Voitto

Hän maksanut on elon kalliit lunnaat,
hän voittanut on kuoleman ja yön.
Kohoovat eessään Kirkastuksen kunnaat,
iäiseen sopuun sointuu järki, syön.
Ristinsä raskas ei oo enää kantaa,
hän alati voi lahjoittaa ja antaa,
rajaton niinkuin kevään kukkeus uhkee
hengessään Voima voittamaton puhkee.

Kultaisin sätein Päivän kehrä palaa
päällänsä vaipumatta varjoon öin,
se ristin, muinoin mustan, kultaan valaa,
se kaunistaa sen runsain ruusuvöin.
Puu musta puhkee purppuraan ja kultaan,
säteillen seitsenkukka tulvii tultaan,
kaikk' ympärillään väräilee ja elää.
Näin aine ei, vaan Henki yksin helää!

Iäinen Henki on, se taivaat täyttää,
se muodot muovaa, uutta yhä luo,
se voimat herättää ja niitä käyttää,
läpäisee aineen, määrän sille suo.
Se ohjaa maailmoiden oudon juoksun,
se täyttää valonsäteen, kukkain tuoksun,
se kaiken olevaisen muotoon valaa,
kaikk' elollinen siihen jälleen palaa.

Se synnyttävi elon alkusolun,
se kehityksen huippuun kaiken vie,
me kunnes päässä pyhityksen polun
seisomme, päättynyt on Ristin tie.
Korkeimmat kehät sädehtien aukee,
aineemme Hengen aurinkohon raukee,
aurinkoon, joka tuliruusun tavoin
säteillen työhön luomisen on avoin.

Aarni Kouta


Sydänkesä

On kuin valon hohtavin huntu
leviäis yli metsäin ja maan,
kesän kypsän tuoksuva tuntu
kedot täyttäisi kukkasillaan.
On kuin pyhä, valkein soisi
sävel kentiltä autuuden,
valon Herran viestiä toisi
alas vangeille ainehen.

Sävelet valon vaikeimman taivaan
väräjöi läpi kaikkeuden yön,
ne luovat lohtua vaivaan,
niit' uottavat orjat työn.
Ne liitävät kuin valon kyyhkyt,
ne vaivamme virvoittaa,
ne lientävät orpojen nyyhkyt,
ne kahleemme kirvoittaa.

Ne katseemme vie valon puoleen,
unohtuu pimeys sekä jää,
sätehensä ne heittävät huoleen,
ne tähtinä kimmeltää.
Valonairuet oudosta maasta,
miss' säihkyy ainainen koi,
teit' ei voi seurata saasta,
valo teitä vain seurata voi!

Suven siunaavan sulotuntu
olemustanne kuvastaa,
on henkenne hohtava huntu,
min kätkössä uinuu maa.
Välisiltana hengen ja aineen
alas astutte aineeseen,
ja lailla laulavan laineen
kohoatte taas korkeuteen.

Aarni Kouta


Aurinkoinen syys

Kuin talven valtaa peljäten
aurinko hehkuu syksyinen.

Puun lehdet puhkee purppuraan
sen kera kilvan loistamaan.

Levolle illan tuuli käy.
Ei pilven varjoakaan näy,

ei liiku lehti, oksa, puu,
kirkastumistaan kirkastuu

kaupungit, kylät, metsät, maa,
kaikk' hohteen oudon, kuulaan saa.

Vöihinsä valo varjoton
verhonnut kaikkeuden on.

Valkeuden Herra taivaistaan
nyt saapuu maata siunaamaan.

Aurinkosaatoss' saapuu hän,
Jumala valon, elämän.

Miss' astuu, syttyy tähtivyö,
edestään väistyy kuolo, yö.

Kuin kerran aluss' aikojen
työ jatkuu jälleen luomisen.

Taas kaikuu: »Syämeen inehmon
iäinen valkeus tulkohon!»

Ja sydämiimme syttyy koi,
yön halki joka salamoi.

Heräämme valoon, elämään
kuin yötä ei ois ensinkään.

Ei hävitystä, kuolemaa; ––
kaikk' ihmeellisen hohteen saa.

Kaikk' uppoo outoon valohon
kuin loistoss' syksyn auringon.

Aarni Kouta


Joulupuu

Minut korvesta pirttihin kannettiin,
mut korpeen mun juureni jäivät.
Hopeat, korut oksille annettiin,
niiss' siinnän nyt yöt sekä päivät,
ma virkistän vanhain ja nuorien mieltä,
ma haastan korpien hiljaista kieltä,
huminaa salometsien, suurten ja sankkain,
johon heimoni jäi, rotu veljien vankkain.

Kohoamme kohdussa korpien vyön,
pyhä aurinko päällä, ja tähdet yön,
humisee kesät, talvet yllämme tuuli,
tuhannet tarut kaukaiset korvamme kuuli.
Suku ihmisten ympärillämme vaihtuu,
kevät saapuu ja syys, suvi, talvikin haihtuu,
me yksin elämme iästä ikään,
ei rikkoa voi ikirauhaamme mikään,
ei myrskyinen syys, sävel paimenen torven,
on kuolematon rotu korkean korven.

Ase ihmisen meidät vaikk' kaataa voi,
humisten ikilaulumme sentään soi,
tuviss' ihmisien sävel korpien soittaa,
sävel ihmeellinen, sanat kaikki mi voittaa,
inehmon sanat, jotka voi vilppiä haastaa,
levon, rauhan toisen rinnasta raastaa,
sanat valheelliset, tylyt, jotka vain saastaa
levittää ylt'ympäri, huokuen hyytä,
kateutta karsasta, soimaa ja syytä.

Sävelissämme soi lepo lempeä, lauha,
syvä kuin sinervän salon suunnaton rauha,
lepo luonnon, mi kutsuu ja kiehtoo kuin syvyys,
herättää, hymyää kuten korkein hyvyys.
Sanomaa Jumalan ikirauhan me tuomme:
tylyt torjumme vallat, ja valkeutta luomme,
teot ihmisien hyviks tahdomme muuttaa,
elon hetteisiin hänen juurensa juuttaa.
Inehmossa mi ainetta, maahan se vaipuu,
vie korkeuteen hänet henkensä kaipuu.

Aarni Kouta


Väinämöistuli

Joka suomalaisen se rinnassa palaa
näkymättömän liekin lailla,
se päivään pyrkii, se herruuteen halaa,
se valtaa ei olla voi vailla.
Tuhatvuosiksi sen tukahuttaa voi,
hämäriin ajanjaksoihin loiston se loi,
tuli voimakas sen yhä varjohon tyytyi,
pojat sen viluhun valituksetta hyytyi,
mut hoivasi sittenkin kalleinta tultaan,
mi puhkeeva kerran ol' liekkeihin, kultaan.

Pojat sen koki monta hyhmää ja hyytä,
mut henkensä tulta he vaali.
Povess' ollut heillä ei soimaa, ei syytä,
oli kaukana vain elonmaali.
Sisin hehku valonsa sittenkin loi
tuhatvuosien taa, sekä voimansa soi
yhä kestää, minkä vain harvat kestää,
omalt' tieltä meit' yksikään voinut ei estää.
Pyhin hetkemme kun oli koittanut kerta,
me uljuutta emme säästäneet, verta.

Tuli Väinämön ohjasi unhosta meitä,
salast' ohjas se esiin ja julki.
Vapahan rodun astuimme ylväitä teitä,
tukenamme maan Hengetär kulki.
Se voitosta voittohon joukot vei,
sen tiellä estettä ollut ei,
kukin käytti miehen mieltä ja kättä,
kävi eespäin suorana, pelkäämättä,
kun kypsänä läikkyi henkemme laiho,
satavuosien kun oli täyttynyt kaiho.

Tuli Väinämön meiltä ei sammua saata,
salass' ain poven pohjass' se palaa,
yhä suojaa se kansaa ja synnyinmaata,
yhä intoa mielihin valaa,
roduks Hengen meidät se kasvattaa, ––
me emme halpoina kulkea saa.
Sytytämme ihmisen korkeat soihdut,
tutut meille on vanhat ja uudet loihdut,
rodun henkisen työt yhä täytämme,
tulisäilää Väinämön käytämme.

Aarni Kouta


Väinämöinen

Hän oli ennen kuin ol' Suomen suku,
hän tajunnassaan heimons' unelmoi,
ol' hälle tuttu luote, loihtu, luku,
siks hengessään hän Hengen kansan loi.
Ei kansaa, joka vainon teitä kulki,
vaan rodun, joka salat saattoi julki,
mi laulut laati, suori suuren soiton,
mi kamppaeli eestä valon voiton.

Se taisteli vuoks vapaan ihmisyyden,
vuossadat vaikka kantoi kahleita,
se tuntenut ei ääntä itsekkyyden,
se palveli vain valon valtoja.
Se olemusta etsi jumaluuden,
se Hengen-laulun lauloi korkeen, uuden,
se tulevaa loi suuruutensa aikaa.
Se toteutti Väinämöisen taikaa!

Kahleemme katkoi Väinämöisen tuli,
se antoi aineen, Hengen vapauden,
sen paahtehessa pohjan hanget suli,
virittyi kannel vapaa, valtainen.
Keväämme koitti, katosi pois kirsi,
taas kansamme soi vapauden virsi,
ei vainon valkeat, ei miekan melske,
ei sävel sotien, vaan hengen helske.

Ei taiston tulet Väinämön oo tulta,
vaan viisauden lujat luottehet,
henkemme niiss' on yksin helein kulta,
tietomme taika, taidon tuottehet.
Vuoks vapauden jos tartuimmekin miekkaan,
rakenna emme enää heikkoon hiekkaan.
Käytämme yksin hengen vapaan kalpaa,
pimeyden voimien se teot salpaa!

Aarni Kouta


Ylösnousemus

Timantti puhtain, joka puhkes illan,
eloni illan ensi varjon tullen!
ma viime lauluni nyt laulan sullen,
säteistäs solmin tuollepuolen sillan.

Et kiinnitä mua maahan etkä multaan.
Kaikk', kallein muinen, ympäriltäin haihtuu,
katoova kaikki tähtisiintoos vaihtuu; ––
iäksi kiinnitän sun sieluin kultaan.

Timantti kallein, loistos peittyi multa
melskeessä elon turhuuksien turun.
Sun näki silmä, suurentama surun,
sun sisin siintosi on tuskain tulta!

Sa jumalten oot kallein leikkikalu,
et turha, välkkyvä vain ajanviete.
Sa syämen kärsineen oot syvin miete,
sun säihkysi on sielus syvin halu.

Kimallat niinkuin kenttäin autuasten
ens aamukaste; tienoot oudot näytät
minulle, hehkullasi henkein täytät.
Vavisten painan sinut syäntäin vasten.

Timantti tumma, pyhin, puhtain nainen,
säkenöit oudon jalokiven lailla.
Jos kadotan sun, kaikkea oon vailla,
sa lahja elon ehtoon jumalainen.

Sun siintos askeleitain aina johtaa,
maan päällä viet mun jumalten jo juhlaan.
Sinulle kaikkeni, ah kaiken tuhlaan,
sun sielus sieluni yöss' siintäin kohtaa!

Aarni Kouta


Runo

Se unten herkimpäin on ikuistus,
katoovan muotoon iäiseen se muovaa,
sen yllä väikkyy outo kirkkaus,
sen olemus on jumal'unta luovaa.
Se juuriaan ei juonna ihmissukuun,
luojansa nostaa jumalain se lukuun,
mut syämistä käy sentään sydämiin,
kohoaa maasta ylös taivaisiin.

Yön säteistä sen sisin sielu on,
sen lieskoissa on taivaan tähtitulta,
se liitossa on kera auringon,
mut vieras silt'ei sille maan oo multa.
Se maahan niinkuin kevään sade lankee,
luo lohtua, kun miel' on ahdas, ankee,
kohottaa katseen tähtitarhain taa.
Pois murheet väistyvät, ja murheen maa.

Sielumme sisimmän se valaisee,
maat oudot, jumalaiset meille näyttää,
sen valoss' sateenkaaret säteilee,
henkemme ikihehkullaan se täyttää.
Uudeksi olemuksemme se muovaa,
sen lentimet soi voitonvirttä luovaa,
siipensä kohottaa se kimmeltäin
yön halki taivaan tähtitarhaa päin.

Aarni Kouta


Auringolle

Pyhä, valkea, valtava aurinko!
lukemattomat vuossadat liidimme jo
kehäkulkua ympäri silmäsi siinnon.
Edelleen yhä liidämme, pistettä kiinnon,
levon ei radallemme oo laisinkaan luotu,
kipenöivä, kiihkeä kierto vain suotu.
Läpi yön, pimeän, ikipakkasen, jään
avaruutehen syöksymme tähdittyvään.

Ylt'ympäri vain avaruuksien yö,
kipinöitänsä auringot kaukana lyö,
välähtää vasamat elon syttyvän, uuden,
radat luomisen aukeavat, jumaluuden,
iki-Hengen, mi maailmat muotoihin muovaa,
tulenvirttänsä yössä laulavi luovaa.

Ylt'ympäri vain avaruuksien yö,
joka hetki jatkuvi luomisen työ.
Joka hetki Henki aineeseen liittyy,
yhä tähtitarhoja uusia siittyy,
syliss' yön, pimeän elo puhkeevi kukkaan,
pisaraa mene pienintäkään ei hukkaan,
ei lankea milloinkaan kuoleman aatot,
salamoi sydänyöss' iki-aurinkosaatot.

Pyhä aurinko, voimasi valtava vie
elämään yhä meitäkin, aukee tie
edessämme halki vahvuuden öiden,
läpi tähtien tuikkivain, välkkyväin vöiden.
Lukemattomat vuossadat liitänyt lie
maa ympäri silmäsi siunaavan siinnon.
Tukikohdan Hengessä löydämme, kiinnon,
levon pistehen, ah, pyhä, paistava lies.
Iki-Henkeä kohti vie meitä sun ties!

Aarni Kouta


Graalin malja

Salass' on pyhän Graalin ylhäinen malja.
Sen ympäri soitot ei soi, ei nalja,

ei nauru kaiu, vain vaieten ylväät
pyhän temppelin nousevat valkeat pylväät.

Ikipuistot siimekseensä sen sulkee,
sävel hartauden hämärässä sen kulkee,

soi kuin vesi suihkuvan lähteen, mi lankee
solisten alas paadelleen. Sydän ankee

inehmon pimennossa on puiston, mi puhuu,
taruaan tuhatvuotista hälle huhuu.

Humisten pyhät puut puhuvat tarun julki,
hämäriin tuhatvuotten min temppeli sulki.

Pyhän maljan ne tietävät korkean mahdin,
ne tuntevat sen kuninkaallisen vahdin.

Useammat vartijoiks' sen ovat halvat,
ritarillisuus riitä ei, kalskuvat kalvat.

Se vaalijans' itselleen iäks vaatii,
sitovat ikilait ritarillensa laatii.

Elämäks hänelt' ottaa ja vaatii se valan,
hänen nähdä se suo olemuksensa salan.

Elämän yli hälle vallan se antaa,
hänet korkeuteen ylimaalliseen kantaa.

Hänen eestänsä poistaa se ääret ja rajat,
hänen nähdä suo luonnon se salaiset pajat.

Hänen nähdä se suo, mit' on vuossadat luoneet,
pyhät luomisen työt sekä työnteko-huoneet.

Elämään iankaikkiseen silmät se avaa,
sen eess' oman itsensä tuntohon havaa.

Epäpuhdas sen liekkejä nähdä ei saata,
hän maasta on tullut ja etsii maata.

Ketä ei voi koskettaa elon saasta,
ylös taivaille taasen hän nousevi maasta.

Hänen sielussaan tuli Graalin palaa,
pyhän maljan tuon sydämeensä hän salaa.

Aarni Kouta


Taide

Sen alku kaaoksen on tuollapuolla,
sen syntysanat lausui luova Järki,
sen olemus ei koskaan saata kuolla,
se kaikkialla eestään esteet särki.
Se aina etsii ilmennyksen alaa,
sisintä hehkuaan se meilt' ei salaa,
se jumalten on kaunein leikkikalu,
sit' aineen puoleen luomisen vie halu.

Elämän voimalla se aineen täyttää,
säteensä siunaten se siihen valaa,
katoovaa työhön ikuiseen se käyttää,
se pimeydessä liekehtien palaa.
Iäiseen valkeuteen se meitä johtaa,
auringot toisensa sen tiellä kohtaa,
ajasta iäiseen se raivaa rataa,
min yli öisten tähtein siinto sataa.

Muodoissa kimmeltää se lumikiteen,
ylentää avaruuksiin templin ylvään,
välille maailmoiden solmii siteen,
pystyttää hartauden pyhän pylvään.
Valloille ikuisille uhritulta
suitsuttaa, kimmeltää kuin oudoin kulta,
maan uumenissa joka uinuu untaan,
kohoten kerran Valon valtakuntaan.

Aarni Kouta


Luova Sana

Ei luotu Sanaa. Sana kaikki loi!
alussa maailmoille muodon soi. ––
Se muotoon kaiken ilmenevän muovaa,
se jumalain on juurta, Voimaa luovaa.

Kaaoksen alku-yöss' se salamoi,
maat, taivaat, Valon valtameret loi.
Säen, jumalpätsistä mi sinkos yöhön,
lepäävät luovat voimat pani työhön.

Maailmat loi, ja niitä hallitsee,
loi Valon, Ajan vaihteet vallitsee!
Maat murskaa myös, ja raunioilla kerran
jylisee sinisalamoina Herran.

Aarni Kouta


Valkeus yössä

On kuin läpi maapallon aurinko loistais,
vaikk' kylmä ja valju on viileä yö,
on kuin kajo taivahan tyynenä toistais
valon herruuden, välkkyvi tähtien vyö.
Masennettu on yö! pimennossa ei piillä
pyhä aurinko saa, ota säiläsi, viillä
rata siintävä idästä läntehen hamaan!
Joka katse nyt tähtäävi tähtehen samaan.

Joka katse tähtää nyt tähtehen Elon,
katos halla, nyt karkonnut kuolema on.
Ilo täyttävi rinnan, ei tuntehet pelon,
ylivalta nyt ainut on auringon.
Sydämet säde päivän nyt huumaa ja hurmaa,
paha poistuvi, vahva ei heikkoa surmaa,
väkivalta nyt väistyvi, jäljelle hyvyys
jää niinkuin jää yöhön vain tähtinen syvyys.

Valon määrättömyys, joka heijastut yöhön,
ikäs on lyhyt tuokio, hetkinen vain,
jätät jälkesi sittenkin vuossatain työhön,
povess' ihmisien elät piilossa ain.
Ah, kerran on aikasi astua julki,
tuhatvuosia valtias vaieten kulki,
tuhatvuosia orjankaapua kantoi,
valons', äänensä vaientaa yhä antoi.

Ja antavi ain, jyristen se ei haasta,
alas käy kuten kyyhky se liihottain,
maa vieras on sille ja mainen saasta,
asukkaaksi se jää tykö puhtaimman vain.
Läpi maapallon hälle se loistavi yössä,
pitopöydässä juhlii ja arkien työssä.
Elon halki tienviittana tyynenä hohtaa,
Isän luo läpi kuoleman porttien johtaa.

Aarni Kouta


Ristin tie

Aniharvoin aurinko paistaa teille,
jotk' Kohtalon Herrat määräsi meille.

Kukin ristiään saa pimennossa sen kantaa.
Osan ansaitun Iki-Oikeus antaa

joka-ainoallen, ylöspäin joka halaa,
kenen rinnassa vain tuli kaipuun palaa.

Ken ei hekumaa hae, naurua, naljaa,
ken kärsimyksen ei katkeraa maljaa

tyköänsä pois arkana tahdo työntää,
erehensä ken tuntee, ja erheensä myöntää.

Viat, tahrat ken tunnostaan tahtovi pestä,
ken tuomiota Iki-Herran ei estä.

Ken itsensä uskovi Iäisen huomaan,
ken käy olemustansa uudesti luomaan.

Ilomielin ristinsä alle hän taipuu,
hänen henkensä täyttää vain Korkeuden kaipuu.

Kun Ristin Tielle hän käynyt on kerran,
hänen tahtonsa täyttää ain tahtoa Herran.

Pysyväistä maan päällä ei häll' ole majaa,
varastonsa on tyhjä ja aittansa vajaa.

Hopeoita hän huoli ei, kultia kerää,
hänen henkensä Korkeuksissa vain herää.

Hän vältä ei vaivaa, ei kuormaansa kiellä,
pyhityksen hän kulkevi kaidalla tiellä.

Hän jättänyt jälkeensä on elon harhat,
pyhät paistavat päällänsä tähtien tarhat.

Aarni Kouta


"Lumimadonna"

Nuor olet nainen, silmäs suuret tuiskaa
ruskeeta tulta, ripses roihut salaa.
Autuuden aavistusta huules kuiskaa,
kiireelläs kirkastuksen kehät palaa.

Muut' tunne et kuin hyytä sekä jäätä,
koruinas kiiluu öiset tähtitulet.
-- Olentos säihkyy sentään suven säätä,
sisimpääs päivänpaisteen oudon sulet.

Sua saartaa kaikkialla luonto karu,
jok' askelettas kiertää kipu, surma.
Siks laupias oot niinkuin joulun taru,
sun sielus täyttää tähtitaivaan hurma.

On kiirees kirjaeltu linnunradoin,
käyt maaliis kipenöivää tähtitietä,
tulia yön on ympärilläs sadoin,
et hengetöntä hetkeä sa vietä.

Synnyttää sielus joka hetki tulta,
pyhiä aatokses luo auringoita,
sinulta elämän ah saamme, sulta,
luovassa voimass' ykskään sua ei voita.

Ruusuihin kesken jäätä parmaas puhkee,
hangissa vaalit valtaa suven suuren.
On elos iankaikkinen ja uhkee,
kinoksiin, jäähän säikeet käy sen juuren.

Sa kuoloss', yössä, kylmän kalskahtaissa
vain voimakkaammin välkehdit ja palat.
Sun henkes kulkee oudoiss' suven maissa,
elämän, rakkauden sa tunnet salat.

Uudenvuodenpäivänä 1922

Aarni Kouta


Opetuslapsi

Hän kauan sitten jätti harhat elon,
ain uupumatta kulki Päivää kohti,
mi häntä niinkuin kirkastukseen johti,
hän arvoituksist' elämän sai selon,
hän kulki kuilut kuoleman ja yön,
hän näki sarastavan aamunkoiton,
aavisti taisteluiden jälkeen voiton,
iäisten piirien hän näki työn.

Olento oudon Valon häntä johti,
he yhdess' syvyydet ja huiput kulki.
Avautui kaikki, mikä ennen sulki
hält' olemuksens', seesteisenä hohti
ylt' ympärillään luonto iäinen.
Ei ollut kehää, piiriä, ei alaa,
min syvintä hän nähnyt ei ois salaa,
hän oli kansalainen Kaikkeuden.

Hän kaikkialta haki kotimaata,
hän ihmisessä näki pelkän veljen,
näin aukaisi hän eestään joka teljen,
ei mikään sitoa hänt' enää saata.
Hän kaikkein auttajana aina on,
milloinkaan tääll' ei ristiään hän jätä,
hän etsii niitä, joill' on tuska, hätä,
jotk' kadottivat Elon Auringon.

Aarni Kouta


Aine

Tulenliekki ihmisen henki on,
säde luomisen loistavan auringon.

Iät ollut, kuuluva kaikkeuteen,
ajaks vaikka vangittu aineeseen.

Iät ollut, ja kestävä ikuisiin,
itu, kätketty maa-emon uumeniin,

mut päänsä nostava päivää päin,
sisar tähtien, yössä kimmeltäväin.

Veli Luojan valkean auringon,
povess' outo kaipio tutkimaton.

Alas syöstynä yöhön ja aineeseen
iät pyrkii se luomisen valkeuteen.

Levon hetkeä lainkaan ei itselleen suo,
sädesillat siintävät maasta se luo

avaruuksihin, tähtitarhojen taa,
koti kahleiden, harhojen sille on maa.

Rajaton, syvä, Jumala-syntyinen,
ylös pyrkii se Alkunsa lähteillen.

Aarni Kouta


Henki

Inehmon Henki, syösty yöhön aineen,
kotiinsa täältä jälleen halajaa,
se alta kahleittensa rautapaineen
pihoille pilvein yhä palajaa.
Se kammitsoista maisten harhain kauhun
keveesti kohoo lailla uhrisauhun
päin tähtitarhaa, yössä kimaltavaa,
mi palaavalle jälleen porttins' avaa.

Avautuu palaavalle tähtitarhat,
sävelten teitä kun se saapuu vain,
ei sido sitä maa, ei öiset harhat,
on sillä lentimet näät jumalain.
Ei alas varjoihin se vajoo illan,
se löytänyt on tuollepuolen sillan,
se saavuttanut taas on jumaluuden,
se Hengen-laulun laulaa jälleen uuden.

Sen alkulähteisiinsä jälleen liittää
sävelten, runon rata aineeton,
sen Hengen-hehku voimat uudet siittää,
se uudelleen on Poika Auringon.
Välille maan ja taivaan luo se siteet
niin herkät kuin on heljät tähtikiteet,
näin synnyttäen Hengen säveleitä
se aineessakin astuu taivaan teitä.

Se runon mahdilla luo Hengen-taivaan,
se alhaalla jo astuu autuuteen;
se milloinkaan ei vaivu enää vaivaan,
ei alistu kuin orja aineeseen.
Se valtias on Hengen sekä aineen,
kuin kantamana sävelien laineen
se kulkee maahan oudon aamunkoiton,
se aineess' sotien saa Hengen voiton.

Aarni Kouta


Maa-emo

Maa-emo mahtava, kaitsija, kantaja,
ah, elonantaja
kukkea-kulma.
Oot ikinuori, ain yhä nuortuva
kellervä-suortuva
laihojen kullan.
Toisinaan voit tyly olla ja julma!
Voit vavisten vihanpuuskassa syöstä
pursuavat tulivirrat ja työstä
ihmisien lopun tehdä, mullan
antimet niin hävittää, ett' tienoon
autioks teet, talot, töllit voit kaataa.
Mut inehmot väsymättömät raataa
kunnes peittyvät parmaasi vienoon
vihreään verhoon versovain tarhain.

Ehtymätön poves on, emo parhain.
Myöhään ja varhain,
kuullossa kuun, kiloss' auringon armaan
paisuvan parmaan
kuormaa kullan-välkkyvää kannat.
Suot elon kaikille, kaikille annat
antimes, ain olet työssä, et lepää,
lahjojas meiltä et milloinkaan epää.
Kasvatat korkeat korvet, ja sankat
suot salot nousta. Säät rae-rankat
lannista ei sua, vuoretkin vankat,
vyöttämät jään, katat laitumiks karjain,
ain ylös huipuille hyisien harjain
käy jäkälää poro etsimään. Marjain
runsaus maat, mäet, mättähät peittää.

Kun kesän aurinko kultansa heittää
kentties ylle, niin kypsyvi heelmät,
täyttyvi työsi ja tahtosi teelmät.
Maa-emo mahtava, ah elonantaja,
kaitsija, kantaja.
Sun kamarallasi kehtomme kiikkuu,
polkumme liikkuu,
hoivissas elontaipaleen kuljemme,
kunnes suljemme
silmämme uupuneet lepohon kerran,
kunnes raukee
ruumiimme, ah, poves silloin aukee
sulkien meidät huomahan Herran.

Aarni Kouta


Sana

Sana, taivaat mi loi, jumalallinen Järki,
pimeän iki-yön joka ukset särki
aluss' aikojen, kiireelle korkeuden kuvun
pyhän auringon nosti, ja tähtien luvun
lukemattoman vahvuuden helmassa luki,
rajat ainehen rasti, ja säihkyen puki
tomun, maan elon välkkyvään valtiasverhoon.
Sana, min tajunnassa ihmisen suvun
syvä synty on, alkujen alku ja juuri.
Sana luova, siunaava, säihkyvä, suuri,
mi kätkenyt on idun tammen terhoon,
maan uumenihin elon voiman, mi nostaa
pimeästä pinnalle laihon laajan.
Sana, sinkoova ukkosen välkkyvän vaajan,
mi leimahtaa idän ääristä länteen,
Sana lahjomaton, joka rankasee, kostaa
tihutyöt, virittää vihan jousen jänteen.
Sana siunaava, hurskaan mi kulkua johtaa,
hänen polkunsa päällä tähtenä hohtaa,
Sana, joss' inehmot jumaluuden kohtaa.

* * *

Sana kuolematon, jumalallinen valta,
meret, maat joka täyttävi, sen Jumalalta
suku ihmisten sai, välill' luodun ja Luojan
side ainoa, jot' ole muille ei suotu.
Sanan voimalla luojaksi nousta voi luotu,
rakentaa ylt'ympärilleen ikisuojan,
meret hallita, vallita maan sekä aineen,
avaruuksihin nousta ja lannistaa laineen,
pihat pilvien nähdä, ja kuiluihin syöstä,
omistaa hedelmät tuhatvuosien työstä,
joit' yksikään hältä ei riistä, ei ryöstä.
Vapauttaa vangitut henget hän voi,
alas taivaista hän tulen siunaavan toi,
Sanan, jonka valtaa ei vangita saata,
joka yössämme loistaa ja lohduttaa maata.

Aarni Kouta


Elon sähkö

Säkenet elon valtavan sähkön
läpi luonnon taas salamoi,
kukat puhkee, kussa ne kulkee,
sävel lintujen ilmoissa soi,
avaruuksien syttyvi jäihin
pyhä aurinko, elpyvi maa,
kuten morsian hohtava häihin
se itsensä kaunistaa.

Kukat kulmillensa se kietoo,
sitelee siniseppeleet,
purot valkohuntuina vaahtoo,
häälaulua laulavat veet.
Jumaluuden laulua luovaa,
sävel jonka on loppumaton,
joka muotoja uusia muovaa.
Iankaikkinen, ah elo on!

Niin syvästi joskus se herpoo,
kuten iäksi kuollut se ois;
vain hetki, ja haihtuvat harhat,
Manan varjot on väistyneet pois.
Iäks kuoleman varjot hukkuu
sylihin elon auringon;
kuten luonto, mi talven nukkuu,
niin henki on myös inehmon!

Säkenet elon oudon sähkön
salamoi olemuksessa sen,
ei alkua, loppua sillä,
se voima on ikuinen.
Joka ruohossa, korress' se elää,
solun täyttävi jokaisen,
-- se henkenä iäti helää
yli tyhjyyden kuilujen.

Aarni Kouta


Milloin kypsä ihmiskunta?

Milloin kypsä ihmiskunta?
Milloin jumalien unta
toteuttaa mainen kansa?

Silloinko, kun tieto, taito
korkeimpaan on noussut kukkaan?
Selvillä kun kaikki salat
sill' on, konsa kaikki alat
mahtaa voi se mahdillansa?
Konsa hunaja ja maito
kaikkialla vuotaa, hukkaan
silt' ei mene pisaraakaan?

Tasapaino kun on vaakaan
tunteen sekä järjen saatu,
juurtunut kun luontoon raakaan
lempeempi on luonnonlaatu?

Kuljettu on puoli tiestä
silloin, muttei yltään iestä
puistanut viel' ihmiskunta.
Elä viel' ei jumalunta.

Milloin kypsä ihmissuku?

Silloin, kun ei enää huku
toisen käden kautta kukaan.
Kun käy kaikki määrään samaan,
veljinä kun kaikki mukaan
käyvät rauhaa rakentamaan.
Kuollut kun on himo saaliin,
yhtyneinä yhteen maaliin
tähtää kaikki tulevaiseen.

Silloin uneen jumalaiseen
yltänyt on ihmissuku,
jok' ei koskaan sorru, huku.

Aarni Kouta


Viisaat neitseet

Lumivalkeat vaatteemme on, loka, saasta
ole seurannut niitä ei myötämme maasta.
Pyhä, paistava, puhdas on päällämme puku,
elon tahroihin ei sädesiinto sen huku.
Elämän läpi käymme kuin käy läpi harhain
olennot ihanat ikitähtien tarhain.
Alahalta vain puoleksi löysimme majan,
kävi kaipuumme ain yli ainehen rajan,
alati Elävän Veden lähdettä haimme,
säkeneitä sen suonien juoda me saimme;
– elo meille vain oli ainaista iltaa,
iäti vaelsimme me vahvuuden siltaa.

Iäti vaelsimme me Auringon maita.
Oli polkumme ohdakkeinen ja kaita,
– hävis tieltämme näin joka sulku ja aita.
Sitoneet lopuks meitä ei mitkään siteet,
ylt'ympäri kiilui vain tähtien kiteet,
Elämän pyhät Auringot huikaisten paloi,
olemukseemme hehkua, voimaa ne valoi.
Palamasta ei lamppumme liekit laanneet,
me emme velttoina varroten maanneet,
odotimme ain ylkämme ylhäisen tuloa,
häähetkemme suurta ja säihkyvää suloa.

Me heitimme yltämme maalliset verhot,
keveästi kuin kimmeltävät tuliperhot
kohosimme me tuollepuolen rajan,
yli maan, vapahiksi kahleista ajan.
Korut, kiiluvat morsiuskruunut kutoo
yön tähdet ja kuudan meille, ei putoo
vähinkään timanteista sen, pelkkää tulta,
valonvälkettä on olemuksemme kulta.
Yhä kirkkaammin lamppumme yössä vain hohtaa,
maan oudon äärille meidät ne johtaa; --
me säästimme öljymme matkalla elon,
senvuoks hopeat pyhän lamppumme helon
hävittää hämärän sekä kuoleman pelon.

Me kuoloa emme ollenkaan tunne,
elon kaikkialla vain kohtaamme, kunne
avaruudessa kulkee tuikkiva tiemme.
Läpi kaikkeuden elon viestiä viemme.
Alahalla me kuljimme jäässä ja yössä,
Elämän, Valon Herran me oomme nyt työssä.
Olemuksemme kuin sädeseitti on hento,
ei tunne kahleita henkemme lento.
Joka hetki me varroimme tuloa Herran,
sitehemme nyt vihdoin on kirvonneet kerran,
maat, taivaat me kiedomme nyt valovöihin,
niin outo on puhjennut valkeus öihin.
Läpi kaikkeuden ajatuksemme lentää,
Valotaivaasta toiseen ne välkkyen entää,
edessämme ei yhtään oo sulkua, rajaa,
vapahdettuina Henkemme laulut kajaa,
säveltulvilla täyttäen taivaan ja maan.
Sädehtii pyhät lamppumme loistettaan.

Aarni Kouta


Deevojen laulu

[Deeva, sanskritinkielinen sana, joka merkitsee
"loistavaa", so. loistavaa henki-olentoa, enkeliä.]

Elon heititte maisen, jäi taaksenne harhat,
edessänne aukeaa luomisen tarhat.
Kukin täällä on luoja, mielenne kuvat
olennoituvat täällä ja toteutuvat,
näkyvän kuvan aatoksenne ain muovaa,
olemuksenne puhdasta voimaa on luovaa.
Eron tunnette välillä pahan ja hyvän,
tulevan kehityksenne kätkette jyvän
sisimpäänne täällä, te täällä luotte
joka muodon, min taas alas aineeseen tuotte.

Ole kuolemaa ei, eri asteissa jatkaa
joka luotu vain kehityksensä matkaa
monet vuostuhannet. On kaukana määrä,
moni astutaan matkalla askele väärä.
Tulijat polot murheen ja harhojen maasta!
palava olennostanne aineen on saasta.
Halujen, himojen tuli tultamme halaa,
sädeloistossa Hengen pätsistä palaa
pyhitettynä sielunne, jonka kulta
säkenöi ylimaailmallista tulta.

Tulijat polot murheen ja harhojen yöstä,
iankaikkiseen vaivaan ei yhtäkään syöstä,
sovittaa kukin saa elämänsä vain erheen,
jokamies jäsen on jumalallisen perheen.
Osat sen lopuks ain Kokonaisuuteen yhtyy,
tee turhaan ei työtä, ken työhön ryhtyy.
Jumalallinen työ avaruutemme täyttää,
jokamiestä Mestari työhönsä käyttää.
Kukin ryhtyköön Rakkauden Herran työhön,
ole aikaa ei yhdenkään vaipua yöhön,
elämänne ei tääll' ole harhaa, ei unta,
lähestyy Isän iäisen valtakunta.

Mäkihin ylös nostakaa katseenne, nähkää,
työ taivaallinen tekemässä on tähkää:
ylenee yli maapallon risti, mi loistaa
veriruusuissa, joidenka hehku poistaa
inehmon tylyn, kylmän ja karsaan mielen,
häness' soinnuttaen pyhän rakkauden kielen.
Sen siunaavat käsivarret varjoo
maanpiiriä, kaikille rauhan se tarjoo.
Sen juurella murheen murtamat nyyhkii,
joka silmästä kyynelet poies se pyyhkii,
kuten rakkauden, sopusoinnun syli
sädehtii valotulvaa se maapallon yli.

Mäkihin ylös nostakaa katseenne, nähkää:
työ Rakkauden tekemässä on tähkää!

Aarni Kouta


Lähtö

Et viipynyt vierelläin, kuten tähti
olemuksesi loistava luotani lähti,
olit ylhäinen liiaksi maalliseen majaan,
tuvan vain näen tyhjän, ja pöytäni vajaan.

Toki en kapinoi, valittaa olis väärin,
ei autuutta laskea voi ajanmäärin,
sama hetkenkö viivyit vai tuhat vuotta.
Sotimaan ikivaltoja vastaan käy suotta.

Lumo kauneutes yhä sieluni täyttää,
liki lienet tai loitolla, aina vain näyttää
kuin luotani oisit sa vaaksan päässä.
Tuless' syämeni onko vai lieneekö jäässä?

Siroutta ma siunaan sun kättesi somain,
hyvin tiedän, että et koskaan oo omain,
hyvin tiedän, että et suo mulle suuta.
Leluiks lapset vain pyytävät tähtiä, kuuta.

Tai lienenkö lapsi, mi varjoja tapaa,
sua saavuta en, toki henkein on vapaa.
Sätehillä oon tähtien leikkiä lyönyt,
mua yllätä koskaan ei tähdetön yö nyt.

Olet päiväini, öitteni paistavin tähti,
olentos vaikk' kauaksi luotani lähti;
sinun loistosi täytti mun pirttini vajaan.
Säde siinnostas runoniekan jäi majaan.

Aarni Kouta

Etusivu

Runoja