Dalai Lama

Harjoituksia tarkkaavaisuuden lisäämiseksi

Yksi perustavanlaatuisimmista mielenharjoituksista on valppauden vaaliminen, erityisesti tukeutuen oman hengityksen tarkkailuun. Mielen valppaus on olennaista, jos aikoo päästä tietoisesti ja kurinalaisesti tajuamaan kaikkien mahdollisten ilmiöiden ilmaantumisen omassa tajunnassaan tai välittömässä ympäristössään. Suurimman osan ajasta meidän mielemme ei normaalissa olotilassamme tarkkaa pysyvästi mitään, ja ajatukset siirtyvät kohteesta toiseen satunnaisella ja hajanaisella tavalla. Kun harjoitamme mielen valppautta, opimme aluksi tulemaan tietoisiksi tästä hajaantumisen prosessista, jotta sitten voimme lempeästi virittää mielen seuraamaan paljon suorempaa polkua niihin kohteisiin, joihin haluamme kiinnittää huomiomme. Perinteisesti hengitystä on pidetty ihanteellisena instrumenttina valppauden harjoittamiseen. Hengityksen valitsemisen suuri etu on siinä, että hengittäminen on vaistomaista ja ponnistuksetonta toimintaa, jotakin sellaista, mitä teemme niin kauan kuin olemme elossa, joten harjoitukselle ei ole tarvetta etsiä muuta kohdetta. Kehittyneemmässä muodossaan valppausharjoitus tuo suuremman tarkkaavaisuuden valmiuden lisäksi tavattoman hienostunutta herkkyyttä kaikkea välittömässä läheisyydessä ja omassa tajunnassa tapahtuvaa kohtaan, olipa se kuinka vähäistä tahansa.

Yksi tärkeimmistä valppauden harjoittamisen lähtökohdista on tarkkaavaisuuskyvyn kehittäminen ja käyttäminen. Koska nykymaailmassa – etenkin vauraammissa yhteiskunnissa – merkittävä osa lapsista kärsii tarkkaavaisuushäiriöistä, ponnistellaan suuresti sen eteen, että tarkkaavaisuuden taitoja ja tarkkaavaisuutta aikaansaavaa dynamiikkaa ymmärrettäisiin. Tässä buddhalaisuuden pitkä historia tarkkaavaisuuden harjoittelusta systemaattisella mentaalisella kurinalaisuudella voisi auttaa. Buddhalaisessa psykologiassa "tarkkaavaisuus" on määritelty taidoksi, jonka avulla mieli suunnataan valittuun kohteeseen minä hetkenä hyvänsä kokemamme aisti-informaation moninaisuudessa. Tässä yhteydessä emme puutu monimutkaisiin teoreettisiin kysymyksiin tarkkaavaisuuden määrittelystä – eli onko se yksittäinen mekanismi vai onko olemassa useammanlaisia tarkkaavuuksia vai onko kyseessä vain sama asia kuin ajattelun kontrolloidussa käyttämisessä. Sen sijaan voimme ottaa tarkkaavaisuuden tietoisena pyrkimyksenä, joka auttaa meitä valitsemaan kohteesta tietyn piirteen tai ominaisuuden. Tarkkaavaisuuden pidennetty ja vapautunut käyttäminen auttaa meitä ylläpitämään valitun asian jatkuvan huomion kohteena.

Tarkkaavaisuuden harjoittaminen liittyy läheisesti siihen, miten opimme kontrolloimaan mentaalisia prosessejamme. Olen varma, että monet niistä nykypäivän nuorista, jotka kärsivät tarkkaavaisuushäiriöistä, pystyvät kyllä nauttimaan kiinnostavasta elokuvasta ilman keskittymisongelmia. Heidän ongelmansa liittyy kyvyttömyyteen kohdistaa tarkkaavaisuutta tahdonvaraisesti silloin, kun tapahtuu enemmän kuin yksi asia samanaikaisesti. Toinen tekijä liittyy tottumukseen. Mitä harjaantumattomampia me olemme, sitä suurempi on ponnistelun tarve sekä harkiten suoritettu välitön ja ylläpidetty kohteen tai tehtävän tarkkaaminen. Harjoituksella hankitun tottumisen kautta me kuitenkin tulemme vähemmän riippuvaisiksi tällaisesta tarkoituksellisesta yrittämisestä. Tiedämme omakohtaisesta kokemuksesta, että harjoituksen avulla jopa ne tehtävät, jotka vaikuttavat alussa äärimmäisen vaivalloisilta, saattavat muodostua lähes automaattisiksi. Buddhalaisessa psykologiassa ymmärretään, että kurinalaista harjoittamista ylläpitämällä tarkkaavaisuuden käyttäminen, joka aluksi vaatii suurta ponnistelua, tekee vähitellen tilaa rajalliselle osaamiselle, jossa tarvitaan vielä jonkinlaista ponnistelua, kunnes lopulta tehtävä muuttuu vaivattomaksi ja spontaaniksi.

Toinen tarkkaavaisuuden kehittämisen harjoitus on yksipisteinen keskittyneisyys. Tässä harjoituksessa havaitsija voi valita minkä tahansa ulkoisen tai sisäisen kohteen, mutta sen on oltava sellainen, että hän pystyy helposti hahmottamaan sen mielessään. Harjoitus etenee siten, että huomio kiinnitetään tarkoituksellisesti valittuun kohteeseen ja koetetaan pitää se siinä niin pitkään kuin mahdollista. Harjoitukseen kuuluu etupäässä kahden kyvyn käyttäminen eli huomiokyvyn (joka pitää mielen havainnon kohteeseen kiinnittyneenä) ja mielensisäisen valppauden, joka kykenee erottamaan, onko mielessä hajamielisyyttä vai ei ja onko huomion valppaus päässyt höltymään. Tämän harjoituksen sydämessä on harjaantuneen mielen kahden ominaisuuden kehittäminen – pidennetyn huomion vakauden ja kirkkauden eli eloisuuden, jolla mieli voi tarkata kohdettaan. Lisäksi harjoittajan tarvitsee oppia, miten ylläpidetään mielentyyneyttä niin, ettei hän liitä kohteen tarkasteluun liiallista itsetutkiskelua, joka voisi vääristää tai horjuttaa mielen rauhallisuutta.

Kun harjoittaja huomaa mielensisäisen tarkastelun tuloksena, että hän on menettänyt tarkkaavaisuuden, hänen on vain tuotava mieli hienovaraisesti takaisin kohteen tuntumaan. Alkuvaiheessa ajanjakso hajamielisyyden ja sen huomaamisen välillä saattaa olla suhteellisen pitkä, mutta säännöllisen harjoittamisen myötä se lyhenee. Kehittyneemmässä muodossaan tämä harjoitus antaa havaitsijan pysytellä pitkiä jaksoja valitun kohteen tuntumassa, ja hän voi huomata kaikki mahdolliset muutokset, joita tapahtuu joko kohteessa tai tajunnassa. Tämän lisäksi harjoittajan sanotaan saavuttaneen mielennotkeuden ominaisuuden, jossa mieli on muuttunut hyvin helppokäyttöiseksi niin, että se voidaan vapaasti suunnata mihin tahansa kohteeseen. Tätä tilaa kuvataan pysyvän seesteisyyden saavuttamiseksi (sanskritiksi shamatha, tiibetin kielellä shine).


Etusivu

Mietiskely