Eino Krohn
Gustaf Björnram
Suomalainen mystikko 1700-luvulla
On sanottu, että jokaisen vuosisadan loppupuoliskolla henkiset virtaukset ovat tavallista voimakkaampia, että salaisen veljeskunnan vaikutus on silloin suurempi, että sen lähettiläillä ja työntekijöillä silloin on suurempi vaikutusvalta, ja tarkastaessamme mystisten liikkeiden historiaa huomaamme sen kyllä. Tiedämmehän, että viime vuosisadan lopussa syntyi H. P. Blavatskyn aloittama teosofinen liike. 1700-luvun viimeisellä neljänneksellä esiintyivät valkoisen veljeskunnan lähettiläinä kreivit de St. Germain ja Cagliostro, joiden yhtenä tehtävänä oli puhdistaa ja uudistaa vuosisataa aikaisemmin syntynyttä vapaamuurariliikettä. Ja vihdoin tunnemme, miten edellisinä vuosisatoina hiljaisuudessa toiminut rosenkreutzilainen liike 1600-luvun alussa tuli julkisuuteen. [Manifesti v:lta 1623. (LINKKI)]
Ranskan vallankumouksen, St. Germainin ja Cagliostron aika oli varsinkin erittäin rikas mystillisistä henkilöistä, jotka sangen julkisesti harjoittivat magiaa, magnetismia ja henkien manausta ja tämä yleinen aatevirtaus ulottui pohjoismaihin saakka, jossa se etenkin Ruotsin hovipiirien suopean suhtautumisen kautta saavutti varmaa jalansijaa.
Mutta luonnollista on, että tämä yleinen okkultinen harrastus houkutteli kaikenlaisia seikkailijoita ja onnen onkijoita harjoittamaan magiaa omalla tavallaan herkkäuskoisten ihmisten keskuudessa, ja tämä ikävä ilmiö on myös osaltaan johtanut siihen, että historioitsijat ovat yleensä tuominneet kaikkia tällaisten asioiden esittäjiä petkuttajiksi ja petetyiksi.
Ruotsin kuninkaan Kustaa III:n hoviin oli kerääntynyt useita mystiikan ja okkultismin harrastajia, jotka toimivat vapaamuurariliikkeen suojassa. Näiden joukossa oli luonnollisesti sellaisiakin, jotka ainoastaan kuninkaallisen suosion tähden olivat mukana ja sellaisia, jotka esiintyivät valheellisesti mystillisillä kyvyillä varustettuina, mutta oli myös paljon sellaisia miehiä, joiden totuuden rakkautta ja luotettavuutta ei saata epäillä, ja mielenkiintoisin näistä on ehkä kuuluisa suomalainen näkijä Gustaf Björnram, joka — tosin lyhyen ajan — herätti suurta huomiota Ruotsin hovi- ja vapaamuuraripiireissä ja jota Kustaa III nimitti profeetaksi.
Gustaf Björnramin vaiheista ei ole paljon historiallisia tietoja, suurin osa hänen elämäänsä on hämärään verhoutunut, ja ne niukat tiedot, jotka seuraavassa tahdon esittää ovat pääasiallisessa poimittuja aikalaisten muistelmateoksista. [Täydellisin kuvaus Björnramista on elämäkertakokoelmassa Finlands Minnesvärde Män 11. osa, Rabben kirjoitus s. 206, johon esitykseni paljolti nojautuu.] Björnram syntyi v. 1746 Savossa. Hän polveutui vanhasta aatelissuvusta, jonka suomalainen haara v. 1581 sai aatelisarvon ja joka sanoi olevansa sukua Kustaa Vaasalle. Isä oli Uudenmaan jalkaväkirykmentin luutnantti Pehr Pehrsson Björnram ja äitinsä Anna Margareta Amnorin, merikapteenin tytär. Nuorena Gustaf Björnram palveli kersanttina Herttua Adolf Fredrikin rykmentissä, josta hän erosi luutnantin arvonimellä. M. J. Walleniuksen rehtorina ollessa hän v. 1767-68 opiskeli Turun Akatemiassa [Lagus: Skalden Johan Henrik Kellgrens Finska minnen, s. 190], mutta lienee samoihin aikoihin toiminut asianajajana. Tukholmaan hän muutti 1770-luvulla, mutta hän eli siellä vaatimattomissa olosuhteissa. Kerrotaan hänen ansainneen elatuksensa joskus kamaripalvelijana, joskus poliisina. Hän toimi myös kultaseppä Zetheliuksen lasten kotiopettajana. Selvän käsialansa tähden hän joutui vapaamuurarijärjestön puhtaaksikirjoittajaksi ja tuli täten tunnetuksi korkeiden vapaamuurarien keskuudessa mystisistä tiedoistaan. Ennen kaikkea kuninkaan hoviherra Schröderheim ja sittemmin kuuluisa valtiomies, maamiehemme Reuterholm olivat hänen ystäviään, mutta hänen suosijoinaan mainitaan myös kreivit Fredrik von Rosen, Sven Bunge ja Gustaf Filip Creutz, sekä herttua Carl, joka otti hänet yksityissihteerikseen ja antoi hänelle asunnon vapaamuurarijärjestön talossa Riddarholmilla. Korkeiden auttajiensa välityksellä hän sai toimen suomenkielen kääntäjänä Tukholmassa ja myöhemmin kuninkaallisen kirjurin arvonimen, jota seurasi 400 riikintaalerin eläke. Vuonna 1787 Björnram meni naimisiin erään tullimiehen, ylitarkastaja Forsmanin tyttären, Anna Bothildan kanssa, mutta mitään lapsia ei tästä avioliitosta tunneta, ja kerrotaan, että hän häiden jälkeisenä yönä pakeni vaimonsa luota. Björnram kuoli Tukholmassa maaliskuun 28. päivänä 1801.
Eräs sattuma oli syynä siihen, että Björnram tuli maininneeksi salaisista tiedoistaan.
Vapaamuurarien keskuudessa hän kerran kuuli mainittavan nimen Rosenkreutz. Silloin hän heräsi ikään kuin unesta ja seuraavana päivänä hän meni Schröderheimin luo ja kysyi:
"Onko meidän oltava sitä, mitä siellä sanottiin?"
Saadessaan myöntävän vastauksen hän sanoi:
"Siinä tapauksessa on minulla suuria tietoja, jotka olen saanut eräältä vanhalta mieheltä Suomessa."
Nyt Björnram kertoi viisaasta suomalaisesta vanhuksesta, joka oli vihkinyt hänet salaiseen tietoon. Nimeä hän ei maininnut, eikä siitä ole huolimatta tarkoista tutkimuksista saatu selvää, mutta hän kertoi, että vanhus oli aatelissukua, valtion palveluksesta eronnut henkilö, joka paljon oli matkustellut ympäri maailmaa ja saavuttanut ihmeellisiä, syviä tietoja, ja joka oli yksi harvoja todellisia rosenkreutziläisiä.
Schröderheim innostui suuresti tästä kertomuksesta, sillä hän harrasti tällaisia asioita ja tunsi itse omituisen henkilön kanslianeuvos Eckleffin, jota kuvattiin sangen erikoiseksi mieheksi, joka kokosi tauluja ja kirjoja, omasi paljon tietoja, puhui vain vapaamuurariudesta ja jakoi siinä korkeampia asteita. Hänen looshiinsa oli kuulunut paljon tunnettuja henkilöitä, mm. kreivi Creutz; ja Schröderheim tuli sen mestariksi Eckleffin kuoleman jälkeen.
Björnramin ennen tuntematon persoonallisuus herätti nyt äkkiä suurta huomiota. Kuningas Kustaa III tahtoi tutustua häneen, ja eräänä iltana julkisen illallisen jälkeen sai Schröderheim käskyn salaa tuoda hänet kuninkaan puheille.
Kuningas lausui ensiksi jotain tavallisia kohteliaisuuksia, mutta kysyi sitten, oliko Björnramin mielestä Jumala pahoillaan siitä, että hän — kuningas — oli puettu niin moniin koristuksiin. Kuninkaan puku oli nim. täynnä jalokiviä. Tähän Björnram vastasi:
"Jumala ei katso sellaiseen turhuuteen. Yhdentekevää on, onko Teidän Majesteettinne pukeutunut sarkatakkiin tai loistaviin koristuksiin."
Kaikki korkeat hovivapaamuurarit liehittelivät nyt Björnramia, mutta hän ei siitä välittänyt. Hän kinasteli kreivi Hornin ja eversti Tollin kanssa, ja Schröderheim oli ainoa, joka heidän piirissään säilytti hänen ystävyytensä.
"Mitä tahdotte, että sanoisin näistä herroista?" hän sanoi Schröderheimille. "Tähtiä he ovat nimeltään, mutta itse he eivät ole mitään tähtiä." (Oxenstjerna, Borgentjerna.)
Kustaa III:nnen suosio ei kyllä kestänyt kauan, sillä hän oli luultavasti odottanut Björnramilta enemmän, vähintään kullan valmistamista, ja hänen mielensä muutokseen on ehkä myös vaikuttanut se epäedullinen lausunto, jonka kuningas oleskellessaan Spassa 1780 sai kuulla eräältä sikäläiseltä henkilöltä, joka nimitti itseään rosenkreutziläiseksi (Rose Croix [Kuninkaan kirje Schröderheimille Spasta 17. elok. 1780]). Lisäksihän tiedämme, että muuan petkuttaja, luutnantti Ulfvenclou sai yleisen huomion kiintymään itseensä, jolloin Björnram sivuutettiin.
Björnram oli kuitenkin ehtinyt esittää kuninkaalle monta näytettä taidoistaan. Varsinkin hän lausui merkillisiä ennustuksia, jotka useimmiten kävivät toteen. Tavallisesti ne annettiin Schröderheimin välityksellä ja koskivat kuninkaallisten henkilöiden ja seurapiirien yksityiselämää. Schröderheimin oli määrä kirjoittaa kaikista Björnramin toimista kuninkaalle, silloinkin kun tämä oleskeli Spassa, ja niissä kirjeissä, jotka Kustaa siellä sai vastaanottaa, kerrotaan myös Björnramin matkasta Suomeen tapaamaan opettajansa sekä Lappiin etsimään jotain kokeiluihinsa tarvittavia aineita.
Rosenkreutziläiseltä vanhukselta sai Björnram tuon tunnetun taikapullonsa, joka säilytettiin koverretussa puussa ja sisälsi happamelle maistuvaa ainetta, jota ei kukaan voitelematon saanut käyttää. Vanhus oli ennustanut kuninkaalle onnellista hallitusaikaa, mutta samalla huomauttanut, että Kustaa III olisi aikaisemmin saavuttanut sen täydellisyyden, jonka hän nyt vasta myöhemmin saavuttaisi, jos hän olisi saanut vakavamman kasvatuksen. Eräs kustavilainen L. von Engström mainitsee, että tämä sama vanhus oli vapaamuurariuden kolmelle vanhimmalle tutkivalle veljelle, nim. Gyldenstolpelle, Axelssonille ja Stenbockille ilmoittanut Camian. [Ehkä tämä oudonnäköinen sana on oleva chemia eli alchemia, sillä kullanteon taito sekä aineellisessa että henkisessä merkityksessä kuului 18. vuosisadan rosenkreutziläisiin salaisuuksiin. P. E.]
Vielä on olemassa Reuterholmin jäljentämä ennustus, jonka Björnram sinetöitynä oli jättänyt kuninkaalle 27. p:nä joulukuuta 1781 avattavaksi seuraavan heinäkuun 16. päivänä. Tämä on siitä merkillinen, että se on ainoa Björnramin kädestä lähtenyt kirjoitus, joka on säilynyt [Eversti von Scbinkelin kokoelmissa Björnramista Wahlstanäsissä lähellä Tukholmaa. Paitsi tätä on olemassa kirje Björnramilta Kustaa III:Ile päivätty Huhtikuun 23 p:nä 1789 Upsalan kustavilaisessa kokoelmassa.], ja sen sisältö on seuraava:
"Niin totta kuin on ja ikuisesti todeksi jää, että mitään ei voi toimittaa, sattua eikä tapahtua täällä ajassa eikä ikuisuudessa niin kuin Jumalan tahto ja johto, niin totta on myöskin se, että jumala suuressa armossaan on ilmoittanut muutamille ihmisille tietoja luonnon salatuista asioista. Se on merkki ja kipinä siitä, mikä on kadonnut! Sen tähden olenkin uskaltanut Jumalan ja Pyhän kolminaisuuden nimessä ilmaista ajatukseni, jotka eivät ole syntyneet itsestään, vaan sen suuren vallan toimesta, josta juuri mainitsin, ja ennustaa tulevista asioista ja tapahtumista." (Reunassa sanat: Jumalassa eläkäämme, hänessä liikkukaamme ja oleskelkaamme).
"Joulukuun 16 pnä 1781.
Tästä ajasta ja hetkestä ei tapahdu mitään erikoista vuoden loppuun saakka" mutta 1782 maaliskuun lopussa on kuninkaalla omituisia huolia. Ja myös saman ajan kuluessa on sattunut merkittävä kuolemantapaus, joka p:nä +½PÖÖ samana päivänä, samassa kuussa.
Tämän kuun tätä päivää ei voi ilmaista muilla merkeillä kuin näillä, joita on käytettävä merkitsemässä päivää ja kuukautta. (Reunassa sanat: N. B. kuollut.)
Toukokuussa kuullaan rauhattomuuksista rajamaissa. (Reunassa sanat: S:n kuolemantapaus.)
Kesäkuussa kuolee suuri ylhäinen herra. (Reunassa sanat: 1 kuollut.)
Heinäkuussa on vaara tarjolla, joka on yhteydessä hädän, puutteen ja kurjuuden kanssa. (Reunassa sanat: 1 kuollut).
"Kun tämä murretaan auki."
Mutta Björnram on myös tunnettu henkien manauksesta, niin kuin aikalaiset sitä nimittävät. Kuuluisin, melkein historiallinen, on se tilaisuus Gripsholmin läheisyydessä sijaitsevassa Kärnbon vanhassa raunioituneessa kirkossa v. 1782, jolloin Björnram näytti Kustaa III:lle ja viidelle muulle herralle näyn.
Björnram oli kuninkaan luona Gripsholmissa, ja eräänä päivänä hän sanoi Schröderheimille:
"Kauan on minua kiusattu näyttämään näkyä. Jos herroilla on uskallusta, niin seuratkoot minua tänä yönä Kärnbon kirkkoon lukumäärältään kuusi."
Kuninkaan seuraksi valittiin silloin paroni Sparre, kreivi J. G. Oxenstjerna, Schröderheim ja Adlerbeth sekä Borgenstjerna. Näinä kuusi miestä lähtivät kirkolle, odottivat määrätyssä asennossa, paljastetut miekat käsissä, ja näkivät valon kirkossa. Oxenstjerna luuli nähneensä temppeliherran hahmon käsivarret ristissä rinnalla, mutta Adlerbeth, joka kertoi asiasta ystävälleen L. v. Engströmille, sanoi nähneensä vain ihmisen kokoisen valon. Eräs lääkäri, Hedin on yrittänyt selittää tämän näyn sekä yleensä kaikki Björnramin aikaansaamat ilmiöt sauhu- ja pamausjauheen avulla tehdyiksi.
Vielä enemmän tällaisista psyykkisistä ilmiöistä kertoo paroni Reuterholm [B. V. Schinkel: Minnen ur Sveriges Nyare historia, 3 osa s. 313.], joka sen jälkeen kun kuningas oli vetäytynyt syrjään tämän kaltaisista harrastuksista, tutustui Björnramiin. Reuterholm olikin erittäin innostunut juuri maagisiin toimituksiin, joista hän on pitänyt päiväkirjaa, ja tunnettuhan on myös hänen biografinen kuvauksensa elämänsä yliluonnollisista tapauksista: "Masonique händelser".
Reuterholm kuvaa eräässä kirjoituksessaan niitä maagisia kokouksia, joita hänellä oli yhdessä Björnramin kanssa, jonka hän muuten samassa yhteydessä tunnustaa opettajakseen. Siinä hän kertoo koputusilmiöistä, voimakkaista pamauksista, hengistä, jotka näyttäytyvät, lukituista ovista, jotka itsestään aukenevat, puheesta, joka kuulun suljetusta kirkosta. Näiden ilmiöiden aikaansaamiseksi käytti Björnram seremoniallista magiaa. Hän piirusti ympyrän ja sen sisäpuolelle ristin, lausui loitsusanoja jne. Nämä merkilliset ilmiöt herättivät kyllä huomiota, ja mm. Hessenin prinssi oli kerran ottanut osaa yölliseen conventsioniin. Mutta luonnollista on, että tällaisia asioita myös suunnattomasti ivattiin. Runoilija Johan Henrik Kellgren, joka innokkaana Voltairen ihailijana vihasi kaikkea mystiikkaa, otti varsinaiseksi tehtäväkseen pilkalla vainota sen kannattajia. Esim. seuraavat säkeet Kellgrenin runossa "Ljusets fiender" luullaan tarkoittavan Reuterholmia: [Lagus: Kellgren]
Igenom dig fylls joiden opp
Av gudar jättar, troll och andar.
Nyss fick jag här en vålnad fatt
ur Swedenborgska andevärlden,
Men ljuset kom — fördömda spratt, —
Dess strålar i en blink förtärde'n.(Sinun kauttasi maailma täyttyy jumalilla, jättiläisillä, noidilla ja hengillä. Vastikään sain kiinni erään haamun Swedenborgin henkimaailmasta, mutta valo tuli — mikä kirottu kuje. Sen säteet yhdessä hetkessä hävitti sen.)
Mutta Reuterholmin ystävyys Björnramiin ei sekään kestänyt kauan, vaikka hän kertoi, että tämä oli vihkinyt hänet salaiseen tietoonsa. Ennen mainittu Ulfvenclou kokonaan sivuutti hänet, ja tällä oli Reuterholmin mukaan lyhyen ajan (1783-85) niin rajaton valta hovin mystisissä piireissä, että häntä voitiin verrata Mahometiin, kunnes hänet paljastettiin ja ajettiin maanpakoon.
Gustaf Björnram vähitellen vetäytyi kokonaan pois seurapiiristä. Hän eli omaa yksinäistä tutkijaelämäänsä, josta maailma ei paljon mitään tiennyt, melkein yhtä huomaamattomana kuin oli viettänyt päivänsä, ennen kuin hänestä tuli hovin profeetta. Sillä hän oli sulkeutunut luonne, niin kuin kaikki tällaiset ihmiset ovat. Eräs vanha lääkäri, ylijohtaja tohtori Hagströmer kertoo tutustuneensa Björnramiin erään toisen kunnioitetun lääkärin kanssa heidän oleskellessaan Tukholmassa:
"Tämä tuttavuus meidän kolmen välillä", hän kertoo, "oli niin läheinen kuin Björnramin sulkeutunut ja omituinen elämäntapa salli. Kävelyretkillä kauniilla paikoilla kaupungin ympäristössä hänet saattoi joskus saada keskustelemaan hiukan avoimemmin, ja eräällä sellaisella retkellä hän kertoi saaneensa vanhalta sotilashenkilöltä Suomessa tietoja mystisistä asioista. — —."
Hagströmer kertoo myös Björnramin sanoneen, että on olemassa kahta laatua magiaa, hyvää eli valkoista ja pahaa eli mustaa, josta jälkimmäisestä on rukoiltava jumalaa suojelemaan meitä.
Hagströmerin mukaan taikapulloa ei ollut Björnramin luona hänen kuollessaan, mutta toisaalla taas väitetään, että eräs böhmeläinen teosofi ja mystikko Anders Collin olisi saanut sen periä.
Elämänsä viimeisinä vuosina Gustaf Björnram puhui yhä vähemmän kokemuksistaan ja tutkimuksistaan ja muuttui yhä hiljaisemmaksi ja yksinäisemmäksi, kunnes hän halvauksessa menetti puhekykynsä ja pian sen jälkeen kuoli.
Björnramia on paljon parjattu ja historiankirjoittajat ovat pilkanneet häntä, mutta puolueettomasti hänen elämäänsä tarkastellessamme huomaamme kyllä, että nekin harvat asiakirjat, jotka hänestä puhuvat, ovat omiansa antamaan meille puhtaan ja kauniin kuvan tästä omituisesta miehestä, jolla epäilemättä oli suurempia tietoja kuin ne, joita hänen korkeat suojelijansa saattoivat ymmärtää. Ja se seikka, ettei hän koskaan halunnut palveluksiaan tyrkyttää muille eikä tahtonut asettautua toisten opettajaksi, vaan melkein pakotettiin esittämään todistuksia kyvyistään, se on mielestäni paras todistus siitä, ettei Björnram ollut onnenonkija eikä petkuttaja.
Björnramilla saattoi olla jokin samansuuntainen tehtävä kuin Cagliostrolla ja St. Germainilla Ranskassa: tuoda syvempää tietoa pohjoismaiden vapaamuurariuteen. Oliko hän siinä onnistunut, sitä emme tiedä, mutta suurta kunnioitusta ja arvonantoa hän nautti vapaamuurarien keskuudessa vielä kuolemansa jälkeen. Tästä on hyvänä todistuksena kreivi J. G. Oxenstjernan muistopuhe hänestä Vaapaamuurari-Maa-Looshin juhlakokouksessa maaliskuun 22. p:nä 1802, jonka tähän suomennetaan: [J. G. Oxenstjerna: Arbeten, 3 osa, s. 316.]
"Ei suuren maailman joukosta, eikä seurapiiristä, tuskin edes yksityisen ystävyyden sylistä poistui sitä vastoin suomenkielen kääntäjä, kuninkaallinen kirjuri Gustaf Björnram. Harvoin hänet nähtiin meidän kokouksissamme ja hänet tavattiin vain yksinäisessä asunnossa, jossa hän huomaamattomana askarteli salaisten tietojen tutkimisessa, jonne hän vain joskus kutsui jonkun läheisen todistajaksi tutkimuksilleen ja töilleen, jotka olivat tunnettujen tieteitten piirin ulkopuolella ja koskettelivat salaisen luonnontieteen oppeja. Emme määrittele, mitä tuntemattomia yhdyssiteitä jonain salaperäisenä yönä voidaan löytää henkisyyden ja aistillisuuden erillisten maailmojen välillä, ja missä määrin kumpikaan valta voi koskettaa toistaan. On ollut aika, jolloin kaikki salatut viisaudet tuomittiin rikoksena Korkeimman antamia säädöksiä vastaan tai halveksittiin kevytmielisyyden pilkkanaurulla, ja toinen aika, jolloin taikausko niitä etsi ja ne joutuivat itse jumalopin asemaan. Valistunut ihminen, ymmärryksen keskitietä kulkien ilman ennakkoluuloja, perustaa käsityksensä tunnetun uskonnon kunnioitukseen eikä keskellä luonnon ihmeitä tuomitse herkkäuskoisesti eikä hylkäävästi, mitä kehittämättömiä mahdollisuuksia luomakuntien synnyttäjä vielä tahtoo ilmaista ajatteleville olennoilleen, tai miten pitkälle kuolemattomuuden ja katoavaisuuden asukkaat voivat molemmin puolin nousta sen rajan yli, joka vielä erottaa heidän valtakuntansa. Vaikka mitkä kokemukset tahansa herättäisivät ihmetystä, eivät ne voi muuttaa hänen käsitystään. Hän näkee olioiden ketjussa vain sen keskipisteen, josta hän on lähtenyt, ja luonnonvoimien kehityksessä vain uusia todistuksia luojan kaikkivallasta, jokaisessa odottamattomassa säteessä, joka ilmenee hänen katseelleen tai käsitykselleen, vain mahtavan kipinän kuolemattomasta valosta, jossa ihminen syntyy, jonka uudistuneesta kirkkaudesta toisessa maailmassa hän puhdistuessaan jo tässä maailmassa voi nähdä aamuruskon. Näissä mietiskelyissä vietti kuninkaallinen kirjuri Björnram aikansa, yksinäisenä tutkien luonnon ja filosofian tietoja. Hän on mennyt näkemään sitä, mitä hän etsi, ja kohtaamaan niitä totuuksia, joiden näkemiseen hän on pyrkinyt hyvettä harjoittamalla, mietiskelemällä ja jumalanpelolla."
August Nordensköld
Suomalainen alkemisti 1700-luvulla
1700-luvun loppupuolella, jolloin teosofiset ja salatieteelliset opit varsinkin vapaamuurariuden muodossa saavuttivat niin laajan levenemisen, joutuivat muutkin keski-ajalta alkaen harjoitetut salaiset taidot oikeuksiinsa. Näihin kuului myös alkemia, jolla tavallisesti ymmärretään kullan valmistamistaitoa. Sen kuuluisimpia harjoittajia keski-ajalla olivat mm. Albertus Magnus, Roger Bacon ja Villa Nova, mutta tiedämme myös, että vanhat rosenkreutsiläiset puhuivat paljon siitä ja että he kätkivät tietonsa ja opetuksensa alkemiallisiin vertauskuviin.
Ruotsissa ja Suomessa, jonne mystiset aatevirtaukset olivat levinneet näihin aikoihin [ks. edellä olevaa Gustaf Björnram-kirjoitusta ], joutui alkemia läheiseen kosketukseen kuuluisan ruotsalaisen tietäjän Emmanuel Swedenborgin oppien kanssa, koska täällä alkemian huomatuimmat harjoittajat olivat myös Swedenborgin kannattajia. Näistä on tullut tunnetuimmaksi vuoripäämies August Nordensköld, jota aikalaiset saattoivat pitää mielenvikaisena ja jota useimmat ainakin nimittivät haaveilijaksi.
August Nordensköld [ks. Svenskt Biografiskt lexikon, osa VII, siv. 386, ja Arppe: Anteckningar om finska alkemister.] syntyi helmikuun 6. p:nä 1754 Uudellamaalla. Hänen isänsä oli majuri, sittemmin eversti, Carl Fredrik Nordensköld ja äiti Hedvig Märta Ramsay. Tultuaan ylioppilaaksi hän opiskeli Turun Akatemiassa professori Gaddin johdolla metallurgiaa, jossa hän saavutti perusteelliset ja yleisesti tunnustetut tiedot. Mutta jo hyvin nuorena hänen mielenkiintonsa kohdistui salatieteellisiin ja alkemiallisiin tutkimuksiin. Näihin asioihin hän lienee tutustunut jo lapsuuskodissaan, sillä isä oli swedenborgilainen, joka mielellään yhdisti käytännöllisiin asioihin teosofisia mietteitä, niin kuin eräs elämäkerran kirjoittaja mainitsee, mutta hänet tunnustettiin samalla oppineeksi mieheksi. Vielä suurempi vaikutus on varmaankin ollut hänen sedällään Magnus Otto Nordbergillä [veljet aateloitu nimellä Nordensköld], jonka mystillisiä kirjoituksia hän innokkaasti tutki ja josta hän mainitsee, että tämä yliluonnollisella tavalla oli saavuttanut tietonsa, ja jonka hän tunnusti opettajakseen. Nordbergiltä on tallella käsikirjoitus nimeltä Vägen till Urim och Thummim medelst en uppå Den Heliga Skrifts Vitnesbörd grundad Sann Naturkunnighet lyckligen igenfunnen i Finland (Tie Urimiin ja Thummimiin Pyhän Sanan Todistukseen perustuvan todellisen luonnontiedon avulla onnellisesti uudelleen löydetty Suomessa). Tämä kirjoitus osoittaa, että Magnus Nordberg oli saavuttanut jotain henkisiä kokemuksia ja tietoja, jotka hän rosenkreutsiläisten tavoin tahtoi esittää vertauskuvallisessa muodossa. [Hän olikin tehnyt pitkiä matkoja ulkomaille, jolloin hän luultavasti oli tutustunut johonkin vanhaan rosenkreutsiläiseen, sillä kerrotaan, että hän matkojensa jälkeen varsinaisesti antautui näihin tutkimuksiin.] Edellä mainitun käsikirjoituksen mottona on latinankielinen lause A Deo principium, in Deum finis erit (Jumalasta on alku, Jumalassa on oleva myös loppu), ja sillä on myös päällekirjoitus: "Millä tavoin tie Urimiin onnellisesti löydettiin uudelleen Suomessa ja miten tämä valo kullasta, kullan avulla ja kullassa helpoimmin saadaan, mahdollisimman lyhyesti kuvannut eräs Totuuden Ystävä". Nordberg kertoo siinä, miten hän jo vuonna 1735 odottamatta saavutti varsin yksinkertaisen ja luonnollisen käsityksen koko maailman rakenteesta ja varsinkin auringon, maan ja elementtien alkuperästä. Tämän hän sitten esittää seitsemällä Urimin kautta todistettavalla perusväitteellä.
Jo vuonna 1771, siis 17-vuotiaana, ryhtyi August Nordensköld ensimmäisiin kullanvalmistamisyrityksiin, joista emme mitään tarkempaa tiedä. Mutta 1779 hän matkusti Englantiin, jossa julkaisi pienen englanninkielisen kirjoituksen: A plain system of Alchemy (Yksinkertainen alkemiallinen järjestelmä), joka on omistettu tunnetulle kemistille Thorbern Bergmanille, ja omistuskirjoituksessa Nordensköld mainitsee, että hän uskoo lopullisesti tällä tutkimuksellaan voivansa todistaa alkemian pätevyyden. Tämä kirjoitus ei kuitenkaan ole loppuunsuoritettu, mutta eräs myöhempi, ruotsinkielinen kirjoitus, Aldeles Fullständigt Begrep om Den Enda och Sanna Alchemiska Processen, täydentää sitä. Näissä Nordensköld väittää esittäen ensin yleisen metafyysisen perustan aineelliselle ilmennykselle, että kulta, jota ei voi kemiallisesti jakaa, määrättyjen prosessien avulla kuitenkin saadaan muuttumaan viisasten kiveksi so. vanhojen Urimiksi. Pieni hiukkanen tätä jalostettua metallia on kylliksi koko maailman rikkauksien omistamiseen ja yleislääke maailman kaikille sairaille, sillä sitä voi helposti lisätä sekä painossa että jaloudessa, vieläpä — in infinitum (rajattomasti).
Nordensköldin tarkoitus oli tällä alkemiallisella keksinnöllä aikaansaada suuri yhteiskunnallinen mullistus, sen piti hävittää rahan tyrannia maailmasta, "jotta kulta, hopea ja jalot kivet kerran lakkaisivat olemasta epäjumalia ja tyranneja". Itselleen hän ei halunnut mitään, sitä osoittaa mm. hänen Kustaa III:lle lähettämänsä Englannista kirjeensä, jossa hän tarjoutuu käytännössä toteuttamaan aatteitaan isänmaan hyödyksi, mutta samalla huomauttaa, että hän on oppinut olemaan panematta arvoa omalle elämälleen ja menestykselleen ja ettei hän vaadi mitään itselleen.
Kustaa III innostui tuumaan, ja Nordensköld saapui Tukholmaan vuonna 1779, jossa hänen alkemialliset kokeensa kuitenkin sillä kertaa supistuivat vain valmisteluihin. Mutta hän toimi sitä innokkaammin swedenborgilaisen liikkeen puolesta. Tämä pieni seura, joka nimitti itseään "Uudeksi Seurakunnaksi", koetti elää Swedenborgin opetusten mukaan, se tutki hänen kirjojaan, julkaisi niitä ja toimitti niitä vieraille kielille. Seuran vaikutus oli sangen huomattava, sillä paitsi sitä, että sen jäseniksi lukeutuivat monet huomattavat henkilöt, kuten esim. Hessenin prinssi Carl, oli osaksi sen toimesta Swedenborgin oppi levinnyt ulkomaille, niin että se varsinkin Englannissa oli saavuttanut laajaa kannatusta. Nordensköld suunnitteli erityisen innokkaasti siirtolaa Afrikkaan, jota varten hän mm. kirjoitti järjestyssäännöt. Tukholmassa oleskellessaan hän meni naimisiin vuonna 1779 Anna Charlotta Ekholmin kanssa, mutta avioliitto ei ollut onnellinen. Vuonna 1782 nimitettiin Nordensköld vuoripäämieheksi Suomeen, ja hän oleskeli enimmäkseen kotimaassaan useita vuosia. Vuonna 1784 hänestä tuli swedenborgilaisten äänenkannattajan Aftonbladetin ahkera avustaja, mutta tämä lehti ei elänyt kauan. Nordensköld oli näihin aikoihin taloudellisessa ahdingossa, mutta rahapula tuntuukin seuranneen häntä pitkin elämää.
Vasta v. 1786 ryhtyi Nordensköld uudelleen todenteolla alkemialliseen työhön. Hän oleskeli tuolloin Uudessakaupungissa. Koska hänen täytyi alituisesti matkustaa Tukholmaan saadakseen kuninkaan auttamaan yritystä taloudellisesti, Nordensköld tarvitsi luotettavan avustajan. Sellaiseksi tuli hänelle nuori maanmittausinsinööri Carl Fredrik Bergklint, joka oli kasvatettu hänen kodissaan ja joka hänkin, kuten kaikki Nordensköldin omaiset, oli innokas swedenborgilainen, uskoi Cagliostroon, mutta ei suvainnut magnetismin ja kaikenlaisten maagisten temppujen sekoittamista Swedenborgin oppiin, mikä kuitenkin oli hyvin yleistä siihen aikaan Uudessa Seurakunnassa. Bergklint oli uskollinen ja harras sielu, joka täydellisesti luotti Nordensköldiin ja heidän yhteiseen asiaansa. Sitä todistavat mm. hänen päiväkirjamerkintänsä, joita hän on kirjoittanut laboratoriossa tahraantuneille paperiarkeille. Vuonna 1787 valmistuivat uunit ja työ aloitettiin, mutta se ei tälläkään kertaa kestänyt kauan. Paroni Munck, jonka kuningas oli määrännyt kultatehtaansa johtajaksi, tahtoi nimittäin, että työtä jatkettaisiin Tukholmassa, Drottningholmissa, jonne Nordensköldin ja Bergklintin täytyikin matkustaa saman vuoden marraskuussa.
Nyt noudatettiin suurta salaperäisyyttä. Pieni talo rakennettiin Drottningholmin puistoon, ja sitä kutsuttiin Itäintiaksi. Nordensköld ja Bergklint muuttivat nimensä ja pukeutuivat talonpoikaisvaatteisiin. Valmistusaikana ryhtyi Nordensköld kirjoittamaan laajaa alkemian historiaa, jota varten Bergklintin piti penkoa kaikki huomattavammat kirjastot Tukholmassa lisätietojen löytämiseksi. Tähän historiaan piti liittää kaikkien hänen tuntemansa todellisten alkemistien sekä eräiden arabialaisten, kreikkalaisten ja kaldealaisten filosofien elämänkerrat. Sehän osoittaa, että Nordensköldillä kyllä oli tietoa edeltäjistään.
Maaliskuussa 1788 alkoi työ. Kaksi uunia paloi yötä ja päivää, ja 40. päivänä ilmaantui hyviä merkkejä. "Mutta kuumuus poltti kukat, tukahdutti elähdyttävän voiman ja toi aineeseen ikuisen kuoleman."
Nordensköld oli luvannut luovuttaa a+b:n (näin nimitettiin viisasten kiveä) sillä ehdolla, että swedenborgilaiset vapaasti saisivat harjoittaa uskontoaan ja että hän Afrikassa kuninkaan nimessä saisi järjestää yhteiskunnan. Mutta yritys valmistaa tuota ihmeellistä, jalostettua ainetta raukesi tälläkin kertaa tyhjiin. Paroni harjoitti sellaista ankaraa sortoa alkemistejään kohtaan, että vapautta rakastava August Nordensköld ei sitä kestänyt. Hän valitti salaa ystävilleen ja monien riitaisuuksien jälkeen hänen onnistui päästä pois Drottningholmista, ja matkusti heti ulkomaille. Pian sen jälkeen kävikin ilmi, että paroni Munck oli apuriensa kanssa harjoittanut rahanväärennystä alkemiallisen työn ja ns. lusikkavesitehtaan varjossa. Bergklintkin joutui syytteeseen, mutta hänen syyttömyytensä oli helppo todistaa.
Ne muutamat vuodet, jotka vielä oli suotu Nordensköldille, tämä vietti matkustellen ympäri Eurooppaa työskennellen swedenborgilaisten oppien puolesta. Vuonna 1792 hän matkusti Afrikkaan, siihen siirtolaan, jonka puolesta hän oli niin paljon työskennellyt. Vaivalloisen matkan jälkeen, jonka kestäessä hän jo kerran oli aikonut palata takaisin kotimaahansa, hän vihdoin saapui päämääräänsä Sierra Leoneen yhdessä luonnontutkijan professori Afzeliuksen kanssa. Kuvaukset hänen vaiheistaan siellä ovat hyvin niukkoja ja epävarmoja, mutta hän lienee joutunut alkuasukkaiden ryöstämäksi ja pahoinpitelemäksi, ja tämän johdosta sairastunut niin vaikeasti, että hän samana vuonna joulukuun 10. p:nä heitti henkensä.
Kun Nordensköldiltä kerran kysyttiin, mitä hän oli voittanut alkemiallisilla kokeillaan, hän vastasi saavuttaneensa vaikean taidon rakentaa munakuoren kullan ympäri. Se tarkoitti ohutta kalvoa, jonka alkemistit sanovat syntyvän määrätyn prosessin avulla. Mutta hän lisää: "En ole onnistunut puhkaisemaan kuorta". Hänen elämäänsä voisi jossain suhteessa verrata tuohon tunnustukseen. Nordensköld oli todella ympäröinyt itsensäkin tuollaisella kalvolla, totuuden etsijän viitalla, mutta ei ollut vielä kyennyt puhkaisemaan sitä kuorta, vapautumaan siitä vankilasta, jonka olemassaolon totuuden etsijä vasta havaitsee. Hänen rauhaton sielunsa kyllä ankarasti ponnisteli, eivätkä ponnistukset olleet turhia, ne antoivat hänelle kokemuksista rikkaan elämän ja sulatustyöhön oli ryhdytty, alkemiallinen prosessi oli pantu alulle — se alkemiallinen prosessi, joka vanhojen rosenkreutsiläisten mukaan synnyttää ikuisen hengen mystisen Kristuksen, viisasten kiven. Ja kun henki näin on voittanut aineen, tullut sen herraksi, mikä ihme on silloin, että ihminen, joka siten tuntee luonnonvoimien salaisuudet, voisi valmistaa kultaa aineellisessakin merkityksessä?
Ruusu-Risti — toukokuu 1927