Kertomuksia, kirj. E.K.

E. K. (Eino Krohn)

Oudon muukalaisen tarina

Katulyhty loi himmeää valoaan hänen laihoille, nääntyneille piirteilleen, joilla lepäsi rauhallisen kirkas hymy. Hän oli uupuneena vaipunut erään rakennuksen kiviportaille kykenemättömänä jatkamaan matkaansa, ja samaa hiljaista katua kuljeskeleva nuori ylioppilas oli joutunut hänen luokseen.

»Sie sind es ja?» hän sanoi saksaksi tuskin kuuluvalla äänellä. Hän oli muukalainen, vieraan maan lapsi.

Ylioppilas koetti asettaa hänet mukavampaan asentoon ja vastasi samalla kielellä:

»Minä se olen, — mutta miten on laitanne, voinko auttaa Teitä?»

Hän oli kerran aikaisemmin tavannut muukalaisen. He olivat istuneet samassa pienessä kahvilassa, ja ylioppilas oli pannut merkille hänen kärsimyksien näännyttämän ulkomuotonsa, kasvojen ylimyksellisen hienot piirteet, suuret loistavat silmät ja kuluneen, vanhakuosisen mustan puvun. Muukalainen oli sitten äkkiä noussut pystyyn, astunut hänen pöytänsä luo ja sanonut:

»Nuori mies, nyt Teidän täytyy elää todellista elämää.» Ja oli sitten lisännyt, omituinen ilme silmissä ikään kuin olisi ollut jossain kaukana:

»Niin, mutta minähän kohtaan Teidät vielä, ja juuri silloin, — silloin…» Tämän jälkeen hän oli havahtunut, hieronut kädellään otsaansa, kumartanut kohteliaasti ja suorana hitain, juhlallisin askelin poistunut kahvilasta.

Lieneekö kohtalo vai sattumako oli vienyt heidät taas yhteen nyt?

»Ei minua tarvitse auttaa», muukalainen vastasi raukeasti, »Olen maailman onnellisin olento ja pääsen pois nyt, heti, kohta pois. Mutta ottakaa taskustani kuori, joka sisältää papereitani. Ottakaa ne, siinä on testamenttini ja samalla omaisuuteni. Tallettakaa paperit, niissä on kohtia elämäni tarinasta, niistä on ehkä jotain oppimista.» Viimeiset sanat hän kuiskasi aivan hiljaa. Ylioppilas löysi kirjekuoren, otti sen ja odotti kotvan aikaa, että hän jatkaisi puhettaan, mutta ei kuulunut hiiskaustakaan. Pieni ihmisjoukko oli kokoontunut heidän ympärilleen. Rauhallinen hymy vielä leikitteli muukalaisen huulilla, mutta se oli ikään kuin kivettynyt. Hän oli kuollut.

Muuan poliisi saapui paikalle ja teki muistiinpanoja tapahtuman johdosta:

»Tietääkö joku, kuka vainaja on?» hän kysyi. Kukaan ei tuntenut.

»Hän on muukalainen», ylioppilas sanoi.

Nopeasti, ennen kuin hän oli ehtinyt ajatella tai sanoa enempää, oli ruumis kannettu pois ja ihmiset olivat hajaantuneet kukin suunnalleen.

Ylioppilas tunsi itsensä järkytetyksi, omituinen tunnelma valtasi hänet. Syviin mietteisiin vaipuneena hän kulki loppumatkan kotiin, ja saavuttuaan huoneeseensa hän ei voinut rauhoittua, ennen kuin oli ottanut esille muukalaisen jättämät paperit ja ryhtynyt tutkimaan niitä. Nyt hänelle siis selviäisi tämän oudon, kummallisen henkilön tarina.

Arkit olivat pientä kokoa, tiheään kirjoitettuja, mutta käsiala oli selvää ja kirjoitustapa ei ollut vanhaa saksalaista, vaan yleisesti käytettyä, joten ylioppilas saattoi helposti lukea ja ymmärtää kaiken.

»Nimeni on Walter von Moorenburg, olen Moorenburgin kreivi.» Esitys alkoi täten, ja nuori mies pysähtyi hetkeksi hämmästyneenä.

»On sukuja, jotka elämä on siunannut onnella ja sopusoinnulla, mutta on toisia sukuja, jotka polvesta polveen ovat olleet kirottuja. Viimeksi mainittuihin on kuulunut se suku, joka minun myötäni sammuu ja katoaa tämän maan pinnalta.

Nyt poltettuani esi-isieni testamenttimääräykset ja koettuani mitä suurimmat surut ja raskaimmat kärsimykset, nyt, ollessani valmis suorittamaan sukumme velkaa elämälle, Jumalalle ja poistamaan sukupolvien kirouksen, nyt tahdon lyhyesti kertoa elämäni vaiheista, jotka osoittavat, miten totuuden tieto kuitenkin vihdoin voittaa pimeyden vallat.

Aloitan lapsuudestani, jonka vietin kodissani Moorenburgin linnassa Etelä-Saksassa. Se oli kolkko ja iloton, täynnä yksinäisyyttä, pelkoa ja kammoa. Sen onnellisimmat muistot liittyvät äitiini, joka asui eristettynä eräässä linnan osassa ja jonka luo minut joskus salaa vietiin, sillä ankara ja pelätty isäni oli määrännyt meidät erotettavaksi. Äidillä oli aina iloisia yllätyksiä varalleni, helliä sanoja ja opetuksia hyvyydestä ja rakkaudesta. Mutta isästä, jotain mainitessani tuli hän heti surulliseksi ja kerran hän alkoi itkeäkin.

Isäni oli tavattoman rikas ja vaikutusvaltainen. Hän omisti suuria maa-alueita ja suunnitteli oman itsenäisen valtion muodostamista, kuten sain eräänä päivänä kuulla hoitajattareni ja isäni henkipalvelijan siitä keskustellessa. Mutta hän oli myös tietorikas, ja kuuluisia tiedemiehiä poikkesi usein luoksemme, sillä Moorenburgin kirjasto oli tunnettu sisältörikkaudestaan. Isä tahtoi itse valvoa opetustani, ja hän teki sen niin perusteellisesti ja tarmolla, että varmasti kirjallisissa tiedoissa ja taidoissa saatoin kilpailla kenen ikäiseni kanssa tahansa. Mutta aina keskustellessani hänen kanssaan hän käänsi keskustelun sukuumme teroittaen mieleeni, miten tärkeätä oli, että minäkin puolustaisin sitä, asettaen korkeimmaksi päämääräkseni sen kohottamisen kunniaan ja valtaan. Tuo oli ikään kuin pakkomielle, jota hän aina hoki.

Moorenburgin linnassa tapahtui ihmeellisiä asioita. Sen tiesivät kaikki ja siitä kerrottiin yleisesti. Sanottiin, ettei esivanhemmistani kukaan ollut kuollut luonnollista kuolemaa ja että he kummittelivat linnan eri saleissa, mutta hoitajattareni ei koskaan tahtonut lähemmin kertoa, mitä oli tapahtunut. Minulla oli usein öisin kouristuksen tapaisia kammokohtauksia, jolloin tunsin joidenkin pahojen olentojen koettavan kuristaa minua. Silloin palvelijoidenkin täytyi tulla vuoteeni ympärille ja sytyttää huoneeni kaikki valot.

Varsinkin iltasin kuului kauheata ryskettä, niin kuin tykeillä ammuttaisiin. Se tapahtui aina kello kymmenen jälkeen illalla, kun isäni oli sulkeutunut työhuoneeseensa, eikä kukaan, ei edes hänen uskollinen henkipalvelijansa Max saanut häiritä häntä, sillä hän teki salaperäisiä kokeitaan. Pelkäsimme usein, että koko rakennus hajoaisi.

Kerran koetin ottaa selvää isäni puuhista. Olin silloin jo vanhempi ja rohkeampi, ja olin keksinyt käytävän, josta pieni ovi johti isän huoneeseen. Ovessa oli rako, josta saattoi tirkistää sisään. Kymmenen jälkeen hiivin käytävään, mutta olin tuskin ehtinyt ovelle, kun joku tarttui minua takaapäin. Hetkeksi kaikki musteni silmieni edessä, mutta seuraavassa tuokiossa olin äitini luona. Hän silitti tukkaani ja koetti rauhoittaa minua, sillä värisin ja olin kalpea pelosta. En vieläkään täysin ymmärrä, miten tuo tapahtui, eikä äitikään sanonut käsittävänsä, miten äkkiä olin ilmestynyt hänen huoneeseensa.

Vuodet vierivät. Kasvoin pitkäksi hoikaksi nuorukaiseksi, joka uneksi kirjojensa ääressä tai luonnon helmassa Moorenburgin kauniissa puutarhassa. Olin äärimmäisen raskasmielinen ja sulkeutunut ja tiesin, että isäni oli erittäin tyytymätön tähän, jota hän kutsui haaveellisuudeksi.

Sitten tapahtui tuo äkkinäinen muutos elämässäni. Olin juuri suorittanut tutkinnon X-kaupungin yliopistossa, mutta aioin vielä viipyä muutaman päivän tällä kauniilla paikkakunnalla. Silloin tuli tieto, että isäni oli kuolemaisillaan ja äitinikin sairastunut. Palasin kiireesti Moorenburgiin ja sain kuulla, että isä oli kärsimättömästi odottanut tuloani. Minut saatettiin hänen vuoteensa ääreen. Hän väänteli vaikeissa tuskissa, ja kului hetki, ennen kuin hän kykeni puhuttelemaan minua.

»Walter», hän sanoi vihdoin. »Lääkäri on ilmoittanut, että kuolen pian. Hyvä niin, sillä muuten tulen mielenvikaiseksi. Aika on siis nyt kypsynyt minunkin ottaa sinulta se vala, jonka isäsi ja esi-isäsi ovat tehneet. Menestyksesi ja kunniasi riippuu siitä. Meillä säilytetään suvussa kallisarvoista perintöä. Se on pieni kirjanen, joka sisältää tarkkoja määräyksiä ja maagisia neuvoja 12:n eri sukupolven koko elämää varten. Sen sai 1600-luvulla muuan esi-isämme, Moorenburgin kreivi, eräältä viisaalta tuntemattomalta, ja hän on sen ensimmäiselle sivulle kirjoittanut sopimuksen, jonka mukaan hän itsensä ja jälkeläistensä puolesta lupautuu noudattamaan näitä määräyksiä ehdolla, että, kuten hänelle on luvattu, menestys, maine ja kunnia seuraa hänen sukuaan. Historia on osoittanut, että Moorenburgeilla aina on ollut hyvä onni, paitsi niillä, jotka, kuten esim. isäni, ovat koettaneet olla itsenäisiä ja riippumattomia. Minun suurin vikani oli se, että rakastuin intohimoisen hurjasti äitiisi, ja se on estänyt minua monessa suhteessa, sillä meidän tulee olla kylmiä ja maltillisia. Sinä olet nyt seitsemäs polvi ja sinusta riippuu paljon. — Mutta ryhtykäämme toimitukseen, sillä kohta en jaksa enää».

Isäni antoi jotain määräyksiä henkipalvelijalleen Maxille, ja tämä siirsi pöydän vuoteen viereen. Sille hän asetti pienen astian, jossa oli suitsutusainetta ja seitsenhaaraisen kynttilänjalan, jonka keskimmäisessä kynttilässä oli valoa. Hän sytytti suitsutusaineen, sammutti kaikki valot paitsi kynttilän ja poistui sitten lukiten oven jälkeensä. Isäni otti esille upeasti sidotun kirjan ja ojensi sen minulle.

»Aseta se pöydälle, molemmat kätesi sen ylitse ja toista mitä lausun sinulle.»

Tein niin kuin hän oli käskenyt, mutta tunsin samanlaista kammoa kuin joskus lapsena.

»Mutta — mutta miksi?», sammalsin.

Hän ei ollut kuulevinaan, vaan alkoi juhlallisesti.

»Vannon ruumiini ja sieluni kautta noudattavani tämän kirjan määräyksiä siitä lähtien, kun olen täyttänyt 21 vuotta aina kuolemaani saakka ja vannon, etteivät mitkään syyt tule estämään minua niiden täyttämisessä.»

Vapisevin huulin toistin valan tuskin tietäen mitä tein. Kylmä hiki valui otsallani, enkä ymmärtänyt, miksi tämä kaikki oli niin kauhistuttavaa. Olin aivan uupunut lopettaessani.

Isäni soitti pientä kelloa ja Max astui sisään.

»Max säilyttää kirjan, kunnes täytät kaksikymmentäyksi», hän sanoi.

Max otti sen ja sytytti jälleen valot huoneessa.

Isäni herpaantui ja tuskat ottivat hänet taasen valtaansa. Äkkiä hän alkoi nauraa täyttä kurkkua, ja huusi Maxille, että tämä toisi pienen viinipullon ja pikarin kaapin päältä.

»Tämä on hyvää lääkettä», hän sanoi ja kaatoi viiniä pikariin, mutta hän ei juonut heti, vaan vaipui takaisin vuoteelleen ja mumisi jotain itsekseen.

»En sentään voi, en sentään voi», kuulin hänen kuiskaavan. Mutta sitten hän taasen nauroi, otti pikarin ja tyhjensi siitä puolet. Hänen kasvojensa värinsä muuttui heti.

»Niin, tämä on hyvää lääkettä», hän toisti, »erinomaista. Vie loppu äidillesi; hän kuuluu olevan sairas. Sano terveisiä minulta ja käske häntä muistamaan häämaljaamme».

Tahdoin mielelläni tavata äitiäni, joten otin pikarin ja juoksin nopeasti portaita ylös hänen huoneeseensa. Syleilimme lämpimästi, sillä emme olleet nähneet toisiamme pitkään aikaan. Ojensin hänelle pikarin ja kerroin isän terveiset. Hänen silmänsä kyyneltyivät ja hän tyhjensi sen heti.

Juoman vaikutuksesta alkoi äiti hourailla. Hän puhui elämän ja kuoleman voimista, sitten hän pyysi ja rukoili minua:

»Rakas poikani, rakas, vapaudu kirouksesta, vapaudu siitä».

Samassa ryntäsi eräs palvelija huoneeseen huutaen.

»Kreivi kuolee, hän on kuollut, tulkaa pian.»

Äiti oli tuskin kuullut huudon, kun hän karahti pystyyn ja kohotti vihlovan hätähuudon. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän vaipui kokoon kylmänä, jäykkänä ja hengettömänä.

Olin aivan suunniltani alkuaikoina näiden kauheiden tapahtumien, äidin ja isän samanaikaisen kuoleman jälkeen. En voinut enää olla Moorenburgissa, vaan siirryin asumaan pappilaan. Sitten muutin eräiden kaukaisten sukulaisten luo, jotka asuivat maatilallaan, ja nämä ottivat minut ystävällisesti vastaan. Talon nuoresta tyttärestä Gretelistä sain heti alussa hyvän ystävän ja muutaman viikon kuluttua oli tuosta ystävyydestä kehittynyt jotain vielä läheisempää. Gretel muistutti niin äitiäni, vaikka hän oli vaaleampi ja hiukan lyhempi. Mutta hänellä oli sama aurinkoinen ja herttaisen osaaottavainen luonne kuin äidillä. Ne viikot ja kuukaudet, jotka nyt seurasivat, olivat onnellisimpia elämässäni. Aloin ikään kuin elää uutta elämää. Kaikki se runollisuuden ja kauneuden kaipuu, joka oli ollut sielunelämäni pohjana, mutta jota oli tukahdutettu, pääsi nyt kehittymään ja vapautumaan. Sain kokea jotain siitä ihmeellisestä sopusoinnusta, joka sisältyy rakkauteen ja itsensä unohtamiseen. Olen kiitollinen Elämän Herralle siitä ajasta, joka, vaikkakin se oli lyhyt, antoi voimaa ja uskoa minulle silloin, kunnes uudet koettelemukset saapuivat.

Vietin paraikaa syntymäpäivääni iloisilla juhlallisuuksilla, kun saapui odottamaton vieras. Tämä oli Max, isäni vanha palvelija. Olin kokonaan unohtanut isän määräykset sukukirjamme yhteydessä ja olin hiukan hämmästynyt Maxin ojentaessa minulle kirjan muotoisen käärön. Hän katseli omituisesti hymyillen vieressäni seisovaa Greteliä ja sitten minua:

»Olen tullut täyttämään isänne viimeisen tahdon», hän sanoi.

Äkkiä kaikki viimeaikaiset kokemukseni Moorenburgissa palautuivat elävästi mieleeni. Muistin juhlallisen valani ja isäni puheen määräyksistä, joista menestykseni riippuisi.

Illalla jäätyäni yksin huoneeseeni aloin tutkia kirjaa. Se oli hyvin omituinen, keskiaikainen latinaksi kirjoitettu tekele, jonka kirjaimet olivat käsin präntättyjä. Ensimmäisellä sivulla oli sopimus, josta isänikin oli puhunut, ja allekirjoitus oli: Walter von Moorenburg. Hän oli siis kaimani. Mitään nimilehteä ei kirjalla ollut, vaan oli se jaettu useita sivuja käsittäviin kappaleisiin, jotka olivat merkityt roomalaisilla numeroilla. Viimeinen numero oli XII, mutta kuuden ensimmäisen kappaleen jälkeen oli aina joku esi-isäni kirjoittanut nimensä merkiksi siitä, että oli seurannut sitä.

Lueskelin kirjaa sieltä täältä. Se oli kokoelma tarkkoja määräyksiä ruokajärjestyksestä, hengityksestä, ajatuksen keskittämisestä ym. Lisäksi neuvottiin erilaisia maagisia toimituksia, ja miten niiden avulla herätettyjä luonnonvoimia paraiten saattoi käyttää hyväkseen. Minun täytyi pysähtyä miettimään, sillä tunsin, etten jaksaisi lukea enempää.

Tämän avulla siis olivat esivanhempani saavuttaneet nuo ihmeelliset kyvyt, tuon satumaisen menestyksen, josta historiakin tiesi kertoa. Mutta he olivat kaikki olleet onnettomia. Tämän kirjan opetukset kohdistuivat yhteen ainoaan päämäärään, valtaan, kylmään, itsekkääseen valtaan; ja sitä sukuni oli saavuttanutkin, ja onnea vain sikäli kuin se siihen oli voinut sisältyä. Se oli pirullinen järjestelmä kokonaisen suvun tuhoamiseksi ja pimeyteen syöksemiseksi. Ja nyt olin minäkin joutunut tienristeykseen. Mutta minä olin saanut tuntea todellisen rakkauden taikasoittoa sielussani, ja siksi kauhistuin ja huudahdin:

»Tuo on saatanan oppikirja, Jumala minua suojelkoon siltä!»

Samassa tunsin jonkun astuvan huoneeseen ja lähestyvän minua. Luulin sen olevan Gretelin ja katsahdin taakseni, mutta ketään ei näkynyt. Nyt tuo olento, tuntui olevan aivan vieressäni, ja ihana tuoksu ikään kuin tuulahti vastaani. Se täytti minut ja samalla riemullinen tietoisuus siitä, että äiti oli luonani. Korvassani kaikuivat hänen sanansa:

»Vapaudu kirouksesta, vapaudu.»

Otin kirjan pöydältä, astuin hitain rauhallisin askelin takkavalkean luo ja heitin sukuperintömme tuleen.

Tuo voimakas tunnelma äidin läsnäolosta vaikutti vielä. Olisin voinut kuvata, missä hän seisoi ja miten hän ojensi kätensä minua kohtaan, mitään kuitenkaan näkemättä. Seisoessani takan ääressä katsellen tulta vaivuin ikään kuin horrokseen ja havahtuessani siitä huomasin, että liekit olivat hävittäneet kirjan, kovia messingillä helattuja kansia lukuun ottamatta. Nyt tunsin jälleen olevani yksin, mutta ihmeellinen rauha vallitsi mielessäni.

Seuraavana päivänä tuli Max luokseni ja kysyi, olinko huolellisesti kätkenyt sukukirjan. Osoitin uunia, ja nähdessään tyhjät, hiiltyneet kannet hän synkistyi, puri huultaan ja poistui sanaakaan sanomatta. Hiukan myöhemmin sain kuulla, että hän oli matkustanut.

Eräänä päivänä, noin viikkoa myöhemmin, ollessani aamukävelylläni kartanon puistossa, yllätti minut äkkiarvaamatta paikkakunnan järjestyksenvalvoja, joka ilmoitti saaneensa määräyksen heti vangita ja lähettää minut Moorenburgiin, jossa minua syytettiin murhasta. Olin niin hämmästynyt ja ällistynyt, etten kyennyt sanallakaan vastustamaan tai yleensä mitään puhumaan. Minäkö olisin murhannut, sehän oli naurettavaa.

Saavuttuani Moorenburgiin sain kuulla asian laidan. Oli saatu selville, että sekä äiti että isä olivat kuolleet myrkytykseen. Ruumiinavaus oli toimitettu minun tietämättäni ja Max, joka nykyään oli Moorenburgin voutina, oli asettanut minut syytteeseen vanhempieni murhaamisesta.

Tämä syytös oli minulle kauhea kokemus. Koko oikeudenkäynnin ajan olin kuin tajuton. En voinut, enkä jostain syystä tahtonutkaan puolustautua. Todistuksena esitettiin pikari, jonka monet palvelijoista oli nähnyt minun vievän äitini luo ja jossa asiantuntijoiden mukaan oli säilytetty jotain voimakasta myrkkyä. Toiset olivat nähneet minut sitä kantaen poistuvan isäni huoneesta. Kaikki näytti aivan selvältä ja todistetulta. Silloin astui esille vanha hoitajattareni. Hän kertoi hiipineensä muuatta sivukäytävää pitkin isäni huoneeseen johtavan pienen oven luo, jonka minäkin hyvin tunsin. Hän tahtoi tietää, tapahtuisiko nuorelle kreiville jotain pahaa, ja kertoi ovenraosta nähneensä, miten vanha kreivi oli saanut hulluuden puuskan, purskahtanut nauruun ja käskenyt Maxin tuomaan pikarin ja viiniä. Sitä hän oli juonut ja lähettänyt minua viemään sitä äidilleni. Isäni lääkäri ilmoitti myös, että oli pelännyt potilaansa tulevan mielenvikaiseksi, ja että nämä tapahtumat hyvin saattoivat olla seurauksia tämän taudin puhkeamisesta. Pääasiassa näiden todistusten perusteella oikeus vapautti minut syytteestä.

Mutta minä en siitä välittänyt. Olin toivonut, että minut olisi tuomittu, rangaistu, kuritettu, sillä tunsin sukumme kirouksen raskaana hartioillani, kirouksen, jonka luulin niin helposti poistaneeni vain hävittämällä tuon vanhan kirjan. N yt oli kuitenkin tuo sama kirous kuristaa ja tappaa minut, niin kuin lapsuuden aikaiset pahat henkeni olivat yrittäneet. Minä olin tietämättäni aiheuttanut äitini kuoleman, minä olin suljetuin silmin palvellut sukumme kirousta! Ainoa toivoni, ainoa pyrkimykseni oli nyt sovittaa, maksaa, puhdistaa. Voisinko sen tehdä? Muistin Gretelin, muistin sen sopusointuisen rakkauden ja ystävyyden, joka oli parantanut nuoruuteni ensimmäiset vaikeat haavat. Kirjoitin Gretelille, kerroin kaiken ja kysyin, tahtoisiko hän tämän jälkeen jakaa kohtaloni ja raskaan taakkani. Ilmoitin aikovani myydä tai lahjoittaa pois Moorenburgin, ja ehdotin, että muuttaisimme johonkin hiljaiseen paikkaan, jossa koettaisin työlläni ansaita meidän molempien elatuksen. Odotin turhaan vastausta tähän kirjeeseeni, ja ymmärsin silloin, ettei mitään sellaista maallista onnea voinut tulla osakseni.

Nyt olen luovuttanut Moorenburgin, kaikki tilukseni ja koko omaisuuteni paikkakunnan hallinnolle köyhien ja sairaiden avustamiseksi. Elämälläni tahdon sovittaa ja poistaa sen häpeällisen itsekkyyden ja vallanhimon tahran, joka on tehnyt sukuni ja sen kautta minutkin onnettomaksi. Tunnen, että se on mahdollista, sillä tiedän, että meissä ihmisissä on kätkettynä kipinä ikuista, sovittavaa rakkautta, joka on ainoa todellisen onnen ja autuuden lähde. Tässä tunnelmassa lähden nyt maailmaa vaeltamaan, oppimaan ja auttamaan.»

Tähän kuvaus loppui, mutta jäljellä oli vielä muistiinpanoja, jotka näyttivät myöhemmin kirjoitetuilta. Ylioppilas jatkoi lukemistaan:

»Vuosia ja vuosikymmeniä on kulunut siitä, kun kirjoitin nuoruuteni tapahtumista. Olen siitä lähtien kulkenut maailman kaikki mantereet mitä erilaisemmissa tehtävissä. Olen nähnyt äärettömän paljon pahaa, surua ja kärsimystä, mutta myös paljon onnea, todellista rakkautta ja uhrautuvaisuutta. Olen joskus voinut auttaa ja lohduttaa, joskus taasen olen saanut vastaanottaa lohdutusta toisilta. Mutta vuosi vuodelta on taakkani tuntunut helpommalta kantaa. Antamisen ja maksamisen ilo on suurentunut sikäli kun sielussani olen lähestynyt niitä valtavia näkymättömiä rikkauksia, joita on tämän ulkonaisen olemassaolon takana. Ja se, joka on rikas, mielellään maksaakin velkansa. — Viimeaikoina olenkin elänyt enemmän kuin toisessa maailmassa. Tajuntani on liikkunut siinä tilassa, josta kärsimys, suru ja kaikki taakat ovat kaukana, johon kaikki maailman tuskaiset riennot eivät ylety. Jumalallinen rakkaus on antanut säteensä loistaa minullekin.

Olen nyt joutunut pieneen pohjoisessa sijaitsevaan maahan ja tuntuu siltä kuin vaellukseni päättyisi täällä. Eräänä päivänä näin sen nuoren ihmisen, jolle saan jättää nämä vaillinaiset muistiinpanot. Suokoon Elämän Herra, että niistä olisi hänelle jotain apua. Ne ehkä osoittavat, että me ihmiset voimme pyrkiä johonkin muuhunkin kuin maalliseen kunniaan ja menestykseen, että maailmassa on paljon ihmeellistä, jota ihmiset eivät yleensä tiedä, eivätkä tunne, ja jota he vain joskus voivat aavistaa.»

Tämä oli siis oudon muukalaisen tarina.

Nuori ylioppilas taittoi huolellisesti vanhan kreivin muistiinpanot ja asetti ne kirjekuoreensa. Hänen silmänsä loistivat etsivää tulta.

Ruusu-Risti — helmikuu 1924

Ikuinen kukka

Heikko tuuli huojutteli lehdettömien puiden oksia, ja hiveli kevyesti kartanonomistaja Bergin jäykkiä kasvoja. Hän oli juuri ollut tarkastamassa pienen joen varrella työskentelevää sahaa, antanut määräyksensä työnjohtajalle ja palasi nyt hitain askelin viettämään tavanmukaista rauhatonta, mutta samalla arkisen yksitoikkoista päivää työhuoneessaan kirjojen ääressä. Päärakennusta ympäröivän puiston vanhat vaahterat ja tammet olivat hienon huurteen peitossa ja maassa lepäsi ohuena vaippana marraskuinen ensi lumi. Kaikki oli hiljaista ja rauhallista, mutta Eemil Bergin mieltä se masensi kylmyydellään. Hänestä tuntui kuin se ennustaisi kuolemaa ja katoamista. Häntä värisytti. Tuo alati vaaniva elämää kaihtava kammo, joka jo kauan oli pidellyt häntä rautaisessa puristuksessa, valtasi hänet jälleen. Hän kiirehti askeleitaan, katsellen pelokkaasti ympärilleen ikään kuin odottaisi jotain kauheata äkkiä tapahtuvan. Mutta mikään ei häirinnyt hänen kulkuaan, eikä luonnon mykkää, vaiteliasta unta.

Tämä omituinen, melkein sairaalloinen sieluntila oli hänen vaimonsa kuoleman jälkeen juurtunut hänen mieleensä. Se oli kauhun täyttämää tietoisuutta elämän tyhjyydestä ja täydellisestä mitättömyydestä, mutta samalla siihen sisältyi kaikki kuolemanpelon kuumehoureiset kauhukuvat, jotka vinhaa vauhtia kiitivät hänen sielunsa silmien ohitse.

Eemil Berg oli kasvanut rikkaassa ja loisteliaassa kodissa, jossa iloittiin ja nautittiin, kaikesta tämän maailman onnesta ja mukavuudesta, jossa tieto ja sivistys oli kullattu kuori, joka koristi ja jossa ei koskaan lähemmin kysytty elämän tarkoitusta tai syvempää sisältöä. Samoin oli hänen elämänsä, ollut yhtä ainoata huvitusten täyttämää huumaa sen jälkeenkin, kun hän oli saanut vaimokseen sen kauniin ja suloisen naisen, jota hänoli tuntenut rakastavansa. Ja sitten oli hänet äkkiä heitetty tyhjyyteen, ja yksinäisyyteen, ja hän tunsi olevansa niin kuin lapsi, joka öiseen metsään, eksyneenä vapisevin sydämin katselee virvatulia, jotka on luullut kotituvan valoiksi.

Vaistomaisesti Berg oli kääntynyt uskonnon puoleen etsiäkseen siltä apua ja lohdutusta. Hän oli alkanut käydä kirkossa, mutta luopui siitä pian ja vetäytyi syrjään tehtyään huomion, että hänen kauhunsa vain lisääntyi, että kirkko melkein pyrki sitä herättämään ja että lohdutus oli: vain tyhjää sana helinää. Hän oli sitten heittäytynyt kirjojen ylitse, hän ahmi kuumeisella kiireellä kaikki, mitä sai käsiinsä, luki väsymättä, mutta mitään lohtua löytämättä, alituinen pelko sydämessään.

Mutta hänen tilansa oli yhä kärjistynyt. Hän oli alkanut nähdä pelottavia näkyjä, hän ei uskaltanut oleskella yksin pimeässä ja yhden palvelijoista täytyi viettää yönsä hänen kanssaan. Tämä herätti huomiota, ja kylässä puhuttiin paljon sairaasta patruuna Bergistä. Kerran hän itsekin sattui kuulemaan erään talonpojan juttelevan, miten patruuna nyt oli alkanut olla vähän hassahtava. Siitä lähtien hän oli varovaisempi ja koetti mikäli mahdollista kätkeä ja peittää onnettoman tilansa.

Joku kuukausi sitten oli Eemil Bergissä herännyt päätös, jonka hän heti pani toimeen. Hän oli koettanut selittää itselleen, että koko tämä tuska johtui yksinäisyydestä. Hänellähän ei ollut omia lapsia, eikä yleensä ketään, joka vähänkään huolehtisi hänestä. Oikeastaan hän ei uskonut omiin selityksiinsä, mutta ne saivat hänet kuitenkin kirjoittamaan kälylleen ja pyytämään tätä lähettämään yhden tyttäristään edes lyhemmäksi ajaksi hänen seurakseen. Pari viikkoa myöhemmin oli sitten 18-vuotias Irja-neiti saapunut taloon.

Berg oli koettanut olla hyvin ystävällinen ja huomaavainen Irjalle siten viihdyttääkseen häntä ja itseäänkin, mutta hän ei oikein onnistunut; Irja oli luonnostaan iloinen ja vilkas ja sai pian uutta intoa ja eloa kaikkiin talon asukkaisiin, paitsi patruuna Bergiin. Tämä ei voinut ymmärtää tyttöä, hän ei voinut ymmärtää, kuinka kukaan saattoi olla iloinen ja huoleton, se melkein loukkasi häntä. Eemil Bergiä alkoi vaivata tämän elämänhaluisen nuoren olennon läsnäolokin. Hän vetäytyi yksinäisyyteen kirjojensa ääreen murjottamaan, eikä kohteliaisuudesta ollut enää tietoa. Irja huomasi sen ja koetti kaikella tavoin voittaa Eemil-enonsa ystävyyden ja luottamuksen, mutta kaikki yritykset kompastuivat tämän äreyteen.

»Eivätkö he näe, eivätkö he käsitä, että elämä, maailma on niin kuin suuri pelottava pyörä, joka lähenee lähenemistään yhä kiihtyneemmällä nopeudella, joka suurenee ja murskaa kaiken ja jota kukaan ei kykene väistämään, Berg ajatteli itsekseen ja käski Irjaa pysyttelemään omalla puolellaan ja olla häiritsemättä häntä työhuoneessaan.

Irja oli silloin ottanut tehtäväkseen tutustua ympäristöön. Hän oli pitkillä kävelyretkillä samoillut kaikki lähiseudut, ja eräällä näistä retkistään oli hän tutustunut nuoreen arkkitehti Tammiseen, joka oli tullut paikkakunnalle valvomaan naapurikartanon rakennustöitä. Siitä lähtien he olivat yhdessä. Eemil Berg saattoi usein ikkunastaan nähdä heidän kuljeskelevan vieretysten puiston kiemurtelevia polkuja innokkaaseen keskusteluun vaipuneina. Vasten tahtoaan hän seurasi eräänlaisella harrastuksella näiden molempien nuorien puuhia, eikä hän ymmärtänyt miksi hänen mielenkiintonsa yhä kasvoi.

Kerran oli Irja kutsunut arkkitehdin teelle ja Berg oli antautunut keskusteluun hänen kanssaan huomaten silloin, että hän oli vakava, ja vilpitön ihminen Ja hänen äreytensä oli vähitellen sulanut, mutta samalla oli hän tuntenut uuden pelon aiheen syntyvän sieluunsa: Miten näiden nuorien kävisi, kun kylmä todellisuus ratsastaisi heidän unelmiensa ylitse, milloinka se tapahtuisi, pian kai pyörä osuisi heihinkin pian kai tyhjyys vallitsisi heidänkin mielessään? Ja kylmät väristykset puistattivat häntä. Mutta siitä lähtien oli Eemil Bergin kauhukohtauksiin aina yhdistynyt tuo pelko kahden nuoren ihmisen tulevaisuudesta. Ja heitä hänen silmänsä nytkin vaistomaisesti etsivät hänen kulkiessaan halki hiljaisen ja syksyisen puiston.

Eemil Berg lähestyi päärakennusta. Sisäänkäytävän edustalla olevalla aukeamalla oli kukkaispengermä lumen peitossa ja sen ääressä Irja ja Kaarlo Tamminen seisoivat katsellen toisiaan. Eemil Berg pysähtyi jääden tuijottamaan heihin, mutta he eivät huomanneet häntä.

Kaarlo Tamminen oli lumen alta poiminut pienen vaaleansinisen orvokin ja Irja oli poistanut siitä lumen ja jään pitäen sitä nyt hellävaroen kädessään. He katselivat vuorotellen kukkaa ja toistensa silmiä, jotka loistivat outoa riemua ja lämpöä. Nuori mies katkaisi hiljaisuuden:

»Se on ikuinen kukka tämä, joka säilyy yli talvienkin lumessa ja jäässä, se on tuulahdus autuuden ikuisilta mailta, niin kuin sinä olet, sillä sitä kertovat silmäsi, jotka herättävät minussakin ikuisen tulen».

»Oi kuinka runollista», tyttö sanoi leikillisesti, mutta hän näytti onnelliselta ja liikuttuneelta.

Eemil Bergin sydämessä tuntui omituiselta. Oli kuin olisi hän elänyt uudestaan nuoruuden onnellisen ajan, jolloin hänkin oli uskonut elämään, kuin hänessä olisi syntynyt uudestaan aavistus ja tieto siitä, että hänessäkin vielä eli tuo ikuinen kukka, kuoleman ja kauhun maasta huolimatta yhtä raikkaana ja tuoksuvana, säilyttäen lämpönsä ja värinsä elämän kylmän lumen ja jäänkin alla. Ja sinä hetkenä hänessä syntyi, usko iankaikkiseen elämään.

Hänen silmässään kimalteli kyynel, kun hän sivukäytävää pitkin hiipi pois jättääkseen, nuoretkahden kesken. Mutta puisto vanhoine vaahteroineen ja tammineen, joka vielä äsken oli ollut niin kolkko ja uhkaavan tyhjä, tuntui nyt pehmeältä ja uneksivalta ikään kuin olisi se halunnut vaivuttaa hänetkin hellään syleilyyn.

Ruusu-Risti — maaliskuu 1924

Sunnuntaitarina

Pitkin päivää oli myrsky yltymistään yltynyt ja näytti siltä kuin aikoisi se armotta jatkaa temmellystään, kunnes syksyisten puiden viimeisetkin kellastuneet lehdet vapaina liitelisivät tuulen teillä, eikä pienestä rantakalliolla sijaitsevasta kalastajamökistä olisi jäljellä kuin rauniot. — Minusta tosiaankin tuntui kuin sen seinät voisivat milloin tahansa luhistua kokoon haudaten meidät kaikki, niin vimmatusti myrsky sitä ravisteli; ja tirkistellessäni kamarin pienestä ikkunasta, nähden vain suurten vaahtopäisten hyökyaaltojen raivokkaiden villipetojen tavoin syöksyvän eteenpäin yhä uudelleen ja uudelleen pirstoutuen kallioseinämään ja pirskoten vesisateen täriseville ruuduille, saatoin pelätä, että meri meidät vihdoin nielisi. Luonto oli hurjalla päällä, se tahtoi näyttää voimaansa.

»Kova ilma», kuulin kalastaja Janne Holmin selkäni takana sanovan, mutta hänen möryävä äänensä kuulosti tyyneltä ja rauhalliselta.

»Ei olisi hyvä, olla tuolla Pitkänpirun seutuvilla tätä nykyä», hän lisäsi ja osoitti sormellaan merelle päin. Aallokko kyllä peitti näköalan, mutta tiesin, missä tämä pitkä ja kapea, mutta niin vaarallinen salakari sijaitsi, sillä olinhan viettänyt lapsuuteni näillä mailla,

»Mutta tulkaahan nyt tupaan, muori näkyi tuoneen pannun pöydälle. Olemme siellä suojapuolella ja saattaa kuulla oman äänensäkin keskustellessa, joka täällä on tuiki mahdotonta.»

Seurasin ystävällistä kutsua, ja kohta olimme höyryävän kahvin ääressä.

Istuin hiljaa omituisessa tunnelmassa silloin tällöin vieden kupin huulilleni. Kuinka paljon hauskoja ja lämmittäviä lapsuusmuistoja tämä pieni kalastajatupa ja sen asukkaat herättivätkään mielessäni. Nämä muistot saivat minut unohtamaan koko myrskyn ja rajuilman ulkona, ne siirsivät minut siihen rauhalliseen, ihanaan sieluni soppeen, joka oli säilyttänyt minulle lapsuuteni. Poikavuosieni saaristomuistelmat olivat erottamattomasti yhdistyneinä naapuriimme Janne kalastajaan ja hänen perheeseensä. Nyt olin taas, monien vuosien jälkeen, joutunut heidän tupaansa ja kaikki tuntui niin viehättävän tutulta.

Janne Holm oli myöskin hiljaa ja miettiväisen näköinen. Hän poltti piippua ja puhalsi sauhua kattoon. Aina joskus hän vaivihkaa katsahti Leena muoriin ja minuun ikään kuin punniten jotain mielessään ja hänen katseensa oli yhtä lämmin ja ystävällinen kuin silloin vuosia sitten poikaviikarina juostessani hänen kintereillään ja pyytäessäni saada auttaa veneen tervaamisessa tai verkkojen järjestämisessä.

Leena muori oli hänkin näköisensä, hän oli vain hiukan harmaantunut, mutta yhtä herttaisesti kuin muinoin, hän tarjoili vehnäleipää, joka oli leikattu tavanmukaisiin nyrkinpaksuisiin viipaleihin.

Anna, talon tytär, oli eniten muuttunut. Hän oli tullut täysikasvuiseksi. Verkkoja paikkaillen hän istui uunin luona ja loi minuun työnsä takaa ujoja silmäyksiä. Muistin sitä aikaa, jolloin me kaksi leikki-tovereina olimme tehneet ensimmäisiä hapuilevia yrityksiä tuossa jalossa verkonkutomisen taidossa, ja hymyilin itsekseni.

Äkkiä minut katkaisi muistoissani korvia särkevä paukaus. Luulin, että katto luhistuisi, mutta tuuli oli vain vienyt mukanaan ullakkoluukun. Isäntä-väkeni ei ollenkaan näyttänyt tapahtuman johdosta häiriytyvän rauhassaan.

»Niin, niin, kuten jo sanoin, ei olisi hauskaa nyt Pitkänpirun luona», Janne Holm puhui verkkaan. »Moni on siellä saanut hautansa, kerrotaan, mutta elämä ja kuolema on sentään korkeamman voiman kädessä, ei se ole hurjisteleva luonto, joka sen määrää. Niin, enpä ole koskaan tainnut kertoa Teille sitä seikkailua, joka minulla oli nuoruudessani tuon karin lähettyvillä. Olittehan vielä lapsi, kun viimeksi näin Teidät.»

Katselin häntä kysyväisesti: »Tahdotteko kertoa?»

Leena muori silmäili veitikkamaisen lempeästi miestään:

»Janne on hyvällä tuulella, kun aikoo kertoa sunnuntaitarinamme. Hän on muuten aina hyvällä tuulella, kun ulkona oikein myrskyää."

»Kutsumme sitä sunnuntaitarinaksemme, sillä tuon tapahtuman jälkeen on elämämme ollut kuin yhtä ainoata sunnuntaita. Se on opettanut enemmän kuin mikään pappi tai postilla», Janne Holm koetti selvittää ja lisäsi sitten hymyillen:

»Mutta muori kaataa vielä kupin kuumaa, että oikein lämpenisimme.»

Sitten hänen kasvoiltaan vähitellen hälveni hymy, ja hän näytti melkein juhlallisen vakavalta.

»Olin siihen aikaan nuori, tulinen ja ylpeä mieleltäni», hän alkoi. »Tahdoin olla varakkain kalastaja paikkakunnalla tarjotessani kodin Leenalle ja uskoin varmasti, että minun voimallani ja kyvylläni kaikki kävisi kuin leikkiä vain. Ja siltä näyttikin. Olin onnistunut hankkia kokonaisen varaston mitä parhaimpia silakkaverkkoja ja omistin seudun komeimman veneen.»

Eräänä iltana olin lähtenyt jo varhain ulkoluodoille ja vietin yöni Tuukarin luona verkot laskettuina veneen keulaveteen. Oli kyllä odotettu rajuilmaa, mutta luulin selviytyväni, jos jotain tapahtuisi.

Aamupuolella sitten puhkesikin oikein raivomyrsky. Töin tuskin sain verkot vedetyiksi veneeseen. Ne sisälsivät runsaamman saaliin kuin koskaan aikaisemmin oli osakseni tullut; mutta en ehtinyt sitä tarkastaa. Olin pakotettu kiinnittämään koko huomioni ja tarmoni veneen ohjaamiseen koettaessani pitää kokkaa suunnattuna kohti aallokkoa. Mutta kaikesta vaivannäöstäni huolimatta saatoin huomata, että vene ajautui kareille. En koskaan unohda sitä hetkeä, jolloin lähestyin Pitkääkaria. Ymmärsin olevani hukassa. Tuhoutuminen Pitkänpirun vedenalaisiin kallioihin oli varma ja väistämätön ja sittenkin puristin kouristuksentapaisesti veneen peräsintä koettaen kääntää kohti avovettä. Taistelin koko olemuksessani sellaista ajatusta vastaan, että sortuisin. Se tuntui äärettömältä järjettömyydeltä tuo, että luonto voisi murskata ihmisen näin yhdellä iskulla: En ollut sitä koskaan aikaisemmin tullut ajatelleeksi. Ja samalla tunsin myös täydellisen heikkouteni ja avuttomuuteni elämän järkkymättömien lakien edessä. Kun ratkaiseva silmänräpäys lähestyi, suljin silmäni. Kuumeisesti ajatukseni tapailivat erilaisia muistoja tapahtumista ja kokemuksista elämäni varrelta ja pysähtyivät vihdoin Leenaan. Näin hänet kalpeana, yksinäisenä armottoman meren rannalla. Tunsin sydämeni puristuvan kokoon ja huudahdin sielussani:

»Minun täytyy elää, elää edes hänen tähtensä.»

Samassa tunsin selvästi, että Leena istui luonani. Luulin sen aistiharhaksi, mutta avasin silmäni ja näin hänet ilmielävänä vieressäni. Jäykkänä ja äänetönnä tuijotin häneen. Olinko tullut hulluksi? Hän tarttui nopeasti peräsimeen ja käänsi äkkiä veneen. Tunsin kuinka keula raapasi kiveä, mutta irtaantui. Seuraavassa tuokiossa ajauduimme suoraa päätä kohti kallioluotoa, jota tyrskyt ympäröivät.

»Hyppää, hyppää», Leena huusi ja osoitti luotoa. Saatan vieläkin kuulla tuon huudon kaikuvan korvissani. Veneen kohotessa aallonharjalle juuri luodon kohdalla tehden äkkikäännöksen syöksyin kuin mieletön veteen. Samassa kadotin muistini.

Heräsin siihen, että tyrskyt löivät kasvoihini. Aallokko oli heittänyt minut maihin luodolle ja pusertanut minut kahden suuren kivilohkareen väliin. Mutta sielussani oli ihmeellinen rauha, melkeinpä autuus. En ollenkaan ihmetellyt tilannettani, en yleensä sitä ajatellutkaan. Minä vain hiljaa lausuin itsekseni, vielä ikään kuin unessa ja sydän riemukkaasti sykähdellen:

»En voi kuolla, kuolemaa ei ole, elämä on rakkautta, Jumala rakastaa meitä.»

Useita tunteja vietin tällaisessa tilassa ja ymmärsin, että elämääni ei mikään enää voisi järkyttää, taivutin nöyränä pääni Jumalan äärettömän rakkauden edessä.

Tuuli vähitellen taantui ja aallokko asettui, ja päätin kavuta ylös. Suunnatessani katseeni kotisaareemme näin valkoisten laineiden keskellä purren, joka lähestyi luotoa, jolla seisoin. Aavistin, ketä se etsi. Olikohan Leena mukana ajattelin ja muistissani näin hänet edessäni sellaisena kuin oli näyttäytynyt minulle veneen perässä ihmeellisen pelastukseni hetkellä. Pursi laski maihin ja siitä juoksivat esille Leena ja hänen isänsä. He ryntäsivät syliini. »Tiesin, että pelastuisit, tiesin sen ja sanoin sen kotonakin», Leena huudahti riemuissaan.

»Niin, rakas, minä näin sinut. Jumala pelasti minut sinun kauttasi», vastasin.

Kotimatkalla Leena kertoi, miten hän yöllä oli herännyt siihen, että näki minun hukkuvan. Hän oli huutanut tuskissaan ja äiti oli tullut hänen vuoteensa ääreen. Sitten hän oli menettänyt tajunsa ja kaikki kotona olivat luulleet hänen kuolleen. Virvottuaan hän ei ollut mitään tarkempaa muistanut, mutta tiesi nähneensä, että olin pelastunut.

»Niin, sellainenhan se oli sunnuntaitarinamme. Minä menetin seudun komeimman paatin ja silakkaverkkoni, mutta voitin onnesta rikkaan elämän. Ja mitä siitä, jos ruumiinikin olisi riistetty, elämä on kuitenkin ikuista, sillä se on rakkautta ja rakkaus voittaa kuolemankin.»

Pienessä tuvassa olimme henkeä pidättäen kuunnelleet tätä lyhyttä ja korutonta, mutta niin ihmeellistä kertomusta. Annan posket hehkuivat, hän näytti haltioituneelta. Leena muori oli istunut silmät suljettuina ikään kuin rukouksessa nöyrän, mutta onnellisen näköisenä.

»Jumala on rakkaus», hän sanoi hiljaa, kun Janne Holm oli lopettanut.

Istuimme kauan äänettöminä tuijottaen hämärään. Myrsky oli kyllä hiukan tyyntynyt, mutta tuuli vielä vinkui ja ulvoi nurkissa ja sade oli alkanut rupista ruutuja vastaan. Syksyn pimeä, raskas ilta oli laskeutunut, mutta tuvassa olijoiden sydämissä oli kirkasta ja valoisaa. Rakkaushan voittaa kuoleman pimeydenkin.

Ruusu-Risti — huhtikuu 1924

Kuva

Uneksivasti silmäili Erkki Järvinen edessään avautuvaa kesäistä maisemaa. Hänen katseensa oli kauan hyväillyt aaltoilevan järven pintaa, sen sinisiä laineita, jotka leikkivät ja kimmelsivät; sitten se oli seurannut rantoja, joiden lehtipuita peitti alkukesän vaalea vehreys, kunnes se lahden poukamaan viettävän rinteen kupeelta oli osunut tyylikkääseen, valkeaksi maalattuun huvilaan. Siinä se oli levähtänyt hetkisen, mutta siirtynyt sitten pois tähystellen kauas metsien ja niittyjen takaa kohoavan vaaran harjaa, joka tummansinisenä juovana piirtyi kirkasta taivasta vastaan.

Erkki Järvinen saattoi ullakkohuoneensa ikkunasta ihailla tätä kaikkea ja hänen herkkä taiteilijansilmänsä tapasi alati uusia aiheita ihastukseen. Oli kuin tämä luonnon valoisa kauneus olisi herättänyt hänen sielussaan kuvan jostain riemukkaasta ja onnekkaasta, jostain aavistamattomasta autuudesta, joka piili hänen sisimmässään, jossain kaukana, kaukaisena menneisyytenä.

Erkki Järvinen oli paikkakunnalla kesävieraana. Hän oli taidemaalari, vielä nuori vasta ensimmäisiä laakereita niittänyt, mutta hänen tummilta kasvoiltaan puuttui nuoren ihmisen iloinen huolettomuus. Niillä lepäsi työn ja tuskan vakava leima. Jos lähemmin tarkasti hänen ilmettään, saattoi kuitenkin päätellä, että hän oli jotain voittanut itsessään. Jotain, joka oli riehunut, oli nyt tyyntä, tuska oli kadonnut ja jättänyt sijaa ihmettelevälle, kummastelevalle kysymykselle:

»Mitä tämä elämä oikeastaan on, mitä tämä kaikki merkitsee?»

Erkki Järvisen elämä olikin ollut raskasta ja vaikeata pienestä pitäen. Hän oli ollut erikoinen ja omalaatuinen lapsi, joka ei oikein tahtonut sopeutua ympäristöönsä. Hänen mielipiteensä olivat omituisia ja hän seurasi päähänpistojaan usein liiankin kärkkäästi. Siksi häntä pidettiinkin häijynä ja itsepäisenä, mutta toiset, jotka tunsivat hänet lähemmin, saattoivat huolestuneina sanoa:

»Tuon lapsen laita ei ole oikein. Jumala varjelkoon hänen järkeään!»

Pikku Erkkiä olivat vaivanneet näyt. Oli varsinkin eräs kuva, kammoa ja tuskaa tuottava kuva, joka usein seurasi häntä. Hän saattoi vääntelehtiä vuoteessaan, ja kylmä hiki peitti hänen otsansa. Kuva ei siirtynyt hänen luotaan, hän tunsi itse olevansa mukana siinä, ja hänen täytyi huutaa, vihlovasti, niin kuin painajaisunessa.

Siinä kuvassa tapahtui mestaus. Hänen täytyi pelastaa joku rakas olento, mutta ei voinutkaan, hänet sidottiin, hänen täytyi katsella, miten kaikki tapahtui, ja kun isku sattui, hän huusi tuskasta. Mutta kammon ollessa suurin tapahtui usein käänne. Oli kuin joku olisi armahtanut häntä. Jotain valoisaa ja onnellista ympäröi hänet hetkeksi, lempeät, aurinkoiset kasvot lähestyivät hänen kasvojaan, hän tunsi hellän hyväilyn. Kaikki oli vain lyhyt välähdys, joka katosi ennen kuin hän ehti ajatella.

Oli sitten tullut aika, jolloin hänen elämänsä oli muuttunut kevyemmäksi. Hän oli vapautunut näyistä. Se tapahtui silloin, kun hän oli alkanut piirtää, kun hän oli löytänyt kutsumuksensa. Luonto oli vetänyt hänet puoleensa, hän vietti kaikki vapaa-aikansa sen helmassa, ja jotain luonnon tyyneydestä ja rauhasta valtasi pojankin mielen.

Pienen, pohjoisessa sijaitsevan kotikaupungin asukkaat olivat kaikki ihmetelleet sitä tarmoa, jolla Erkki Järvinen oli taistellut kutsumuksensa puolesta. Kesät hän raatoi tukkiyhtiön töissä suurissa metsissä, voidakseen talvisin opiskella pääkaupungissa ja harjoittaa taidettaan. Hän olikin edistynyt nopeasti.

Pari vuotta sitten hän oli saanut huomattavan stipendin ja päässyt Pariisiin opintoja jatkamaan. Se oli nuorelle taiteilijalle ollut huumaavaa aikaa. Hän oli uppoutunut työhönsä ja luomisen into oli vallannut hänet kokonaan. Pariisin kaikki huvit ja iloinen seuraelämäkin oli joutunut syrjään, hän oli tullut siitä osattomaksi.

Erkki Järvinen ei koskaan unohtaisi sitä iltaa, keväistä lämmintä iltapäivää, jolloin hän työstään väsyneenä oli kuljeskellut päämäärättä suurkaupungin katuja. Hän oli joutunut syrjäiseen kaupungin osaan Pariisin laitakaupunkiin ja pysähtynyt kivettyneenä pienen likaisen torin ääreen. Mitä tämä merkitsi? Hän tunsi tuon kaksikerroksisen kivitalon, jonka pääty kohosi harmaan ränsistyneen kaivon takaa. Hänen silmiensä edessä musteni. Outoja, vanhanaikaisesti puettuja ihmisiä tungeskeli hänen ympärillään. Huudettiin ja meluttiin. Ja nyt, torilla oli mestauslava giljotiineineen. Lavalla seisoi nuori nainen, jonka tummat silmät loistivat ja joka hymyili hänelle. Pyöveli työnsi tytön giljotiinin alle. — Erkki Järvinen ryntäsi huutaen torille, mutta kaatui tajuttomana maahan.

Hän ei vieläkään tiennyt, miten sinä iltana oli päässyt kotiin. Lapsuuden aikainen kammokuva oli siis palannut hänen mieleensä, voimakkaana, elävänä, eikä se enää jättänyt häntä rauhaan. Se oli kuin kauhea villipeto, jota vastaan hän kävi vimmattua taistelua, kuin alati uudistuva painajaisuni.

Nuoren taiteilijan oli täytynyt jättää Pariisi, opintonsa, työnsä. Mutta hänen tilansa ei parantunut hänen tultuaan Suomeen. Hän ei lainkaan ymmärtänyt koko asiaa, mutta hän ei uskaltanutkaan kohdistaa ajatuksiaan siihen. Jotain sen täytyi olla menneisyydestä, mutta miten se oli mahdollista? Hän koetti haihduttaa kaikki mietteet mielestä, hän tarvitsi lepoa niin kauan kuin näky ei häntä rasittanut.

Eräänä yönä Erkki Järvinen oli ahdistuksensa valtaamana rynnännyt vuoteestaan, sytyttänyt valot ja ikään kuin sisäisestä pakosta ryhtynyt maalaamaan. Tunti tunnin jälkeen hän kiihkeässä vimmassa uurasti työnsä ääressä loihtien esille yksityisseikkoja myöten kammottavan näkynsä: Mestauspaikka hiukan hämärässä valaistuksessa, tuo tuttu rakennus ja kaivo, ihmisjoukko ja nuori nainen kumartuneena giljotiinin alla. Mutta tytön kasvoja hän ei maalannut; ne olivat varjossa; hän ei uskaltanut luoda niitä eteensä.

Aamun sarastaessa oli kuva valmis ja hän vaipui uupuneena lattiaan taulunsa viereen. Päivemmällä pari toveria, jotka tulivat häntä tapaamaan, olivat herättäneet hänet unestaan. Nähdessään, mitä oli tehnyt, hän aikoi hävittää maalauksensa, mutta toinen ystävistä pelasti taulun hänen käsistään. Sama ystävä oli ottanut huostaansa taulun, joka sittemmin oli joutunut Erkki Järvisen näyttelyyn herättäen suurta huomiota.

Mutta ihmeellisintä oli, että tämän jälkeen näky oli jättänyt nuoren taiteilijan rauhaan. Se oli kadonnut, eikä enää uudistunut ja vähitellen hän alkoi saavuttaa takaisin sielunsa tasapainon.

Hiljainen maalaiselämä kauniin sisäjärven rannalla oli vaikuttanut elähdyttävästi Erkki Järviseen. Hän tunsi saavansa uutta voimaa ja intoa, mutta samalla hän kuitenkin alati vaipui syviin mietteihin. Siihen hänellä olikin runsaasti tilaisuuksia pitkillä kävelymatkoillaan ympäristössä.

Ajatukset tahtoivat aina palata hänen omituiseen kokemukseensa, jota hän nyt rauhassa saattoi pohtia. Mitä ihmeellisiä syvyyksiä piilikään ihmissielussa, josta saattoi kohota aavistamattomia kuvia, niin järkyttävän todellisia ja kuitenkin epätodellisia, kuvia menneisyydestä, niin kuin muistoja? Oliko se todellakin muistoa jostain, jota hän aikaisemmin kauan sitten oli kokenut? Saattoiko olla niin? Mutta miksi hänen täytyi se nyt niin elävästi uudelleen tuntea? Sitä hän nytkin mietiskeli ja pohti ihaillessaan ympäröivän luonnon puhdasta kauneutta.

Järvi oli tyyntynyt melkein peilikirkkaaksi ja ulapalla näkyi pieni vene, joka hiljaisin aironvedoin suuntasi kulkunsa kohti rantaa, jolla Erkki Järvisen kesäasunto sijaitsi. Hänen huomionsa kiintyi siihen.

»Kuinka onkaan elämämme, niin kuin ulapalla keinuva vene», hän ajatteli itsekseen, »niin kuin vene, joka ajautuu tuntemattomille rannoille, niin kohtalo tuo meidänkin eteemme kuvia ja näkyjä, jotka herättävät outoja tunteita. Mikä onkaan niiden tarkoitus?»

Mutta sillä välin vene lähestyi, se laski rantaan ja valkopukuinen olento hyppäsi maihin. Erkki Järvinen näki, miten hän astui esille rantaleppien varjosta ja lähestyi asuinrakennusta. Hän oli nuori nainen. Hän katsoi ylös, ikkunaa kohti, jonka ääressä taiteilija seisoi ja heidän katseensa kohtasivat toisensa. Erkki Järvinen tunsi huimausta. Nuo kasvot olivat tutut. Näkikö hän taaskin näkyjä? Nehän muistuttivat aivan sen nuoren tytön kasvoja, joka näyssä oli hymyillyt hänelle mestauslavalta. Eivät kuitenkaan aivan. Tämän silmät olivat vaaleammat. Pikemmin hän muistutti toista kuvaa, lapsuuden aikaista kuvaa, joka sukeltautui esille muistojen kätköistä, sitä hyvää enkeliä, joka oli voinut rauhoittaa ja lohduttaa häntä vaikeiden kauhua tuottavien kokemusten jälkeen. Mutta eivätkö he kaikki kolme olleet sama henkilö?

Nämä ajatukset ehtivät risteillä hänen mielessään, ennen kuin nuori tyttö kevyesti nyökäytti päätään ja kysyi hiukan värisevällä äänellä:

»Anteeksi, mutta ettekö ole taiteilija Järvinen?» »Kyllä olen,» kuului heikko vastaus.

»Niin, saimme tietää, että asutte täällä. Nimeni on Vesterberg, Maj Vesterberg. Vanhempani lähettivät minut luoksenne. Olemme olleet näyttelyssänne ja he tahtoisivat mielellään tehdä tuttavuuttanne kanssanne. Olisimme erittäin iloisia, jos Teille sopisi käydä luonamme. Asumme tuossa valkoisessa huvilassa, järven toisella puolella.»

Erkki Järvinen oli hiukan tointunut hämmennyksestään:

»Se on kovin ystävällistä, tulen mielelläni,» hän sai sanotuksi.

Nyt oli tytön vuoro näyttää hämmentyneeltä. Hän tuntui epäröivän, jäisikö paikalleen vai sanoisiko jäähyväiset ja poistuisi.

»Voitteko jäädä hetkeksi, niin tulen alas? Olisi hauska kuulla, mitä ajattelitte töherryksistäni.» Hän ei ehtinyt odottaa vastausta, vaan ryntäsi portaita alas ja oli kohta nuoren naisen vieressä. He kättelivät toisiaan. Erkki Järvinen kumarsi.

»Pidin paljon tauluistanne,» Maj Vesterberg sanoi. »Mutta minun pitikin kertoa Teille eräs asia.»

Hän ei kuitenkaan kertonut sitä heti, vaan he kulkivat vieretysten pienelle kalliolle lähellä rantaa, josta oli kaunis näköala. Siellä oli penkki, johon istuutuivat.

»Tiedättekö,» alkoi tyttö »olen nähnyt sen taulunne aikaisemmin, ennen kuin näin sen. Tarkoitan, että tunsin kaiken. Se oli tuo mestauskuva. Luulin, että kuolisin, kun tulimme sen eteen. Isän täytyi viedä minut pois, sillä vapisin koko ruumiissa. Näin sen kerran unessa ollessani lapsi; olin mukana siinä, olin mestattavana. Miten on mahdollista, että saatoitte maalata jotain sellaista?» Kysymys oli melko kiihkeä.

»En itsekään tiedä, mutta minäkin näin sen ennen, minäkin näin sen jo lapsena.»

He istuivat molemmat hiljaa ihmeissään toistensa sanojen johdosta. Heikko iltatuuli oli alkanut puhaltaa ja laineet läikkyivät liplatellen rantakiviä vastaan. He tunsivat äkkiä olevansa niin vanhoja, hyviä ystäviä, heillähän oli yhteinen salaisuus, yhteinen muisto.

»Se on siis sittenkin kuva jostain menneestä, jossa molemmat olemme olleet mukana,» Erkki Järvinen sanoi miettiväisenä. »Minähän tunsin piirteenne heti ensi näkemältä. Mutta minun täytyy sittenkin vielä kysyä. Mitä tämä merkitsee? Mikä tarkoitus on sillä, että näemme tällaisia kuvia sielumme hämärästä menneisyydestä, kuvia, jotka kuitenkin jäävät vain erilaisiksi kohdiksi suuresta salaisuudesta, joka iäisesti pysyy verhottuna?»

»Ehkei se pysy ikuisesti salassa» Maj hymyili hiukan, »ja ehkä tarkoitus on, että oppisimme ymmärtämään, miten ihmeellinen satu meidän elämämme on, miten kaikkea, joka kerran on sortunut ja jäänyt kesken, voidaan jatkaa tulevaisuudessa, miten hyvä, jonka joskus tahdoimme tehdä, emmekä silloin voineet, voimme suorittaa nyt.»

Vaikka toinen nuorista tunsi paremmin kärsimyksen kuin onnen ja toinen tiesi vähän suruista, tunsivat he molemmat sydämissään palavana puhtaana haluna, että nyt tahtoisivat luoda elämästään kauniin sadun, ihmeellisen seikkailun, jotain aavistamattoman ihanaa, hyvää ja hienoa. He hymyilivät toisilleen ja nousivat lähteäkseen. Järven toisella puolella valkoisen huvilan takana laski aurinko punertaviin pilviin.

Ruusu-Risti — syyskuu 1924

Satu kuoleman mustasta portista

He olivat niin aamuisen raikkaita ja onnellisia nuo kaksi ihmislasta, jotka yhdessä vaelsivat elämän polkuja. Heidän askeleensa olivat niin kepeät, kepeämmät kuin kesäisen tuulen kosketus, heidän huulillaan leikki alati autuas hymy ja heidän aurinkoisen toivorikkaat katseensa olivat tähdättyinä kaukaisuuteen, ja tuntui kuin ne olisivat nähneet taivaallisia näkyjä, Eedenin onnekkaita unia, niin ne säteilivät ja loistivat. Murheiden musta yö ei uskaltanut heidän liittoaan lähestyä, sillä kun heidän katseensa ja kätensä kohtasivat toisensa, levisi sellainen valo, että tuskan täytyi taipua ja pahan täytyi väistyä heidän tieltään, sillä he elivät siinä kirkkaudessa, jota sanomme rakkaudeksi.

Elämän laki on ihmeellinen, eivät he saaneetkaan ikuisesti yhdessä näillä riemun mailla matkailla, heidän leppoisa lehtonsa loppui ja he joutuivat tumman metsän pimentoon. Tuskin he sen aluksi huomasivatkaan kulkiessaan niin oman valonsa lumoissa, mutta sitten heidän eteensä kohosi korkea muuri, niin korkea, että se peitti taivaan sinen, ja muurissa oli musta portti. He pysähtyivät ihmetellen, ja pelko ja ahdistus tuntui ensi kerran hiipivän heidän sieluunsa.

He huomasivat, miten yksinäisiä he olivat suuressa metsässä, niin kuin eksyneitä salomailla, hyljättyjä orpolapsia, ja he värisivät vilusta ja puristautuivat lähemmäksi toisiaan.

Mutta äkkiä vaaleni toinen noista kahdesta ihmislapsesta, ja hän katseli niin oudosti, ikään kuin ei olisi enää nähnyt ystäväänsä, ja tuntematon voima veti häntä muurin mustaa porttia kohti. Se irrotti hänet ystävän sylistä. Ja silloin — silmänräpäykseksi portti aukeni ja kohiseva virta tempasi hänet sisään. Kumealla jyskeellä portti sulkeutui jälleen, jättäen toisen noista kahdesta ihmislapsesta yksin kaipaamaan ystäväänsä. Kummastellen hän katseli porttia, kummastellen hän silmäili ympärilleen: Minne ystävä oli kadonnut, miksi ei hän itse saanut seurata mukana, miksi hänet jätettiin tänne? Kysymykset risteilivät salamoina hänen sielussaan ja elämä musteni hänen silmiensä edessä epätoivoiseksi kamppailevaksi villipedoksi. Mutta sitten kaikki vaikeni ja vaaleni, niin kuin harso olisi laskeutunut ja hänen sielussaan kohosi ihmeen ihana kuva, kuva kaikesta siitä hyvyydestä, puhtaudesta ja rakkaudesta, joka oli ollut hänen ystävänsä, ja nyt hän ymmärsi selvemmin kuin koskaan ennen, miten sanomattoman kallisarvoisen aarteen, säteilevän kirkkaan jalokiven hän oli omistanut, mutta hän ymmärsi myös, että se oli jalokivi, jota hän ei koskaan voisi menettää, sillä hän omisti sen ikuisesti henkensä pyhimmässä aarreaitassa. Sen tähden hän päätti rauhallisesti odottaa, kunnes portti aukenisi ja hän pääsisi ystävänsä luokse. Hän hymyili ajatukselleen, niin kauniisti kuin silloin kerran, kun hän yhdessä ystävänsä kanssa oli kulkenut leppoisassa auringonpaisteisessa lehdossa.

Verkalleen kului aika. Valittaen vinkui syksyinen tuuli korkeiden puiden latvoissa. Se kertoi tarinoita, surullisia tarinoita elämän katoavaisuudesta, kellastuneista lehdistä, jotka muuttuvat mullaksi, kuihtuvista kukista. Synkkänä ja armottomana kohosi muuri taivasta kohden ja sen portti oli niin rautaisen kova, ettei sitä ihmiskäsin koskaan murrettaisi auki. Epäilys ja epätoivo tuntui hiipivän yksinäisen odottajan mieleen, ja puiden siimeksestä lymyili esille virnistelevä vanhus, ja tämä istuutui hänen rinnalleen juttelemaan:

»Ha haa, ha haa», hän nauroi. »Tämänkö portin takana sinä ystäväsi odottelet, sinä hullu houkkio, etkö tiedä, että tätä porttia sanotaan kuolemaksi ja kuolema on kaiken lorun loppu niin kauneuden kuin rumuudenkin. Ha, haa, naura sinä vain niin kuin minäkin ja hiivi pois näiltä hornan seuduilta.»

»Ukko parka», sanoi yksinäinen odottaja »sinä et tiedä että ystäväni on jalokivi elämän ikuisilta asuinsijoilta ja sellaista aarretta ei uskalla kuolemakaan kukistaa». Ja sitten hän hymyili kauneinta hymyään, joka karkotti virnistelevän vanhuksen salon syvimpään synkkyyteen.

Mutta nyt hänen luokseen saapui toinen olento, valoisa auttajaolento, joka lempeästi puhutteli yksinäistä odottajaa. Oliko tämä auttaja nuori vaiko vanha, sitä ei voinut sanoa, mutta nuorelta hän näytti; nuoruus on hengen salaisuus.

»Kärsivällinen, uskollinen odottaja», hän sanoi. »Pelottomuutesi on saava palkinnon. Minun neuvoani seuraamalla murrat muurin ja aukaiset portin, joka erottaa sinut ystävästäsi. Sinun on opittava laulamisen taito, sinun on laulettava ilmoille silloin ihanimmat säveleet, ja se laulu on tuova esille sinun ja ystäväsi rakkauden puhtaimmassa muodossaan. Jos sen osaat, olet voittava päämääräsi.»

Kun auttaja oli poistunut yritti yksinäinen odottaja laulaa kauneimman laulunsa. Säveleet helkkyivätkin niin ihmeen ihanina ja täyteläisinä hänen sydämestään ja ne muuttivat kummallisella tavalla ympäristöä. Tuulen ulvonta vaikeni heti ja muuri ja metsä näyttivät häipyvän johonkin hämärään kaukaisuuteen ja hän itse tuntui kohoavan kultaisten pilvien siivillä tuntemattomaan ihanuuteen. Mutta juuri sinä hetkenä, jolloin hän uskoi saavuttavansa autuaallisen päämääränsä, hän kuuli heikon itkevän äänen huutavan apua hänen läheisyydessään. Hän lopetti laulunsa, sillä mitä hän omasta autuudestaan välittäisi, kun tiesi ystävän toivovan, että hän auttaisi kärsiviä. »Vielähän oli aikaa odottamiseenkin», hän ajatteli.

Laulun tauottua oli kaikki muuttunut entiselleen, muuri ja metsä ympäröivät jälleen yksinäistä odottajaa, mutta hänen jalkojensa juurelle oli ilmestynyt pieni lapsi, joka avuttomana kohotti hentoja käsivarsiaan häntä kohden. Hän otti lapsen syliinsä ja koetti sitä hellästi viihdytellä ja leikkiä sen kanssa, mutta tapahtuiko ihme, lapsi muuttui äkkiä raskaaksi, niin lyijynraskaaksi, että odottaja vain ponnistamalla viimeiset voimansa kykeni kantamaan sitä käsivarsillaan. Aika tuntui ikuisuudelta, mutta silloin lapsi katsoi häntä silmiin syvällä viisaalla läpitunkevalla katseella, niin että yksinäistä odottajan värisytti; sitten se hypähti hänen sylistään, otti hänen kätensä ja sanoi lempeällä vakuuttavalla voimalla:

»Seuraa minua!»

Lapsi ohjasi hänet kuoleman mustan portin eteen, kosketti sitä pienellä kädellään, ja samassa se muuttui kullaksi ja aukeni heidän edessään. Häikäisevä valo tulvahti heitä vastaan, ja kun he yhdessä kulkivat sisään siihen valtakuntaan, joka on taivaissa, huomasi yksinäinen odottaja autuaallisella riemulla, että pieni lapsi olikin ystävä, jota hän niin kauan oli uskollisesti odottanut.

E. K.

Ruusu-Risti — marraskuu 1925

Agneta Kristofferin tytär

Kertomus noitavainojen ajoilta

"Elämä on kummallista, haihtuvaa harhaa, hetkellistä kimaltelua ja heijastusta, niin kuin tuo heikko ilta-auringon säde, joka on uskaltanut tunkeutua tänne vankilani pimeään komeroon, mutta joka pian häipyy ja katoaa, niin kuin minäkin tästä oudosta ja synkästä maailmasta".

Nuori nainen hymyili surumielisesti näille ajatuksilleen. Vankilakopin kylmyys, kosteus ja tekikö pimeys hänen mielensä niin toivottoman alakuloiseksi ja apeaksi. Edestakaisin hän koetti kuljeskella ahtaassa huoneessa kääriytyneenä vanhaan mattoon, jonka vanginvartija oli hänelle heittänyt. Sittenkin kylmät väristykset alituisesti puistattivat hänen ruumistaan.

Huomenna aamun sarastuksessa tuomio pantaisiin täytäntöön, noitana hänet kytkettäisiin rovion paaluun ja liekit syleilisivät hänet kuoleman uneen. Mutta ei hän sitä pelännyt, päinvastoin melkein odotti ja toivoi, sillä tiesihän hän, mitä kuolema oli, hänelle se oli uutta elämää. Eivätkä sittenkään raskaat ajatukset tahtoneet jättää häntä rauhaan. Hänen mieltään painoi ihmisten pahuus ja ilkeys, kaikki se vääryys, joka vallitsi maailmassa, pimeys ja tietämättömyys, joka johti avuttoman, syyttömän ihmisolennon kiduttamiseen ja tappamiseen. Nyt oli lisäksi parhaillaan vietetty joulujuhlaa rakkauden ruhtinaan syntymäjuhlaa, Hänen muistoaan, joka opetti rakastamaan ja antamaan anteeksi, joka opetti ihmisiä alati olemaan hyviä toisilleen: ja nyt oli jo kulunut armon vuotta 1675 Hänen syntymästään. Kirkonkellot kaukaa vanhalta tuomiokirkolta kutsuivat iltajumalanpalvelukseen. Heikosti niiden soitto tunkeutui paksujen vankilamuurien taakse, mutta se tuntui kuitenkin rauhoittavan nuorta tyttöä ja hän istuutui hetkeksi pienelle puiselle rahille nojaten päätänsä käsiinsä. Hänen nimensä oli Agneta Kristofferin tytär. Isä oli ollut ruotsalainen eversti Kristoffer Hansson ja äiti muukalainen, mutta he olivat kuolleet tytön lapsena ollessa ja pikku Agneta oli lähetetty Suomeen, vanhan povarivaimon Annan hoidettavaksi. Mutta hänen elämänsä ei muodostunut samanlaiseksi kuin muiden lasten. Hän joutui kokemaan sellaista, joka sai hänet tuntemaan suurinta tuskaa ja kärsimystä, mutta myöhemmin myös ylimaailmallista rauhaa ja autuutta. Nyt hän kuitenkin tunsi olevansa umpikujassa, eikä vielä kyennyt ratkaisemaan suhdettaan ihmisten julmuuteen ja pahuuteen, josta hän huippuunsa kärjistyneenä oli saanut kärsiä.

Jospa vain hänen opettajansa, auttajansa ja ystävänsä, joka oli pelastanut hänet ja tehnyt hänestä uuden ihmisen, jospa hän olisi täällä, niin kaikki muuttuisi hyväksi, mutta hän oli kaukana vieraalla maalla, eikä tyttö näkisi häntä enää koskaan tämän maan päällä.

Agneta huokasi syvään.

Ulkoa käytävästä kuului samassa avainten kilinää ja nopeita askeleita. Rautainen ovi avautui ja nuori komeasti puettu sotilashenkilö astui sisään kantaen soihtua kädessään. Vanginvartija, joka oli seurannut mukana jäi oven taakse odottamaan. Soihdun valossa saattoi erottaa tytön tummat, kauniit etelämaiset piirteet ja mustat säihkyvät silmät.

"Agneta, tulen vielä kerran luoksesi pyytämään, että seuraisit minua. Kaksi ratsua odottaa ulkopuolella ja pian olemme jättäneet Suomen ja voimme aloittaa autuaallista elämää yhdessä. Minä olen sinun kauneutesi orja enkä pelkää noituutta. Minun täytyy omistaa sinut." Hän silmäili tyttöä kuumin intohimoisin katsein.

Agneta kietoi maton tiukemmin ympärilleen ikään kuin suojellakseen itseään hänen katseiltaan.

"Jos rakastat minua, miksi et silloin kohottanut ääntäsi minun puolustuksekseni, kun tuomioistuimen edessä minua syytettiin ja kiedottiin ansoihin noitavasaran [Noitavasara, Malleus maleficarum, järjestelmällinen oppikirja noitien syylliseksi todistamiseksi, kirjoittanut Sprengel v. 14$4.] petollisilla kysymyksillä. Sinä tiesit, että olin syytön kirkkoherran katoamiseen ja samoin kaikkeen muuhun; miksi et toimittanut minulle kahdentoista miehen todistusta ja valaa, joka olisi minut pelastanut. Sinun asemassasi ja rikkaudellasi olisi se ollut helppoa, köyhänä ja yksinäisenä olin edeltäkäsin tuomittu. Mutta sinä et rakasta minua, enkä koskaan voi seurata sinua."

"Nythän pelastan sinut ja otan sinut omakseni! Miksi enää turhia valittelet. Mutta meidän on kiireesti lähdettävä." Ääni kuulosti kärsimättömältä.

"Mutta minä en koskaan tule sinun omaksesi, enkä lähde täältä askeltakaan kanssasi, tiedä se!" Tyttö sanoi sen jyrkällä äänenpainolla.

Puna kohosi nuoren sotilaan kasvoihin.

"Vai et tule, saadaanpa nähdä." Hän heitti soihdun nurkkaan ja ryntäsi tytön kimppuun. Samassa vanginvartija pisti päänsä ovesta sisään.

"Pian pois täältä, herra ritari, tulee väkeä!" hän sanoi hätäisesti.

Sotilas hellitti otteensa, sinkautti tyttöön vihasta uhkuvan katseen ja huusi vielä lähtiessään:

"Kuole sitten, noita!"

Jyristen sulkeutui raskas ovi hänen jälkeensä ja käytävästä kuului poistuvia askeleita. Hetkistä myöhemmin keskusteli vanginvartija oven luo saapuneen upseerin kanssa vartiomiehistön vahvistamisesta. Sitten hekin poistuivat ja kaikki oli hiljaista.

Agneta tunsi itsensä niin uupuneeksi ja masentuneeksi, hetkellisen voima ja varmuus oli hävinnyt.

"Miksi elämä oli niin julmaa häntä kohtaan, miksi Klas-herrakin vielä viime hetkenä häntä kiusasi ja ahdisti. Mutta sitä tämä ei koskaan olisi uskaltanut, jos kirkkoherra, hänen opettajansa olisi täällä, hän olisi suojellut tyttöä ulkomaailman kauhuista, niin kuin kerran oli pelastanut hänet näkymättömien voimien käsistä."

Selvästi Agneta näki edessään auttajansa jalot, henkistä rakkautta säteilevät piirteet, näki hänen kirkkaan lempeän katseensa ja rohkaisevan hymynsä. Sellaisena hän oli saapunut tytön luokse, silloin kun kaikki näytti vaipuvan pimeään kadotukseen ja hän oli tuonut mukanaan rauhan onnettomaan lapsen sydämeen. Ja uudelleen Agneta eli ajatuksissaan kaikki lyhyen elämänsä monet tuskat ja harvat ilot.

Mutta miksi Agneta oli ollut niin onneton lapsi? Miksi ei hän saanut viettää yhtä rauhallista ja sopusointuista lapsuutta kuin niin monet muut? Se johtui siitä, että hänen sielunsa oli joutunut vieraiden näkymättömien voimien temmellyskentäksi.

Kaikki oli oikeastaan alkanut siitä päivästä, jolloin Anna-muori oli vienyt hänet mukanaan hornaan, paholaisen pitoihin. Agneta oli kyllä aikaisemminkin kuullut kerrottavan hornasta, noidista ja paholaisista; illalla takkavalkean ääressä oli muori niistä jutellut ja tarinat olivat tehneet lapseen syviin pelottavan vaikutuksen. Usein ollessaan yksin hän luuli näkevänsä paikkoja ja paholaisia ja jähmettyi kauhusta, mutta se ei ollut mitään todellisuuteen verrattuna.

Eräänä päivänä oli Anna-muori ollut kummallisella päällä. Hän oli höpissyt koko ajan itsekseen ja illalla hän sanoi Agnetalle, että yhdessä lähtisivät pienelle matkalle. Matkavalmistukseksi hän voiteli suuressa sarvessa säilyttämällään punaisella voiteella ensiksi lehmäänsä, sitten tytön koko ruumista ja vihdoin itseään. Hetken kuluttua tyttö vaipui horrokseen. Tuntui kuin olisi suuri koski pauhannut hänen päässään ja äkkiä hän huomasi istuvansa Annan takana lehmän selässä täyttä vauhtia lentäen läpi ilman. Pian he olivat saapuneet kallioiden keskellä sijaitsevaan ihmeelliseen saliin, jossa paholainen kaikkine palvelijoineen tanssi ja mässäsi noitien kanssa. Hän oli puettu harmaaseen takkiin punaiset sukat jalassa ja kerran hän hurjassa tanssissa syleili Anna-muoriakin. Agneta pakeni tuskaisen kammon valtaamana syrjäiseen nurkkaan koettaen käsillään peittää silmänsä, mutta huomasi sittenkin näkevänsä ja ymmärtävänsä kaiken saastaisen, joka tapahtui hänen ympärillään. Vihdoin tämä kauhea juhla loppui ja he palasivat samalla kummallisella tavalla kotiinsa. Mutta Agneta heräsi vuoteessaan ikään kuin kylmän hien peittäessä hänen värisevää ruumistaan ja hän kuuli Anna-muorin kulkevan edestakaisin tuvan lattialla ja mutisevan jotain lapsesta, jonka paholainen nyt oli ottanut omakseen.

Siitä päivästä lähtien ei Agnetasta koko lapsuutensa aikana ollut onnellista hetkeä. Tyttö poloinen uskoi olevansa paholaisen lapsi, ikuiseen kadotukseen tuomittu. Usein hän vaipui samankaltaiseen horrokseen kuin silloin käydessään ensi kertaa hornassa, ja siinä hän keskusteli ja seurusteli paholaisen ja hänen peikkojensa kanssa sekä näki outoja näkyjä. Hän kaihtoi kaikkia ihmisiä ja kehittyessään neidoksi ei hän koskaan niin kuin ikäisensä etsinyt nuorukaisten seuraa. Hän pelkäsi läheisyydellään saastuttavansa muita. Tämä Agnetan kummallinen käyttäytyminen herätti epäluuloa naapureissa ja paikkakuntalaisissa, jotka nimittivät häntä yleisesti "noidan sikiöksi".

Sitten oli tapahtunut muutos. Anna-muori sairastui ja tuntiessaan kuoleman lähestyvän, vaikeat omantunnon vaivat valtasivat hänen sielunsa. Paikkakunnalle oli juuri saapunut ulkomailta uusi kirkkoherra ja hänet pyydettiin heti saapumaan vaimoparan kuolinvuoteella. Silloin Agneta ensi kerran sai nähdä opettajansa.

Kirkkoherralla oli ihmeen rauhoittava vaikutus sairaaseen. Tämä tunnusti hänelle syntinsä, noituuden, jota uskoi harjoittaneensa ja pyysi kirkkoherran pitämään huolta tytöstä, Agnetasta, jonka Anna-muori sanoi viekoitelleen väärälle tielle. Tämän kirkkoherra lupasi, lausui rauhoittavia sanoja Jumalan rakkaudesta asettaen kätensä siunaavasti hänen päälaelleen ja vanha vaimo kuoli tuntien rauhaa sielussaan.

Tämän jälkeen oli kirkkoherra puhutellut Agnetaa. Lempeästi ja hienosti hän kyseli tytön suunnitelmia ja toiveita, mutta tämä vastasi lyhyesti ja jäykästi ikään kuin peläten paljastaa itseään. Silloin kirkkoherra katseli häntä syvällä myötätuntoisella katseella ottaen hänen kätensä omaansa.

"Lapsiparka", hän sanoi, "sinä olet hyvin onneton ja silloin on vaikeata olla yksin. Etkö tahtoisi kertoa siitä minulle, se voisi keventää sydäntäsi?"

Agneta purskahti itkuun. Kauan hän itki katkerasti ja kiihkeästi, ja tuntui kuin olisi koko hänen tuskansa ja samalla koko hänen kaipauksensa valoon ja sopusointuun purkautunut tähän itkuun. Ja sitten hän kertoi kaiken kirkkoherralle. Hän kuvasi käyntiään hornassa lapsena, kertoi pahoista hengistä, jotka häntä kiusasivat ja tuskaisista näyistään.

Kirkkoherra ei näyttänyt kauhistuneen tästä niin kuin Agneta oli pelännyt. Kun tyttö oli lopettanut, hän puhui tälle elämän laista ja Jumalan tahdosta. Hän selitti, miten on olemassa vieraita, outoja voimia näkymättömässä maailmassa ympärillämme. Nämä saattoivat valloittaa ihmisen sielun ja silloin hän oli pahan vallassa, niin kuin tyttö oli ollut. Mutta ihmisen sydämessä oli myös aina Jumalan ikuinen rakkaus, kipinä hänen hengestään, ja kun tämä rakkaus pääsi voitolle ja ilmenemään, niin kaiken pahan, joka sen rinnalla oli vain epätodellista harhaa täytyisi hävitä ja Jumalan rauha laskeutuisi silloin ihmisen sieluun; ja kirkkoherra sanoi uskovansa, että Jumalan rakkaus kyllä varmasti pian poistaisi kaikki pahat henget Agnetan luota.

Agneta oli sitten päässyt asumaan kirkkoherran luokse. Kirkkoherra huolehti tytöstä ja antoi hänelle päivittäin opetusta todellisessa kristinuskossa rakkauden opissa Jeesuksen Kristuksen elämänymmärryksessä ja seuraamisessa. Ja Agnetassa tapahtui ihmeellinen muutos. Hänen mielensä tuli kevyeksi ja kirkkaaksi ja rukoillessaan hän huomasi omituisen ilmiön. Tuntui kuin olisi valoa säteillyt hänen sydämestään ja pahat olennot, jotka ennen saattoivat tulla aivan hänen luokseen pysyttelivät nyt valokehän ulkopuolella, ja vähitellen tällaiset näyt kokonaan hävisivät.

Suuri oli kiitollisuuden ja kiintymyksen tunne, joka kehittyi Agnetassa auttajaansa kohtaan ja kerran se puhkesi hänen tulisen luonteensa mukaisesti kiihkeään tunnustukseen.

"Älä kiitä minua, lapsi", sanoi kirkkoherra silloin, "minä olen vain välikappale korkeimpien käsissä; ja minäkin olen saanut paljon apua, ennen kaikkea siltä salaiselta veljeskunnalta, johon kuulun tosin tietämättömänä oppilaana, mutta jonka opettajat ovat kehittyneitä mestariolentoja ja Kristuksen seuraajia. Suurena luottamuksena saan sinulle ilmoittaa, että se on Rosenkreutsilainen veljeskunta, sillä sinäkin olet nyt joutunut sen näkymättömään suojelukseen.

Vaikka kirkkoherra sanoi tämän yksinkertaisesti ja koruttomasti, tuntui tytöstä kuin olisi jotain pyhää sitä puhuessaan vallannut hänen sielunsa; ja Agnetan täytyi vaistomaisesti vaipua polvilleen. Kirkkoherra kohotti hänet lempeästi, mutta tämän jälkeen oli tyttö tuntenut olevansa vielä lähempänä opettajaansa.

Tällaista suhdetta eivät ihmiset kuitenkaan voineet ymmärtää, eivätkä sietää. Pian alettiin kylässä ja kaupungilla kuiskailla ja juoruta. Sanottiin, että noidan vesa oli hurmannut kirkkoherraa antamalla hänelle lemmenjuomaa ja noituudesta puhuttiin vielä enemmän ja lausuttiin ankaraa paheksumista, kun naapurikartanon poika, Klas-herra ihastui silmittömästi Agnetaan. Siten oli maaperä valmiiksi muokattu, kun eräs tapahtuma oli tuonut mukanaan sytyttävän soihdun.

Kirkkoherra oli yllättäen saanut määräyksen saapua nopeasti seuransa salaiseen kokoukseen Saksaan. Hän lähti viipymättä matkalle jättäen vain lyhyen kirjallisen ilmoituksen linnavoudille, Klas-herran isälle vietäväksi. Tämä kuitenkin jostain syystä salasi asian, sillä ei antanut mitään selitystä kun paikkakunnalla alettiin ihmetellä ja kysyä mihin kirkkoherra oli joutunut. Kukaan ei tiennyt mitään, ja salamana levisi huhu, että Agneta oli syypä hänen katoamiseensa. Asia oli sitten mennyt niin pitkälle, että tyttöä oli häväisty julkisilla paikoilla ja vihdoin hänet vietiin tuomioistuimen eteen vastaamaan teoistaan.

Turhaan oli Agneta yrittänyt puolustautua — selittäen, että kirkkoherra oli lähtenyt matkoille ja että hän oli syytön. Noitavasaran jesuiittamaista järjestelmää käyttäen oli helposti voitu todistaa hänen väitteensä vääriksi; ja lisäksi oli Agneta neulakokeessa osoittautunut tunnottomaksi — hän ei hievahtanutkaan, kun neulalla pistettiin syntymämerkkeihin; puhumattakaan kaikista niistä, jotka valalla saattoivat todistaa hänen käyttäneen noituutta. Oikeudenkäyntiä oli kuitenkin kestänyt toista kuukautta ja tytön oli täytynyt koko ajan virua kylmässä pimeässä vankilassa. Mutta nyt vihdoin lähestyi vapautumisen hetki. Jouluaaton edellisenä päivänä oli hänet tuomittu tapaninpäivänä poltettavaksi. Pian siis loppuisivat kaikki hänen vaivansa ja kärsimyksensä. Hän kiitti Jumalaa siitä. Mutta sittenkin hän vielä toivoi saavansa kerran nähdä ja puhutella kirkkoherraa, yhden ainoan kerran.

Agneta oli ollut niin syventyneenä ajatuksiinsa, ettei lainkaan huomannut, miten päivän viimeinen valonvälke oli häipynyt ristikkoikkunasta ja täydellinen pimeys laskeutunut pieneen vankityrmään.

Nyt hän kuitenkin havahtui ja tunsi kylmyyden kohoavan väristyksinä jaloista yläruumiiseen. Hän aikoi nousta kävelemään, mutta ei kyennyt liikuttamaan jäseniään. Kuvaamaton tyhjyyden ja väsymyksen tunne otti hänet valtoihinsa. Hän sulki silmänsä ja silloin äkkiä tuo tuttu pauhaava melu kohosi hänen aivoihinsa, ikään kuin maailman suurin koski olisi sijoitettu niihin. Tuokion kuluttua havaitsi tyttö olevansa vapaana ruumiinsa ulkopuolella.

Vankila täyttyi valolla ja lempeä kirkas olento tuli hänen luokseen, otti hänet kädestä ja vei hänet pois kylmästä kivimuurista. Huimaavaa vauhtia he kulkivat pimeässä yössä, niin kuin silloin ennen hornan matkoilla, mutta Agneta ei tuntenut pelkoa eikä kauhua, vaan vapauden riemu täytti hänen sydämensä.

Matkaa oli kestänyt lyhyen hetken, kun tyttö huomasi, että he olivat saapuneet suuren laivan kannelle. Samassa hänen seuralaisensa oli kadonnut sanaakaan sanomatta, ja tyttö astui vaistomaisesti pieneen kajuuttaan, jonka ikkunasta säteili valoa. Siellä hän näki miehen kumartuneena pöydän ääressä lepattelevan kynttilän valossa innokkaasti tutkien vanhaa pergamenttia. Agneta tunsi hänet heti, kirkkoherraksi. Suuri rakkaus tulvehti tytöstä auttajaansa kohtaan, ja tämä havahdutti yksinäisen tutkijan ja hän katseli kysyväisesti ympärilleen.

"Agneta on täällä, tunnen sen", hän ajatteli. "Varmaankin on jotain tapahtunut tai pian tapahtuu, ja vielä emme ole perillä! Ehdinkö apuun! Mutta tunnen, että hänen sielunsa on rauhallinen. Olkoon Jumalan rakkaus pienen suojattini kanssa!" Hän lähetti lämpöä uhkuvan ajatuksen ja tunteen, jonka Agneta kirkkaana valotähtenä sulki sydämeensä. Sitten tyttö tunsi näkymättömän voiman vetävän hänet pois huoneesta ja takaisin pimeyden kautta kaksinkertaiseen vankilaansa.

Agneta heräsi aamulla meluaviin ääniin ja raakoihin huutoihin.

"Eikö noita aio herätä, ja saapua takaisin paholaisen luota? Pian hän pääseekin iankaikkista helvetin juhlaa viettämään." Joukko sotilaita ympäröi hänet ja muutamat heistä tarttuivat hänen käsivarsiinsa ja raastoivat hänet ulos. Agneta seurasi heitä nöyränä ja rauhallisena vielä säteillen sitä riemua, jota viimeöisessä kokemuksessaan oli tuntenut ja ajatellen Kristusta, jonka ikuisesti tuli hallita hänen sydämessään. Mutta raatihuoneen torilla oli rovio pystytetty ja sen ympärille oli kokoontunut kaupungin hallitusmiehiä katselemaan kauan odotettua — mielenkiintoista näytelmää.

Oli tapaninpäivänilta, ja kaikki oli ohitse. Tuhannet tähdet tuikkivat ja kimaltelivat valaisten hämärästi pientä toria ja noitarovion hiiltyneitä jäännöksiä. Liekit, jotka vastikään kuumasti syleilivät Agneta Kristofferin tytärtä olivat kaikki sammuneet ja sammunut täältä oli myös se nuori elämä, joka oli pyrkinyt loistamaan pimeässä maailmassa.

Yksin seisoi torilla kirkkaan tähtitaivaan alla Agnetan ystävä. Liian myöhään oli hän saapunut takaisin kotimaahansa. Surun täyttämänä hän vietti yön hiljaiset hetket kunniavartijana uhripaikalla, joka selvällä kielellä todisti siitä toivottomasta pimeydestä, jossa ihmiskunta vaelsi.

Ei hänen surunsa ollut kohdistunut nuoreen tyttöön, jonka hän tiesi elävän suuressa rauhassa ja autuudessa ja jonka puhtaan hengen läheisyyttä hän nytkin saattoi tuntea ja aavistaa.

Mutta hänen tuskaiset katseensa kohosivat kohti tähtitaivasta, ikuisuuden mahtavaa vertauskuvaa ja hänen henkensä rukoili selvitystä ja lohdutusta.

"Eikö valo koskaan pääse tunkeutumaan pimeään maailmaan, eikö Kristuksen rakkaus koskaan löydä vastakaikua ihmisten sydämissä, niin että ymmärtäisivät toisiaan ja olisivat hyviä ja rakastavaisia toisilleen? Tuleeko raudan ja tulen julma valta aina hallitsemaan vai koittaako kerran ihmiskunnalle uusi päivä, Jumalan valtakunta maan päällä?"

Ihmeellinen sisäinen aavistus sanoi hänelle, että hänen ikuinen henkensä oli näin useasti ennen kysynyt ja rukoillut vuosisatojen ja tuhansien kuluessa ja että vuosisatoja eteenpäin hänen henkensä kohottaisi tuon saman kiihkeän kysymyksen mahtavalle ikuisuudelle, kunnes ehkä kerran kaukaisessa tulevaisuudessa työ, jota hänkin ja samoin Agneta Kristofferin tytär oli ollut mukana suorittamassa Rosenkreutsilaisen veljeskunnan oppilaina, kantaisi hedelmää.

Eino Krohn

Ruusu-Risti — joulukuu 1925

Etusivu

Sekalaiset