A. M.

Pyrkijän tie

Ja minä näin. –

Edessäni oli Tie – pitkä ja vaivaloinen, jyrkkä ja kivinen, okainen ja viidakkoinen. Ei näkynyt polkua, ja kuitenkin oli Tie.

Sen pituus ei pelottanut minua, sillä tiesin, että se johti äärettömyyteen. Vaivaloinen kulku ei minua masentanut, sillä tiesin, että ponnistuksesta syntyy voima. Okaat, jotka peittivät tien, eivät pidättäneet minua, sillä tiesin, että verta vuotavat haavat tulevat parantumaan ja ohdakkeiden alla piilee tien varErella kirkkaita lähteitä. Tiheä viidakko, joka yritti takertua jalkoihini, ei laimentanut intoani, sillä tiesin, että sen juurikierteille tukeutumalla voisin kulkea kuilun yli.

Kuitenkin kuin halvaantuneena jään seisomaan, katsoen Tietä. Silmäni samentuvat, en kykene liikuttamaan käsiäni, en jalkojani. Olen itse Elämän silmien edessä.

”Sinä olet Tie”, sanoo ääni.

”Minä olen Tie”, vastaan.

”Sinä olet Elämä”, jatkaa ääni.

”Minä olen Elämä”, vastaan.

Ja silloin kajahtaa vieno sävel, ja näen silmieni edessä läpikuultavan kirkkaan helmen. Kaikki muuttuu loistavan valoisaksi. Näen oman sydämeni. Se on tumma. Se tuntuu minusta kuolleelta. Kipu läpäisee olemukseni niin kuin sähkövirta, ja tunnen koko maailman tuskan, elävien ja kuolleiden kärsimykset, koko elämän rajoituksen.

Sähkökipinä, Elämän valo, totuuden helmi sydämessäni, sinäkö tänä hetkenä synnyt?

Ja sisässäni puhuu Hiljaisuuden Ääni:

”Sydämessäsi, pimeässä sydämessä sinä synnyit itsetietoiseen elämään, sinä tulit Itseksi. Nyt et voi enää eksyä harhaan. Tien pituus ei lamauta sinua, sillä sinä olet itse Tie. Sinun tulee vain laajentaa itseäsi. Ohdakkeet eivät raatele sinua enää, sillä olet painanut ne omaan sydämeesi, etteivät ne pistäisi muita. Vesat, jotka vangitsevat kulkijan askeleet, sinä sidot tietoisesti yhteen ja teet niistä suojelevan verkon, totuuden yhdistävän kudoksen. Sinä olet Tie, Totuus ja Elämä. Sinä et voi kulkea Tiellä ennen kuin itse olet tullut siksi Tieksi. Rauha kanssasi!” – –

Minä havahdun.

Mitä on tapahtunut? Tunnen itseni pieneksi lapseksi, joka on tehnyt jotakin pahaa, saanut toruja, itkenyt ja pyytänyt anteeksi.

Olen ruumiillisesti väsynyt, sydämeni on kuin lapsen.

Ja miltei itsetiedottomasti, sisäisen voiman pakosta vaivun polvilleni, ristin käteni ja kuiskaan hiljaa: Isä!

Tietäjä — helmikuu 1913