Ruusuja on kautta aikojen käytetty kirkollisissa seremonioissa. Helluntaita kutsuttiin keskiajalta "Ruusujen pääsiäiseksi", sillä helluntain ihmettä kuvattiin sirottelemalla ruusuja seurakunnan ylle merkiksi hengen valamisesta.
PYHÄ ELISABET
Unkarissa eli ennen kuningas, jonka puoliso oli lempeä, viisas ja hyvä. Kuningasparilla ei ollut perillisiä, ja sitä he suuresti murehtivat rukoillen Jumalalta alituisesti lasta.
Tapahtui sitten, että kuningas lähti keisarin luo vierailemaan, ja keisari otti hänet ilolla vastaan ja pani hänen kunniakseen toimeen suuret pidot. Ja heidän näin yhdessä istuessaan pimeni yö, ja tähdet syttyivät taivaalle. Ja tähtientutkija Klingsor seisoi ikkunan luona seuraten katseellaan tähtien kulkua. Ja hän lauloi outoa laulua, mutta äkkiä hän vaikeni ja katseli tähtitaivaalle ääneti.
Silloin kysyi keisari: »Mitä näet, Klingsor? » Ja tähtienlukija vastasi: »Minä näen ihanan tähden. Se säteilee Unkarista aina Marburgiin asti ja yli koko maailman. Ja tähti ilmoittaa, että tänä yönä on Unkarin kuningatar synnyttänyt tyttären. Hän on Jumalan valittu, ja hänen maineensa on oleva ruhtinaiden ja hallitsijain mainetta suurempia.
Vieraiden joukossa oli myös Hessenin maakreivi, ja kuullessaan tähtienlukijan ennustuksen hän ajatteli: »Ah, jospa tämä lapsi tulisi poikani puolisoksi».
Ja hän sanoi vaimollensa: »Lähettäkäämme sanansaattaja Unkarinmaalle ottamaan selkoa siitä, puhuiko tähtienlukija totta. Ja jos kuninkaalle todella sinä yönä on syntynyt tytär; niin kosikaamme häntä pojallemme. »
Thüringin ja Hessenin maakreivillä oli uskollinen ritari nimeltä Walter von Varilla. Ja maakreivi sanoi tälle: »Lähde Unkarinmaahan ja pyydä kuninkaantytärtä pojalleni Ludvigille puolisoksi. »
Ja ritari lähti matkaan ja saavuttuaan Unkariin hän näki onnen ja rauhan vallitsevan valtakunnassa, ja kansa ylisti pientä kuninkaantytärtä sanoen: »Sitten kun hän syntyi, alkoi maa kukoistaa ja sodat lakkasivat. Kukaan ei enää kiroile, eikä naapuri soimaa naapuriaan, kaikki elävät rauhassa ja sovussa keskenään.»
Silloin ratsasti Walter hoviin ja puhui asiansa kuninkaalle ja hänen puolisolleen. Ja he tulivat iloisiksi, sillä he olivat kuulleet paljon hyvää maakreivistä, ja lupasivat tyttärensä hänen pojalleen, ja ritari näki pikku prinsessan ja lankesi kehdon ääreen polvilleen, sillä niin ihanaa ja suloista lasta hän ei vielä, koskaan ollut nähnyt.
Mutta kun Elisabet oli täyttänyt viisi vuotta, kutsui Hessenin maakreivi Walter von Varillan puheilleen ja sanoi hänelle: »Sydämeni ei ole tyytyväinen ennen kuin Unkarin prinsessa on linnassani. Lähde noutamaan häntä. »
Silloin ritari ratsasti uudelleen Unkariin ja kertoi kuninkaalle maakreivin sanat. Niin kuningas ja kuningatar antoivat tyttärensä ja varustivat hänen mukaansa paljon tavaraa ja kallisarvoisia vaatteita, kuten kuninkaan tyttärelle sopii. Hänen kehtonsa ja kylpyammeensa olivat hohtavaa hopeata ja hänen pöytäastiansa olivat kullasta ja kauniisti kirjatut. Ja kuningas ja kuningatar luovuttivat lapsen Walter ritarille haikeasti itkien, sillä he rakastivat suuresti tytärtään.
Ja Walter herra sanoi: »Minä tahdon uskollisesti häntä suojella.»
Ja hän lähti matkalle ja vei mukanaan pienen Elisabet-neidon Thüringiin. Tapahtui kerran heidän puistossa. ollessaan, että rankkasade kasteli nurmikon, ja Elisabetin leikkitoverit pelkäsivät kastuvansa, jos polvistuisivat märässä ruohossa. Mutta kun iltakello kutsui rukoukseen, käski Elisabet heidän langeta polvilleen; he tekivät niin, ja katso — heidän kauniit vaatteensa pysyivät kuivina ja sileinä.
Näin kului aika leikissä ja hartaudenharjoituksissa, kunnes Elisabet oli kahdentoista vuoden vanha. Silloin oli aika hänen käydä vihille leikkitoverinsa Ludvigin kanssa. Kerran eräänä torstaina meni Elisabet linnasta alas kaupunkiin komeissa ja kallisarvoisissa pukineissa, kuten ruhtinattaren arvo vaati. Matkalla hän kohtasi kerjäläisen, joka rukoili häneltä almua. Koska Elisabetilla ei ollut rahoja mukanaan, repäisi hän helmillä kirjaillun hihan hameestaan ja antoi sen kerjäläiselle. Tämän huomasi muuan nuori ritari. Hän meni kerjäläisen luo ja tarjosi hänelle rahaa hihasta. Mies möi sen ja ritari sitoi tuon hihan kypäräänsä, sillä hän ihaili Elisabetia ja halusi taistella hänen värejänsä kantaen. Ja tapahtui, että hän voitti kaikissa taisteluissa, sillä hiha, jonka pyhä Elisabet oli sydämensä laupeudessa reväissyt puvustaan, tuotti hänelle siunausta.
[Ilmeisesti tästä puuttuu muutamia rivejä. - toim. huom.]
Hän otti helmillä koristetun kruunun päästään, antoi sen Eisentraudille ja sanoi: »Vapahtajani kantoi orjantappurakruunua, minä en tahdo kantaa jalokivillä ja helmillä koristettua kruunua.» Tämän näkivät toiset jalosukuiset rouvat, ja he soimasivat häntä sanoen: »Sinä teet sellaista, mikä ei ole ruhtinattarelle soveliasta.»
Ja sen jälkeen hän ei koskaan enää kantanut ruhtinaallista kruunua.
Kerran meni Elisabet alas kylään viedäkseen lämpimiä sämpylöitä köyhilleen, joiden hän tiesi nälkää kärsivän. Mutta maakreivi oli kieltänyt häntä linnan varoja köyhille tuhlaamasta, sillä vanha maakreivitär, Elisabetin anoppi, oli sanonut: »Vaimosi, Unkarin Elisabet, syöksee sinut ja talosi turmioon liiallisella anteliaisuudellaan.»
Kun Elisabet näki miehensä lähenevän, pelästyi hän, sillä hän tiesi rikkoneensa hänen käskyään vastaan. Ja hän rukoili avukseen Pyhää Äitiä ja kohotti viittaansa kätkeäkseen sämpylät, joita hän helmassaan kantoi. Maakreivi astui vaimoaan vastaan ja kysyi osoittaen hänen syliään:
»Mitä sinulla tuossa on?»
Silloin Elisabet, joka: vielä oli nuori ja arka ja pelkäsi puolisonsa vihaa, vastasi: »Ruusuja.»
Maakreivi ei häntä uskonut, sillä oli talvi ja lumi kattoi ruusupensaat, sen vuoksi hän käski Elisabetin avata sylinsä. Elisabet teki niin ja hänen helmastaan putoili valkoiselle lumelle punaisia ruusuja. Pyhä Äiti ei ollut palvelijatartaan hylännyt, sämpylät olivat muuttuneet ruusuiksi.
Silloin maakreivi ihmetteli ja sanoi: »Nyt minä näen, että Herramme on kanssasi, rakas sisareni. Kiittäkäämme häntä.»
Tapahtui myös, että linnaan tuli muuan köyhä kerjäläinen, joka sairasti pitaalitautia. Elisabet armahti häntä, vei hänet huoneeseensa, kylvetti hänet, leikkasi hänen takkuisen tukkansa, pesi hänen päänsä ja antoi hänen levätä vuoteessaan. Tästä sai hänen anoppinsa tietää, kutsui poikansa luokseen ja sanoi hänelle: »Katso, vaimosi antaa spitaalisen maata vuoteessasi.» Silloin maakreivi meni vaimonsa luo, mutta ei nähnyt ketään huoneessa. Niin hän palasi äitinsä luo ja sanoi: »Totisesti, äiti, teet väärin moittiessasi rakasta puolisoasi, hän on viaton, siihen, mistä häntä syytät.» Mutta anoppi sanoi:
»Mene uudelleen ja katso vuoteesta, silloin huomaat hänen sinua pettäneen.» Maakreivi meni jälleen vaimonsa huoneeseen ja tempasi peitteen vuoteesta. Mutta silloin aukaisi Jumala hänen silmänsä ja hän näki vuoteessaan ristiinnaulitun Herramme haavoineen. Silloin hän lankesi polvilleen ja rukoili: »Herra armahda minua vaivaista syntistä! En ole kelvollinen, että tällaisia ihmeitä minulle näytät. Auta, että voisin sinun tahtosi täyttää.»
Tuli sitten nälänhätä Saksanmaahan, ja Thüringissä oli raskas aika.
Elisabet sääli puutetta kärsiviä ja auttoi heitä. Hän jakoi heille viljaa ja ravitsi joka päivä parikymmentä henkeä pöytänsä ääressä. Mutta maakreivin äiti vihasi Elisabetia ja sanoi: »Sinä saatat poikani perikatoon.» Ja maakreivin huoneenhaltija sanoi vanhalle maakreivittärelle:
»Poikanne vaimo lahjoittaa köyhille kaiken viljanne ja muun omaisuutenne. Pelkään isäntäni vihaa, kun hän tulee kotiin ja huomaa hävityksen.»
Vanha maakreivitär vastasi: »Lähtekäämme pois täältä, niin ei hänen vihansa kohtaa meitä.»
Ja he matkustivat molemmat pois, ja Elisabet iloitsi, sillä hän saattoi nyt auttaa köyhiään niin paljon kuin tahtoi. Ja hän päästi kaikki vangit kahleista, sitoi ja voiteli heidän haavansa ja antoi heille syötävää. Ja hänen luokseen tulivat köyhät ja kodittomat, ja hän antoi heille ruokaa ja yösijan ja piti heistä huolta. Ja oli iloinen voidessaan ravita ja ottaa huoneeseen Herran pienimpiä.
Ja maakreivi valmistautui matkalle, varusti kaikki linnansa ja kaupunkinsa ja uskoi ne veljensä Henrikin ja muiden ritarien haltuun. Hän pyysi myös heitä hyvin huolehtimaan puolisostaan ja lapsistaan, ja he lupasivat sen hänelle vannoen. Mutta vanha huoneenhaltija sanoi:
»Minä tiedän hyvin maakreivittären antavan kaiken omaisuutenne sillä aikaa köyhille.»
Maakreivi vastasi. »Tehköön hän mielensä mukaan, mutta Wartburgin ja Neuburgin linnat säilyttäkää, kunnes minä palaan.»
Sitten maakreivi heitti hyvästi puolisolleen, ystävilleen ja palvelijoilleen. Ja he itkivät kaikki haikeasti ja kaipasivat häntä suuresti. Ja niin hän lähti meren yli eikä palannut enää koskaan, sillä hän kuoli vieraalla maalla, kuten Herra oli säätänyt.
Mutta vanha maakreivitär ajoi Elisabetin lapsineen pois linnasta karkottaen heidät ilman omaisuutta, ja Elisabet tarttui poikaansa käteen ja lähti kantaen pientä tytärtään sylissään. Eikä kukaan rohjennut ottaa heitä huoneeseen, sillä maakreivitär oli sen ankarasti kieltänyt, koska hän sangen suuresti vihasi poikansa vaimoa. Ja kun he eivät saaneet yösijaa missään, vaelsivat he Eisenachiin ja viettivät yön yksinäisen metsäkrouvin tallissa. Yöllä Elisabet kuuli kellojen kutsuvan messuun ja hän riensi kappeliin, missä avojalkaveljet lukivat messua, ja rukoili, että he hänenkin puolestaan lukisivat kiitosvirren.
»Sillä», sanoi hän, »kuinka en kiittäisi Herraa siitä, että nyt olen yhtä köyhä kuin Kristus seimessä maatessaan. Eilen vielä olin mahtava maakreivitär, omistin linnoja ja maata, mutta tänään olen ainoastaan kurja kerjäläisvaimo, jota ei kukaan tahdo ottaa huoneeseensa.»
Viimein pääsi Elisabet lapsineen Kützingenin luostariin, jonka abbedissa oli hänen tätinsä. Ja kun maakreivin ystävät kuulivat, miten pahasti anoppi oli häntä kohdellut, tulivat he häntä lohduttamaan, ja Bambergin piispa vei hänet kotiinsa. Ja ritari Walter von Varilla, joka oli tuonut Elisabetin Unkarista Hesseniin, meni maakreivi Henrikin luo ja puhui hänelle:
»Me olemme rikkoneet valan, jonka herrallemme maakreivi Ludvigille ja hänen puolisolleen Elisabetille vannoimme. Hän kärsii nyt puutetta ja on suuressa ahdistuksessa. Varmaan joudumme kadotukseen tämän tähden. Maan oikeat perilliset ovat maanpaossa, se on väärin ja laitonta.» Silloin vastasi maakreivi Henrik: »Tee sinä niin kuin hyväksi näet. Mutta vaikka sisareni Elisabet saisi koko Saksanmaan, jakaisi hän sen kaiken köyhille Jumalan tähden. Anna hänelle takaisin kaikki kaupungit ja maat, mitkä äitini häneltä otti.»
Ja Walter ritari kertoi maakreivin sanat Elisabetille, mutta hän vastasi: »Antakaa minulle ainoastaan huomenlahjani ja lasteni perintö.» Ja saatuaan huomenlahjansa hän lahjoitti siitä puolet tarvitseville ja toisella puolella hän rakennutti sairashuoneen ja hoiti itse sairaita siellä.
Niin Elisabet vanheni ja tunsi kuoleman lähestyvän.
Ja Pyhä Henki tuli hänen tykönsä keskiyön aikana ja kuolevan ruumiista säteili niin vahva valo, etteivät läsnäolijat voineet häntä nähdä, koska valo huikaisi heidän silmiään. Ja Pyhä Elisabet makasi vuoteessaan hymyilevänä ja kuunteli evankeliumia, jota pappi hänelle luki. Ja hän kuuli enkelien laulavan ja lauloi itsekin heidän lauluunsa yhtyen. Ja nähdessään kaikkien ympärillään itkevän hän sanoi: »Älkää itkekö, minä näen rakkaan Herramme nojautuvan Pyhän Äidin rintaan.»
Ja kun keskiyö oli kulunut, sanoi hän: »Tällä hetkellä Herramme syntyi Betlehemin tallissa meille kaikille syntisille lohdutukseksi. Oi, Maaria, tule avukseni loppuni lähestyessä ja tue minua.»
Ja hänen sielunsa erkani ruumiista ikuiseen iloon. Niin lepäsi nyt Elisabet neljä päivää kukoistavana ja kauniina, kuin olisi hän vielä ollut elossa. Ja neljäntenä päivänä hänet haudattiin Marburgiin Hessenin maassa. Tämä tapahtui vuonna 1231 jälkeen Herramme syntymän.