tunnustakoon itselleen ja muille, että hän tahtoo olla juuri sellainen kuin on, näyttäköön hän olevansa jotakin parempaa kuin vain maan matonen! Hän hypähti ylös vuoteeltaan, heitti vaatteet päälleen ja sytytti tulen uuniin. Siitä oli tuleva se rovio, jonka läpi hän astuisi uuteen elämään. Hän keräsi pöydältään kaikki, mitä siinä oli, kirjoitusvälineet ja muut tavarat, ja antoi niiden mennä uuniin. Sitten hän veti laatikkonsa esille ja mätti molemmin käsin liekkeihin koottuja kalleuksiaan edes katsomatta niihin. Seinältä hän otti alas taulut, jotka olivat viihdyttäneet väriensä loistolla hänen silmiään, kun hän palasi omaan suojaansa kuljeskeltuaan pitkin kaupungin harmaita katuja. Ja hyllyltä hän alkoi ottaa alas kirjojaan, ensiksi vanhoja koulukirjoja... Mutta ah! Minkälaisia muistoja niihin liittyikään – muistoja menneistä päivistä, jolloin mieli oli aina kirkas ja vapaa ja onnellinen eikä tiennyt mistään ylemmyydestä tai alemmuudesta, rikkaudesta tai köyhyydestä. Hänen silmänsä viipyivät kauan noissa teoksissa, jotka olivat vähitellen käyneet hänelle rakkaiksi, varsinkin koulusta lähdettyään. Ja muutkin kirjat olivat yhtä rakkaita, eikä hän voinut olla selailematta niitä viimeisen kerran, ennen kuin ne menivät liekkien uhriksi. Niissä oli koko hänen vanha itsensä kätkettynä, niissä oli kaikki ne ajatukset ja mielialat, jotka olivat hänessä viihtyneet, ennen kuin hän tuli itsetietoiseksi olennoksi. Sen jälkeen hän kokosi kaikki taloustarpeensa ja täytti niillä romulaatikkonsa särkien ne pieniksi palasiksi. Kenenkään muun ei pitänyt saada näiltä lautasilta syödä ja mahdollisesti kysyä, kuka ja minkälainen ihminen oli niitä ennen käyttänyt. Romulaatikon hän kantoi ulos ja tyhjensi sen pihan perällä. Näin hän vähitellen puhdisti huoneensa kaikesta, mitä hänellä oli ollut maailmassa. Monta rakasta muistoa hän oli kaivanut esille, monesta kappaleesta oli ollut niin vaikea luopua, mutta hänen ei ollut tapana hievahtaa päätöksestään, ennen kuin oli saattanut sen perille. Viimein ei ollut jäljellä muuta kuin paljaat seinät, vuode, muutamia tuoleja ja pöytä. Ne hän jätti tuleville asukkaille, koska ne olivat perin yleisiä tavaroita. Mutta kirjahyllynsä hänen täytyi särkeä ja tunkea tuleen, koska se oli tehty hänen omien määräystensä mukaan ja sisälsi hänen omaa itseään. Lopuksi hän lakaisi ja pesi huoneensa lattian – sellaiseen työhön hän oli hyvin tottunut, ja niin oli kaikki valmiina. IIIKun hän oli työnsä päättänyt, oli päivä mennyt mailleen. Syksyinen hämärä oli saapunut. Koko päivä oli kulunut tähän hävitykseen, mutta olihan sen kokoamiseen mennyt vuosikausia. Hän oli nyt vapaa. Hän astui ulos katsomatta jälkeensä, lukitsi oven ja meni isännän luo maksamaan vuokraansa. "Minä muutan. Tässä on huoneeni avain, ja tässä on maksu kahden kuukauden ajaksi eteenpäin." "Vai niin, herra aikoo muuttaa. Ja mikä on uusi osoite?" "Jos tarvitaan, ilmoitan sitten." "Onko jo tavarat muutettu? Minä en ole huomannut?" "Ne ovat poissa. Mitä jää, olkoot uusia tulokkaita varten. Kiitän teitä isännyydestänne." "Eipä mitään", vastasi isäntä hätäisesti tietäessään, ettei hän koskaan ollut tehnyt mitään vuokralaisensa mukavuudeksi, "mutta miksi muuttaa nyt näin äkkiä?" "Niin kuin sanoin, kiitän teitä vielä kerran isännyydestänne. Jääkää hyvästi." Hän painoi hatun päähänsä ja läksi. Portilla hän näki pienen lapsen leikkivän. Hän tiesi, että se oli köyhän portinvartijan tyttö. Sille hän jätti kukkaronsa ja sanoi: "Vie tämä äidillesi." "Äidille", sopersi tyttö, joka tuskin vielä osasi kävellä, "Liisa vie äidille", ja hän lähti taapertamaan äitinsä luo. Nuorimies hymyili katsellessaan hänen jälkeensä. Hän tiesi, kuinka turhaa tulisi äidillä olemaan saada tytöltä tietää, kuka kukkaron antoi, sillä portin kautta kulki monta ihmistä läpi joka päivä. Siinä meni viimeinen osa hänen menneisyydestään. Nyt hänellä oli tyhjät kädet tyhjissä taskuissa. Hän kulki alas keskikaupungille ja käveli edestakaisin sen katuja pitkin. Tavan takaa hän katseli kelloaan, ikään kuin odottaen jotakin hetkeä. Viimein hän jäi seisomaan lyhtypatsaan viereen ja näytti katselevan sekuntejakin. Äkkiä hän painoi kellon taskuunsa, kääntyi ja katsahti ympärilleen. Samassa ohitse kulki lihavahko herrasmies, nähtävästi kauppias. Hän lähti seuraamaan tätä. Nuorimies oli tottunut tarkkailemaan ihmisiä. Takaapäinkin hän huomasi herran huolettomasta käynnistä, että tämä oli työnsä päättänyt ja nyt oli vailla päämäärää. Luultavasti hän oli vastikään nauttinut hyvän päivällisen tulematta kuitenkaan tyydytetyksi ja nyt odotti tilaisuutta viihdyttääkseen itseään jollakin tavoin. Tultiin pieneen puistikkoon. Herrasmies – sanokaamme kauppias – istuutui huohottaen penkille. Nuorimies kulki ohi, mutta palasi pian toiselta suunnalta ja istuutui samalle penkille. Kun he olivat hetkisen äänettömästi "tunnustelleet" toisiaan, kääntyi nuorimies nöyrästi mutta arvokkaasti kauppiaan puoleen. "Anteeksi, hyvä herraseni", hän sanoi, "saisinko tehdä pienen kysymyksen?" Kauppiaan ilme oli tähän asti loistanut suurta tyytyväisyyttä, mutta nopeasti se synkkeni. Hän aavisteli, että häneltä pyydettäisiin rahaa ja oli valmis lähtemään. Nopeasti hän mittaili kumppaniaan, pääsemättä selvyyteen, oliko tuo rikas vai köyhä, oppinut vai oppimaton. "Niin nähkääs, minä olen omituisessa asemassa. Olen kasvanut yksinäisissä oloissa ja pikkumaisten ihmisten keskellä. Mutta lopuksi minä en voinut sietää sitä. Tahdoin tehdä maailmassa jotain merkityksellisempää, päästä vähän erikoisempaan asemaan, lyhyesti sanoen, tulla suureksi millä tavalla tahansa." Kauppiaan silmät suurenivat. Tämä oli hieman outoa puhetta tuntemattomalta mieheltä puistikon penkillä. Mutta hän oli erikoisen hyvällä tuulella, ja nyt oli luvassa jotakin mielenkiintoista. "Niin", jatkoi nuorimies, "ja minä arvelin, että täällä kaupungissa löytyy se, mikä on jotakin suurta. Mutta minä en tunne täällä ketään ihmistä, jolta voisin neuvoa kysyä. Etteköhän te voisi sanoa, kenen puoleen kääntyä?" Miehen äänessä ei ollut mitään, joka olisi pannut epäilemään hänen totisuuttaan. Kauppiaan ilme kirkastui. Hän nousi ja sanoi: "Olkaa hyvä ja tulkaa mukaan, niin saamme jutella." He astuivat ravintolaan. Nuorimies huomasi pian, mikä kiinnosti kauppiasta enempi kuin itse keskustelun aihe. "Viiniä vai olutta?" kysyi kauppias häneltä sisään tultaessa. "Samantekevää", vastasi hän kooten ajatuksiaan. Kauppias meni ja tilasi viiniä. Oikeastaan erakkomme ei ollut maistanut väkeviä pitkiin aikoihin. Kerran hän oli niitäkin koetellut, kuten tahtoi maailmassa kaikkea koettaa, mutta jättänyt ne pian sikseen, kun huomasi niiden häiritsevän järjen käyttöä. Nyt ja varsinkin tällä hetkellä nuo juomat täyttivät hänet inholla, mutta nähtävästi hän oli tehnyt sellaisen päätöksen, joka ei sallinut hänen missään poiketa syrjään, ja niin hän istui maistelemassa viiniä kauppiaan kanssa. "Niin, kuinka kerroittekaan? Mitä te aioitte tehdä?" kysyi kauppias. "Sitäpä juuri tahtoisin tietää. Minä olen valmis mihin tahansa. Olen maailmassa oppinut vähän jokaista työtä, minulla on hyvät voimat, luja terveys, kova tarmo, niin että kun johonkin ryhdyn, kyllä sen loppuun saatan. Ja minulle itselleni on samantekevää, mihin ryhdyn, kunhan se on jotakin suurta ja merkityksellistä. Tahdon näyttää maailmalle, että ihminen pystyy siihen mitä tahtoo." "Vai niin, vai niin", toisti kauppias ihmeissään ja näytti aivan unohtaneen lasinsa. Tämä hämmästytti häntä, joka itse oli tottunut aivan vastakkaiseen elämäntapaan eikä mitenkään olisi tahtonut luopua mukavuuksistaan ja nähdä vaivaa ja ponnistella. "Niin, miksi minun pitäisi haudata itseni mitättömyyteen? Enkö minä ole yhtä hyvä kuin joku toinenkin? Jos tahdon, kyllä minä lyön parhaat insinöörit laudalta. Kun he väsyvät, minä olen vielä parhaissa voimissani. Katsokaa näitä käsivarsia!" Ja hän näytti suonikkaita käsivarsiaan, joita hän oli harjoittanut, jottei sallisi ruumiinsa veltostua. Kauppiaan kunnioitus kasvoi, sillä hän näki, ettei miehen vahvuus ollut lihoissa vaan päässä. Hän uskalsi vielä tehdä yhden kysymyksen. "Oletteko lukenut mitään?" "Tarpeeksi, että voin tulla toimeen missä hyvänsä. Turhista tiedoista minä viis veisaan!" "Entä kieliä?" "Was wollen Sie, Durchlaucht? Sprechen wir deutsch? Oder französisch?" Kauppiaan pää oli pyörällä. Mutta häntä miellytti tämä mies, ehkä sen tähden, että tämä oli niin suuri hänen itsensä vastakohta. Hän koetti miettiä vakavasti, mitä pitäisi vastata, mutta ei keksinyt mitään. Hänen päätti ottaa asian leikin kannalta, varmaan toinenkin vain tarkoitti leikkiä. "Vai niin, ystäväiseni ", sanoi hän. "Teillä on hyvin hyvät tuumat. Ja maailmassa on todellakin sangen merkillisiä asioita, jotka välttämättä pitäisi toimittaa, jos vain olisi toimittajaa. Katsokaa esimerkiksi tuota kirkontornia toisella puolen toria. Näettekö?" Ruskottavaa iltataivasta vastaan häämötti vielä selvänä korkea kirkontorni. "Näenhän tuon", sanoi nuori mies. "No, ettekö huomaa, kuinka muodoton se on? Niin kaunis kirkko ja tuollainen ruma hattu sen päässä! Se on aivan kuin minä panisin silkkihattuni maamoukan päähän ja lähtisin itse kulkemaan katuja pitkin päässäni hänen repaleinen päähineensä. Enkö minä ole monta kertaa sanonut, että tuollainen kirkon kupoli häpäisee koko kaupunkiamme? Se pitäisi ottaa pois, maksoi mitä maksoi. Mutta he nauravat sille aina, kun minä puhun siitä. "Kirkkohan on aivan uusi", he vastaavat, "se nielisi hirveitä kustannuksia." Mitä siitä, sanon minä, se pitää ottaa pois. Sitä ei siedä katsella. "Kas siinä, nuorimies, siinä on teillä elämäntehtävä. Silloin teitä mieheksi sanoisin, jos toimittaisitte tuon kirkontornin huipun pois ja teettäisitte uuden paremman sen tilalle. Sen näkisi jokainen ihminen koko kaupungissa, ja kaikki tietäisivät, että te olette tehnyt jotakin." Hän lämpeni puhuessaan, sillä näytti todellakin siltä, että tuon kirkontornin moittiminen oli hänen lempiajatuksensa. Kun hän lopetti, hän löi nyrkkinsä pöytään, niin että lasit kilahtivat, ikään kuin hän olisi uskonut, että tosi oli kysymyksessä. Mutta hänen silmänsä kävivät suuriksi, kun hänen kumppaninsa niine puheineen nousi ja sanoi kohteliaasti: "Minä kiitän teitä, herraseni. Te olette minut pelastanut kaikesta epäröimisestä. Nyt näen selvästi, ettei mikään muu voi olla tälle kaupungille tärkeää kuin tuon ruman kirkontornin poistaminen ja uuden paneminen sen sijalle. Se tulee olemaan minun suuri tehtäväni. Sille minä uhraan elämäni. Tuhannet tulevat näkemään ja ihmettelemään, kun tuo häpeä kerran korjataan pois, ja silloin minä tiedän tehneeni jotakin suurta. Minä toivon, että te itse vielä saatte nähdä sen tapahtuvan, palkaksi hyvästä neuvostanne. Minä kiitän teitä!" Hän ojensi kätensä ja kauppias oli pakotettu melkein hervottomasti ojentamaan omansa. Hän oli mykkänä hämmästyksestä. Ennen kuin hän ehti toipua, oli mies hävinnyt. Hän ei malttanut lähteä mihinkään, ennen kuin oli tyhjentänyt tilatut viinit. Mutta silloin hän heti riensi ystäviensä luo ja alkoi kertoa tapauksesta. He huomasivat hänen ottaneen naukkuja ja nauroivat makeasti hänen kertomukselleen. He arvelivat, että hänen piintynyt päähänpistonsa, kirkontornin korjaaminen, oli pannut hänet aivan sekaisin. Jatkoivatpa he hänen kertomustaan omilla lisäyksillään ja tekivät siitä sellaisen pilajutun, että kauppias ei sen koommin uskaltanut väittää keskustelussaan tuon tuntemattoman miehen kanssa olleen mitään perää. Tuskin hän itsekään enää uskoi siihen, kun kaikki nauroivat sille. IVMutta ystävämme, joka oli jättänyt erakkoelämänsä, ei ollut kauppiaan sanoista hämmentynyt. Hän oli tehnyt päätöksensä jo ennen kuin oli ehdotuksesta kuullutkaan. Hän oli luvannut itselleen toteuttaa sen ensimmäisen aatteen, mikä eteen tulisi, maksoi mitä maksoi, oli se hänelle itselleen miellyttävä tai ei. Jos hän olisi valinnut oman mielensä mukaan, olisi hänen mielensä voinut kenties jonakin päivänä, hänen silmänsä kääntyä toisaalle. Ennen iltaa oli hän jo auttamassa kadulle kaatunutta kuormaa ja seurasi sitä määräpaikkaan asti. Siellä hän tutustui ystävälliseen perheeseen, joka ihastui heti hänen auttavaiseen käytökseensä. Näin hän ansaitsi ensimmäisen yösijansa jätettyään vanhan elämänsä. Hän mukautui kaikessa niiden uusien olosuhteiden mukaan, joihin hän nyt koko olemuksellaan heittäytyi. Kaikessa hän käyttäytyi niin kuin muutkin ihmiset, otti vastaan ja tarjosi muille palveluksiaan. Kului muutamia vuosia. Kaupungin liikemiespiireissä alettiin puhua uudesta talousnerosta, joka näytti menestyvän kaikkialla, minne hän työnsä suuntasi. Mutta ei ollut mikään ihme – arveltiin – että hän menestyi, sillä ei ollut toista, joka olisi niin keskitetyllä tarmolla, niin väsymättömällä ahkeruudella vienyt perille jokaisen työn, mihin hän antautui. Hän ei suonut itselleen mitään lepoa, ei virkistystä, eikä hän näyttänyt tietävän, mitä huvit merkitsivät. Kun muut kävivät huvittelemassa tai nukkuivat rauhassa kotonaan, hän ahkeroi liikkeessään. Ja saman työinnon hän tartutti kaikkiin muihin, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemisiin. Hänen valpas silmänsä seurasi kaikkia hänen liikkeessään palvelevia, ja ystävällisesti mutta vakavasti hän kehotti heitä korjaamaan pienimmänkin laiminlyönnin. Pian he oppivat, että tässä liikkeessä ei ollut sijaa millekään leväperäisyydelle, ja aivan kuin hypnotisoituina he tottelivat johtajansa tahtoa. Mutta samalla kun tämän liikemiehen nerokkuutta ja työkykyä ihmeteltiin, oli merkillistä, ettei hänellä ollut vihamiehiä eikä kadehtijoita. Hänen luonnollinen viattomuutensa ja ystävällisyytensä oli valloittanut useimpien sydämet, ja jos joku alkoi tuntea antipatiaa häntä kohtaan, oli hänellä erikoinen taito voittaa tämä puolelleen. Hän oli silloin valmis jättämään kaiken oman etunsa sikseen eikä kaihtanut mitään uhrauksia saattaakseen toisen ystäväkseen. Kukaan ei voinut tätä vastustaa, kukaan ei voinut epäillä hänen hyväntahtoisuuttaan. Ja kuitenkaan häntä ei ymmärretty. Ei voitu tietää, mitä varten hän työskenteli niin väsymättömästi, kun hänellä ei ollut perhettä eikä muita harrastuksia kuin – liikkeensä. Kaikki tunsivat, että hän oli hieman kylmä, kun hän ei paljastanut omaa itseänsä kellekään. Vain näennäisesti hän oli heittäytynyt ihmisten elämään. Hänen sielunsa oli siitä vielä poissa. Kukapa olisi aavistanut, että tuo liikemies, joka ei välittänyt kaunotaiteista eikä luonnon ihailusta, kotonaan yksinäisyydessä tutki sopusuhtaisuusoppeja, teki piirustuksia, laskuja jne. Hänellä oli edessään kuva kaupungin uudesta kirkosta, ja hän vertasi tarkasti sen mittasuhteita estetiikan lakeihin. Hän oli huomannut, että tuon kirkon torni loukkasi todella pahasti sitä luonnon sopusoinnun lakia, joka tieteessä tunnetaan "kultaisen leikkauksen" nimellä ja jonka jokainen luonnonkansakin vaistomaisesti näyttää aavistavan. Mutta näistä ajatuksistaan hän ei puhunut kellekään. Hän oli vain liikemies. Vähitellen huomattiin, että tällä yhä yleisemmin kunnioitetulla liikemiehellä oli samalla erinomainen kyky kaikkiin kunnallisiin toimiin. Hän näytti mielelläänkin ottavan vastaan niitä luottamustoimia, joita hänelle tarjottiin, ja näin hän oli ennen pitkää kaupungin vaikutusvaltaisempia miehiä. Eikä hän näissä toiminnoissaan osoittanut mitään kiihkoa eikä ilmentänyt itsekkäitä pyyteitä. Mikään puolue ei voinut pitää häntä omaan joukkoonsa kuuluvaksi, hän näytti olevan kokonaan "puolueeton". Silloin eräänä päivänä vallitsi kaupunginhallituksessa iloinen mieliala. Sille oli saapunut mitä juhlallisimpaan muotoon laadittu kirjelmä, jossa ehdotettiin vastarakennetun kirkontornin alas repimistä ja uuden tornin rakentamista sen sijalle kirjelmän ohessa olleen piirustuksen mukaan. Ehdotuksen oli allekirjoittanut luotettava arkkitehti, ja piirustukset olivat huolella tehty. Mutta olipa tuo julkeata! Uskaltaa ehdottaa kaupungin isille jotakin niin mieletöntä kuin uuden rakennuksen purkamista jonkin päähänpiston vuoksi. Kukapa ei olisi huomannut, että hän vain halusi itselleen jonkin sopivan työn tehtäväksi ja tahtoi näin käyttää kansalaisten varoja. Kaikenlaista pilaa tehtiin uudesta ehdotuksesta. Pian alkoi tuntua siltä kuin se olisi kaiken mielettömyyden huippu ja sen tekijä olisi otettava talteen vaarallisena mielisairaana. Mutta keskellä suurinta remakkaa astui ystävämme, arvossapidetty liikemies ja kaupunginhallituksen jäsen sisään. Nauru vaikeni, sillä hänen seurassaan ei pila maistunut yhtä hyvältä. Nyt hänelle kuitenkin piti selittää syy tähän iloisuuteen. Hän kuunteli tarkkaavasti eikä näkynyt ensinkään käsittävän, mikä asiassa oli niin naurettavaa. Hän tutki paperia mietteliäänä ja luki sitä kauan aikaa ja moneen kertaan. Ei kuulunut naurua niin kauan kuin hän ei ollut siitä mielipidettään ilmaissut. Kaikki odottivat ihmetellen. Mutta hän ei puhunut mitään. Hän näytti vajonneensa yhä enemmän mietteisiinsä ja pyysi saada viedä ehdotuksen kotiinsa. "Se oli sangen merkillinen ehdotus", sanoi hän ainoastaan. Mutta se äänenpaino, millä hän nämä sanat lausui, lopetti kokonaan naurun eikä kukaan enää jaksanut käsittää, miksi tuo idea oli äsken tuntunut niin mielettömältä. Suuri muutos näytti tapahtuneen liikemiehessämme. Hän näytti saaneen jonkin tuuman, joka teki hänet hajamieliseksi kaiken muun suhteen. Olisiko se saattanut olla tuon arkkitehdin ehdotus? Sitä oli melkein mahdoton uskoa. Mutta seuraavassa kaupunginhallituksen kokouksessa hän itse otti tuon ehdotuksen esille ja luki sen läsnä oleville. Ja sen jälkeen hän itse mitä suurimmalla vakavuudella perusteli sitä ja sanoi kysyneensä useimpien asiantuntijoiden mielipidettä, ja nämä kaikki olivat vakuuttaneet, että tuo kirkontorni oli, kaupungin suurin häpeä ja todistus sen alhaisesta kulttuuritajusta. Jos olisi pienintäkään mahdollisuutta saada se muutetuksi, olisi ryhdyttävä mitä pikaisimpiin toimenpiteisiin – olivat he sanoneet. "Tämä asia on erinomaisen tärkeä", lopetti hän puheensa, "ja uskon, ettei kukaan sitä tule kieltämään. Pidän itse sitä niin välttämättömänä, että olen valmis suorittamaan puolet kaikista kustannuksista." Yleinen hämmästys. Hän, liikemies, jonka periaatteisiin kuului ottaa vaarin pienimmästäkin kolikosta, ettei mitään joutuisi hukkaan, oli valmis antamaan suuria summia tuollaisen idean toteuttamiseksi, joka ei oikeastaan hänelle itselleen tuottanut mitään hyötyä. Eikö kaikki muutkin sitten olisi valmiita ainakin periaatteessa tukemaan sitä asiaa, jota hän piti niin tärkeänä? He alkoivat punnita ehdotusta. Mikä lieneekään sillä hetkellä tuntunut niin innostuttavalta, että kaupungin vakavat hallitusmiehet syventyivät keskustelemaan kauneuden suuresta merkityksestä, varsinkin kaikissa yleisissä rakennuksissa ja muistomerkeissä. Kävi yhä selvemmäksi, että tehty ehdotus tulisi saavuttamaan yleistä kannatusta. Silloin tapahtui käänne. Salainen kuiskaus kävi miehestä toiseen. Kaikki näyttivät hämmästyvän, synkistyvän. Alkoi jopa kuulua ivasanoja koko esitystä vastaan, ja kun varsinainen päätös oli määrä tehdä, nousi sitä vastaan niin suuri vastustus, että vain vaivoin se saatiin edes lykätyksi tulevaan kertaan. Mitä oli salassa kuiskailtu? Oli huhuiltu, että tuo arkkitehti, ehdotuksen tekijä, oli ollut tekemisissä liikemiehemme kanssa. Hänen oli nähty käyvän tämän luona, ja kaikesta päätellen he olivat toimineet yhteistuumin. Tämä tieto oli heti herättänyt kaikkien epäluulon. Tässä oli kätketty joku epäilyttävä suunnitelma, jolla aiottiin käyttää hyväksi kaupungin rahoja. Kaikki kunnolliset porvarit olivat suuttuneet. Noin salakavala yritys! Kauan pidätetty ilkeys sai valtansa liikemiestä vastaan. Kaikki hänestä keksityt todet tai epätodet jutut tuotiin esille. Hän oli menettänyt kaiken kunnioituksen. Kaupungin hienoimmassa ravintolassa istui joukko hallitusjäseniä keskustelemassa. Ja mistäpä muusta olisi puhuttu kuin viimeisestä suunnitelmasta. Silloin ravintolaan astui sisään se, josta eniten puhuttiin, toisen miehen seurassa. Heti kun hän huomasi hallituskumppaninsa, liittyi hän heidän seuraansa ja esitteli kumppaninsa, arkkitehdin. Se oli juuri tuon ehdotuksen tekijä! Avoimesti hän tunnusti jo kauan aikaa sitten tunteneensa tuon arkkitehdin ja keskustelleensa hänen kanssaan yhdessä mm. tuon kirkontornin rakenteesta. Hän oli vieläpä kehottanut arkkitehtia esittämään suunnitelman kaupunginhallitukselle ja herättänyt toiveita sen onnistumisesta. "Mutta nytpä on tämä ystäväni saanut kuulla, että hänen ehdotustansa on vastustettu. Hän on päättänyt ottaa sen takaisin, ennen kuin siitä tehdään päätöstä. Hän väittää, että koko tuuma on suurinta hulluutta. Hän itse ei missään tapauksessa aio ryhtyä siihen, vaan matkustaa viikon päästä toiseen maahan, missä hän aikoo opiskella." "Mutta pitäisikö meidän näin yhtäkkiä heittää hyvä asia", jatkoi hän. "Eihän tämä koske kenenkään yksityisen ihmisen vaan koko kaupungin mainetta. Ystäväni lähtee joka tapauksessa ulkomaille, mutta ettekö te tunne ketään, joka ottaisi tehdäkseen tuon työn, ja eikö voitaisi asiaa vielä harkita?" Kuka voi tällaista vilpitöntä puhetta vastustaa? Taas ehdotus otettiin esille, ja arkkitehti ikään kuin sivullisena mitä uskottavimmalla tavalla kumosi kaikki väitteet, jotka ehdotusta vastaan tehtiin. Hän itse näytti olevan välinpitämätön koko asiasta. Mitäpä se hänelle kuului? Mutta se, joka ei ollut välinpitämätön, oli liikemies. Hän näytti ehdottomasti luottavan arkkitehdin selityksiin. Mutta vasta silloin kun arkkitehti vähän ajan kuluttua poistui seurasta, liikemies selitti avomielisesti kumppaneilleen koko salaisuuden, miksi hän oli niin kiivaasti puoltanut ehdotusta. "Nähkääs", hän sanoi, "te kaikki olette huomanneet, että liikemaailmassa menestys aina riippuu hyvästä maineesta. Niinpä myös koko kaupunkimme menestys riippuu siitä, että sillä on hyvä maine. Kun nyt tänne tulee ulkomaalaisia ja kävijöitä muista kaupungeista, niin mitä heille ennen kaikkea jää mieleen tästä kaupungista? Tietysti kuva rumasta kirkontornista, joka kuvastuu taivasta vastaan ja jonka jokainen tietää epäonnistuneeksi. He saavat sen käsityksen, että oikeastaan koko kaupunki on hieman alkuperäisellä kannalla ja sen johtavat henkilöt epäonnistuneita, ja he kohtelevat meitä sitten sen mukaan. Kukaan ei voi arvata, kuinka suunnatonta vahinkoa siitä syntyy sekä liike-elämällemme että kaikelle muulle." "Minä en sano", jatkoi hän, "että asiaa auttaisi yksistään tuon tornin muuttaminen. Meidän täytyy saada paljon sen veroisia suuria rakennuksia ja muistomerkkejä pystytetyksi kaupunkimme kaunistukseksi, mutta tuo korjaus on itse asiassa se, joka vaatii kaikkein vähimmän kustannuksia. Kun se on saatu aikaan, voidaan ryhtyä muihin toimiin." Mikään todistelu ei olisi voinut paremmin vakuuttaa kuulijoita asian järjellisyydestä kuin tällainen vetoaminen kaupungin liike-elämän menestykseen. Nyt kaikki käsittivät, että tuo suunnitelma ei ollut syntynyt mistään pöyhkeilemisestä eikä turhanpäiväisestä päähänpistosta, vaan oli mitä välttämättömin asia maailmassa. Yksimielisesti päätettiin kannattaa ehdotusta ja jouduttaa sen täytäntöönpanoa mahdollisimman nopeasti. Tuli päätöksen aika, ja asia otettiin esille kaupungin valtuustossa lopullisesti ratkaistavaksi. Mutta liikemies oli poissa "tärkeillä asioilla" eikä ollut saapunut puoltamaan ehdotustaan. Ne, jotka olivat päättäneet kerrankin nolata hänet kumoamalla hänen päättömän ehdotuksensa, eivät säästelleet suuria sanojaan, kun ei hän ollut kuulemassa. Ja ne hänen ystävänsä, jotka ravintolassa olivat kuulleet hänen selittävän suunnitelmaa, olivat täysin vakuuttuneita hänen rehellisistä aikomuksistaan ja tuuman järkevyydestä. Ehdotus hyväksyttiin selvällä enemmistöllä, ja päätettiin ryhtyä tuota pikaa työhön. Näin nähtiin se ihme, että kaupungin uutta kirkontornia aloitettiin hajottaa, ja nyt ainakin jokainen uskoi, että liikemiehemme oli päättänyt ottaa käsiinsä kaikki kaupungin asiat ja järjestää kaiken mielensä mukaan. Ravintolassa lasien ääressä syntynyt innostus lauhtui pian, kun asia tuli irvihampaiden suuhun ja tuhansien rouvien keskusteltavaksi. Liikemies ei näet ollut naisväen suosiossa, koska hän ei ollut sen kanssa juurikaan tekemisissä. Mutta tehtyä päätöstä ei enää voitu purkaa. Ja nyt tapahtui se ihme, että liikemiehemme yhtäkkiä pyysi eroa kaupunginhallituksesta eikä antanut itseään valita takaisin. Hän sanoi huomanneensa, että hänen sanoihinsa pantiin liian paljon huomiota, eikä katsonut itselleen sopivaksi pitää mitään valta-asemaa tällaisessa joukossa, jossa miltei kaikki jäsenet olivat häntä itseään vanhempia. Hän oli miltei huomaamatta tullut tähän kaupungin elimeen liittyneeksi, mutta tahtoi nyt taas vetäytyä vaatimattomampaan yksityiselämään. Kukaan ei voinut hänen päätöstään muuttaa. Tämä oli taaskin jotakin odottamatonta, jota ei ymmärretty. Mutta nyt hänen lähtiessään tunsivat virkakumppanit ensi kerran syvää surua ja kaipausta häntä kohtaan. Tässä jäykässä virkamieskunnassa vallitsi todellinen liikutus hänen jättäessään heille hyvästit. Kaikki asiat tuntuivat nyt niin ikäviltä ja väsyttäviltä. VVaan liikemiehessämme oli taas tapahtumassa uusi käänne. Hänen päätöksensä, jonka hän nuoruuden itsepäisyydessä oli tehnyt ja jonka hän oli vienyt perille sitkeällä tarmolla, ollakseen itselleen uskollinen, oli nyt täytetty. Hänellä ei ollut enää mitään tehtävää siinä maailmassa, mihin hän oli tiensä raivannut. Hän alkoi tuntea itsensä yksinäiseksi, orvoksi lapseksi, joka kaipasi rakkautta, kaipasi hellyyttä eikä antanut millekään muulle arvoa. Kun hän kulki konttorissaan, ei hän enää osannut ihailla täsmällisyyttä ja panna työvirheisiin niin suurta painoa, vaan kaikkein eniten hänen mieleensä koski jokainen sana, jokainen katse – oliko siinä ystävällisyyttä vai kylmyyttä. Hän ei enää osannut noudattaa liikeperiaatteita. Pian hänen luonaan työskentelevät huomasivat, että hänet oli ihmeen helppo saada myöntämään miltei mitä tahansa. He olisivat tätä anteliaisuutta käyttäneet hyvinkin sopimattomasti hyväkseen, jolleivät olisi alkaneet tuntea niin suurta kunnioitusta häntä kohtaan ja ikään kuin isällistä huolenpitoa hänen liikettään kohtaan, varsinkin kun hän itse vetäytyi yhä enemmän siitä pois. Eräänä päivänä eräs konttoriapulainen kertoi liikkeeseen tullessaan kummallisen asian. Hän oli nähnyt päällikkönsä kulkevan matalassa hatussa ilman keppiä kädessään, ei ollenkaan tavallisen ryhdikkäästi, vaan hitaasti ja ajatuksissaan torille ja katoavan ihmisjoukkoon. Mitä hänellä oli siellä tekemistä keskellä työpäivää? Mitä hän tarkoitti? Arvailut olivat kuitenkin turhia. Ja kukapa olisi osannut seurata liikemiestä, kun ostajien ja myyjien keskellä kuljettuaan hän viimein pysähtyi katselemaan kukkakauppiaiden tuotteita. Ja niistäkin hän näytti kiinnostuvan ainoastaan viimeisimpään, yksinkertaisen maalaistytön korutomiin metsäkukkiin. Hän kumartui katselemaan niitä, kysyi niiden hintaa, otti taskustaan käyntikorttinsa ja antoi sen tytölle. "Viekää kimppu noita minun kotiini, tuossa on vielä vaivannäöstä." Ja hän antoi tytön kouraan setelin, joka vastasi koko kukkakorin hintaa ja vielä enemmänkin ja jatkoi matkaansa katsomattakaan taakseen. Ihmiset olivat nähneet tapauksen ja kokoontuivat tytön ympärille tehden hänelle nenäkkäitä ja ilkkuvia kysymyksiä. Tämä seisoi hetkisen neuvottomana, käänteli käsissään rahaa, mutta näytti piankin ymmärtävän, ettei hänellä ollut muuta tehtävää kuin totella, ja lähti korineen torilta. Sen verran hän kammoksui ihmisten uteliaisuutta, ettei näyttänyt käyntikorttia kenellekään ennen kuin poliisille, jolta kysyi tietä. Liikemiehemme kulki eteenpäin. Hän oli tänään säteilevän hyvällä tuulella. Kaikki taakat oli otettu hänen hartioiltaan, hän oli kuin syntynyt uudestaan, ja koko maailma näytti hänestä uudelta. Korkeaan kirkontorniin ja sen rakennustoimiin hän ei edes kohottanut silmiään. Kaikkea ympärillään olevaa hän katseli tarkkaavaisesti ja nautti kaikesta sydämensä pohjasta. Hän oli aina tottunut terävästi ja valppaasti kaikkea tarkkailemaan ja tekemään havaintoja, mutta nyt hän ei ainoastaan katsellut tarkkaavaisesti vaan myös sydämellisesti. Hän ei vain ottanut vastaan vaan tuntui jokaisella silmäyksellään myös säteilevän silmistään myötätuntoa maailmaan. Näin hän kulki kauan ympäri, kunnes viimein soitti oman talonsa ovikelloa. "Onko kukat tuotu?" hän kysyi taloudenhoitajaltaan. "On, mutta minä lähetin hänet takaisin niine hyvineen. Hän oli varmaan erehtynyt. Täällä alhaalla samassa talossa on kukkakauppa. Sieltä olen tuonut parempia kukkia." Ja kun liikemiehemme astui huoneeseensa, hän huomasi sinne tuodun useampia ruukkuja koreita tulppaaneja ja muita ulkomailta peräisin olevia kukkia, ja ne oli aseteltu kuin ivamielellä hänen papereittensa sekaan. Kerrankin hän olisi tahtonut suuttua, ja veri kohosi hänen kasvoilleen, mutta pitkällisestä tottumuksesta hän voinut sanallakaan ilmaista mielipahaansa. "Se on hyvä", hän vain sanoi. "Mutta seuraavalla kerralla te otatte vastaan, mitä minä olen tilannut." "Entä mistä te otitte rahat?" hän vielä kysyi. Mies oli näet totuttanut taloudenhoitajattarensakin ankaraan täsmällisyyteen eikä sallinut yhtäkään ropoa hukattavaksi turhaan. "Tyttö antoi takaisin." "Mitä! Entä hänen vaivansa?" "Annoin hänelle ruoantähteitä syötäväksi. Hän oli hyvin kiitollinen ja lähti takaisin torille." Liikemiehemme ei voinut enää mitään puhua, viittasi vain kädellään, että tahtoi olla yksin, ja jäi istumaan mietteissään. Tähänkö oli hän tullut? Tällaiseenko asemaan oli itsensä saattanut, että hänen kotonaan voitiin kohdella ihmisiä noin halpamaisesti? Häntä inhotti kaikki, mitä hän näki ympärillään huoneessa. Kaikki loukkasi hänen silmiään. Hän ei ollut vielä tullut askeltakaan lähemmäksi ihmisyyttä näinä pitkinä vuosina, jolloin oli elänyt "ihmisten tavalla". Hänen mielestään jokaisella ihmisellä oli oikeus osoittaa häntä sormellaan. Vaikka hän tiesikin raataneensa ja ponnistelleensa enemmän kuin kukaan noista huolettomista kaupungin eläjistä aavisti, olivatpa rikkaita tai köyhiä, niin kuitenkin kaikki oli ollut turhaa siltä kannalta nähtynä, johon hän nyt oli tullut. Tässä uudessa mielentilassaan oli hän niin avuton kuin pieni lapsi. Hän ei olisi kyennyt edes ojentamaan taloudenhoitajatartaan, vaikka tämä oli hänen palvelijansa. Hänen täytyi alistua kaikkeen ja miettiä, miten hän selviäisi tästä vyyhdistä. VIJoka päivä samaan aikaan hän kävi torilla huolimatta monista tunkeilevista katseista. Hän etsi ainoastaan yhtä: sitä tyttöä, joka hänen takiaan oli joutunut kärsimään. Tämän kuva tuli yhä selvemmäksi hänen silmiensä eteen: hänen täytyi sovittaa tehty loukkaus. Eräänä päivänä hän vihdoin tapasi sen, jota etsi. Tällä oli taaskin paikkansa kukkamyyjien viimeisessä päässä, ja vasu oli vielä aivan täynnä kevätkukkia. Olihan niitä kaikilla muillakin, kukapa olisi häntä huomannut! Kummallista! Niin tyyni kuin hän aina oli ollut, hän ei nyt oikein osannut selittää asiaansa. Hän häpesi tuon nuoren naisen edessä. "Antakaa anteeksi, minä viimeksi ostin kukkia teiltä, mutta niitä ei otettu vastaan talossani. Olkaa hyvä tuokaa nyt nämä." Ja kun tyttö näytti epäröivältä, lisäsi hän: "Minä tulen mukaan." "Mutta enkö saa tulla – jäljempänä", sanoi tyttö matalalla äänellä. Sitäkö se epäröiminen oli tarkoittanut? Hän oli liian ylhäinen, jotta tyttö olisi uskaltanut kävellä hänen vierellään katuja pitkin. Tämäpä outoa, ja kuitenkin aivan tavallista näiden ihmisten kannalta. "Tulkaa vain myöhemmin. Neljännestunnin kuluttua olen itse kotona. Siellä maksan kaikesta." Kuinka kiitollinen hän olikaan tuolle tytölle, että tämä ei mitään muuta estettä esittänyt. Hän itse oli valmistautunut siihen, että tyttö olisi ollut jotenkin loukkaantunut, eikä hän olisi osannut ihmisten keskellä selittää asiaansa. Nyt hän odotti tyttöä, joka yhtäkkiä oli tullut hänen elämässään tärkeämmäksi kuin äsken kirkontorni. Kaikki muut kukat hän oli toimittanut pois huoneestaan, ja ainoastaan tyhjät maljakot olivat esillä. Taloudenhoitajakin sattui olemaan poissa. Ovella kuului tuskin huomaamaton, arka soitto. "Tässä ovat kukat, jotka tilasitte", selitti tyttö ikään kuin odottaen, että ne suoraan ovelta olisi otettu vastaan. "Ne ovat kaikki tänä aamuna poimittu, mutta muutamat ovat ehtineet jo kuihtua. Niitä ei tarvitse ottaa", hän selitti niin luonnollisesti ja yksinkertaisesti kuin suinkin. "Mutta tuokaahan toki sisälle. Mihin minä laittaisin ne?" Hän vei tytön huoneeseensa ja tuoden esille maljakkoja pyysi: "Ettekö voisi itse asetella niitä veteen ja jättää pois kuihtuneet kukat. Minä en ole tottunut siihen." "Voin kyllä, jos herra niin tahtoo." Ja taitavasti hän irrotti kukat siteistään ja järjesteli ne mitä kauniimmalla tavalla maljakkoihin. Hän ei osoittanut pienintäkään hämmästystä eikä epäröimistä. Edellisestä käynnistään hän ei mitään maininnut. "Viime kerralla täällä ei otettukaan vastaan kukkia. Se oli hyvin ikävä. Enkö saa korvata niitäkin?" "Ei tarvitse ensinkään. Minä sain ne kaikki myydyksi. Te olette aivan tarpeeksi hyvä, kun tahdotte ostaa nämä kukat, että pääsen pikemmin kotiin." Tässä tytössä ei ollut mitään keimailevaa. Hän toimitti työnsä niin kuin kotonaan ollen, asetti maljakot, minkä ikkunalle, minkä piirongille. Sitten hän katseli ympärilleen, näki uunin vieressä pienen harjan ja lakaisi taitavasti rippeet vasuunsa ja mainitsi sitten hinnan kukista. Kauppias ei voinut olla vertaamatta tätä mitätöntä rahaa niihin summiin, jotka joka päivä kulkivat hänen omien kättensä kautta. Hän tarjosi tytölle kaksinkertaisen hinnan. "Mutta minulla ei ole antaa takaisin." "En tahtonutkaan mitään takaisin." "Mutta minä en tarvitse niin paljon." Tuo yksi sana "tarvitse" paljasti kokonaisen elämänkatsomuksen. Mikä tavaton sisällys siinä tuntui olevan. "Enkö minä kuitenkin saa antaa. Minulla ei ole pienempää." Kauppiaan katseessa oli niin rukoileva ja avuton ilme, ettei tyttö voinut kieltäytyä. "Mutta minä pyydän saada toisella kertaa tuoda tänne kukkia sen edestä. Jos niistä huolitaan", lisäsi hän, ikään kuin viitaten kolmanteen henkilöön, joka ei ollut tässä läsnä. "Olkaa niin hyvä. Mutta minä toivon silloin olevani itse kotona, katsomassa, ettei taas minun puolestani jää velkaa. Olen kasvanut maaseudulla, ja pidän ainoastaan metsäkukista. Voisitte hyvinkin pyytää niistä kolminkertaisen hinnan." Tyttö katsoi häneen pitkään ja tutkivasti ennen kuin lähti. Mitä tuo viimeinen katse merkitsi? Mitähän tuo nuori tyttö ajatteli? Olikohan hän tietoinen niistä kaikista ansoista, jotka kuuluivat turmeltuneeseen kaupunkilaiselämään? Ja jos niin oli, saattoiko hän muuta kuin halveksia ja epäillä kauppiasta ja nähdä kaikkien tämän sanojen takana jotakin muuta kuin kukkien ihailua. Vaan oliko siinä ollut jotakin muuta kuin kukkien ihailua? Eihän hän moneen vuoteen ollut kukkia kaivannut. Ja vaikka yksinomaan kukat ohjasivat hänet ensimmäisen kerran torille, niin oliko niiden kaipaus saattanut hänet uhraamaan niin paljon ajatuksia tähän asiaan? Ei suinkaan. Hänen täytyi tarkastella lähemmin itseään. Silloin hän sydämensä pohjassa huomasi todellisena vaikuttimenaan halun päästä lähemmäksi tuota maalaistyttöä, tuota turmeltumatonta luonnonlasta. Eikä kuitenkaan itse viattomuus vetänyt häntä puoleensa. Hän tiesi, kuinka paljon on maailmassa viattomuutta, joka kaipaa vain pientä sysäystä muuttuakseen vastakohdakseen. Hän oli päinvastoin ollut huomaavinaan tuossa tytössä jotakin, mikä vastasi hänen omaa luontoaan, jotakin kursailematonta ja suoraa. Hän mietti tarkasti havaintojaan, kertasi mielessään tytön jokaisen liikkeen ja sanan ja punnitsi sitä näkymätöntä vaikutusta, jonka jokainen ihminen jättää jälkeensä, vaikkei hän tekisi muuta kuin astuisi jalallaan huoneeseen. Ja tuossa kuvassa, jonka hän oli saanut vieraastaan, oli jotakin, mikä yhä veti häntä puoleensa ja häneltä itseltään puuttui ja mitä hän kaipasi lähestyä. Hän tunsi tuossa näennäisesti niin tunteettomassa olennossa naisellisen pehmeyden ja sulon ja ystävällisyyden kaipauksen. Itse hän oli pitänyt nämä tunteet ikään kuin etäällä itsestään näinä vuosina, jolloin oli ollut pelkkä liikemies. Nyt niissä tuntui aukeavan hänelle uusi maailma, johon hänen täytyisi astua, jollei hän tahtoisi tehdä itselleen väkivaltaa. Hänen oma luonteensa oli tullut sellaiseen pisteeseen, josta se ei enää voinut palata. VIIMuutamia kertoja tuo tyttö kävi hänen luonaan kukkia tuomassa, ja hän huomasi parhaan keinon miellyttää tätä olevan maksaa kaikesta tarkalleen sama hinta, jonka muutkin maksoivat. Selvästi hän nyt tunsi, että hänen ensi kerralla saamansa vaikutelma oli ollut oikea. Tyttö ei ollut mikään kokematon ja ymmärtämätön lapsi, vaan oli paljon ajatellut sekä maalais- että kaupunkilaiselämää. Hän oli nainen, mutta ei näyttänyt naisen tunteitaan. Näkyi, että hänellä oli tunteita, mutta heti kun kauppias puhutteli häntä, hän oli aivan kylmä ja asiallinen. Hän ei koskaan ilmaissut pelkoa tullessaan yksin kauppiaan asuntoon, sillä se pelko olisi ollut luopumista siitä suorasta, jäykästä käytöksestä, jonka hän oli ottanut päälleen ikään kuin matkapuvuksi. Saattoi aavistaa hänen olevan kotonaan aivan toinen ihminen. Myös omista sanoistaan kauppias teki saman huomion. Eräänä päivänä oli kauppias taas tehnyt päätöksen. Tällä kertaa se ei ollut tapahtunut mielenjohteesta eikä järkipäätelmästä, vaan se oli vähitellen kypsynyt hänen sisällään ikään kuin itsestään. Tuo tyttö kuului hänelle. Tämän kanssa hänen tulisi kulkea seuraava taival elämänsä retkellä. Se oli hänelle itselleen aivan yksinkertaista ja luonnollista. Hän ei katsellut kummallekaan puolelle, vain suoraan eteensä. Hän ei ottanut huomioon mitään syitä, ei edes punninnut liikaa omia tunteitaan. Aivan tyynesti hän odotti tytön seuraavaa käyntiä. Kun tyttö taas tapansa mukaan oli tuonut noita tuoksuvia tervehdyksiä niityiltä ja vainioilta ja asettanut ne maljakkoihin, viittasi kauppias häntä istumaan. Tyttö ei istunut. "Minulla olisi vähän puhuttavaa teille." "Puhukaa!" Ei ilmettäkään väreillyt tytön kasvoilla. Hän oli kuin patsas. "Mitä sanoisit, jos minä pyytäisin sinut vaimokseni?" Äänessä ei ollut mitään leikkiä, vaikka puhuttelu äkkiä oli muuttunut sinuttelemiseksi. "Minä sanoisin silloin hyvästit, enkä sen koommin kävisi tuomassa teille kukkia, vaikka maksaisitte kymmenenkertaisen hinnan." Vastaus tuli niin äkkiä ja luonnollisena kuin olisi ollut kysymys mitä tavallisimmasta asiasta. "Minä en laske leikkiä. Tarkoitan, että yhdessä menisimme papin luo, ja sen jälkeen pysyisimme yhdessä." " Jos puhutte sanaakaan siitä enempää, niin jo tällä kerralla lähden ja ainaiseksi."Ei ollut mitään epäselvää. Naisen äänessä oli miltei surullinen kaiku, ikään kuin järkähtämättömän velvollisuuden painosta."Ja miksi niin?" – enempää ei voinut kauppias sanoa. Tällä kerralla hänellä ei ollut edessään liikeasioita, joita saattoi tarkoilla laskelmilla muuttaa ja suunnata, vaan elävä ihminen, lihaa ja verta mutta sielultaan rautaa kovempi. "Sen tähden, että te olette suuri herra ja minä maalaisihmisen, sen tiedätte. Meillä ei ole mitään tekemistä toistemme kanssa. Jättäkää minut kokonaan mielestänne. Ehkei teidän koskaan tarvitse enää nähdä minua silmienne edessä. Kukat ovat minun lahjani kaikesta hyvyydestänne." Hän kiireesti kääntyi, riensi ovelle, odottamatta maksua kukistaan. Mutta kun kauppias jäi istumaan, hänkin vakavana ja surullisena, kääntyi hän vielä ovella ja sanoi ikään kuin anteeksi pyytäen: "Älkää vihatko minua. Minä en voi muuta." VIIIKaikki tämä ei ollut muuttanut kauppiaan mieltä mitenkään. Nyt vasta hän oli saanut täydellisen varmuuden omasta päätöksestään. Nyt hän tiesi, ettei hänellä ollut muuta suuntaa elämässään kuin toteuttaa päätöksensä. Taas hän kokosi yhteen kaikki voimansa, sillä hän tiesi, että nyt niitä tarvittaisiin. Vanha halu taistella ja ponnistaa, kieltää itseään ja katsoa suoraan päämäärään heräsi taas hänessä. Hän huomasi ajatellessaan taaksepäin, että tyttö – omituisella vaistolla – oli aina salannut asuinpaikkansa häneltä. Kenties tämä oli koko ajan aavistanut jotakin tällaista, muuten päätös ei olisi ollut niin selvä ja varma. Nyt kauppiaallemme alkoi suuri työ. Vähitellen hän alkoi selvittää päältään ne langat, jotka hän liike-elämällään oli koonnut ympärilleen. Hän katsoi, että jokaisella paikalla oli mies, joka kykeni jatkamaan työtä, sillä hän ei tahtonut, että mitään jäisi hunningolle, kun hän itse olisi poissa. Hän näet jo piti itseään aivan kuin poissaolevana. Ryöstönhalu ja saaliinahneus eivät murhapolton lailla saisi syttyä hänen tilallaan, jos hänen täytyisi äkkiä väistyä näyttämöltä. Tuli syksyinen purjehduskausi. Hän, joka ennen oli vieroksunut kaikkia hienoston huveja, oli nyt innokkaimpia purjehdusseuran jäseniä. Rohkeasti hänen purtensa viiletti aina ohi muiden veneiden. Moni jopa varoitteli hänen uhkarohkeuttaan ja ihmetteli, mikä intohimo oli saanut valtaansa tuon ennen niin maltillisen miehen. Eräänä päivänä näkyi kaupungin sanomalehdissä hälyttävä uutinen: kauppias – – oli kadonnut paikkakunnalta. Oli syytä luulla, että hän oli hukkunut purjehdusmatkallaan. Hän oli lähtenyt pienen laivapojan seurassa ulapalle ja jäänyt sille tielle. Luultavasti hän oli varomattomuuttaan kaatunut myrskyisillä laineilla. Kun vielä odotettiin viikkokausia, asiasta saatiin täysi varmuus. Merestä oli löydetty tavaroita, jotka olivat olleet mukana purressa, eikä sitä ole missään nähty sen koommin. Laivapoikaa, joka oli hänen seuranaan, ei kukaan tuntenut. He olivat molemmat jääneet aaltojen uhriksi. Ei ollut pienintäkään merkkiä, joka olisi osoittanut, että kyseessä olisi ollut itsemurha, liike oli hyvässä kunnossa eikä kauppias ollut osoittanut mitään elämänväsymystä. Asia oli päivänselvä: surullinen tapaturma. Mutta samaan aikaan tai vähän myöhemmin eräässä ulkomaan satamassa myytiin polkuhintaan sama pursi, jonka oli luultu uponneen mereen, ja pieni poika otti pestin merimiehenä laivaan, joka purjehti kaukaisiin maihin. Mutta kauppiaan liike jäi niiden käsiin, jotka olivat päällikön eläessä sitä niin uskollisesti hoitaneet. He pitivät häntä aina kiitollisessa muistissaan. IXPienessä talossa saman kaupungin lähiseudulla oli otettu uusi renkimies. Hän ei tosin ollut tottunut tekemään maantyötä, kun oli aina asunut kaupungissa, mutta oli raitis, nöyrä ja vaatimuksissaan aivan kohtuullinen. Oli puute työväestä, kun kaikki pyrkivät kaupunkiin. Pian huomattiin, että hänestä kasvoi hyvä työmies, vieläpä hän oli hieman parempi tavallisia työmiehiä, sillä järkevyydellään ja neuvokkuudellaan hän teki talolle monta ylimääräistä palvelusta. Kun työvuosi oli päättynyt, olisi isäntä mitä halukkaimmin pitänyt häntä luonaan vielä seuraavankin vuoden, tarjoten miltei kaksinkertaisen palkan, mutta hän pyysi saada lähteä. "Olen jo ottanut pestin toiseen taloon", hän sanoi. "Ja mihin sitten?" Hän mainitsi erään talon lähipitäjässä ja isäntä ihmetteli itsekseen, mikä veti häntä siihen taloon, joka oli paikkakunnan kurjimmin hoidettuja tiloja. Hänen palkkansakin tuli siellä olemaan pienempi kuin mitä täällä oli tarjona. Mutta hän pysyi päätöksessään. Tämä renki oli sama mies, joka ennen oli ollut kaupungissa suurena liikemiehenä, mutta sitten oli jättänyt hyvästit kaikelle entiselle elämälleen, ja tehtyään purrellaan pienen huvimatkan ulkomaille oli palannut takaisin aivan toisena miehenä. Hän oli antanut tukkansa kasvaa, muuttanut partansa toisenlaiseksi, olipa uutteralla harjoituksella tehnyt käyntinsäkin toisenlaiseksi, ja viimein hän oli antanut äänensäkin muuttua käheämmäksi, niin että se oli saanut toisenlaisen kaiun. Harva olisi tuntenut häntä entiseksi liikemieheksi. Hän oli saanut selville, missä asui se tyttö, jolla ennen oli tapana tuoda hänelle kukkia. Tämä oli nyt äitinsä kuoltua emäntänä samassa talossa, johon hän otti pestin rengiksi. Oikeastaan hän oli ainoa talon pystyssä pitäjä, sillä hänen isänsä oli viime aikoina alkanut juoda ja antanut talon toimien mennä hunningolle. Häntä oli ensin petetty metsäkaupoissa, ja suuttumuksensa hän oli koettanut hukuttaa viinaan. Jollei tytärtä olisi ollut, hän olisi jo kaiken menettänyt, sillä ennen naimistaan hän oli ollut juoppona kaupungissa, ja sanotaan, että sellainen harvoin tervehtyy, jos joskus uudelleen lankeaa paheeseen. Näin kerrottiin pitäjällä, ja sanottiin vielä, että tuon talon tytär oli viime aikoina – luultavasti isänsä juopottelun takia – käynyt hieman kummalliseksi. Hän ei koskaan käynyt kotinsa ulkopuolella, paitsi hoitamassa tärkeimpiä asioita. Ei edes kirkollakaan häntä nähty. Kaikki talonaskareet hän toimitti, vastasi kävijöille, jos heillä oli asiaa, mutta teki tuon kaiken niin kuin eloton olio tai niin kuin puoleksi tajuton unissakävijä. Ei hän sanallakaan muistuttanut isäänsä eikä antanut tämän tietää, mitä ajatteli. Ehkä hän olisikin saanut isän nostetuksi juoppoudesta, jos olisi osoittanut suurempaa ystävällisyyttä, mutta hänellä ei näyttänyt olevan sitä antaa. Itse hän ei mitään kaivannut, ei mitään valittanut, oli vain kuin poissa tästä maailmasta. Jos hän tuolla tavalla kauan jatkaisi, hän olisi pian mielipuoli – arveltiin – ja talo saataisiin myydä huutokaupalla. Oli jo hämärä iltapäivä, kun tähän mainittuun taloon astui vieras. Se oli uusi renkimies. Tytär oli yksin kotona. Hän tuskin katsahtikaan tulijaan, käski vain istumaan. "Onko isäntä kotona?" "Ei." Lyhyt oli vastaus ja seurasi äänettömyys. Tuossa naisessa ei näkynyt olevan mitään uteliaisuutta. Vihdoin tulija virkkoi: "No, mitäpä siitä. Saanhan tuon toiste tavata. Olen nähkääs tähän taloon jäävä. Isäntä pestasi rengiksi." "Vai niin", tytön oli tultava tervehtimään. "Mikä nimenne?" "Pietari Pietarinpoika. Lienette tuon jo ennenkin kuullut isännältä. Vai ettekö ole talon tytär?" Tulija katseli levottomasti eteensä. Mutta hän ei saanut vastausta, sillä nainen oli jäänyt tuijottamaan häneen. Ikään kuin aaveen nähdessään hän katsoi katsomistaan miltei kivettyneenä. Vieras kumartui alaspäin istuallaan, ja alkoi lakkiaan käännellä hymähtäen: "Mitäpä minussa on tarkastelemista. Saanette naamani toistekin nähdä. Ei se niin kaunis ole." Nainen ei liikahtanut, kuunteli vain jokaista sanaa ikään kuin hänen kuulonsa olisi äärettömästi herkistynyt. Tulija katsahti pöytään päin, missä näkyi aterian jätteitä, ja virkahti rauhallisesti: "Tuota ehkä saisi vähän ruokaakin, kun kerran on taloon jääminen, eikä ole evästä mukana." Hän näytti aivan siltä kuin ihminen, jolla ei koskaan ole muita harrastuksia kuin syöminen, nukkuminen ja työnteko pellolla. Tytär vastasi heikolla äänellä: "Ottakaa vain, siinä on. Isää odotettiin, ehkä hän ei tulekaan kotiin illaksi." Ja melkein haamumaisesti hän meni ulos huoneesta, jättäen uuden tulokkaan pitämään itsestään huolta. Tämä oli vähän syövinään, mutta istui sitten vain ajatellen tilaansa. Oliko tyttö tuntenut hänet? Ainakaan tämä ei ollut uskonut mitä aavisti. Jotakin se oli huomannut yhtäläisyyttä, ja varmaan tytössä oli herännyt muistoja. Tämän jälkeisinä päivinä ei uusi renki nähnyt talon tytärtä. Vieraat ihmiset hoitivat kotiaskareita, ja isäntä ohjasi ulkotöitä. Taitavalla kädellä renki otti pitääkseen huolta kaikista talon töistä. Hän oppi pian herättämään isännässäkin toimintahalun, ja viikkokauteen tämä ei käynyt millään juopporetkillä, askarteli vain kotona. Uusi tulokas ei ilmentänyt pienintäkään ajatusta siitä, että tässä talossa olisi jotakin hullusti. Vähitellen alkoi isäntäkin ikään kuin itsestään tulla vanhalle tolalleen ja uutterasti raataa laiminlyötyjen viljelysten hyväksi. Uusi kumppaninsa osasi näyttää hänelle, kuinka erinomaisia tulolähteitä piili noissa raiskatuissa metsäpalstoissakin. Kaikki näytti taas toivorikkaalta. Mutta talon tytärtä näki renki harvoin. Ja silloinkin he näyttivät karttavan toistensa katseita. He eivät olleet tietävinään toisistaan, eivät osanneet puhua mitään toisilleen. Renki sai luvan rakentaa itselleen oman mökin talon tiluksille, ja häntä nähtiin vain harvoin talon tuvassa. Mutta eräänä sunnuntai-iltapäivänä, kun talon tytär yksin oli kotona tapansa mukaan, astui renki sisälle. Hän istui vähän aikaa ja puhui ystävällisesti ja vältti kuten ennenkin tuon naisen katsetta. Mutta yhtäkkiä hän kääntyi, katsoi toista silmiin, ja näin he jäivät katsomaan hievahtamatta toisiaan. Kuinka kauan se lienee kestänytkin, heistä aika oli tunneissa laskettava. Viimein mies hymyili ja sanoi lyhyesti: "Niin, se olen minä. Näet, ettet päässyt minusta erilleen. Mutta nyt en ole herra. ’Kauppias’ on kuollut. Minä olen sinun vertaisesi, – niin, nyt saan kysyä, hyväksytkö sinä minut rinnallesi, kun osat ovat vaihtuneet. Nyt olet itse talon tytär, ja minä halpa palkollinen. Ainakaan sinä et minua enää teitittele." Mutta nainen ei tiennyt, mitä sanoa. Sopersi vain ikään kuin anteeksi pyytäen: "Sinäkö? Te? Kuinka tänne tulitte? Miten tämä on tapahtunut?" "Hyvin yksinkertaisesti. Minä huomasin, että sinä olit oikeassa ja ettei tuollainen herrasmiehen elämä ollut oikeaa elämää. Mitä nyt vielä minulta vaadit?" "Mitäkö vaadin? Eihän minulla ole mitään vaadittavaa. Pikemmin itseni..." "Niin mitä?" "Pitäisi kysyä: mitä tahdotte, kun olette tullut tänne luokseni." "En mitään tahdo. Mutta jos sinä tahdot samaa kuin minä toivon, niin teen uudestaan saman kysymyksen kuin silloin." "Olen luvannut isälleni, etten mene kellekään vaan pysyn tässä talossa niin kauan kuin hän elää." "Milloin sen lupauksen teit?" "Silloin kun – – kun näin sanomalehdistä – – " "Että merellä oli tapahtunut onnettomuus. Niinkö?" "Niin." "Silloin se lupaus on helposti muutettu. Minä jään tänne taloon." "Olemaan?" "Niin olemaan. Eihän isäsikään enää tule toimeen omin neuvoin. Vai pidätkö minua liian halpana? Uskotko nyt, etten laskenut leikkiä?" "Mutta kuinka tämä on mahdollista?" Ja nainen katsoi ympärilleen tupaa, joka oli sisustettu maalaiseen tapaan ilman minkäänlaisia hienouksia. Hän vertasi tätä mielessään kauppiaan ylelliseen kotiin. "Ajattelet, ettei tässä ole kalliita mattoja lattialla, ja suuria tauluja seinillä. Mutta kaunista kyllä voimme tännekin luoda, jos tahdomme." Ja nainen häpesi itsekseen, ajatellessaan, ettei hän itse ollut tehnyt mitään elämän kaunistamiseksi ja onnellistuttamiseksi vaan ainoastaan elänyt vanhojen tapojen mukaisesti. Yhdessä hetkessä hän käsitti sen suuren uhrauksen, mikä hänen puolestaan oli tehty, ja hänestä tuntui kuin koko maailma olisi astunut tähän tupaan. Se oli nyt täysi eikä tyhjä. Vaan vielä hän epäili. "Ettekö ole kaivannut takaisin entisiin oloihinne? Onhan teillä vielä jäljellä – – ?" "Talletuksia? Omaisuutta? Minä muka leikkisin vain renkiä, eikä minun tarvitsisi tehdä käsilläni työtä elatustani vasten? Ei, olen jättänyt kaiken, ja jos tahdon laajentaa tätä elämää, täytyy itseni jatkaa omin voimin. Ja sen teenkin, jos ei tarvitse yksin yrittää." "Yksinkertaisuus", jatkoi hän, ikään kuin itsekseen, "ei ole samaa kuin yksinäisyys. Sinä olet tahtonut olla vaatimaton, mutta samalla olet jäänyt yksin. Nyt olet erilläsi ihmisistä. Et ota muilta, etkä anna muille mitään. Minä olen katsellut tätä sinun elämääsi nyt, enkä pidä sitä parempana kuin minun entistäni. Ei olisi tarvinnut kuihduttaa itseään, jos olisikin ylellisyyttä välttänyt." Hän istui ja keskusteli tyynesti ja vakavasti, niin kuin ihminen, joka ei elä yhtä päivää varten eikä ole aloittanut eilispäivänä elämistään. Hän ei enää ajatellut koko kysymystä suuruudenhulluudesta. Täällä pienessä tuvassa rakastamansa naisen keralla, joka halveksi kaikkea suuruutta, hän tunsi jättäneensä kaikki päätökset, kaikki ponnistukset, kaikki ylpeilyt, ja olevansa ainoastaan pieni ihminen suuren ihmiskunnan keskellä. "- e" Tietäjä — 1912 Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.
|