TIETÄJÄ-VANHUS
 

    Blixt on nuori ruotsinmaalainen merikapteeni, joka sai henkisen herätyksensä Vituksen, tunnetun ruotsalaisen okkultistisen kirjailijattaren Lucie Lagerbielken kirjoista (kirjasta "Sjålens lif" on aikoinaan puhuttu Tietäjässä). Hän on nykyään oleskellut Lontoossa erään sikäläisen sielullisia ja henkisiä parannustapoja harrastavan lääkärin apulaisena ja oppilaana. Hän kirjoittaa säännöllisesti kirjeitä Vituksen julkaisemaan kaksi kertaa kuukaudessa ilmestyvään sanomalehteen Framtidens Folk ja ovat hänen kirjeensä sekä arvokkaan sisältönsä että pirteän tyylinsä nojalla huomiota herättäviä. Olen valinnut seuraavat mieltäkiinnittävät kokemukset muutamista Blixtin viimeisistä kirjeistä. P. E.

I

    Sairaskäyntini jälkeen tunsin tarvitsevani taas ilmaa, vielä enemmän ilmaa ja ajattelin sen tähden lähteä jonnekin esikaupunkiin raitiovaunulla. Ajateltu ja tehty. Mikä tungos! Kuinka kaikki sysivät ja tyrkkivät toisiaan asiaankuuluvan välinpitämättömästi! Mutta keskellä tätä tyypillistä nykyajan ilmapiiriä pysähtyi katseeni erääseen puhdasprofiilisen vanhukseen pitkine, valkoisine kiharoineen. Hän seisoi aivan liikkumatta. Häntä sysittiin, hänen jalkojansa poljettiin ja hänet työnnettiin loitommas joka kerta, kun hän oli onnistui päästä vaunun ovelle, mutta yhtä rauhallisena asettui hän taas seisomaan paikalleen odotussillalle. Tämä toistui kolme kerta peräkkäin. En voinut enää nähdä tuota surkeutta, vaan astuin esiin; kohotin hattuani ja pyysin saada valmistaa hänelle paikan seuraavaan raitiovaunuun.

    Silloin — ensimmäisen kerran — kohtasivat katseemme. Niin, en voi kuvata, mitä tunsin hänen katsoessaan, minä tahdoin vain syleillä häntä, tahdoin langeta polvilleni hänen eteensä pyytää hänen siunaustaan. Matkalla me istuimme vaieten vierekkäin.

    Sitten vanhus nousi, teki minulle merkin ja istuimme vaunusta. Päästyämme onnellisesti katukäyvällä pisti hän käsivartensa minun käsikynkkääni ja kuljmme noin korttelin eteenpäin, silloin hän — pienen puutarhan ympäröimän talon edustalla — sanoi: "Nyt me olemme kotona. Tuletteko sisään, ystävä?" Koko ajan hän käytti puhuttelusanana sanaa "ystävä". Taas katseemme kohtasivat toisensa. Minä en tiedä koskaan ennen kokeneeni sellaista hellyyttä ja niin syvää kunnioitusta ihmistä, muukalaista kohtaan. Ei, ei muukalaista! Hänen kaltaisekseen juuri minä tahdoin tulla: pyhäksi ihmiseksi.

    Pian olimme katsoneet hänen pienen kotinsa ja siellä vallitseva henkinen ilmapiiri saattoi minut heti kotiutumaan. Kävimme istumaan. Hän teki liikkeen kirjahyllyihin päin ja sanoi: "Minun ainoat ystäväni! Kaikki minun ikäiseni ystäväni ihmismaailmassa ovat menneet pois, ovat menneet ennen minua, mutta minä olen odottanut tapaavani ihmistä joka päivä — kun ruumiinvoimani ovat sallineet — olen lähtenyt etsimään ja minä olen palannut taas kotiin löytämättä, mitä olen etsinyt, tahi oikeammin sanottuna, löytämättä häntä, jota olen etsinyt."

     Vanhus katseli ajattelevaisesti minua, aivan kuin hän olisi tahtonut sanoa, että nyt hän oli löytänyt sen, jota oli etsinyt. Minä tunsin itseni suoraan sanoen aivan mitättömäksi. Hänen suuri sisäinen hyvyytensä oli sokaissut hänet. Ajattelemattomasti tunnustin hänelle syntini, vieritin hänen eteensä koko elämäni, niin, vieläpä mainitsin siitä, kuinka poikasena olin potkinut tätiäni vatsaan, sen tähden, että hän oli olevinaan uskovainen. Vanhus istui siinä niin hiljaa ja hymy levisi silloin tällöin hänen piirteilleen. "Nyt", sanoi hän, "nyt olet lopettanut potkimisen, nyt painit elämän suurten kysymysten kanssa. Niin, nyt olet sukeltaja elonilmennysten valtameressä."

    "Mutta mikä virkaan Teillä ollut, herra?" Ajattelin olevani liian rohkea kysyessäni sitä, mutta minähän olin kertonut kaikki itsestäni ja kuinka auttavaisuuteni johtui toi voida joskus auttaa kärsiviä ihmisiä.

    " Ystävä", sanoi hän hitaasti, "mitään virkaa minulla ole koskaan ollut. Ensiksi oli minulla itselläni paljon oppimista, sitten opetti minua Jumala ja viimeksi tulin minä toisten opettajaksi. Minun "virkani" on ollut opettajan toimi, jos niin tahdot sitä nimittää. Minun ainoa pyrkimykseni on ollut ihmiseksi tuleminen ja auttaa toisia täyttämään korkeinta tarkoitustaan." Näin sanoen hän nousi, kiinnitti katseensa lujasti minuun, liukui tuolia kohti, jolla istuin ja asetti siunaten kätensä pääni päälle.

    Samassa hetkessä katosi huone edestäni. Ja aika oli seuralaiseni. Minä en tietänyt mistään tällä tasolla, mutta tein suurimman kokemukseni korkeammalla tasolla. Ihmisen uneen vaivuttaminen on jotakin, mutta henkisesti vaikuttaa häneen on toista, vaikka ilmiöt ovat sukulaisia keskenään, ovat kutoutuneet toisiinsa, riippuvat toinen toisesta. "Opettajani" oli antanut minulle ensimmäisen opetustunnin. Tuntuu niin kummalliselta tietäessään saaneensa kodin — henkisen kodin, — jonne voi paeta, kun elämä ahdistaa liian ankarasti eikä ympäristöstä löydä ymmärtämystä. Hyvästellessä vanhus antoi minulle kolme kirjaa, joista kaksi oli painettu 1700-luvulla, ja yksi kirjoitettuna pergamentille oli täynnä kummallisia merkkejä. Molemmat ensimmäiset sivut olivat täynnä nimikirjoituksia ja vuosilukuja — kaikkien edellisten omistajien nimet — ja alinna oli vanhuksen nimi. Minä sain kirjoittaa omani kaikkein viimeisimmäksi. "Mutta minä en tahtonut mitään omistaa", väitin minä. "Se ei sovi minulle. Älä anna minulle enempää näitä kallisarvoisia teoksia".

    Käsi — läpikuultavan laiha — laskeutui olkapäälleni ja ääni kuiskasi korvaani: "Omistaminen on lainaamista ja laina maksetaan takaisin korkoineen, jonka Jumallamme velkoo meiltä jokaiselta"

     Kummallista, että minun onnistui löytää kotiini asuntooni tohtorin luo, niin järkytetty olin. Olin täysin tietoinen siitä, että minulle on tapahtunut jotakin: minä olen sama kuin ennen, mutta en kuitenkaan ole sama. Minusta tuntuu, niin kuin joku olisi harjannut minusta osan uhmaa, tylyyttä ja muita vähemmin kauniita sielunominaisuuksia. Se, joka elää, saa nähdä!

II

     Nyt kerron teille hyvin omituisen unen, jonka näin seuraavana yönä sen jälkeen kun olin tullut tuntemaan tuon vanhan viisaan miehen. Illalla sytytin lukulamppuni ja aloin vähän lukea niitä kirjoja, joita hän oli antanut minulle. Kun ne olivat kirjoitetut vanhalla ranskankielellä, olivat ne hyvin vaikeita lukea ja varustauduin sanakirjalla. Aivan lyhyen ajan kuluttua valtasi minut omituinen raukeus, en kuitenkaan ollut uninen tavallisessa merkityksessä. Mutta todenperäisesti kirjaimet hyppivät silmissäni ja tunsin tarvitsevani olla hiljaa sekä nukahtaa, jonka tähden ojensin pitkälleni sohvalle ja etsin tukea niskalleni. Tuskin olin päässyt tuohon asentoon, kun ovi avautui hiljaa ja sisään liukui Vanhus, jota olin ajatellut voimakkaasti aina kohtaamisestamme saakka.

     "Jokaisen ihmisen täytyy", sanoi hän, "ennemmin tahi myöhemmin nousta ylös Kirkastusvuorelle. Siihen asti kunnes hunnut ovat pudonneet ja kirkastus voitettu, on koko elämä sokkosilla oloa. Mutta tie sinne ylös on pitkä ja vaivalloinen — useimmille se on pelottava. Oletko valmis aloittamaan kulkua ylöspäin?"

     Samassa silmänräpäyksessä minä nousin makaavasta asennostani, so. minä olin nousevinani ja tarjosin — tahi oikeammin aioin tarjota Vanhukselle käsivarttani tueksi, mutta silloin tapahtui, että horjuin sinne tänne. Oi, ihmettä minä olin heikko — hän voimakas. Minusta tuntui, että minun ruumiini oli kadottanut kaiken painonsa ja tiiveytensä vanhan ystäväni käden kosketuksesta enkä voinut hallita itseäni vähimmälläkään tavalla. Silloin kiinnitti hän katseensa minuun, — nuo ihmeelliset lempeät silmät hyväilivät minun heikkouttani, — ja minun tuli heti hyvä olla, saatoin sekä kävellä että seisoa, samalla kun tarmoni leimahti aavistamattoman voimakkaasti… Sitten pysähtyi muistini, enkä tiedä tai muista mitään ennen kuin olin yksin jyrkällä pimeällä tiellä, kivisellä synkällä tiellä. Mutta minut täytti ajatus, että kuinka vaikeata kulku olisikin, niin kuitenkin nousisin vuoren harjalle. Siellä oli Valoa! Välillä tapahtui — jossakin tien mutkassa, — että sädenippu putosi päälleni, että muutamien sekuntien aikana kylvin valossa sekä tunsin myrskyistä onnentunnetta itsessäni. Mutta seuraavana hetkenä oli taas hämärää, tämän lisäksi alkoi minua äärettömästi viluttaa. Ei näkynyt yhtään elävää olentoa ja yhä jyrkemmäksi kävi polku, tuo polku, jonka molemmin puolin oli pohjaton syvyys ja joka oli niin kapea, ettei voinut kääntyä ympäri, jos olisi tahtonut. Tosiaankin aloin tuntea itseni yhä yksinkertaisemmaksi ja alkoi kiehua jossakin olentoni alemmissa piireissä, — viha oli saamaisillaan vallan minussa. Minähän olin lähtenyt matkaan erittäin kernaasti ja ensi käskystä… miksi jätti ystäväni minut sitten pulaan, yksin kohtaloineni?

     Se on jokaisen ihmisen osa! Niin kyllä! Yksin kohtaloinensa, yksin oman sielun kanssa, mutisin ja luulin itse, että hourailin jollakin tavalla, luulin olevani niin nääntynyt väsymyksestä, että pian heittäisin henkeni.

     "Sinun sielusi on yksin Jumalan kanssa", sanoi ääni ja ne sanat eivät tulleet minun omasta itsestäni.

     Niin, aina olin kyllä ollut yksin! Mutta minä vaan ahersin edelleen. Silloin aivan odottamatta — kun nostin pääni — näin ylätasangon, joka minusta ei näyttänyt olevan kaukana. Sinne minä suuntasin kulkuni, sillä siellä oli valoisaa ja — kuten toivoin — lämpimämpi kuin täällä, missä nyt kuljin. Mitä lähemmäksi minä tulin, sitä jyrkemmäksi kävi tie ja ylätasangolla näin ihmisolennon. Vaikken vähimmässäkään määrässä ole puhelias tai luonteeltani seuraa kaipaava, tulin hirmuisen iloiseksi ajatellessani saada tavata jonkun. Tarvittaisi vähän selityksiä, arvelin minä, kaikkeen siihen mielipahaan, jota aivan syyttömästi olen saanut kärsiä. Tavallisesti ei ole tapani valittaa, mutta nyt hiivin eteenpäin kummallisissa olosuhteissa. Pian kuitenkin olisin ylhäällä ylätasangolla ja sitten keskusteltaisiin, mutta minä en varmasti olisi tunteellinen. Taas katsahdin ylös! Kyllä, se oli Vitus, joka oli siellä ylhäällä. Nyt sain uutta vauhtia, so. tahdoin panna liikkeelle uutta vauhtia, mutta en voinut. Seisoin paikalla ja tuijotin yhteen kohtaan, mutta vihdoin suunnattomalla tahdonponnistuksella vapauduin tästä lamaannuksesta. Suuri kiviröykkiö oli tiellä aivan jalkojeni edessä ja minun täytyi raivata se pois ennen kuin pääsin eteenpäin, Syvyyksissä kaikui, kun pyrynä sinkoilin kiviä oikealle ja vasemmalle. Mutta nyt syntyi uusi, ikävä tilanne: tulenliekkejä leimahteli syvyydestä tien sivuille. Olin kyllä nähnyt kipinöitä räiskyvän pölkkyjä alasheitettäessä ja minusta se näytti kauniilta ilotulitukselta. Mutta minä en tahdo paistua! Kiireessä minä ajattelin: "Jätän kaiken tämän ja kiidän vaan alas kiireesti tasangolle." Silloin näin Vituksen istuvan ylätasangon reunalla näköjään aivan liikkumatta, vaikka liekit pian saavuttaisivat hänet. Aloin heitellä kiviä sekä käsin että jaloin ja viimeksi myöskin päälläni, työntäen pois putoavat kivet ja huusin sitten täyttä kurkkua: "Pakene, Vitus! Minä tulen heti avuksesi! "

     "En koskaan pakenee", vastasi Vitus liikahtamatta. "Jos uskallat hypätä, niin olet heti luonani", kuului edelleen. Minusta tuntui, että tuota sanottaessa minut aivan kuin lennätettiin vasemmalle. Heittäydyin syvyyteen ajattelemattomasti kuten hullu. Vai niin! Sekunnin murto-osan kuluttua tunsin Vituksen käden omassani, mutta sitten en enää muista, sillä tunsin tulleeni tajuttomaksi. Sitten heräsin! Väsyneenä, runneltuna, epätoivoisena ja vihaisena makasin huoneeni sohvalla. Lukulamppu paloi ja kirjat olivat auki, aivan kuin ei olisi mitään tapahtunut. Mutta jotakin oli tapahtunut, se on ihan varma! Pääni ei ollut kipeä, vaan itse kallo, lihakseni olivat veltot ja jalkani eivät minua kannattaneet. Sammutin lampun, käärin viltin ympärilleni ja asetuin paikalleni sohvaan. Nukuin raskaasti ja heräsin oven koputukseen, vastaanotto oli alkanut. Se ei liikuttanut minua, ensimmäisen kerran tänne tultuani se ei minua liikuttanut. Kirjoitin muutaman rivin tohtorille ilmoittaen itseni sairaaksi. Sen jälkeen kylvin, pukeuduin ja lähdin ulos. Oli selvää, että tahdoin saada selityksen. Öinen alppivaellukseni ei ollut leikkiä. Vanhus oli velvollinen selittämään sen minulle, jos hän oli ollut siihen osallisena. Ja siinä tapauksessa minkä tähden?

     Voisiko hän vaikuttaa minuun kaukaa mielensä mukaan? Nyt aloin minä ymmärtää, että kansa — kaikki ulkopuolella olevat — aivan kuin pelkäsi hypnotismia ja suggestiota. Mutta mihin määrään asti oli ihmisen sielulla luomisvoimaa, luoda esiin näkyjä ja kuvia, kokemuksia ja mielialoja sekä viedä niitä eteenpäin? Mihin määrään asti oli hänen sielullaan voimaa vaikuttaa toisten sieluihin?

III

     Raitiovaunua odottaessani menin leipuriin, söin siellä kaksi leipää ja join kauhallisen vettä. Ihmeellistä, tulin yhä rauhallisemmaksi ja rauhallisemmaksi, mitä enemmän lähenin päämäärää. Kun minä soitin Vanhuksen huvilan ovelle, tunsin itseni lauhkeaksi kuin valkeavillainen karitsa. Vanha palvelijatar päästi minut sisään samaan huoneeseen, jossa viimeksi olin istunut, mutta nyt oli huone tyhjä. Aloin hiljaa mietiskellä: Aiheena oli, kuinka yksinkertaista oli ollut minun puoleltani harmitella unesta, jota en ymmärtänyt. "Tervetuloa, ystäväni", soi Vanhuksen ääni takanani, "suuttuminen on aina heikkouden merkki, sillä se on tietämättömyytensä tunnustamista, kykenemättömyyttä nähdä syitä", jatkoi hän.

     "Te tiedätte siis kaikki", huudahdin minä kavahtaen pystyyn. "Mutta nyt täytyy teidän todellakin vastata kysymyksiini. Tällainen levottomuus ei ole terveellistä minulle. Ensimmäisen kerran olen lyönyt laimin virkavelvollisuuteni..."

     "Koko elämä täällä maan päällä on pikemmin unta kuin hereillä oloa. Koeta ymmärtää, mitä nyt sanon! Sinä valitat unta, joka ei ollut mitään unta — todettomuuden merkityksessä — vaan korkeamman laatuista todellisuutta kuin esim. se, että nyt istut tässä vieressäni. Eilen illalla tunsin, kuinka jonkunlainen henkinen sähkösanoma asettautui välillemme ja tämä kaukovaikutus tuli lopuksi niin täydelliseksi, että sinä itse ajoit yhden puolen olemuksestani lähtemään sinua tapaamaan: Sinä valmistauduit lukemaan kirjojani sanakirjan avulla ja minä tahdoin selittää sinulle, että sellaisia teoksia luetaan ja ymmärretään yksinomaan intuitioon avulla. Henkisiä asioita voi ymmärtää vain henkisesti. Näin ajatuskuvien nousevan ympärillesi ja näin kuinka sinulle on ollut leikin asia tähän asti ottaa vastaan kaikki, sekä säälin sinun iloista taisteluasi. Sinun täytyy kuitenkin saada katsoa kulissien taakse, sinun täytyy saada nähdä sitä, mikä on silmille näkymätöntä. Sinun alempi tietoinen minäsi suostui siihen heti kernaasti: sinä katselit ja elit hengessäsi omaa salaista taisteluasi"...

     "No, entäs Vitus sitten? Kuinka hän voi tulla näkyviin? Tunnetteko hänet?" kysäisin välillä. "Totta kai, jo kauan, kauan olen tuntenut Vituksen. Hän on meikäläisiä. Sinun elämässäsi hän on ollut suurena tekijänä. Nyt sinun ei tule pettää, vaan kulkea eteenpäin vaivoja pelkäämättä: Ennen kuin kolme kuunvaihetta on kulunut, olet sinä jättänyt tämän maan ja paikkasi tohtorin luona noudattaaksesi kutsumustasi."

     Minä kääntelin itseäni tuolilla, en ollut tyytyväinen selitykseen. Vanhus hymyili ja sanoi: "Eivätkö sanat: Kaikki Jumalan kautta — kaikki hyvän puolesta, ole sinulle tunnetut?" Minä muistelin lukeneeni ne "Sota ja rauha" kirjassa, ja hämmästyin, kun vanhus näytti minulle ne kaiverrettuina levyyn, joka oli kapeissa vitjoissa hänen, kaulassaan lähinnä ruumista. "Vitus voisi kertoa sinulle, kuinka me aina tunnemme toisemme, vaikka ulkonaisesti olemme muukalaisia. Meitä veljeskuntamme jäseniä — on hajalla yli koko maapallon mikä missäkin, jokainen sillä paikalla, missä häntä parhaiten tarvitaan. Meille on eläminen ja ahkeroiminen samaa. Me olemme Jumalan työtovereita. Estääkö sinun todellinen sivistyksesi uskomasta tätä? Tunnen, ettet ole tyytyväinen. Ottakaamme joku esimerkki. Sinähän tiedät persoonallisuusjaon ilmiön. Samasta ihmisestä nousee eri persoonallisuuksia, jotka osoittautuvat aivan selvästi ja näillä eri persoonilla ei kuitenkaan ole mitään ymmärrettävää yhteyttä keskenään. Toinen on paha, toinen hyvä, toinen iloinen kuin auringonpaiste, toinen epätoivoinen, ja kuitenkin nousevat nämä ’persoonallisuuden’ samasta persoonallisuudesta. Kun kansat entisinä aikoina palvelivat Jumalaa, tuli se ilmi siinä, että he palvelivat Jumalan olemuksen eri puolia. He tunsivat Jumalan suuruuden ja moninaisuuden itsessään. Eikö ole kirjoitettu, että jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen? Sanallaan, — so. ajatuksellaan — on Hän antanut kaikelle alun. Ihminen — jokainen yksityinen — jatkaa lakkaamatta tätä luomistyötä: hänen ajatuksensa ovat luovia voimia. Hänen olemuksensa eri puolet saatetaan toimintaan eri tilaisuuksissa ja siitä on seurauksena erilaisia vaikutuksia. Kun sielu ja henki toimivat sopusoinnussa, saadaan hyvä tulos, toisten ihmisten hyödyksi Jumalalle mieluinen työ, joka menestyy. Mitä henkisemmäksi yksilön kehitys tulee, sitä suuremman vaikutusvoiman hän saa sekä toisiin sieluihin että myöskin elämänolosuhteisiin, niin vieläpä luonnonvoimiinkin. Mutta tämä kehitys tapahtuu asteittain eikä harppauksittain. Ennen kuin kolme kuunvaihetta on kulunut, saatetaan sinut — ei pakoteta — kohtaamaan Vituksen vielä korkeammalla ylätasangolla kuin se, jonka sielusi silmillä olet tänä yönä nähnyt pimeyden ja liekkien läpi. Sinä olit ’oma itsesi’, kuten sitä nimitetään, ruumiisi ulkopuolella olevassa tilassa. Samalla tavalla on jokainen ihminen ’oma itsensä’ kuoleman jälkeen, joskin silloin kehityksen erilaisuus on selvemmin huomattavissa kuin nyt on asianlaita. Yhtäläisyys ’uni-tilan’ ja ’tämän jälkeisen elämän’ tilan välillä on huomattavan suuri. Sitä, joka kerran on ottanut muodon, ei hävitetä, vaikkakin se muuttuu ja vaihtuu. Sinä, Ystävä, et ole tullut tänään tänne, saamatta muistoa tästä päivästä, — näkymätöntä muistoa". Hän kumartui ja kuiskasi korvaani muutamia sanoja, joita en saa kirjoittaa, mutta ne polttavat tulen lailla minun sisässäni ja ikävöin saada panna niitä käytäntöön. Onneksi otan viimeisen tutkintoni tämän kuukauden lopussa. Sopimukseni tohtorin kanssa loppuu jouluksi. Sitten olen vapaa tottelemaan. Kun jätin vanhan Ystäväni, oli minun kaulassani levy, jossa oli sama kirjoitus kuin hänenkin, ja lupaus sitoo minut Yhteen, joka voi sovittaa kaikki, Yhteen, joka itseensä sisältää kaikki.

IV

     Näkemisen, selvänäköisyyden ja unielämän välillä täytyy alla salainen yhteys ja luulen niiden välisen, yhtenäisyyden tutkimisella olevan merkityksensä. Edellinen kirjoitukseni koski unta, joka oli hyvin lähellä meidän "todellisuus"-käsitettämme. Unen vaikutus minuun oli sekä sielullista että ruumiillista. Monta päivää pääni oli tosiaankin kipeä minusta itse kallo oli kipeä, — ja olin niin väsynyt kuin olisin tehnyt ankaraa ruumiillista työtä. Ollessani näin väsynyt vaivasi minua samalla kysymys: Kykenisinkö minä "näkemään" hereillä ollessani ja sillä tavalla lähenemään näkyjen maailmaa sekä käsittämään jotakin loistavan aineen kuvautumisherkkyydestä? Koska tunnen pari ihmistä, jotka harjoittavat kristalliin katsomista, ajattelin käydä heidän luonaan, mutta muistin luvanneeni Ystävälleni, etten tee mitään häneltä neuvoa kysymättä. No niin! Illan tullessa astelin viisaan vanhukseni luo esittääkseni asiani. Samassa hetkessä, kun kävin istumaan hänen luonaan, huomasin, että tuolini vieressä olevalle pienelle pöydälle oli asetettu ihmeellinen esine. Ensiksi luulin sen suureksi, ontoksi koverretuksi, ulkopuolelta kauniisti koristelluksi ja kirkastetuksi kookospähkinän kuoreksi, mutta kun otin sen käteeni, huomasin sen olevan jotakin tuntematonta, ei-eurooppalaista puulajia. Sisältä oli "kuori" mustaksi lakeerattu ja ontto. Lopetettuani tutkimisen so. tyydytettyäni ensi uteliaisuuteni asetin sen takaisin pöydälle ja esitin asiani. Olihan selvää, että tahdoin saada oman sieluni vähän ripeämmäksi. Tätä ylenpalttista ripeyttä en toivonut halpamaisesta kunnianhimosta enkä myöskään kaikenlaisten merkkien ja ihmeitten näkemishalusta, vaan laajentaakseni omaa olemustani, tunteakseni sieluni kasvavan ja hankkiakseni tajunnalleni uutta sisältöä.. Eivät kai taiteilijat ole valehdelleet, kun ovat sanoneet työskennelleensä ruumiin ulkopuolella olevalla tasolla näkemiensä mallien mukaan? Ei, varmasti ei! Sillä sekä värit että heidän teostensa itse kokoonpano osoittavat, etteivät ne ole tavallista alkuperää. Sellaisten töitten "unenkauneus" todistaa niiden suorittamisen edellä käyneen jonkun erityisen kokemuksen. Tieto alitajunnasta ei riitä. He ovat nähneet — he ovat siis saavuttaneet ylitajunnan piirit. Voidaanko meitä auttaa sinne, voiko sellaisen sieluntilan saavuttaa keinotekoisella tavalla? Se on kysymys. Jokseenkin niin esitin asiani Vanhukselle. Mutta hän ei näyttänyt erittäin ihastuneelta. "Sinä tiedät", sanoi hän hitaasti, "etten pidä juuri keinotekoisesta. Kun ihminen on kypsä — sekä sielullisesti että henkisesti, — silloin hänestä tulee näkijä, tietäjä, valaisija, runoilija, taiteilija ja kaikkea, johon hänen synnynnäiset lahjansa tekevät hänet soveliaimmaksi. Suurin elämisen taito on itsensä kaikinpuolisesti so. sopusointuisesti kehittämisessä." Hän teki estävän liikkeen minuun päin ja sanoi: "Niin, minä tiedän, sinä et tahdo tunkeutua eteenpäin, vaan tehdä työtä eteenpäin päästäksesi, sinä et tahdo korjata palkkaa työstä, jota et ole koskaan tehnytkään. Se on oikein, näetkös. Muistatko, kuinka kuului kirjoitus vanhassa egyptiläisessä temppelissä: "Jumala vihaa hävyttömyyttä! Älkööt kuolevaiset unohtako sitä!' Sinulle on se asia ollut aina selvä, mutta nyt sinä tahdot jotakin positiivista. Eikö niin? Sinä tahdot omia kokemuksia, jotta puhellessasi toisten kanssa tämänlaatuisista ilmiöistä, voit sanoa: Minä tiedän, että se on totta, sillä minä olen itse ollut mukana."

     Sillä välin nousi Vanhus, otti äsken kuvatun pähkinänkuoren — tai pikarin — ja meni viereiseen huoneeseen, tuli heti takaisin ja asetti pikarin tuollaiseen kääntyvään telineeseen, jollaisessa näkee parranajopeilien olevan. Hän asetti pikarin hiukan vinoon ja pyysi minua "katsomaan näinkö jotakin". Avasin korpinsilmäni selko selälleen ja näin nyt nestettä valuvan pikariin, nestettä, joka vähän väreili liikkeestä, mutta hiljeni sitten taas. "En yhtään mitään", olin juuri huudahtaa, kun näin pinnalle aivan selvästi kuvautuvan miehen kasvot, ja — kaikista kummallisinta luonnollisen kokoisina, vaikka pikari läpimitaten oli vain 12 cm. Mies näytti olevan lähelläni ja — minä en pitänyt hänestä. Silmät olivat tosin syvät, katse älykäs, mutta kylmä, ja ohuet huulet tekivät kasvot sanomattoman kovan näköisiksi. Sitten hänellä oli lasit — ns. pince-nez — ja kaikki "lasit" ovat minusta vastenmieliset "lumoavasta" monokkelista kunnioitettaviin silmälaseihin saakka. Minä tahdon lähimmäiseni nähdä aina silmästä silmään. Minä yhä tuijotin tuota mykkää kilpailijaani ja sisässäni tunsin saavani taistella hänen kanssaan, ja tunsin, että olimme luonnollisia vihamiehiä. Mutta minä en voinut liikuttaa itseäni, minä vaan tuijotin ja ajattelin; silloin alkoi kuva hävitä, — neste aivan kuin liikkui — minä en kuitenkaan voinut irrottautua katselemasta yhä edelleen. Pienen väliajan kuluttua alkoi tulla näkyviin maisema. Mutta kaikki oli piirretty niin äärettömän pienessä mittakaavassa, äärettömän kaukana olevaksi, teräväksi ja selväksi ja taulu täydentyi vähitellen silmieni edessä. Näytti siltä kuin olisin takaperin käännetyllä kaukoputkella katsellut Gizeh-pyramideja ja Niilin kolmiota tulvan aikana. En ole koskaan ollut Egyptissä siihen aikaan, mutta minä näin nyt kaikki niin tarkkaan, ettei sitä voi kuvata. Sitten kaikki aivan kuin keinahti kerran ja nyt näin kuvattuna suuren Kheopsin pyramidin. Kummallista — näin sen sekä sisältä että ulkopuolelta, näin aivan kivien läpi, tuntui minusta. Samalla tunsin kuinka kunnioituksen tunne syntyi minussa, ja minä sanoin ilman sanoja: "Tässä on enempi kuin Salomo — enempi kuin Salomon temppeli." Vesi liikkui taas ja oli hetken hiljaista. Mutta sitten — ja nyt tulee pahin! — minä näin hyvin alkuperäisen sairastalon salin, jonka kaikissa vuoteissa oli sairaita. Yhdessä makasin minä itse. Minun vieressäni seisoi tummarotuinen mies leveissä, likaisissa, valkoisissa housuissa paljaine ruskeine säärineen. Hän antoi sitruunavettä minun juodakseni...

V

BLIXT

Ruots. suom. A. P.

{Ruusu-Risti — joulukuu 1921}

Etusivu

Sekalaisia tekstejä