G–a Erakko(Allegoria)Lähestyvän illan viileys verhosi jokaisen rotkon ja kalliokielekkeiden muodostaman ammottavan syvänteen, jotka milloin rosoisina ja uhkarohkeimmallekin kulkijalle vaarallisina kalliojyrkänteinä johtivat satoja metrejä syvälle vuoren onkaloihin, milloin taas äkkijyrkkinä repeäminä yhtäkkiä aukenivat edessä, luotisuorina niin kuin vuorenpeikko olisi kaukaisina aikoina halkaissut ne suunnattoman suurella kiilalla ja jakanut kahtia nuo jättiläiskokoiset kalliot. Tähdet eivät olleet vielä syttyneet taivaalle. Intiassa ne syttyvät yhtäkkiä ja lumoavat matkustajan, joka on eksynyt eikä ehdi majapaikkaan ennen kuin ilta jo on tullut ja alussa läpinäkyvä, kuulakka hämäryys on muuttunut sysimustaksi etelän yöksi. Voi häntä, joka ei ehdi katon alle ennen yötä, sillä etelän yö on kammottava. Hirvittävä yksinäisyys valtaa sen, joka on joutunut sen syliin, ja tukahduttava pelko hiipii hänen sieluunsa, eikä valonsäde tuikahda hänen silmiensä ulottuviin. Pimeys yksin ei häntä jätä! Missä onkaan nuo kirjavat kukkaniityt? Ja äsken hohtavat palmulehvistöt? Miksi vaikenivat miljoonat pienet visertävät kulta- ja hopearinnat? Kuuluu kumeata murinaa. Joskus se paisuu voimakkaaksi, ja yhtäkkiä kajahtaa yön yksinäisessä hiljaisuudessa karjunta, joka tunkee eksyneen matkailijan luihin ja ytimiin. Mitä se oli? Vain metsien pedot ovat valveilla, sillä pimeän tullen ne lähtevät aina etsimään saalista. Niiden silmät on luotu sellaisiksi, että ne näkevät silloinkin, kun yö on synkimmillään. Asukkaat, jotka niillä seuduilla elävät, kertovat, että päivällä ne lymyävät pensastoissa ja odottavat yön saapumista. Kummallinen, selittämätön pelko asuu niissä. Yöllä ne eivät pelkää mitään. Silloin ne etsivät ja vainoavat matkailijoita, ja lukuisat heistä saavat surmansa etelämaiden yön mustassa sylissä. Selittämättömästä syystä pedot karttavat päivänvaloa. Tarina kertoo, että Luoja, joka asuu auringossa, olisi kironnut ne pahojen töiden takia ja siitä saakka ne häpeävät näyttää itseään kirkkaassa päivänvalossa, kun Luojan silmä katsoo niitä. Niin, kaikenlaistahan nuo asukkaat kertovat – eikö tuo liene vain heidän mielikuvitustaan, jota etelän salaperäinen luonto yllyttää hurjiin kuvitteluihin. Lienevätkö nuo tuhannet tarinat, joita siellä suusta suuhun kerrotaan ja joista silloin tällöin lennähtää sirpaleita etäälle kaukaisiinkin maihin, syntyneet alkuperäisten kertojien omassa mielessä jonakin lumottuna iltahetkenä, sellaisena, jolloin satu ja todellisuus ylittävät kynnyksen johonkin uuteen, tuntemattomaan, nimettömään maailmaan. Kuinka tahansa! Olkoon se heidän ansionsa tai vikansa, jos kertomukset ovat vain huimaa mielikuvitusta tai todellisuutta – kuitenkin kerron teille yhden, jonka itse kuulin heiltä itseltään. Olin silloin nuori, takana elämästäni oli vasta noin parikymmentä vuotta. Seikkailunhaluisena en pelännyt tehdä tuota tavallisuudesta poikkeavaa päätöstä, että maksoi mitä maksoi, tahdoin nähdä etelän kirkkaan taivaan, sen tuhannet värit, sen viidakot ja metsiköt, tahdoin tuntea sen öiden lumoavan viehättävyyden, nähdä tuikkivat tähdet mustassa yössä, tuntea niiden salaperäisen viehätyksen ja nauttia täysin kaikesta, mitä öiden ja päivien ihanuudet saattoivat tarjota minulle. Tahdoin myös kokea etelän kuuluisat vaarat, joiden maine oli kiirinyt ympäri maailman. Mieleni paloi kamppailuun salakavalien yön asujainten kanssa, ja sihisevät käärmeet kummittelivat verivihollisina mielessäni. Vaaratko lienevät enemmän viehättäneet mieltäni vaiko tiedossa olevat autuuttavat näkemykset, sitä en voi tänä päivänäkään ratkaista. Eikä se suinkaan ole tarpeellista, sillä aion kertoa vain tarinan, jonka muuan vanha, kunnianarvoisa vuoriston asukas kertoi minulle. Hän ja minä olimme vähitellen tulleet ystäviksi huolimatta hänen kiusallisesta epäluuloisuudestaan, jolla hän aluksi kohteli minua, niin kuin heidän – kuten sain tietää – oli tapana kohdella kaikkia muukalaisia. Istuimme hänen majansa edustalla, ja ilta teki tuloaan. Varjot ympärillämme kasvoivat aavemaisen pitkiksi, ja erämaan laidasta näkyi laskevan auringon yläosa. Alaosa oli jo vaipunut horisontin taakse, ja muutaman minuutin kuluttua pimeys oli täyttävä koko aution erämaan. Takanamme kohosivat kuuluisat vuorenharjanteet, jotka muutamien satojen kilometrien pituisena jonona kaarsivat Intian länsirannikkoa. Vuoriston asukkaiden kylä sijaitsi eräässä laaksossa kahden harjanteen välissä. Se oli niin kuin pieni keidas kallioerämaan keskellä, sillä siinä kasvoi viheriöivää palmumetsää ja kaikenlaisia hedelmäpuita, joiden hedelmiä alkuasukkaat söivät, sillä ne olivat miltei heidän ainoa ravintonsa – luonto oli valmistanut heille siinä ihmeellisen, pienen paratiisin. Ikävöiden muistelen vieläkin heidän vaatimattomia majojaan, joissa makasin tuhansia kertoja väsyneenä kiipeilystä ja retkistä ulkona vuorilla. Useasti he kantoivat minut myös väsyneenä ja loukkaantuneena asuntoihinsa, kun olin harha-askeleen otettuani pudonnut kalliokielekkeiltä. Silloin oli aina suurin nautintoni jäljellä: sain jonkinlaisessa alkeellisessa vuoteessa majan ulkopuolella maaten katsella merta, joka heitteli hyrskyjään vuoren lohkareita vasten. Kumpi niistä oli voimakkaampi, noista Luonnon voimakkaista jättiläisistä? Veden valtavat laineet vyöryivät kuin villi puhvelilauma vuorta vasten. Tuhansien vuosien aikana ne olivat vähitellen uurtaneet onkaloita sen seinämiin, ja kummallinen kohina, joka kuului vuoren sisältä, todisti, että vesi oli järkyttänyt vuoren perusteita. Se oli kaivanut onkaloiksi kiinteän kallion, ja kohisten huuhtelivat aallot vuoren sisuksia. Taikauskoiset alkuasukkaat selittivät kohinan, joka vuoren sisältä lakkaamatta kuului, kadotukseen tuomittujen ihmishenkien valitusääniksi. Huh, kuinka he niitä pelkäsivät! Ne olivat heille varotuksena! Ja kummallisia vuoria olivat nämä Oliviyanan vuoret! Täällä varmaan olivat vainajat ja henget lähempänä kuolevaisia olentoja kuin missään muualla maailmassa. Niin ajattelivat vuorten asukkaat ja vietettyäni jonkin aikaa heidän parissaan minuunkin tarttuivat heidän taikauskoiset käsityksensä. Olkoon miten tahansa! Ihminen on ja pysyy taikauskoisena niin kauan kuin luonnossa on jotakin, mitä hän ei ymmärrä, ja kun hän avaa yhden salaisuuden, vilkuttaa toinen sen takana hänelle jo vallattomana silmää. Mutta aika on palata vanhan ystäväni kertomukseen. Hän katseli minua tutkivasti, ennen kuin hän aloitti sen. Hänen pienet, mustat silmänsä, jotka olivat kuin hiilet pistettyinä liikkumattomaan ihmisnaamioon, näyttivät tarkastelevan minua aivan kuin saadakseen selville, olinko minä ollenkaan arvokas kuulemaan heidän perimäkertomuksiaan, jotka olivat kulkeneet suusta suuhun ja polvesta polveen. Nähtävästi tyytyväisenä tutkimuksensa tuloksiin hän aloitti kertomuksen, jonka tässä kerron teille lyhyesti. ”Katsopas ylös tuonne oikealle! Tuonne, missä korkein kallionjärkäle katkaisee näköpiirin tuollaisella mutkanteella. Sitä kutsutaan meidän keskuudessamme Jättiläisen Polveksi. Sinä näet toinen toistaan korkeammat kallionhuiput, jotka ikään kuin pyrkivät ylöspäin mutta eivät milloinkaan saavuta Jättiläisen Polvea. Niiden välissä ovat Paholaisen Kattilat, joissa ihmissieluja kiehutetaan. Siellä ei ole miespolveen käynyt kukaan, sen jälkeen kun Devamritan erakon tiedetään hävinneen sieltä. ”Oletko kuullut puhuttavan Devamritan erakosta? Hänen kohtalonsa on ihmiskohtaloista ihmeellisimpiä, niin paljon kuin pitkän elämäni varrella olen saanut niitä nähdä. Kuka hän oli, miksi hän oli täällä ja eli yksinäisyydessä vuorella, kuka oli se, jota hän odotti ja jota oli paennut, kuka pelasti hänet, minne hän hävisi – tuhansia kysymyksiä, joihin me emme tiedä antaa vastausta. Kun minä olin pieni poika, tapahtui jotakin, joka iäksi on vienyt Devamritan erakon meiltä. Muistan kaiken sen niin kuin kuluneen päivän. Mitä muuta hänestä tiedän, sen olen kuullut isiltämme. ”Siellä kalliojärkäleiden keskellä kuuluu vieläkin seisovan linna, missä hän oli asunut. Sitä ympäröi tänne päin jättiläismäiset lohkareet, ja villit pensaat ovat kasvaneet sen ympärille peittäen sen kokonaan. Mutta kauaksi merelle – sanovat ne, jotka ovat merellä purjehtineet vuoren läheltä – näkyy vielä linnan ylhäiset piirteet. Siitä, kuinka se on sinne noussut, kerrotaan kaikenlaisia merkillisiä tarinoita. Erakolla oli vain yksi ainoa palvelija, ja häneltä isämme saivat ne tiedot, jotka tässä kerron. ”Linna oli yhtäkkiä ilmestynyt sinne ilman, että kukaan tiesi, kuka oli sen rakentanut. Oli jo jotain tavatonta siinä, että ylös Jättiläisen Polvelle joku ihmisolento rakensi asuntonsa. Mutta hän oli muukalainen, hänelle lienee ollut tuntematon tämä vuoristo kauhuineen. Jättiläisen Polvi on itse hornan kiuas, joka nielee jokaisen, joka sinne uskaltaa. Sen kahden puolen ovat kuilut, joiden pohjalla kohisevat tuliset virrat ja kiemurtelevat, monenlaiset hirviöt heiluttelevat päitään niiden yllä, niellen sieluja, joita Paholainen heittää kattiloihinsa. Siellä luikertelevat käärmeet oksalta oksalle. Kansa kertoo, että ne käyvät sieltä imemässä itseensä uutta myrkkyä tappaakseen sillä ihmisiä alhaalla metsissä ja erämaissa. Kun on yö, leiskuvat hornan valkeat ulos lukemattomista pienistä rei’istä ja niiden ympärillä noidat käyvät karkeloa ja polttavat ruumistaan, kunnes tulevat vahingoittumattomiksi. Sitten ne lentävät ulos maailmaan täyttämään uusia Paholaiselta saamiaan tehtäviä. Kauhujen kauhut pesiytyvät Jättiläisen Polvella. Se, joka putoaa kuiluun, joutuu helvetin tuleen. ”Ja esi-isät kertovat, että joka kerta kun joku elävä olento astuu Jättiläisen Polvelle, hänen kohtalonsa on asetettu vaakalaudalle, jonka toinen puoli painuu alas manalan syvyyksiin ja toinen nousee täydellisyyden asunnoille. Siellä hän saa nauttia taivaallisen onnen siunausta, ja hän yhdistyy ikuisesti Korkeimpaan. Ja se, joka on kerran kiivennyt Jättiläisen Polvelle, ei sieltä enää voi elävänä palata maan päälle. Kuolemalla hän saa maksaa sen, minkä hän siellä voittaa itselleen. – – – ”Devamritan erakko oli elänyt linnassaan monta vuotta. Kukaan muu vuorten asukkaista ei ollut nähnyt häntä kuin se ainoa palvelija, joka hänellä oli ylhäällä vuorella. Se toi hänelle ruokaa joka päivä, ja joka kerta kun hän laskeutui alas laaksoon, hän tiesi kertoa yhtä ja toista salaperäisestä erakosta. ”Erakko oli ollut rikas ja ylhäinen eläessään maailmassa. Koko maailma kunnioitti häntä, ja hänen maineensa oli ollut suurempi kuin ruhtinaiden. Mitä hän olisi tarvinnut enemmän! Häntä palveltiin, häntä kadehdittiin, ja hänellä oli käsissään koko maailma. Hän tunsi kaiken. Hän tiesi, mitä olivat ihmiset. He olivat tyhmiä, yksinkertaisia, älyttömiä narreja – hän halveksi heitä. Hän kuitenkin luotti heihin, sillä he kaikki olivat tyhmempiä kuin hän itse. Hän tiesi voivansa tehdä heidän kanssaan, mitä tahtoi, ja sen tähden hän tunsi olevansa turvassa. Ei kukaan voinut pettää häntä! Hän oli mies, joka tunsi itsensä ja koko maailman! ”Elämä hymyili päivänpaisteena hänelle. Se sirotteli loistettaan hänen ylleen, ja hän aivan kuin kimalteli sen hohteessa. Kaikki elämän turhuudet taistelivat keskenään saavuttaakseen hänen suosiotaan, ja hän valitsi niistä yhden toisensa jälkeen, luullen niitä iäti hohtaviksi timanteiksi, jotka kaunistaisivat häntä. Niillä hän verhosi itsensä. Elämänturhuudet riemuitsivat ja lämmittivät itseään ihmisturhuuden päivänpaisteessa. ”Hän ei huomannut, että kaikki nautintojen neste vuosi maahan, eikä hänelle itselleen jäänyt mitään. Hän joi ja joi lakkaamatta, eikä hän muistanut enää, että maailma oli täynnä muitakin ihmisiä, joilla kaikilla oli samanlainen jano. Ei! Hänen täytyi saada juoda, muuten hän kuolee! Mitä häntä liikuttivat tuhannet ja miljoonat muut ihmiset, kun hänen oma elämänsä oli kysymyksessä! ”Eräänä päivänä oli hän kadonnut. Kukaan ei tietänyt, missä hän oli, eikä luultavasti kukaan häntä kaivannut takaisin. Hän ei ollut rakastanut ketään – kuka siis olisi myös muistanut häntä? Hänen poistumisensa herätti kuitenkin paljon huomiota, ja siitä puhuttiin kaikkialla. Mutta missä hän oli, miksi hän lähti, sitä ei kukaan tietänyt, se oli salaisuus, jota maailma ei koskaan saanut tietää, sillä se meni hänen kanssaan kauas erämaan vuorten yksinäisyyteen. ”Se oli käänne. Hän siirtyi ylös vuoristoon, tänne kaukaiseen maahan. Merkillisellä tavalla oli hänen linnansa syntynyt. Näkymättömät kädet olivat rakentaneet sen. Ja taivas vaiko manala häntä suojelivat, siellä hän kuitenkin eli vuodet läpeensä. Sinne saakka, kunnes tuli uusi käänne. – – – ”Etelän taivas kaareutui jousena, notkeana kuin nuori bambu Oliviyanan huippujen yläpuolella. Kuinka ihana saattoi taivas olla täällä, ja tuhannet kiiluvat tähdet sen äärettömässä helmassa! Kuinka kummallisina ne katsoa tuijottivat tuolta meren väreettömästä pinnasta! Ja taas toisinaan: miten ne saattoivatkin tanssia hurjaa tähtien tanssia silloin, kun aallot myllersivät taivaan ollessa kirkas ja koettaessa luoda kuvaansa sen syliin. Onnistumatta! Sillä tyrskyt löivät pirstaleiksi kaikki nuo kuviot, jotka liikkumattomina katselivat alas taivaan laelta, ja tekivät niistä sietämättömiä irvikuvia. ”Mutta sinä iltana eivät aallot kisailleet tähtien kanssa vaan antoivat niiden katsella peilikirkkaassa pinnassaan omaa kuvaistaan. Hopeinen viiru, jonka kuu heitti poikki rannattoman meren jakaen sen ikään kuin keskeltä kahtia, teki maiseman yhä hurmaavammaksi. Pilvenhattarat seisoivat liikkumattomina kuunvalon hyväillessä niitä – ne näyttivät pysähtyneen kulussaan kunnioittaakseen yön tyyntä hiljaisuutta. ”Monesti hän oli katsellut kaikkea tuota. Hän oli nähnyt sen joka ilta jo monen vuoden aikana. Miksi hän katseli sitä nyt niin kauan? Miksi siinä kaikessa oli jotakin, joka veti häntä puoleensa. Erakosta tuntui niin pahalta. Hän kiiruhti sisälle etsiäkseen rauhaa, jonka hän tunsi uhkaavan hävitä itseltään yhdessä hetkessä. ”Rauhaa! Sitä hän oli etsinyt vuosikaudet. Hän oli taistellut, ja hän oli jo voittanut. Vieläkö hän olikin heikko? Eikö hän jo ole oma herransa siinä verhossa, joka on hänen yllään? ”Hän oli saapunut huoneeseensa, suureen kirjastoon, joka oli ilmestynyt taloon yhtä merkillisellä tavalla kuin kaikki muukin. Siellä hän istahti yhdelle tuolille lepäämään. Hän ummisti silmänsä ja muisteli. Ajatukset risteilivät hänen aivoissaan: ’Kirottu elämä! Mikä olen minä, ihminen? Miksi se pakenee, ja miksi se taas ajaa minua takaa, se, jota minä olen kaiken ikäni paennut? Voi! Enkö milloinkaan pääse siitä? Haa, rakkaus! Epäitsekkyys! Nuo onnen valehaamut, ne vainoavat, kiduttavat kuoliaaksi. Voi ettette mua jätä! Menkää! Pois! Pois!’ ”Hän huitoi käsillään aivan kuin tahtoisi ajaa jotakin pois luotaan. Epätoivoisena hän taisteli näkymättömän vihollisensa kanssa, kunnes painui takaisin maahan. Häntä poltti. Hän oli niin kuin saituri, joka sulki itsensä pimeään huoneeseen, jotta kukaan ei näkisi hänen aarteitaan ja pääsisi varastamaan niitä. Hän pelkäsi jokaista, joka aikoi tunkeutua sinne, ja hän taisteli vimmatusti pitääkseen ovea suljettuna. Mutta hänellä itselläänkään ei ollut mitään valoa. Koko elämänsä hän oli sillä tavalla kuluttanut, aluksi tietämättään, sitten tietoisesti. Hän oli elänyt pimeydessä kauan, kunnes kohtasi hänet. Hän oli näyttänyt hänelle valon, ja siitä lähtien tuli hänen taistelunsa hirvittäväksi, tietoiseksi kamppailuksi valon ja pimeyden välillä. Hänessä oli kerran herännyt rakkaus, tavallinen inhimillinen rakkaus nuorta naista kohtaan, jonka hän oli maailmassa tavannut. Siinä hetkessä, jolloin se heräsi ensi kerran hänessä, oli kuin valo olisi leimahtanut hänen sisällään, ja hän tunsi sanomatonta onnea. Hänen suonissaan sykki veri lämpimämpänä kuin ennen, hänen sanansa olivat hellemmät, hänen käytöksensä oli muuttunut lempeäksi. Ensimmäisen kerran elämässään hän tunsi sitä. Mutta muuri, jonka läpi rakkauden säde tunki häneen, oli paksu, ja hän oli vanki sen sisällä. Sitä kesti vain lyhyen hetken. Sitten se sammui. Hän tukahdutti sen itse, sillä se oli juuri aikonut ryöstää häneltä kaiken, mitä hänellä itsellään oli. Hän pakeni. Mutta siitä hetkestä lähtien kasvoi hänen rauhattomuutensa. Hän tiesi, että löytyi jotakin, jota hän ei tuntenut. Hän tunsi itsensä niin epävarmaksi ja heikoksi tuon tuntemattoman edessä. Ja hän ryhtyi epätoivoiseen taisteluun sitä vastaan. ”Väsyneenä oli hän vaipunut tuolille, hän heittäytyi lepäämään. Raju taistelu oli uuvuttanut hänet, mutta hän oli vielä kerran voittanut. Hän oli ajanut sen ulos! Hän riemuitsi, mutta tuskan hiki peitti hänen otsansa. Se oli ollut tällä kertaa tavallista ankarampi. Hän ei tietänyt, mistä se tuli hänelle. Yhtäkkiä hänessä heräsi kaipaus, hän muisti häntä ja ikävöi. Salaa kohosi hänen sydämestään huokaus, joka kutsui: tule, tule! ”Todellisuus muuttuu joskus saduksi, oi poikani, ja satu käyttää joskus verhonaan todellisuutta. Kumpaako oli Devamritin erakon elämä, sitä me täällä laaksossa emme tiedä. Mutta palvelija, jolta nämä olemme kuulleet, kertoi meille, ja me uskomme häntä. Sen, mitä siellä ylhäällä saattoi tapahtua, tiesi yksin erakko ja hän. Kas näin me kuulimme hänen kertovan: ’Alhaalla vuoren juurella keinui vene, pieni ja hento. Se solui sinne huomaamatta kuin sotka ja pysähtyi kallion juurelle. Kuka sitä ohjasi, kuka souti – sitä ei tiedetä. Se vain tiedetään, että veneessä istui nuori nainen, joka katseli äänettömänä sinne, missä erakon linna sijaitsi. Hän puheli hiljaa itsekseen ja tuskin kuuluvina vierivät sanat hänen huuliltaan ylöspäin, ponnahtivat kielekkeeltä toiselle, hyppelivät ylemmäksi ja pujahtivat viimein erakon huoneeseen. Siellä ne tunkeutuivat uneksivan erakon korviin ja jäivät sinne, punoen univerkkoja hänen tajunnassaan. ’Oi, miksi pakenit – kaikuivat sanat nuoren naisen huulilta. – Miksi minua pelkäsit? Etkö tuntenut, että et voi minua paeta? Sinä et luullut, että löytäisin sinut. En voinut unohtaa sinua milloinkaan, ja olin sen tähden aina luonasi. Rakastin sinua, ja rakkauden näkymättömien siipien kannattamana olen nyt täällä, luonasi. Avaa sydämesi! Ota minut luoksesi! Minä rukoilen sinua, sillä minä rakastan! Ah, sinä et tunne minua, siksi minua pakenet. En tahdo sinulta riistää pois mitään. Yhä enemmän sinä saat, annan sinulle kaikkeni, kirkastaa sen mitä sinulla jo on! Ei, en etsinyt sinussa itseäni! Unohdin itseni, unohdin kaiken, paitsi en sinua! Janosin ainoastaan saada rakastaa sinua ja saada sinut vastaanottamaan ja ymmärtämään sitä. Oi, kuinka kiihkeästi sinua rakastin ja vieläkin rakastan! Oletko löytänyt totuutta, jota sanoit etsiväsi? Etkö jo ymmärrä, että sillä tavalla et löydä sitä milloinkaan? Sillä eikö totuus ole jotakin, joka sulkee syliinsä eikä sysää pois luotaan! Totuus, kuinka sinun nimessäsi paljon on valhetta! Oletko oppinut sen jo viimeinkin tuntemaan? ’Neito vaikeni. Hän oli kaunis, ja hänen siniset silmänsä olivat suuret ja syvät. Ne loistivat puhtautta, ja niiden ihmeellinen kirkkaus kertoi pohjattomasta rakkaudesta. Hänen olennossaan oli jotakin viatonta, ja jalous somisti hänen piirteitään. ’Hänkin ajatteli, mitä on ihminen ja mitä elämä. Eikö ihminen ole niin kuin kukka, joka kelluu veden pinnalla. Aallot heittävät ja keinuttavat sitä, ja se näkee, kuinka ympärillä meri on milloin tyyni, milloin myrskyää tahtoen niellä hänetkin syliinsä ja hukuttaa. Ja nainen ajatteli, miten ihmiset eivät tiedä, että heillä on näkymättömät juuret, jotka ovat kiinni pohjassa, meren pohjalla, mistä mikään ei voi niitä irrottaa, eivät edes he itsekään, vaikka he sitä koettaisivat. He eivät voi katkoa niitä. Ne ovat olemassa heidän tietämättäänkin. Sillä miten he muuten pysyisivät kauemmin veden pinnalla. Eivätkö he ime näkymättömiä juuria ja varsiaan myöten elämän voimaa itseensä, ja eivätkö ne kanna heitä ylhäällä? Ilman niitä toden totta ei olisi mitään ihmisiä, ei mitään kukkia veden pinnalla. Mistä muuten kaikki nuo kukat olisi ilmestyneet tämän meren pinnalle? – – – ’Erakko oli nukkunut ja nähnyt unta. Hän heräsi. Tietämättä mitä teki, hän astui aarrekammioonsa, jossa hänellä oli kaikki ne esineet, jotka olivat saaneet seurata häntä tänne yksinäisyyteen muistoina menneisyydestä. Mitä kaiveli hän sieltä? Mitä hän nyt otti esille? Se oli vanha, kulunut viulukotelo, ja sen sisältä otti hän esille huolellisesti peitetyn vanhan soittimen. Joskus ennenkin hän oli soittanut sillä täällä yksinäisyydessä. Se oli muisto hänestä! Sen mukana soi ikään kuin kieli hänen omasta sielustaan, se ainoa kieli, joka saattoi heidät täälläkin yhdistää. Hän viritti vanhan soittimen, ja sitten hän soitti hyvin hiljaa sen sävelen, jonka hän oli ensi kerran soittanut hänelle. Kuinka hän oli silloin ollut onnellinen! Heidän katseensa olivat yhtyneet. Lyhyt hetki – ja he olivat löytäneet toisensa! ’Sävelet vierivät hiljaa alas merelle. Veneessä istuva neito kuuli ne, ja sävelet tulvehtivat hänen sydämeensä. Kukaan ei voi selittää, kuinka se tapahtui, mutta hän tunsi yhtäkkiä kallioiden häviävän edestään, ja hän seisoi siinä huoneessa, missä erakko ja vanha viulu vielä elivät yhteisissä muistoissa. Erakon sydän oli auennut. Hän oli löytänyt oman itsensä, hän oli avannut kammionsa ovet, ja nyt hän nautti aamuauringon ensi säteistä, jotka lämmittivät ja valaisivat hänen sieluaan. Hän hukkui onnensa suuruuteen, mutta juuri siellä tunsi hän löytäneensä omat juurensa. Hän tunnusti nyt, että oli jotakin paljon suurempaa kuin hänen itsensä. Se hävisi kokonaan Sen Suuremman edessä, jonka osa hän tunsi olevansa. Miksi hän ei ollut sitä aiemmin huomannut? Miksi hän pakenikaan neitoa, jonka Se Suurempi oli lähettänyt häntä etsimään ja kutsumaan luokseen? Hän oli ollut narri ja kulkenut kaiken aikaa elämässään silmät peitettyinä. Täällä hän löysi jälleen neidon, täällä kaukana kotimaasta, kaukana ystävistä, yksinäisyydessä, Devantritin kukkulan huipuilla! Siinä hän seisoi hänen sielunsa silmien edessä. Sinä vanha ystävä! Sinä et jättänyt minua, vaikka kuljinkin sinusta kauaksi! Nyt minä en enää jätä sinua – kulkekoot tiemme yhdessä ikuisuuksista ikuisuuksiin!’ – – – ”Tarina kertoo, että tuo nuori kaunis neito ei olisi ollut ihminen vaan suojelusenkeli, joka jokaisella ihmisellä on aina näkymättömänä vierellään. Jumalathan muuttavat joskus muotoaan ja kulkevat alhaalla ihmisten keskuudessa inhimillisessä muodossa. Ehkä tuo neito oli joku Heistä, jotka etsivät maan päältä suojattejaan. Neito löysi hänet ja vei hänet mukanaan onnen asunnoille, Täydellisyyden lepoon. Siellä mikään ei erota heitä. Onnellisia ovat ne, jotka ovat saavuttaneet sen. ”Meidän ei ole suotu tietää, kuinka heidän sitten kävi. Totuus on se, että erakko ja nuori kaunis neito ovat hävinneet. Tarina kertoo, että ennustus toteutui ja heidän vaakalautansa nousi korkealle – sinne, missä mikään ei enää erottanut heitä. Sillä he rakastivat toisiaan. ”Jumalat tietävät sen. Meidän laakson asukkaiden on sallittu ainoastaan kuulla, mitä vuorten huipuilla tapahtuu, mutta emme saata nähdä sinne. – –” Vuorten asukas lopetti kertomuksensa. Ilta-aurinko oli jo painunut erämaan reunan taakse, ja tähdet tuikahtelivat taivaalla. Ne tuikkivat samalla tavalla kuin ovat tuikkineet vuosimiljoonien ajan. Kuinka paljon ne ovatkaan nähneet! Kuinka ihmeellisiä kohtaloita ne ovat sanattomina seuranneet huimaavasta korkeudestaan! Tämä kertomus on säilynyt mielessäni niiden tuhansien tarinoiden joukosta, joita paikalliset asukkaat kertoivat minulle. Omituista väkeä on tuo vuoriston kansa. Heillä on tarinoita loppumattomiin, sillä he tietävät enemmän kuin ihmiset alhaalla maan päällä. Joskus he saavat olla todistajina merkillisissä tapauksissa, joita he kertovat matkailijoille huviksi ja opetukseksi. He ovat salaperäistä kansaa, ja heidän tarinansa saattavat toisinaan olla salaperäisempiä kuin kuuntelijat uskovatkaan. Tietäjä — joulukuu 1913
|