Willie Angervo

Keskustelu Jamblikhoksen ja Julianus Apostatan välillä

Kuultavat mainingit lyövät hiljaa tummalle rantahietikolle. Laskeva aurinko peittyy hetkiseksi pilviin värittäen ne kullanhohtaviksi.

Jamblikhos istahtaa kivelle. Julianus painautuu hänen jalkojensa juureen. Mestari sivelee nuorukaisen karkeaa, mustaa tukkaa ja sanoo:

”Oletko murheellinen?”

”Olen”, vastasi Julianus.

”Niin, minä tiedän sen. Sinä etsit, etkä löydä. Sinulla ei ole voimaa sanoa, että Jumala on, etkä uskalla sanoa, että Jumalaa ei ole.”

”Kuinka olet voinut tämän aavistaa, mestari?”

”Poika parka”, vastasi Jamblikhos, ”viisikymmentä vuotta olen sairastanut tuota samaa tautia, jota sinä nyt sairastat, ja saanen sairastaa sitä aina kuolemaani saakka. Mahdanko minä silti tietää enemmän kuin sinäkään. Niin kuin minä muka olisin Hänet löytänyt. Siinähän piilevät maailman ikuiset synnytystuskat. Ihmiset uskottelevat, että he kärsivät nälkää ja janoa, kipua ja köyhyyttä, mutta itse asiassa he kärsivät vain ajatuksesta, ettei Häntä mahdollisesti olisi olemassa. Se on maailman ainoa suuri tuska. Kukapa uskaltaisi sanoa, ettei Häntä ole olemassa, mutta kuka tietää mitä yli-inhimillistä voimaa tarvitaan voidaksemme sanoa: Hän on.”

”Ja sinä, oletko sinä koskaan ollut Hänen lähellään?” kysyi Julianus.

”Kolmasti elämässäni olen saanut maistaa autuudesta uppoutua Häneen kokonaan. Plotinus koki sen neljä kertaa, Porfyrios viisi kertaa. Minulla on ollut vain nämä kolme silmänräpäystä, jotka ovat tehneet minulle elämän elämisen arvoiseksi.”

”Kyselin tästä kerran sinun oppilailtasi, mutta he eivät tienneet mitään”, huomautti Julianus.

”Niin kuin he uskaltaisivat tietää. Heille riittää vain viisauden ulkokuori. He eivät uskalla tunkeutua viisauden sydämeen, joka on useimmille ihmisille kuoleman tuottava.”

”Vaikka kuolisin, mestari, anna minulle se.”

”Uskallatko?” kysyi mestari hämmästyen.

”Uskallan – puhu, puhu!”

”Mitäpä voisin sinulle sanoa? En kykene – ja voiko siitä ylipäänsä puhua? Kuuntele illan hiljaisuutta. Se puhuu ja paljastaa sinulle enemmän kuin mitkään sanat.”

Hän siveli hyväillen Julianuksen hiuksia, niin kuin hyväillään lasta. Nuorukainen ajatteli: ”Vihdoinkin on tullut hetki, jota olen odotellut.” Hän syleili Jamblikhoksen polvia, katsoi häneen rukoillen ja huudahti:

”Mestari, ole minulle armollinen! Sano kaikki – älä työnnä minua pois luotasi.”

Jamblikhos katseli omituisilla vihreähköillä silmillään kiinteästi laskevan auringon kultaisiin pilviin ja puhui kuin itsekseen, näkemättä tai kuulematta oppilaansa läsnäoloa:

”Niinpä niin. – Me kaikki olemme unohtaneet Isän äänen. Niin kuin lapset, jotka ovat olleet isästään erossa varhaisimmasta lapsuudesta saakka, eivät enää tunne isäänsä, niin mekään emme tunne ja kuule Häntä enää. Sielussa on kaikkien taivaisten ja maisten äänien mykistyttävä ennen kuin kuulemme Hänen äänensä. Niin kauan kuin äly keskipäivän auringon tavoin lamaannuttaa sielua, niin me pysyttäydymme omissa rajoituksissamme, emmekä näe Jumalaa. Mutta kun päivä painuu ehtooseen, niin laskeutuu sielun ylle hurmioituminen, niin kuin öinen kaste luonnon ylle. Paheellinen ei voi tuntea tätä hurmiotilaa. Ainoastaan valaistunut voi olla lyyrana, joka värähtelee ja heläjää Jumalan sitä sormeillessa. Se tulee äkkiä, aavistamatta. Sitä ei voida etsiä. Jumala on aivan meidän lähellämme. Meidän on vain valmistauduttava olemaan hiljaa ja odottamaan – niin kuin silmä odottaa auringon nousua Oceanoksen virroista. Jumala ei tule, eikä mene pois. Hän ainoastaan ilmestyy. Hän on maailmankaikkeuden negaatio, kaiken olevaisen kielteisyys. Hän on tyhjyys, Hän on kaikki.”

Jamblikhos nousi, kohotti hitaasti laihtuneet, vapisevat kätensä:

”Vaiti, hiljaa, vaiti! Kuunnelkaa Häntä kaikki. Hän on täällä. Maa, meri, ilma ja taivas hiljentyköön! – Kuunnelkaa! – Hän täyttää maailman. Hänen henkensä läpäisee atomit. Hän kirkastaa aineen – kaaoksen, jota jumalat pelkäävät, niin kuin aurinko valaisee nuo tummat pilvet.”

Julianus kuunteli, ja hänestä tuntui, kuin Mestarin kuiskaava hento ääni täyttäisi maailman, kohoutuisi taivaisiin ja etenisi meren äärettömyyksiin. Mutta sen sävy oli niin syvän kaihoisa, että väkisinkin työntyi huokaus hänen rinnastaan. Hiljaa hän kysyi:

”Isäni, anna anteeksi – mutta, jos niin on, mistä sitten johtuu elämä, mistä ikuinen syntymän ja kuoleman ketju? Mistä kärsimys? Mistä paha? Mistä ruumis? Mistä epäily? Mistä mahdottomuuden ikävöinti?”

Jamblikhos katsahti häneen lempeästi ja vastasi hiljaa hänen hiuksiaan hyväillen:

”Se on salaisuus, poikani. Jos Hän on olemassa, niin silloin ei ole pahaa, ei ruumista, ei universumia. Joko Hän tai sitten universumi. Meistä kyllä tuntuu siltä, että paha, ruumis ja universumi ovat oleellista. Mutta se on vain harhaa, elämän petosta. Muista, että niin ihmisillä kuin mykillä kasveillakin on olemassa yksi ja sama sielu. Kaikki olemme alussa levänneet isän, näkymättömän tulen helmassa. Mutta kerran katselimme korkeuksista alas pimeään elottomaan aineeseen. Jokainen näki siinä oman kuvansa niin kuin peilissä. Sielu sanoi itselleen: ’Minä voin ja tahdon olla vapaa. Tahdon olla Hänen kaltaisensa. Miksi en voisi jättää Häntä ja tulla itse kaikeksi?’ Sielu hurmaantui omaan kuvaansa, niin kuin Narkissos itseään peilaillessaan lähteessä. Ja silloin sielu lankesi, tahtoi langeta, tahtoi erottautua Jumalasta ikuisesti, mutta – ei voinut. Katso, kuolevaisten jalat astelevat maassa, mutta päät kohoutuvat korkeimpien taivasten yläpuolelle. Ja katso – syntymän ja kuoleman ikuisilla tikkailla kulkevat kaikki luodut milloin ylöspäin ja milloin alaspäin, vuoroin Hänen luokseen, vuoroin pois Hänestä. Ne koettavat irtautua Isästä, mutta eivät voi. Jokainen sielu tahtoo olla itse Jumala, mutta se on turhaa, se vain ikävöi Isän helmaan, ja rauhattomana maailmassa pyrkii se takaisin Yhden Ainoan luokse. Siihen meidän on palattava, silloin olemme kaikki jumalia, ja jumaluus on kaikki kaikessa. Luuletko olevasi ainoa, joka Häntä etsit? Etkö tunne kaipausta luonnon hiljaisessa mykkyydessä. Kuuntele! Etkö tunne, kuinka kaikki Hänessä suree?”

Itämainen yö laskeutui nopein siiveniskuin yli maan, ja Julianus kuiskasi:

”Usein olenkin aprikoinut, miksi luonto on näin surullinen. Mitä kauniimpi se on, sitä surullisempi se on.”

Jamblikhos vastasi hymyillen:

”Eikö totta? Katso – se kyllä puhuisi surunaiheestaan mutta ei voi. Se on mykkä. Se vain uneksii muistellakseen unelmissaan jumaluutta, mutta ei voi sitä tuta aineen raskaan painon vuoksi. Hän aavistaa sen vain hämärästi. Kaikki maailmat, tähdet, meret, maa, kasvit, eläimet ja ihmiset – kaikki on luonnon jumalunelmaa, kaikki mitä näkyy, syntyy ja kuolee. Luonto vain havainnollistaa kaikki kevyesti, ilman ponnistusta ja estettä – niin kuin unessa. Siksi sen kuvat ovat kauniita ja herkkiä – käsittämättömiä, jumalallisia. Luonnon unelmat ovat kuin pilvien leikkiä – ilman alkua ja loppua. Jos sitä mietimme, häviää maailman oleellisuus. Mitä syvemmälle tunkeudumme, sitä mykempi se on. Tahtomisemme, taistelumme ja toimintamme on vain heikentynyt, pimentynyt jumaluus – mietintä. Suruton luonto luo muotoja kuin mittari, jolle ei ole muuta olemassa kuin se, minkä hän näkee. Mutta luonto purkaa helmastaan muodon toisensa jälkeen, ja sen mykkä, synkkä mietintä on vain peilikuva jostain muusta – kirkkaammasta. Luontokin etsii sanaa, mutta ei löydä sitä. Luonto on Kybele, ikuisesti suljetuin silmin nukkuva äiti. Ainoastaan ihminen on löytänyt sanan, jota luonto on turhaan etsinyt. Ihmissielu on luonto, joka on havahtunut, avannut uniset silmänsä, valmiina katsomaan jumalaa – ei enää unessa, vaan todellisuudessa, kasvoista kasvoihin.”

Tähdet alkoivat syttyä pimentyneelle taivaalle. Kuin timantit ne kimaltelivat, vuoroin välkähdellen, vuoroin himmentyen. Jamblikhos viittasi niihin kädellään.

”Mihin vertaisin maailmaa aurinkoineen ja tähtineen? Vertaan sen verkkoon, jonka kalastaja upottaa mereen. Jumala täyttää maailmankaikkeuden, niin kuin vesi täyttää verkon. Verkko liikkuu mutta ei voi pidättää vettä. Maailmakaan ei voi pidättää Jumalaa. Maailma liikkuu, mutta Jumala on kuin ääretön valtameri, johon maailman verkko on upotettu. Ellei maailmankaikkeus liikkuisi, ei Jumala olisi luonut mitään, ei olisi poistunut ikuisesta levostaan, sillä mihin hän menisi ja miksi? – Kaukana Maailmansielun helmassa piilevät kaiken olevaisen ja tulevaisen siemenet, siemenet kasvista heinäsirkkaan ja Olympon Jumalaan.”

Silloin Julianus huudahti, ja hänen huutonsa kaikui kuin kuolemantuskan hätähuuto luonnon öisessä hiljaisuudessa:

”Kuka hän on, ja miksi hän ei vastaa, kun häntä avuksi huudan? Mikä on hänen nimensä? Minä tahdon tuntea hänet, kuulla ja nähdä hänet. Miksi hän pakenee ajatustani? Missä hän on?”

”Lapsi parka! Mitä merkitsee ajatus Hänen edessään! Hän on nimetön. Hänestä voimme vain sanoa, minkälainen hän ei voi olla – minkälainen Hän on, sitä emme tiedä. Mutta voitko rakastaa, voitko kärsiä, voitko kirota Häntä ylistämättä? Kun sanot: ’Hän ei ole olemassa’, ylistät Häntä yhtä paljon kuin jos sanoisit: ’Hän on’. Hänestä ei voida sanoa mitään, sillä Hän on olemassaolon yläpuolella, yläpuolella todellisuuden, elämän. Siksi sanoin, että hän on universumin negaatio, sinun ajatuksesi negaatio. Käänny siis pois näkyväisestä elämästä. Syvyyksien syvyyksissä, pimeydessä, joka on valoa, olet löytävä Hänet. Uhraa Hänelle kaikki. Silloin et enää ole näkevä valoa, vaan olet itse valo. Et ole sanova ’hän ja minä’, vaan olet tunteva, että hän ja sinä olette yhtä, ja sielusi hymyilee ruumiillesi kuin varjolleen. Hiljaisuus peittää sinut ja sanoja ei tarvita. Vaikkapa maailmat luhistuisivat siinä silmänräpäyksessä, niin se ei sinua liikuttaisi, sillä mitäpä sinä maailmoista välittäisit silloin, kun olet Hänessä. Sinun sielusi ei silloin ikävöi, sillä Hän ei ikävöi, sinä et silloin elä, sillä Hän on elämän yläpuolella, sinä et silloin ajattele, sillä Hän on ajattelun yläpuolella. Ajatushan on valon etsintää, mutta Hän ei etsi valoa, sillä Hän on itse valo. Hän läpäisee koko sielun ja sulkee sen itseensä. Orpona ja himottomana vaipuu lepoon se, joka on suurempi älyä, korkeampi hyvää, ihanampi ideoitten maailmaa, korkeampi kauneutta ikuisen maailmanisän äärettömässä sylissä.

"Sielu tulee jumalaksi tai oikeammin se muistaa olleensa jumala, olevansa jumala ja tulevansa iankaikkisuuksien iankaikkisuuksissa jumalaksi…

"Sellaista, poikani, on olympolaisten elämä, ja sellaista on jumalviisaiden ihmisten elämä. Kieltäytymistä kaikesta maailmallisuudesta, maallisten intohimojen halveksimista ja palaamista jumalan luokse – näkemään Häntä kasvoista kasvoihin.”

Hän vaikeni. Julianus heittäytyi hänen jalkojensa juureen. Ei hän rohjennut niitä suudella, hän suuteli vain sitä kohtaa maata, johon mestarin jalka oli koskettanut. Hän kohotti päätään ja katsoi noihin ihmeellisiin vihreihin silmiin ja näki niissä välähtelevän ikuisen käärmeen viisauden. Ne näyttivät syvemmiltä kuin taivas heidän yllään, ja niistä heijastui ylimaallinen voima. Julianus kuiskasi: ”Mestari, sinä tiedät kaikki! Minä uskon. Käske vuoria, niin ne siirtyvät! Ole niin kuin Hän! Tee ihmeitä, luo mahdotonta, kuule minua! Minä uskon!”

”Poika parkani”, sanoi Jamblikhos. ”Mitä minulta pyydätkään? Eikö se ihme, joka voi tapahtua sinun omassa sielussasi, ole suurempi kuin kaikki ihmeet, jotka minä voisin tehdä? Lapseni – eikö ole outoa ja pyhää ihmettä jo siinä voimassa, jolla voit ja rohkenet sanoa, että Hän on, ja jos Hän ei olisi, että rohkenet sanoa: Hän on tuleva tai että Hän tulkoon – sillä minä tahdon niin.”

Teosofi — 1943 n:o 4


Etusivu Sekalaista