Kaksi kannelta

Väinö, virtasen kuningas,
Tässä ennen laulut laati;
Norot notkui, paadet paukkui,
Taivon kansi kalkahteli.

Onko tässä nuorisossa
Nousevassa, kasvavassa,
Joka soiton valloittaisi
Suurelta sukuisältä,
Kuninkaalta kannelkullan?

Ei oo tässä nuorisossa
Nousevassa, kasvavassa
Tämän pulmun purkajata,
Kanteloisen päästäjätä;
Poikaset alulla vasta,
Vielä kesken kasvuansa,
Arkamielet, kunnottomat.

Kons'ei Väinön kannelkullan
Soittajata, kymmenkielen,
Niin mä aikani kuluksi,
Omaksi iloksi vainen
Tuota honkakanteletta,
Yksikielistä ramua
Oottaissäni kaijuttelen.

Väinö maakivellä istui,
Paaterolla poukutteli,
Minä pirtin kulmakkeessa
Jouhisomman suikuttelen;
Väinön soitto taivahille
Kuului, salot, salmet halkoi,
Minä torakkain iloksi,
Sirkat tanssiin taivuttelen;
Väinö pitkän yön perästä
Päivän suori soitollansa,
Minä alan keskiyöllä,
Ett'ei naista naurattaisi,
Kun ma pilpatan pahasti;
Väinö viime kerran soitti
Matkavenheen saatuansa,
Ilmoihin ylettyänsä,
Minä kuopan vierustalla
Satalevon saatuani;
Väinö soittaa taivahilla
Henkien iki-iloksi,
Min' oon vaiti mullan alla
Vuottain viljon veljyttäni.

Kaiju, kaiju kanteloinen,
Virttä paha vierettele,
Ettei loppuisi peräti
Soitto Suomemme saloilta,
Laulun kaiku Karjalasta!

Esa Paavo-Kallio


Kaksi kyyneltä

Vanhus harmaa syleilee
Lapsivilvakkaa,
Pyyhkii karpalaisen poskeltaan;
Mitä vanhus aattelee? –
Muistaa kipujaan,
Joit' on kärsinynnä matkallaan.

Tyttö leikkii nauraen
Kanssa hiuksien,
Joita näkee päässä vanhuksen –
Tietäisikö lapsonen
Ett'ei leikiten
Päästä ikään hiusten harmaiden!

Sitten hymyy vanhuskin,
Kirkkaat silmänsä
Kohden korkeutta tähystää:
"Voittanut oon kumminkin!" –
Lausuu ääneensä,
Ilonkyynel sitten vierähtää.

Esa Paavo-Kallio


Keskiyöllä

Voi kuin kaunis nähdä tuota
Ilmiötä pohjolassa,
Konsa tunturien luota
Välkkyy päivä kuutamassa!
Kaksitoista kello lyönnä,
Illan sumu terhevyönä
Toiset ilman suunnat kiertää
Himmentäen taivaan viertä,
Yksistään vaan pohjolassa
Valo hehkuu kuutamassa.

Esa Paavo-Kallio


Valkolilja

Kukkaniemen korvakkeessa kasvoi valkolilja,
Sinne kulki hilpeänä pieni neiti, Hilja,
Poimi kukkaisia
Monen muotoisia.

Valkoliljan loistottoman poimimatta jätti,
Punaruusut rinnallansa kotiansa lähti,
Lilja yksinänsä
Laski kyyneltänsä.

Nuorukainen törmänteellä tutki loistoisuutta
Sini-, puna-, keltakukat löys', ain' etsii uutta,
Kunnes pienokaisen
Huomas valkeaisen:

Kukka kaino, muoto nöyrä aarre arvokkaisin,
Puutarhaamme pääset sie kuin konsaan loistavaisin,
Siell' ei kansa tallaa
Jalkojensa alla.

Esa Paavo-Kallio


Säveleitä metsässä

Vaiti, hiljaa! kuunnelkaamme
Mikä humu,
Mikä kumu
Hongikossa?
Kenties siellä nähdä saamme
Tapioisen
Kanteloisen
Soitannossa.

Siirtykäämme lähemmäksi
Varovasti,
Viekkahasti
Ett'ei luulis
Pedon täällä telmääväksi,
Joka vimmain,
Murhainnoin
Ääntä kuulis.

Siirtyjissämme varovasti
Vainen yhä
Soitto pyhä
Eteneepi --
Vahvistuen ankarasti
Tuuli hyinen,
Syksyöinen
Rajuileepi.

Esa Paavo-Kallio

Etusivu

Runoja