Eräs kreivi Tolstoin ihmeellinen kokemus

(Heti kreivi Tolstoin lähdettyä kotoaan lähetti hänen sisarentyttärensä seuraavan kertomuksen New Yorkiin Ivan Narodnylle, joka on laajalti tunnettu suuren venäläisen ystävänä.)

Eilen enoni, Leo Nikolajevitš lähti salaperäisellä tavalla kotoaan. Kukaan ei tiedä, minne hän lähti, mutta hänen lähimmät omaisensa uskovat, että hän varmaankin on mennyt käymään joko sisarensa luokse luostariin tai ystävänsä Tshertkovin luo Krimille. Vain neljä päivää ennen hänen lähtöään minulla oli tilaisuus puhua hänen kanssaan melkein tunnin ajan. Silloin hän keskusteli vapaasti aiheista, jotka ovat mitä likeisimmät joka ihmiselle. Olin tehnyt erityisen "pyhiinvaelluksen" Jasnaja Poljanaan kuullakseni enoni omasta suusta hänen lopulliset ajatuksensa kuolemattomuudesta ja Jumalasta.

Oli myöhäinen ilta, kun pääsin hänen huoneeseensa, missä tapasin hänet sohvalla makaamassa ja tuijottamassa lattiaan melkein tylsästi. Läheisellä pöydällä oleva kasa kirjeitä ja muita papereita osoitti, että hän oli äskettäin tehnyt työtä, mutta nyt hän näytti väsyneeltä, haluttomalta. Kun olin istuutunut ja selittänyt käyntini tarkoituksen, suostui enoni hyväntahtoisesti keskustelemaan, vaikka hänen ilmeensä todisti vastahakoisuutta.

"Mutta", hän lisäsi tarmonsa noustessa, "toivon, että tämä haastattelu on viimeinen, koska en halua tulla häirityksi viimeistellessäni muistelmiani, jotka sisältävät elämäntyöni. Tätä varten tarvitsen rauhaa ja yksinäisyyttä. Siksi onkin ystäväni Tshertkov etsinyt minulle miellyttävän paikan, jossa saan työskennellä aivan häiriintymättä."

Kysyessäni, vaivasiko häntä kävijöitten tunkeileminen, vastasi suuri ajattelija erityisellä painolla:

"Totta todella! Noita ihmisiä tulee, ja minä olen pakotettu tapaamaan heidät. Ikävä kyllä he eivät saata käsittää, että vanhan miehen aika on kallis. Minulla olisi vielä paljon sanottavaa. Minun täytyy sanoa se pian. Tunnen aavistuksena, että tuo suuri muutos lähenee — lähenee nopeasti. Tunnen – jopa tiedänkin – että elämäni aurinko on menemässä mailleen".

Tämä johti kysymykseen, mitä merkitsee usko aavistuksiin.

"Minä kyllä uskon niihin", oli suora ja vakava vastaus. "Minulla on tarpeeksi persoonallista kokemusta uskoni tukena. Olen vakuuttunut siitä, että muutamat ihmiset ovat kehittäneet uuden aistin, hienon kyvyn, jolla he voivat välittömästi havaita totuuden. Jos puhun omista kokemuksistani, ei minulla ole yleensä ollut paljon selkeitä aavistuksia. Ne ovat pikemmin tulleet kuin hämärät unet. Mutta aivan äskettäin ne ovat tulleet minulle tärkeämmiksi ja samalla myös selvemmiksi. Kokeellinen tiedemies voi jättää huomioonottamatta tällaiset salaisen tuntemiskyvyn tosiasiat. Mutta ainakin minä uskon lujasti ja suhtaudun järkiperäisesti niihin, koska tiedän, että sellaisia tositapahtumia on olemassa.

"Ainoastaan kaksi päivää sitten oli minulla juuri tällainen kokemus. Se oli niin merkillinen, ettei se voinut olla vakuuttamatta minua. Lepäsin tällä sohvalla niin kuin nyt, ja ajatukseni askartelivat kirjeessä, jonka illalla aioin kirjoittaa Vasili Ivanovichille. Äkkiä avautui huoneeni ovi. Ja kenen luulet minun nähneen? Siinä oli sisareni Aleksandra. Hän astui hiljaa huoneeseen, nyökkäsi tervehtien ja tuli minua kohti mitään puhumatta. Jäin makaamaan sohvalle, hämmästyksestä liikkumattomana. Hän tuli lähemmäksi. Hän otti minun käteni omiinsa ja suuteli sitä hellästi.

"Aleksandra käy harvoin luonani. Niinpä nytkin ajattelin: kumma, että hän tulee näin odottamatta. Silloin minun katsellessani hämmästyneenä häntä, hän hymyili, mutta yhä sanaakaan sanomatta. Tunsin, että hänen läsnäolonsa oli hieman kummallinen, salaperäinen. Tunteeni valtaamana hypähdin ylös sohvalta.

– Aleksandra, kyyhkyläiseni, golubchik! minä huudahdin. – Sinäkö se olet?

Mutta yhä hän pysyi äänettömänä ja liikkumattomana kuin kivinen patsas. Hänen ilmeensä oli sanomattoman surullinen, kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.

– Aleksandra, minä pyysin häntä, ojentaen käteni. – Sano minulle, Jumalan tähden, mitä tämä merkitsee?

"Mutta aina hän vain pysyi vaiti. Pään pudistus oli hänen ainoa vastauksensa. Minä olisin häntä syleillyt – mutta samassa hetkessä hän hävisi. Kaikki oli pimeätä.

"Sitten hetkisen kuluttua näkyi heikko valo. Äkkiä uudeksi hämmästyksekseni näin tavattoman suuren kirjeen, sisareni käsialalla kirjoitetun, leviävän salaperäisellä tavalla eteeni ilmassa. Se oli enemmän liikkuvan taulun kaltainen kuin mikään muu, johon voisin sitä verrata. Hetkeksi silmiäni sumensi. Mutta heti aloin lukea. Hän kirjoitti siinä haluavansa nähdä minut ja kysyi, voisinko käydä hänen luostarissaan. Ihmetellen luin kirjoituksen moneen kertaan, kunnes jokainen sana kiintyi muistiini. Viimein ojensin käteni siihen koskeakseni. Mutta juuri kun sormeni olivat koskemaisillaan siihen, kirje hävisi. Tapasin itseni seisomassa yksin keskellä tyhjää huonetta.

"Tuijotin ympärilleni uteliaana, mutta mitään tavatonta ei ollut nähtävissä tai kuultavissa – ainoastaan kellon yksitoikkoinen tikitys. Olin täysin tajuissani. Olin aivan hereillä, niin kuin olin ollut koko kokemukseni ajalla. Kun palasin vuoteelleni, kuulin pientä kolinaa. Sitten oli taas hiljaista. Tunnustin itselleni totuuden: olin nähnyt näyn.

"Tiedemies saattaisi kutsua minua näköharhan uhriksi. Kuitenkin tiedän, että mitä näin, oli todellinen luonnonilmiö. Olin ennenkin kokenut samanlaista. Siksi en nytkään, kun kaikki oli ohi, juurikaan ihmetellyt, vaikka ajatukseni pysyivät kiinnittyneinä sisareeni, joka näin oli ilmestynyt minulle hengessä. Hetken päästä menin levolle ja nukuin rauhallisesti. En puhunut näystäni kenellekään, koska siitä ei olisi seurannut mitään hyvää.

"Mutta voin sanoa enemmän:

"Ymmärrät helposti, että näky oli ollut tarkka aavistus tulevasta kirjeestä. Ja minäkö en uskoisi aavistuksiin tällaisen kokemuksen jälkeen? Minä – niin kuin jokainen muu vakava ajattelija – uskon, että henki on maailmankaikkeuden perusolemus ja että aine on vain toisarvoinen ilmiö, hengen ominaisuus.

"Vakaumustani kuolemattomuuden suhteen olisi minun yhtä vaikeata selittää kuin ylipäänsä sisäistä inspiraationa. Usko kuolemattomuuteen ei kuulu tieteellisen tiedon vaan intuitiivisen tunteen alaan. Sellainen vakaumus asuu tunteissa, se ei paljonkaan elä älyssä. Minulle on kuolemattomuus tunteen tosiasia. Mutta aivan samoin kuin en voisi saada villi-ihmistä uskomaan johonkin matemaattiseen järkitotuuteen, niin en nyt voisi sinulle antaa todisteita, jotka oikeuttaisivat uskoani kuolemattomuuteen. Jokaisen täytyy itsensä voittaa tämä vakaumus. Muutenkin tieto yksinään on riittämätön opas elämässä. Se, mitä me kutsumme kuolemaksi, on ainoastaan muutos ilmiömaailmassa. Se tekee tyhjäksi entisen elimistön ja pukee hengen uuteen muotoon. Älyllinen yksilö kuolee ruumiin keralla, mutta siveellinen, metafyysinen (yliaistillinen) yksilö jatkaa elämäänsä. Eipä itse fyysinen ruumiskaan kuole, vaan sen aine käy läpi kemiallisten prosessien, jotka toimittavat ikuisen kiertokulun toisesta yhdistelmästä toiseen. Tähän perustuu rodun kehitys.

"Sitä paitsi myös sielu, henkinen minä, kehittyy kuitenkin ja tämä tapahtuu metafyysisen prosessin kautta. Kristinusko antaa siitä kehityksestä erinomaisen vertauskuvan. Todellakaan emme tarvitse mitään muuta aluksi. Mutta lopullisen vakaumuksen saavutamme vasta oman yksilöllisen ajattelumme ja tuntemuksemme kautta.

"Ihmisen henkisen kehityksen huippukohta on neron sielu. Minusta tuntuu, että tuollaisen neron kuollessa hänen henkensä täytyy saada yli-inhimillisen muodon, josta ei edes mielikuvituksemme voi antaa pienintäkään aavistusta. Tuossa korkeammassa muodossaan hän saattaa kenties lentää maapallon ja muiden taivaankappaleitten välillä. Kerran – vaan ainoastaan kerran – näin tuollaisen yli-inhimillisen olennon näyssä, jättiläismäisen ja loistavan eetterisen Apollon.

"Olen varma siitä, että saatan kuoltuani liidellä ystävieni läheisyydessä, vaikka ruumiini on haudattu. Minä tulen jatkamaan elämääni, aivan niin kuin olin elävä jo ennen kuin synnyin kreivi Leo Nikolajevitš Tolstoiksi."

Tietäjä — huhti-kesäkuu 1911

Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.