V. H. V.

Zanoni ja St. Germain

Ne, jotka ovat lukeneet Bulwer Lyttonin ihmeellisen romaanin "Zanoni", ovat varmaan kummastellen kysyneet itseltään, mikä totuus mahtaa piillä tämän teoksen takana. Vuodesta 1852, jolloin kirja ilmestyi ja jolloin se heti käännettiin useammille kielille, se on ollut suurena arvoituksena maailmankirjallisuudessa. Siinä tuodaan näet ensimmäisen kerran elävästi ja havainnollisesti kertomuksen näyttämölle todellinen "yli-ihminen", henkilö, jolla on suuremmat tiedot, suuremmat voimat kuin muilla kuolevaisilla. Niin, vieläpä Zanoni ja hänen vertaisensa Mejnour, siten kuin heitä kuvataan, eivät olleet enää tavallisia "kuolevaisia", vaan he tunsivat "elämännesteen" ja kuolemattomuuden salaisuuden. He saattoivat viipyä maan päällä vanhenematta niin kauan kuin halusivat ja olivatkin jo eläneet täällä monta sataa vuotta.

Se, joka tarkkaavasti lukee tämän teoksen, huomaa joka sivulla, kuinka sen tekijä on perehtynyt kaikkeen mystiseen ja salatieteelliseen kirjallisuuteen, jota siihen aikaan oli tarjolla länsimaissa. Tekijä on todella tietänyt, mitä hän on kirjoittanut, ja ollut vakuuttunut niistä salaperäisistä asioista, joista kirjassa kerrotaan. Ja jotakin merkitsee, että ylhäinen lordi, oppinut historiantutkija, kuuluisa kirjailija Bulwer-Lytton on nimellään julkaissut tämän kirjan. Samanaikaiset kriitikot arvelivat, että teos on tietysti vain mielikuvituksen luoma ja sen ihmeet on "käsitettävä vertauskuvallisesti", mutta Bulwer-Lytton itse pitää tätä teosta parhaana proosateoksenaan. Ja nykyajan spiritistinen ja teosofinen liike on tuonut ilmi niin paljon tosiasioita, että nyt tätä teosta voidaan jo katsoa toisilla silmillä kuin ennen. Me voimme käsittää, että sen takana on varmoja tosiasioita ja että salaiset veljeskunnat ja niiden yli-inhimilliset kyvyt ja tiedot ovat todellisuutta eivätkä haaveilua.

Samalla on kuitenkin huomattava, että tekijän on täytynyt puhua peitetysti, jotta kirja vähänkin kelpaisi suuren yleisön luettavaksi. Hänen on täytynyt antaa abstraktisille eli aatteellisille asioille aistittava muoto. Niinpä se "elämänneste", josta kirjassa samoin kuin monessa keskiaikaisessa teoksessa puhutaan, ei ole sellainen fyysinen neste, joka voisi antaa kuolemattomuuden kenelle tahansa, vaan perinpohjainen sielullinen puhdistus on se voima, joka viimein korottaa pyrkijän yli aineen rajojen, ja vihkimys on vain se lopullinen sinetti, joka päättää sisäisen työn. Toinen seikka, joka tässä teoksessa vaikuttaa sangen hämmentävästi, on se, ettei tekijä ole voinut käyttää sitä avainta, joka kerrassaan selvittäisi Zanonin salaisuuden – nimittäin jälleensyntymisen tosiasiaa. Kerrotaan, kuinka Zanoni on elänyt maan päällä aina yhtä nuorena ja kauniina siitä asti, kun hän kävi muinaisessa Kaldeassa läpi vihkimyksen. Tavallinen lukija saa silloin sen käsityksen, että hänellä on ollut kaiken aikaa sama ruumis. Tätä on kuitenkin hyvin vaikea ajatella mahdolliseksi. Mestareista kerrotaan, että he kyllä voivat säilyttää saman ruumiin muutamia vuosisatoja ja myös saman ulkomuodon kuin heillä oli vihkimyksessä, mutta sen jälkeen he jättävät ruumiinsa ja syntyvät taas uudestaan. Heidän kuolemattomuutensa ei ole ruumiillista laatua, vaan se on siinä, että he voivat säilyttää tietoisuutensa eheänä yli kuoleman kynnyksen ja voivat taas ruumistua milloin tahtovat. He eivät ole enää kohtalon orjia vaan vapaita työntekijöitä suuressa kehitysjärjestelmässä. Siten Zanoni voi tuntea olevansa sama ihminen kuin se, joka tutki Kaldeassa salaisia tieteitä, sitten katseli Mejnourin kanssa muinaisessa Kreikassa mysteerionäytelmiä ja oli Italiassa mukana kansanvaelluksen telmeessä, kunnes hän nyt viimein eli Ranskan vallankumouksen aikana – mutta todellisuudessa hän välillä kuitenkin vaihtoi ruumiista.

Se, että Bulwer todella itse tunsi jälleensyntymisen, vaikkei hän voinut siitä puhua, käy ilmi seuraavasta lausunnosta, joka löytyy hänen kirjeissään: "Ikuisuus saattaa olla loppumaton sarja niitä muutoksia, joita ihmiset kutsuvat kuolemaksi, yhden kodin jättämistä toisensa jälkeen ja siirtymistä yhä ihanammille näyttämöille ja ylevämmille korkeuksille. Aikakaudesta aikakauteen henki saattaa muuttaa telttansa, sen kohtalo ei ole viipyä pakanoiden ikävystyttävässä Elysiumissa (eli kristittyjen taivaassa), vaan se vie aina mukanaan kaksi ominaisuuttaan: toimeliaisuuden ja himon". – Mutta tätä jälleensyntymistä ei Zanonissa selvin sanoin mainita, vaikka puhutaan siitä, kuinka monet hämärät muistot Violan mielessä heräsivät, kun hän tapasi Zanonin ensimmäisen kerran. Näkymättömistä maailmoista, henkiolennoista, ajatuksen lähettämisestä ja muista salaisista sielun kyvyistä puhutaan sitä vastoin kirjassa suoraan ja selvästi.

Zanonia ei ole kirjoitettu vain ajanvietteeksi, vaan sen tarkoituksena on ollut saattaa ainakin joitakuita ajattelemaan ihmisen korkeampia mahdollisuuksia. Runoilijamme Topelius, joka heti kirjan ilmestyttyä ruotsiksi v. 1853 kirjoitti siitä kiittävän arvostelun Helsingfors Tidningariin, jota hän toimitti, lausuu siitä mm.: "Se pyrkimys korkeampaan, yliaistilliseen tietoon, joka oli ominaista rosenkreutsiläisten veljeskunnalle, on juurtunut syvälle ihmisluontoon. Kun tunnustamme, että taivas ja maa kätkevät salaisuuksia, joita meidän aistimemme ovat liian tylsät havaitsemaan, kuinka lähellä onkaan silloin halu suorastaan kohottaa tavalla tai toisella lievettä siitä hunnusta, joka peittää luonnon ja hengen korkeammat kyvyt."

Mutta "todellisuus on vielä ihmeellisempi kuin mielikuvitus", sanotaan syystäkin. Jos Zanoni on ihmeellinen, niin se tosi-henkilö, joka on hänen kuvansa takana, oli vielä ihmeellisempi. Useasta seikasta päättäen Zanoni esittää erästä vihittyä, joka 1700-luvun loppupuoliskolla liikkui Euroopassa, herättäen kaikkialla suurta kummastusta. Hänet mainitaan kaikissa tietosanakirjoissa kreivi de St. Germainin nimellä. Seuraavat piirteet ovat hänellä ja Zanonilla yhteisinä.

Molemmat olivat aina yhtä nuoria ja kauniita, vaikka heillä huhuttiin olevan satojen vuosien ikä. He olivat täydellisiä seuraihmisiä, jotka käytöksellään ja puheellaan viehättivät kuninkaita ja prinssejä niin kuin kaikkia muitakin. Kummallakin oli loppumaton määrä tietoja kaikilta ajoilta ja aloilta. Kummankin syntyperä oli hämäryyteen verhottu. Kumpikin käytti salaisia voimia, seurusteli henkien kanssa ja väitti tuntevansa "elämännesteen". Kummastakin kerrotaan, että he jakoivat verrattoman kalliita jalokiviä ystävilleen, kumpikin osasi täydellisesti kaikkia maailman sivistyskieliä. Molemmat kuuluivat salaiseen veljeskuntaan, ja kummallakin oli käytettävänään suunnattomia rikkauksia. Lopuksi kumpikin on yhteydessä Ranskan vallankumouksen kanssa, koettaen estää sen hirmutöitä.

Nämä ovat yhtäläisyydet, jotka osoittavat, mistä aihe Zanoniin on saatu. Mutta mikäli näiden välillä on eroavaisuuksia, todellisuus jättää ne mielikuvituksen varjoon. Kreivi de St. Germain oli vielä suurempi kuin miksi Zanonia kuvataan. Bulwer-Lytton on antanut Zanonin langeta inhimillisen lemmen tähden pelon ja muiden persoonallisten tunteitten valtaan ja siten menettää selvänäköisyytensä lahjan, kunnes hän viimein uhrautuu kuolemaan rakkaimpansa puolesta. Mutta niin ylevä ja puhdas kuin onkin Zanonin ja Violan välinen rakkaus, se ei kuitenkaan ole vaihtelevien muotojen maailman yläpuolella. Zanoni ei osoittaudu vielä täydelliseksi mestariksi, jonka rakkaus on vapaa ajan ja paikan rajoituksista. Kreivi de St. Germainista ei tunneta mitään tällaista lemmensuhdetta.

Toisessakin suhteessa todellinen henkilö nousee kuvan yli. Zanoni esitetään vaeltajana, joka – niin kuin Topelius sanoo – "etsii kaikkialla ihmeellistä ja kaunista ja näkee, kuinka muuttuvissa muodoissa asuu ikuisesti yhtä nuori jumalallinen henki, ja sitä hän tahtoo tutkia". Mutta kreivi de St. Germain oli nähtävästi jo vuosisatoja sitten jättänyt taaksensa nämä tutkimukset, ja hänellä oli varma, itsetietoinen tehtävänsä. Mme Blavatsky sanoo, että hän oli Salaisen Veljeskunnan lähettiläs, joka oli tullut Eurooppaan herättämään eloon salatieteen harrastuksen ja samalla vaikuttamaan valtiollisesti kansojen rauhalliseen kehitykseen. Ja todella kreivi St. G:n nimi tavataan Euroopan kaikkien hovien yhteydessä. Tämä salaperäinen olento kulki kaikkialla koettaen saada kansojen johtajia käsittämään korkeampia velvollisuuksiaan.

Eräs Teosofisen Seuran jäsen, Isabel Cooper-Oakley, joka on jo parikymmentä vuotta tutkinut vanhojen sivistyskaupunkien arkistoissa salatieteellisten harrastusten kehitystä menneinä vuosisatoina, on myös kiinnittänyt huomionsa kreivi St. Germainiin, jonka nimi esiintyy alinomaa salaisten veljeskuntien historiassa. Hän on erityisellä luvalla saanut tarkastella ministeristöjen salaisia asiakirjakokoelmia ja löytänyt niistä samanaikaisia kirjeitä ja virallisia raportteja, joissa puhutaan St. G:stä. Niistä näkyy, että hän oli todellinen rauhanrakentaja Euroopan valtioiden välillä, vaikka ministerien itsekkyys teki usein hänen apunsa tyhjäksi. Kaikkialla hänen ympärillään oli ihastuksen mutta samalla mustan epäluulon pilvi. Vaikkei hän tehnyt kellekään pahaa eikä keltään vaatinut mitään vaan tarjosi kaikkialla varojaan, apuaan, ystävällisyyttään, ja vaikkei kukaan voinut löytää mitään tahraa hänen elämästään tai luonteestaan, niin jo tieto, että hänellä oli salaisia voimia, teki hänet vihatuksi ja halveksituksi tavallisten ihmisten joukossa. Nykyisissä tietosanakirjoissa häntä kutsutaan "seikkailijaksi". Se osoittaa, kuinka vaikeata nykyajan ihmisille on käsittää sellaista olentoa, jolla ei ole minkäänlaista itsekästä halua, ei edes maineen ja vallan tavoittelua, vaan joka yksinomaan tahtoo salaisesti vaikuttaa kaikkien yhteisen onnen puolesta. Sellaista olentoa pidetään vaistomaisesti ihmisten silmissä epäluotettavana.

Cooper-Oakley on huomannut sen merkillisen seikan, että samanaikaisten ja myöhempien kirjailijoiden kesken on ollut ikään kuin "vaitiolon salaliitto" kaikessa, mikä koskee tätä ihmeellistä miestä, jotta hänen nimensä poistettaisiin historian lehdiltä. Vieläpä historiallisten teosten myöhemmistä painoksista on kaikessa hiljaisuudessa jätetty pois, mitä St. G:stä on sanottu. Näin on tehty esim. valtionarkistonhoitajan tri Karl Weberin teoksessa Aus vier Jahrhunderten Mittheilungen, joka ensimmäisessä painoksessa (vaan ei myöhemmin) sisälsi pitkän kertomuksen kreivi St. G:stä. Monissa hänen elämänkertomuksissaan ei edes mainitakaan hänen valtiollista toimintaansa.

Ensimmäinen viittaus St. G:iin tavataan Mme d'Adhemarin muistelmissa Ranskan hovista. Siinä sanotaan (I osa siv. 8): "Eräs mies, jolle usein suotiin kunnia olla läsnä aterioilla kuninkaan sisähuoneissa, oli kuuluisa ja salaperäinen kreivi de St. Germain. Vuodesta 1749 kuningas käytti häntä diplomaattisiin lähetystehtäviin, ja hän suoritti ne kunniakkaasti."

Nämä tehtävät saattoivat St. G:n tekemisiin kaikkien Euroopan huomatuimpien valtiomiesten kanssa. Meillä on siitä todistus aikakauden suurimman epäilijän Voltairen kirjeessä Preussin kuningas Fredrik II:lle 15. päivältä huhtikuussa 1759: "Teidän ministerinne voivat varmaan tietää enemmän Bredassa kuin minä; de Choiseul, de Kaunitz ja Pitt eivät kerro minulle salaisuuttaan. Sanotaan, että sen tuntee ainoastaan herra de St. Germain, joka aterioi aikaisemmin Trentassa neuvoston isien kanssa ja jolla varmaan on kunnia saada nähdä teidän majesteettinne 50 vuoden aikana. Hän on mies, joka ei koskaan kuole ja joka tietää kaiken."

Ne kolme miestä, jotka Voltaire mainitsee St. G:n läheisiksi tuttaviksi, olivat Englannin, Itävallan ja Ranskan politiikan silloiset johtajat. Ranska oli tähän aikaan liitossa Itävallan kanssa ja sodassa Preussin Fredrikiä vastaan. Tämä onneton sota tuotti Ranskalle sekä tappiota että häpeää. Sodasta puuttui kaikki jalommat vaikuttimet, ja se oli itsekkäiden hovilaisten alkuun panema, ja kansojen onnelle olisi rauha ollut välttämätön. Kreivi St. Germainin vaikutuksesta kuningas Ludvig XV alkoi toivoa rauhaa, ja hän lähetti kreivin salaisena lähettiläänä Haagiin koettamaan, olisiko mahdollista saada aikaan sovinto taistelevien valtojen kesken. Tällainen toimi oli hyvin epäkiitollinen, sillä lähettiläs sai kantaa kaiken vastuun epäonnistumisesta, ja jos hän onnistui, hänelle itselleen ei koitunut siitä mitään kunniaa, koska hän oli toiminut ilman virallista valtakirjaa.

Tämä St. Germainin matka Haagiin jäi vaille tuloksia, sillä Haagissa oleva Ranskan virallinen edustaja d'Affry kävi kateelliseksi ja ilmoitti asiasta Ranskan ulkoministerille de Choiseulille, joka oli sodan innokkaimpia kannattajia. St. Germainin palattua Ranskaan käski ministeri ottaa hänet kiinni ja lähettää kädet ja jalat sidottuna Bastiljiin. Seuraavana päivänä hän katsoi valtioneuvostossa pahasti kuninkaaseen ja marsalkka Belle-Isleen, joka oli toiminut kuninkaan kanssa tässä asiassa, kertoi antaneensa käskyn St. Germainin vangitsemiseen ja virkkoi: "Jos minä en ottanut aikaa kuullakseni kuninkaan käskyjä, niin tapahtui se sen tähden, että minä olin vakuuttunut siitä, ettei kukaan täällä uskaltaisi ruveta hieromaan rauhaa ilman Teidän Majesteettinne ulkomaanministerin tietoa." Paroni de Gleichen, joka on kertonut tästä tapauksesta, mainitsee, että kuningas loi silmänsä alas syyllisyytensä tunnossa eikä marsalkka Belle-Isle uskaltanut sanoa sanaakaan. Ministeri lähetti suuren joukon kätyreitä ottamaan kreiviä kiinni, mutta tämä pakeni Englantiin.

Tämä tapaus on hyvin kuvaava St. Germainin toiminnalle. Hän oli lähettiläs, joka tarjosi Euroopan kansoille mahdollisuuden rauhaan, mutta valtiomiesten itsekkyys teki usein hänen toimensa turhiksi. Ranskan heikko kuningas "loi silmänsä alas" ja oli valmis antamaan oman lähettiläänsä joutua Bastiljiin tuon rikoksen vuoksi, että tämä kuninkaan käskystä oli lähtenyt hieromaan rauhaa.

Cooper-Oakley on historiallisilla asiakirjoilla näyttänyt toteen tämän yhden tapauksen St. Germainin valtiollisesta toiminnasta Haagissa v. 1760. Niinpä hän on kopioinut erityisellä luvalla Englannin valtionarkistosta Englannin silloisen ministerin Kunderbachin kirjeitä Haagista lord Holdernessille. Näistä kirjeistä näkyy, ettei St. Germain suinkaan tehnyt seikkailijan vaikutusta, vaan miehen, joka tunsi perinpohjin koko Euroopan politiikan, kaikkien silloisten valtiomiesten voimat ja heikkoudet ja ymmärsi selvemmin kuin kukaan muu, mikä olisi ollut kansojen onnelle parasta. Ministeri lopettaa kertomuksen keskusteluistaan St. Germainin kanssa: "Kun kuulee hänen puhuvan näin vapaasti, häntä täytyy pitää joko maailman suurimpana hulluna tai miehenä, joka on ehdottomasti varma kannastaan. Minä voisin kertoa Teidän ylhäisyydellenne paljon enemmän tästä erinomaisesta miehestä ja hänen tiedoistaan luonnosta, jollen pelkäisi väsyttäväni Teitä."

Se, mikä oli St. Germainin kohtalo Englannissa, ilmenee taas Lord Holdernessin kirjeestä Englannin Preussissa olevalle lähettiläälle Mr. Mitchellille 17. päivältä toukokuussa 1760. Lord Holdernesse mainitsee siinä Haagin rauhanneuvotteluista, kuinka de Choiseul teki ne tyhjäksi, ja kreivi St. Germain oli pakotettu etsimään turvaa Englannissa ministerin kostonhalulta. Hän jatkaa: "Hän saapui tänne muutamia päiviä sitten. Mutta koska hänellä ei ollut virallista valtuutusta edes niiltä Ranskan ministereiltä, joiden nimessä hän puhui ja koska hänen oleskelunsa täällä ei voisi olla miksikään hyödyksi vaan voisi johtaa ikäviin seurauksiin, niin pidettiin parhaimpana vangita hänet hänen saapuessaan tänne. Tutkimus ei antanut mitään aihetta. Hänen käytöksensä ja puheensa on taidokasta, vaikka siinä on kummallinen sekoitus, jota on vaikea määritellä. Yleensä pidettiin järkevimpänä, ettei hänen sallittaisi jäädä Englantiin, ja siten hän lähti viime lauantai-iltana aikoen etsiä turvaa jossakin Preussin Majesteetin alueella... Kuningas arveli oikeaksi, että tästä ilmoitettaisiin teille. Kuningas haluaa, että antaisitte tiedon tämän kirjeen sisällyksestä Preussin Majesteetille. – Holdernesse."

Siitä lähtien St. Germainin nimi tavataan harvemmin julkisen politiikan lehdillä. Vuonna 1776, kun hän asui Leipzigissä Weldonin nimellä eikä kieltänyt olevansa synnyltään Ragotzyn prinssi, saapui Saksin ylimmäinen kamariherra kreivi Marcolini Dresdenistä ja teki St. Germainille suuria lupauksia, jos tämä suostuisi auttamaan Saksin valtiota, mutta "ihmemies kieltäytyi". Hän oli nähtävästi huomannut, kuinka vaikeata oli politiikan kautta saada mitään todellista hyvää aikaan. Kuitenkin hänellä oli samaan aikaan pitkä keskustelu Venäjän lähettilään von Alvenslebenin kanssa. Vapaaherra O'Byrn, joka on julkaissut Marcolinin elämäkerran, ihmettelee, miksi tämä valtiomies, joka vihasi kaikkea keinottelua, etsi valtiollista apua kreivi St. Germainilta. Mutta tämäpä ei ollutkaan mikään "seikkailija" niiden silmissä, jotka hänet todella tunsivat.

Kauan aikaa sen jälkeen kun kreivi St. Germain oli vetäytynyt politiikasta syrjään, hän vaikutti eri osissa Eurooppaa salatieteellisten tutkimusten elvyttäjänä. Salaisten seurojen historioista on Cooper-Oakley löytänyt tuon tuostakin hänen nimensä. Tässä vain mainittakoon muutamia otteita italialaisen tutkijan de Vesmen historiallisesta teoksesta. Hän sanoo kreivillä olleen monta nimeä: Bellamye, von Montferrat, Zareski jne.

Hänen syntymäpaikkansa on aina pysynyt salaisuutena, kun hän puhui yhtä puhtaasti saksaa, englantia, ranskaa, italiaa ja espanjaa. Yhtä selittämätön ja tuntematon oli myös hänen suunnattomien ja tyhjentymättömien rikkauksiensa lähde... Hänen kuuluisuutensa alkaa vuodesta 1750, jolloin hän esiintyi Pariisin hovissa. Siellä hän herätti ensin huomiota vain suurilla lahjoillaan ja monipuolisilla tiedoillaan. Mutta eräänä päivänä vanha kreivitär de Gergy, jonka puoliso oli puoli vuosisataa sitten ollut lähettiläänä Venetsiassa, tapasi St. Germainin hovissa ja joutui aivan suunnilleen hämmästyksestä.

– Tahtoisitteko sanoa, kysyi hän kreiviltä, – oliko teidän isänne noin v. 1670 lähettiläänä Venetsiassa?

– Ei, arvoisa rouva, vastasi kreivi vakavana ja rauhallisena, – on hyvin kauan siitä kuin minulta kuoli isä. Minä olin itse viime vuosisadan lopulla Venetsiassa. Minulla oli silloin kunnia viihdyttää teitä, ja te olitte niin rakastettava, että piditte muutamia minun tekemiäni sävellyksiä viehättävinä, jolloin me lauloimme usein yhdessä niitä.

Ja sitten alkoi hän kertoa yksityiskohtia heidän yhteisestä seurustelustaan Venetsiassa.

– Mutta kuinka, huudahti rouva de Gerny, – se kreivi St. Germain, jonka minä Venetsiassa opin tuntemaan, oli jo silloin 45 vuoden ikäinen, jokseenkin samanikäinen kuin te nyt?

– Armollinen rouva, virkkoi kreivi naurahtaen, – minä olen hyvin vanha.

– Mutta silloinhan teidän pitäisi olla jo sata vuotta vanha.

– Se on hyvin luultavaa.

De kertoo Vesme toisenkin, itse kuninkaan Ludvig XV:n kanssa käydyn keskustelun. Tämä kysyi, ihmetellen kreivin tarkkoja historiallisia tietoja:

– Onko totta, että teidän ikänne ulottuu moneen vuosisataan?

– Sire, vastasi kreivi, – usein en tahtoisi kehottaa ihmisiä uskomaan vaan ainoastaan sallia heidän uskoa, että olen elänyt jo vanhempina aikoina.

– Ja mikä on totuus, herra kreivi? Useat henkilöt, jotka ovat teidät tunteneet jo isoisäni hallitessa, vakuuttavat, että te olette reilusti yli sadan vuoden ikäinen.

– Eihän se ole niin merkillinen ikä. Pohjois-Euroopassa olen tuntenut ihmisiä, jotka ovat olleet 160 vuoden vanhoja.

– Mutta kaikkein selittämättömintä on se nuorekkuus, josta te saatte iloita, herra kreivi.

Sitten Ludvig XV pyysi kreiviä kertomaan Frans I:stä ja hänen hovistaan. Kreivi totteli ja kertoi niin tarkasti kaikista seikoista, että kuningas toisen kerran hämmästyneenä huudahti:

– Totta tosiaan, näyttää siltä, että hän itse on ollut siellä läsnä.

De Vesme kertoo otteita v. 1750 painetusta aikakauskirjasta, jossa sanotaan mm.:

Siinä talossa, missä kreivi St. Germain asuu, tapahtuu kummallisia asioita, jotka herättävät ihmisissä sekä kauhua että uteliaisuutta. Voimakkaat henkilöt, jotka ovat käyneet hänen asunnossaan, ovat nähneet hänen tekevän sellaista, mikä nousee yli kaikkien ihmisvoimien. Niille, jotka ovat kyllin rohkeita pyytämään sellaisia kammottavia ilmiöitä, hän on mielellään valmis kutsumaan henkiä esiin.* Väliin kun kysytään tulevaisuutta, hän antaa maanalaisten äänien vastata, kun pannaan korva vasten lattiaa salaperäisessä huoneessa, johon saa astua ainoastaan näiden oraakkelivastausten kuulemista varten. Useat näistä ennustuksista ovat todella, niin väitetään, tarkalleen käyneet toteen, ja kreivi St. Germainin seurustelu tuon toisen maailman kanssa on sen vuoksi monelle tullut horjumattomaksi totuudeksi.


* Sata vuotta ennen spiritismiä! – VHV:n huom.


Tri Boehnke-Reich, joka on kirjoittanut tutkielman kreivi St. Germainista, näyttää toteen useiden samanaikaisten kirjailijoiden todistuksilla, että kreivi St. G. näytti kuningas Ludvig XV:lle taikapeiliä, josta tämä luki lastensa salaisuuden. Kun kuningas peilissä näki kruununperillisen, pää vartalosta erotettuna, niin hän väistyi kauhistuneena taaksepäin.

De Vesme myöntää tutkistelmassaan, että kreivi St. Germainilla on ollut "tavattomat tiedot, nerokkuus ja taipumaton tahdonvoima", mutta pitää hänen pitkäikäisyyttään "viattomana harhaluulona" (fix ide). Hän lopettaa yksinkertaisesti ilmoittamalla, että "kaksituhatta-vuotias" v. 1784 kuoli Schleswigissä. Mutta Brockhausenin sanakirjassa sanotaan hänen kuolleen v. 1795 Kasselissa. Nähdään, kuinka horjuvia ovat tiedot kuolinajasta. Yleensä edellistä vuosilukua on pidetty varmimpana. Mutta seuraavana vuonna (1785) pidettiin suuri vapaamuurarien kokous Pariisissa ja ranskalaisten osanottajien joukossa mainitaan kaikkein ensimmäisenä St. Germain, ennen St. Martinia, Mesmeriä ym. kuuluisuuksia. Hänen nimensä tavataan kaikissa luetteloissa tämän kokouksen osanottajista.

Se, että todella mielellään tahdottiin pitää tämä "ihmemies" kunnollisesti kuolleena, näkyy Berlinische Monatschriftin heinäkuun numerosta vuodelta 1785. Siinä toimittaja tri Biester kiivaasti hyökkää kreivin kimppuun aloittaen kirjoituksensa seuraavaan tapaan:

"Tämä seikkailija, joka kaksi vuotta sitten (siis 1783!) kuoli Saksan Holsteinissa – minä kyllä tiedän, että vaikka hän on kuollut, monet uskovat hänen vielä elävän ja pian tulevan esille elävänä. Mutta hän on kuollut kuin kivi ja mätänee varmaankin nyt niin kuin kuka hyvänsä tavallinen ihminen, joka ei osaa tehdä ihmeitä ja jota kukaan prinssi ei ole tervehtinyt."

Kuinka kiivas viha huokuukaan näistä sanoista! Eivätkä ne kuitenkaan estä kreivi St. Germainia vielä v. 1790 esiintymästä Wienissä, jolloin hän sanoi lähtevänsä Himalajan huipuille, niin kuin hänet silloin tavannut Franz Gräffer kertoo. Huomatkaamme, että tämä oli lähes sata vuotta ennen kuin Mme Blavatsky oli esiintynyt ja puhunut Himalajan salaisesta Mestarien Veljeskunnasta. Tosiasia on myös, että ne ranskalaiset matkustajat, jotka näkivät kreivi St. G:n vuonna 1782 Hessen-Kasselissa, huomasivat hänen olevan täysin samannäköisen kuin hän oli ollut 32 vuotta aikaisemmin Versaillesin hovissa. Voimmeko tietää, vaikka hän vielä tänä päivänä eläisi yhtä terveenä ja voimakkaana?

Tietäjä — joulukuu 1909

Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.


Etusivu

Sekalaiset