V. H. V.
Muuan näkijä – William Blake
Erinomainen aikakauskirja "The Annals of
Psychical Science", joka julkaistaan yhtaikaa sekä englannin- että
ranskankielellä ja jonka komiteaan kuuluu kymmenen Euroopan etevintä
tiedemiestä: Richet, Crookes, Flammarion, Lombroso ym., sisältää tämän
vuoden ensimmäisessä numerossa hyvin mielenkiintoisen, runsaasti kuvitetun
artikkelin: "Eräs taiteen mestari, Blake Näkijä", kirj. Francois Benoit,
taiteen professori Lillen yliopistosta. Jos tila sallisi, tämä kirjoitus
ansaitsisi tulla julkaistuksi kokonaisuudessaan Tietäjän palstoilla, mutta
lainattakoon siitä edes muutamia kuvauksia tuosta merkilliseltä miehestä.
Näkyväinen maailmamme on kuin pieni saari
avaruuden valtameressä. Maallisen elämämme aikana me olemme sidotut tähän
saareen, emmekä pääse yhteyteen noiden lukemattomien muiden maailmojen,
järkiolentojen asuttamien taivaankappaleiden kanssa. Mutta avaruus ei ole
ääretön ainoastaan leveydeltään ja pituudeltaan vaan myös syvyydeltään
mittaamaton. Ympärillämme, sisässämme – kieli ei kykene selittämään miten –
on olemassa toisia maailmoja, joiden kanssa me olemme alituisessa yhteydessä
– tietämättämme. Vain harvoille on suotu valvetilassaan tutustua näihin
luonnon sisempiin saleihin, ja vielä harvempien on suotu julistaa
näkemyksiään julki. Mutta näiden "näkijöiden" joukossa on kuitenkin ollut
ihmiskunnan suurimmat nerot ja mahtavimmat sielut, uskontojen perustajat ja
heidän lähimmät seuraajansa, suuret filosofit ja mystikot: Sokrates,
Fransiscus Assisilainen, Böhme, Jeanne d'Arc, Swedenborg jne. He olivat
kaikki sellaisia "kiviä, jotka rakentajat tahtoivat hylätä" mutta jotka
tulivat kulmakiviksi totuudenetsijöiden temppeliin.
Eräs tällainen näkijä eli tietäjä, jolle meidän
historiankirjamme ovat suoneet aivan liian vähän huomiota, oli
englantilainen William Blake (1757-1827).
Kuitenkin hän oli aikansa huomattavimpia
persoonallisuuksia. Hän oli kuten professori Benoit sanoo, yhtä aikaa
"taiteen mestari, suuri runoilija, omaperäinen säveltäjä, syvä mystikko ja
tyypillinen näkijä". Hänen runonsa ja piirroksensa ovat meille katoamattomia
muistomerkkejä hänen nerostaan, mutta hänen sävellyksensä ovat jääneet
muistiinmerkitsemättä ja hänen mystiikkansa ja näkyjensä kertomukset eivät
ole hänen mainettaan lisänneet vaan asettaneet hänet maailman silmissä niin
kiusalliseen valoon: senhän on täytynyt pitää häntä hourijana, häntä, joka
kaikissa sielun kyvyissä oli aikalaisiaan etevämpi.
Blake oli ammatiltaan metalligrafiikan
kaivertaja ja käytti lähes kaiken aikansa lukemiseen, piirtämiseen,
runoilemiseen ja näkyjensä kirjoittamiseen. Hänen tuotantonsa oli tavattoman
laaja ja monipuolinen: hän kirjoitti useita teoksia, joiden sisällys oli
hänen omaa syvällistä runouttaan ja mystiikkaansa. Hän kaiversi omin käsin
teräksellä tekstin kuparilevyyn ja liitti siihen valaisevia kuvia ja
kaikenlaisia koristeita keskiaikaiseen tyyliin. Sitten hän itse painatti
teokset, väritti ne ja sitoi kansiin. Näin syntyi mitä ihmeellisimpiä
taideteoksia, kokonaan hänen itsensä tekemiä.
Hänen luonteensa oli merkillisen monipuolinen
ja "ristiriitainen". Toisaalta hänellä oli "täydellinen hermoston tasapaino,
esimerkillinen kärsivällisyys ja uutteruus, kohtuulliset mieliteot ja
säännölliset, miltei flegmaattiset elämäntavat. Hänellä oli vieno ääni ja
hillityt liikkeet kertoessaan ihmeellisimpiäkin unelmiaan. Hän oli erityisen
rakastettava ja siivo, avomielinen ja vilpitön. Hän teki toisinaan
kävelyretkiä pitkin maita ja mantereita aamunkoitosta puoliyöhön asti.
Hänellä oli profeetallisia haltiatiloja, ja hän oli arkaluontoisen ylpeä ja
hengessään kiivas ja raju. Mutta hänen luonteensa pohjavire oli suuri
herkkätuntoisuus, hellyys ja lämminsydämisyys."
"Hänen oli harkitseva äly, voimakas ja tarkka
ymmärrys sekä selkeä ja varma arvostelukyky. Hän luki paljon ja
tarkkaavasti, mieluimmin evankeliumeja, Swedenborgin, Paracelsuksen, Böhmen,
Bunyanin, Pyhän Teresan, vanhojen gnostikkojen ja alkemistien, maagikkojen
ja astrologien kirjoja."
"Hänen elämänsä oli antautumista mitä
korkeimpiin ja ihmeellisimpiin mietiskelyihin ja jo varhaisesta asti oli
hänellä hyvin selväpiirteinen metafyysinen maailmankatsomus. Ennen kaikkea
hän oli mystikko. Tämä ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta tarkkaavainen
huomioiden tekijä, suuri totuuden rakastaja, varma loogikko ja samalla
humoristi... Hänellä oli luja vakaumus siitä, että hänelle oli annettu suuri
tehtävä: "ikuisen evankeliumin julistaminen Englannin ihanassa vihreässä
maassa". Ja hänen sisällään olevat aatteet pyrkivät esille
vastustamattomalla voimalla."
"Hän oli harvinaisen lahjakas kolmessa
taiteenlajissa, jotka hän arveli ihmisen ainoiksi keinoiksi ollakseen
yhteydessä paratiisin kanssa: runous, musiikki ja maalaustaide... Hänen
runoutensa samalla viehättää, lumoaa ja kiihdyttää meitä. Hänen taiteessaan
ei ole ainoatakaan teosta, joka ei ansaitsisi huomiota, hän on luonut
ihmeellisiä teoksia." Kuvataiteilijana Blake on etevimmillään ja professori
Benoit ylistää suuresti hänen maalauksiaan ja piirroksiaan.
Blake näkijänä
"Kautta elämänsä oli Blake alinomaisessa
yhteydessä yliluonnollisen maailman kanssa. Hän eli siinä ja kuuli ruumiissa
elävien olentojen henkiä ja myös "aineettomia" henkiä ja vieläpä itse
puhdasta Henkeä, menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden Ikuista
Henkeä... Silloin tällöin hän oli yhteydessä erilaisten vainajien kanssa ja
monesti kuuluisienkin henkilöiden kanssa"... Hänen veljensä Robert, jonka
varhainen kuolema koski häneen syvästi, kävi alinomaa hänen luonaan
keskustelemassa ja neuvoja jakamassa. Hän saattoi nähdä kedolla selvästi
luonnon monenlaisia olentoja: keijukaisia, menninkäisiä, tonttuja ja myös
(astraalimaailman) epämuotoisia hirviöitä. Hän näki ne yksityiskohtaisen
tarkasti ja saattoi jäljentää niiden kuvat ja kuulla niiden ääniä.
Jo kymmenen vuoden vanhana hän näki kaksi
kertaa enkelin, kerran metsässä ja toisen kerran pellolla elonkorjaajien
joukossa. "Hän sai lopulta poikkeuksellisia etuoikeuksia: hän pääsi
katsomaan maanalaisia paikkoja, "pohjimmaisia syvyyksiä", niin kuin hän itse
sanoo. Elämänsä lopulla hän keskusteli Jeesuksen kanssa "joka päivä
tuttavallisesti ja kirjoitti hänen sanelunsa mukaan".
"Huomattava seikka on", kirjoittaa Benoit,
"että Blake vastusti kiivaasti sitä, että häntä syytettiin hulluudesta. Eikä
hän ainoastaan myöntänyt näkyjään vaan kertoi avoimesti niistä ja selitti
niitä. 'Minä en’, kirjoitti hän, ’tunne häpeää enkä pelkoa tai kammoa
kertoessani teille, mitä on kerrottavaa, koska tiedän, että päivällä
ja yöllä olen taivaan lähettien johdon alaisena.’ Ja edelleen: ’Henki ja
näky ei ole, niin kuin monet filosofit luulevat, hämärää utuista tyhjyyttä.
Tämän teoksen maalaaja vakuuttaa, että ne ovat aina esiintyneet hänelle
paljon täydellisemmin ja tarkemmin kuin kaikki mitä hänen silmänsä on
nähnyt.’"
Kaikesta päätellen monet hänen näyistään olivat
hänen itsensä luomia astraalisia kuvia. Sen hän itsekin tunsi
kirjoittaessaan: "Beulahin tyttäret, astukaa esiin päästäni, missä
teidän avullanne Suuri Ikuinen jumalallinen ihmisyys on perustanut
paratiisinsa ja missä hän on tahtonut, että vainajien henget saisivat
puhtaan muodon hänen kuvassaan." Tässä päässä oli "huoneita täynnä kuvia ja
kirjoja", jotka Blake sanoo tehneensä "ikuisuuden aikoina ennen kuolevaista
elämääni". Ja ystävälleen hän vakuuttaa: "Minä olen ollut Sokrateen kanssa.
Olen ollut ikään kuin hänen veljensä, ja olen keskustellut hänen kanssaan,
niin kuin olen keskustellut Jeesuksenkin kanssa... Minulla on hämärä muisto,
että olen ollut kummankin seurassa."
Kun kuulee tämän etevän ja vilpittömän miehen
lausuvan tällaisia sanoja, niitä ei voi jättää ottamatta huomioon.
Epäilemättä hänellä oli todellisia muistoja joko entisistä elämistään maan
päällä taikka muilta tasoilta – ennen kaikkea taivasmaailmasta, oikeastaan
kummaltakin tasolta. Hän sanoi tuntevansa persoonallisesti monta manalle
mennyttä suurmiestä, Tizianin, Correggion, Rubensin, Voltairen, Miltonin ja
monta raamatullista henkilöä.
Benoit näyttää pitävän objektiivisesti
luotettavina useita Blaken näkyjä, kun hän esimerkiksi kuvaa tarkasti
astraalisia olentoja, mutta hän tuntuu arvelevan, että Blaken tuttavuudet
menneisyyden miesten kanssa johtuivat hänen elävästä ja voimakkaasta
mielikuvituksestaan. Tämä nerokkaan mielikuvituksen* luova kyky on kyllä jotakin suurenmoista loistavine
kehitysmahdollisuuksineen mutta kuten sanottu, voimme hyvällä syyllä huomata
Blaken näkemyksissä muutakin: kaikuja menneistä kokemuksista.
* Sanomme
"mielikuvitus" paremman suomalaisen sanan puutteessa, vaikka tässä ei
suinkaan ole kysymys liehuvista, haihtuvista fantasiakuvista vaan
voimakkaasta, keskitetystä ajatustyöstä: kuva on pidettävä liikkumattomana
sielun silmien edessä, kunnes siitä tulee elävä todellisuus.
Blake mystikkona
Professori Benoit luo sitten katsauksen Blaken
mystiikkaan, mutta tässä kohtaa emme saata seurata hänen esitystään, koska
hän ei näytä olevan tarpeeksi perehtynyt aiheeseen. Heti alussa hän tekee
pahan erehdyksen lukiessaan Blakelle kuuluvaksi sellaisen epäfilosofisen
aatteen, että luominen oikeastaan on ollut kirousta. Me löydämme Blaken omat
sanat tästä asiasta Occult Review'ssa (1906, heinä- ja elokuu), missä
eräs perehtyneempi asiantuntija E. J. Ellis on kirjoittanut esityksen
Blakesta:
"Monet luulevat, että ennen luomista oli kaaos
eli sekasotku. Tämä on vaarallisin aate, mitä voi tulla mieleen, koska se...
rajoittaa olemassaolon luomiseen ja kaaokseen, ruumiillisen silmän
määräämään aikaan ja paikkaan ja jättää tällaisen aatteen kannattajan
demonien asunnoksi. Ikuisuus ja kaikki asiat ikuisuudessa ovat olemassa
riippumatta luomisesta, joka on Armon toimi."
Tästä siis näkyy selvästi, että Blakella oli
tästä asiasta ikivanha salatieteellinen eli teosofinen käsitys: todellisuus
on ainoa ja ikuinen ajan ja paikan yläpuolella, mutta maailma on ainoastaan
aikakautinen ilmennys. "Luomisesta" on kyllä johtunut kaikki "paha" ja
kärsimys, mutta tämä on kehitykselle välttämätön aste ja sen tähden luominen
on Blaken omilla sanoilla Armoa eli Jumalan uhrautumistyötä.
Tämä on vain yksi esimerkki Blaken mystisistä
ja okkulttisista käsityksistä. Blaken vanhemmat olivat Englannin
varhaisimpia Swedenborgin seuraajia, ja siten
Blake tottui jo nuoruudestaan pitämään täysin luonnollisena asiana, että
vanhan testamentin kaikki aikaisemmat tarinat olivat allegorisia,
vertauskuvallisia kertomuksia, joita henkiset näkijät "Jumalan
ilmoituksesta" olivat kirjoittaneet. Blake itse, vaikka hän olikin
tutustunut Swedenborgin, Böhmen ym. kirjoihin, oli niiden suhteen täysin
itsenäinen ja luotti ainoastaan omaan sisäiseen totuuden näkemykseensä ja
hengiltä saamiinsa johdatuksiin. Hän oli täydellinen okkultisti kahdella
tavalla: ensiksi selittäessään ponnekkaasti aina dogmien, myyttien ja
historian kadotettua sisäistä merkitystä, ja
toiseksi luodessaan itse uusia "myyttejä", jotka Ellis asettaa
muinaisaikaisten myyttien tasalle, so. myöntää
niiden olevan mystisessä arvossa ja runollisuudessa kaikkia myöhempien
aikojen taruja etevämmät. Paljon niistä on joutunut hukkaan, mutta
säilyneistä katkelmista näkyy, että "Blaken mystiikka oli järjestynyt
kokonaisuus, jonka yhtenäisyys todistaa kirjoittajan järkevyyttä ja asettaa
hänet opettavien okkultistien joukkoon".
Mikä nyt oli se erikoinen sanoma, jota Blake
tunsi koko sielullaan olevan kutsuttu julistamaan ajalleen? Se oli ennen
kaikkea uskon, tunteen ja mielikuvituksen merkitys ihmiselle. Maailman hyvä
johto ei jätä yhtään sukukuntaa vaille valoa ja niin piti tälläkin kylmän
kuivan ymmärryksen ajalla olla joku, joka julistaisi ihmishengen muiden
olemuspuolten jumalallisuutta. Sen tähden Blaken kannalta "järki" oli
"ihmisen paha henki", "eristymisen kirous", itsekkyyden kannattaja.
"Eristymisen himo saa ihmisveljet asettumaan vastakkain. Kukin vaatii
itselleen oman alan ja yksinomaisen oikeuden siihen. Synniksi leimataan
kaikki teot, jotka pyrkivät tätä estämään nauttimista yksinolosta. Mutta
ihmiskunta kärsii rangaistusta tästä erehdyksestään, se huokaa maallisten ja
papillisten kahleiden alaisena, nykyisten ja tulevien rangaistusten
pelossa." Kaikkialla ymmärryksen lait kieltävät voimakkaita tunteita. Käskyt
ja määräykset riistävät rakkauden vaistoilta vapauden. Näin ajatteli Blake
ja sen tähden hän vastusti itsekästä ymmärrystä, mikäli se esti ja rajoitti
tunteen elävyyttä ja hengen innostusta.
Hän sanoo: "Mielikuvituksen maailma on
ikuisuuden maailma. Se on se jumalallinen syli, johon menemme aineellisen
ruumiin kuoltua. Siellä on olemassa kaikki ne ikuiset todellisuudet, joita
näemme tässä luonnon maailmassa heijastettuna. Kaikki oliot kuuluvat
ikuisissa muodoissaan Vapahtajan jumalalliseen ruumiiseen." Ja toisessa
paikassa: "Jos katselija voisi mielikuvituksessaan nousta näihin näkyihin,
lähestyen niitä kontemplatiivisen ajatuksen tulisissa vaunuissa, jos hän
voisi kulkea Noakin sateenkaarta ja tehdä ystäväkseen ja tuttavakseen jonkun
näistä ihmeellisistä olennoista, jotka aina kehottavat häntä jättämään
kuolevaiset kappaleet, silloin hän nousisi haudastaan, silloin hän kohtaisi
Herran pilvissä ja olisi onnellinen."
Blaken tehtävä oli siis opettaa aikalaisiaan
puhdistamaan, jalostuttamaan ja rikastuttamaan mielikuvitustaan, sillä
näkijänä hän selvästi tiesi ja tunsi sen teosofisen totuuden, että uskon ja
mielikuvituksen maailma on yhtä todellinen kuin tämä aistillinen eli toisin
sanoen, että joka hetki ajatuksillamme ja tunteillamme luomme näkymättömiä
todellisuuksia. Ja kuoleman jälkeen tulemme elämään juuri tässä maailmassa,
jonka omalla sieluntoiminnallamme olemme luoneet, emme tosin "ikuisesti" mutta
paljon kauemmin kuin fyysisessä maailmassa elämme. Blake sanoo kuolemasta,
että se on "muutto yhdestä majasta toiseen", se on "menemistä vapauteen...
henkeen, missä kukin on oma kuninkaansa ja pappinsa". Mutta on uskonelämä ja
mielikuvituksen kehitystyö alettava jo tässä maailmassa, jotta se siellä
voisi jatkua. Ihmisen on – niin Blake teroitti aina – kieltäydyttävä
tottelemasta aistien harhoja ja ymmärrystä, hänen on "käännettävä kuolematon
silmänsä sisäänpäin... ajatuksen ja ikuisuuden maailmaan". Blakelle tämä
näkymätön maailma oli niin todellinen, ettei hän oikein voinut ymmärtää
niitä ihmisiä, jotka luottivat ainoastaan aistien todistuksiin ja maallisen
ymmärryksensä johtopäätöksiin ja jotka käsittivät Raamattuakin ulkonaisen
kirjaimen mukaisesti. Hänen mielestään he olivat jotenkin "paatuneita" ja
päästään viallisia.
Hän itse oli sydämessään mitä hartain
kristitty, mutta se ei ollut kirkkojen kristillisyyttä. Kirkon ulkonaiset
menot olivat hänestä vastenmielisiä. Hänen mielestään "kirkko oli
ristiinnaulinnut Jeesuksen pää alaspäin" – todella okkulttinen lauselma.
Blaken runoelmissa voidaan löytää selvät todistukset siitä, että hänellä
tosiaan oli täysin selvä ja tarkka "teosofinen" maailmankäsitys, vaikkei hän
voinut eikä tahtonut sitä kylmänjärkisessä, tieteellisessä muodossa esittää.
Esimerkiksi hänen suurenmoisessa runossaan "Vala" seuraava kohta viittaa
jälleensyntymiseen: "Ihmisen on työskenneltävä ja surtava, opittava,
unohdettava ja palattava siihen tummaan laaksoon, mistä hän tuli, alkaakseen
työnsä uudelleen."
Blaken uskoa voidaan hyvällä syyllä kutsua
panteistiseksi. "Paha on ainoastaan erehdystä tai korkeintaan epäystä... Me
olemme kaikki Jumalasta, olemme jäseniä jumalallisesta ruumiista ja
osallisia jumalallisesta luonnosta... Kaikki maan päällä on Jumalan sanaa ja
on olemukseltaan Jumalaa... Jumala on sisässä; Jumala on ulkona; Hän on
helvetinkin syvyyksissä." Jeesusta hän alituisesti kutsuu "mystiseksi
lampaaksi" tai "jumalalliseksi ihmisyydeksi". "Jeesus ei ole etäinen Jumala,
hän on veli ja ystävä... Maailman Vapahtaja kieltäymyksen ja uhrautumisen
kautta."
"Jeesuksen henki on alinomainen syntien
anteeksianto. Se, joka odottaa hurskaaksi tulemistaan, ennen kuin hän voi
astua Vapahtajan Valtakuntaan, ei sinne pääse... Ja jollei Jumala kuolisi
ihmisen puolesta, ihminen ei voisi olla olemassa, sillä ihminen on rakkaus,
niin kuin Jumala on rakkaus. Jokainen toiselle tehty hyvä teko on pieni (uhri-)kuolema
jumalallisessa kuvassa, eikä ihminen voi olla ilman veljeyttä."
Nämä ovat irrallisia poimintoja Blaken
kirjoituksista. Rakkaus kaikkea olevaista kohtaan taivaassa ja maan päällä,
ilo, uhrautuminen ja anteeksianto ovat ne aiheet, joista Blake alati laulaa,
ne ovat hänen taiteensa pohjasäveleenä, niille hän uhrasi työnsä ja
ajatuksensa, ja niin hänkin oli yksi niistä suurista vihityistä, jotka ovat
meille jokapäiväisille ihmisille tulleet julistamaan henkisiä totuuksia.
Tietäjä – maalis-, huhtikuu 1908
Kieliasua on uudistettu.
|