Alois Dorda

Fakiiri ja viisas

Ganges-virran rannalla palmun varjossa istui Arhat. Hänen partansa oli valkoinen kuin lumi. Hänen silmänsä olivat väsymyksestä sulkeutuneet, mutta hänen korvansa etsi lehtien kuiskeesta ja laineiden sointuvasta liplatuksesta pyhän virran suurta ja salattua viisautta. Hänen henkensä liiteli kaukaisten aikojen ja maailmoiden ohi, ja hän näki kaikkien asioiden perimmäisen syyn.

Hitaasti ja nöyrin askelin lähestyi vanhusta kuoppasilmäinen ja lopen laihtunut fakiiri, jonka lantioiden ympärille oli kiedottu vain risainen vaate. Hän vaipui polvilleen kunnianarvoisen eteen, painoi päänsä syvälle tomuun, kohottautui jälleen ja sanoi huoaten:

"Oi Herra! Viisain kuolevaisten joukossa! Paljasta minulle, millä tavalla minun sieluni on menehtyvä. Kuule minua! Olin erään ruhtinaan ainoa jälkeläinen, kasvoin loistossa ja ylellisyydessä mieheksi, olin kunnian, rakkauden, rikkauden ja vallan ympäröimä. Mutta viisauden nälkä nakersi henkeäni, ja sieluni janosi totuutta. Henkien maailmaan tunkeutui uhkarohkea mieleni, ja luulin jo käsittäväni sen, mikä on käsittämätöntä. Halusin tunkeutua salaisen portin läpi elämän toiselle puolelle, uhkarohkeudessani tahdoin nähdä itse jumaluuden kasvoista kasvoihin. Kaikki turhaan! Ajatukseni lamautuivat liian pian, ja yhtä tietämättömänä kuin ennenkin makasin tomussa.

"Silloin välähti salaman tavoin mielessäni ajatus, että minun tuli mietiskellä Sakya Munin sanoja: ’Kärsimyksen, ei himon kautta, kulkee tie viisauteen ja onneen!’ Ja minä jätin kuninkaallisen komeuden, vallan ja rikkauden, pakenin seuraavana yönä linnasta ja vaelsin kauas korpeen ja erämaahan kärsimään. Kolmenkymmenen vuoden ajan minä kärsin tuskia."

"Ja kuinka, poikani, sinä kärsit? Kerro minulle."

"Oi herra, kärsin kuten kukaan muu mies ei ole ennen minua kärsinyt! Jalkani eivät koskaan levänneet missään asennossa, koskaan ei katto peittänyt ruumistani. Kuukausimäärin istuin auringon kuumuudessa, kunnes maa ympärilläni oli palanut. Viiden vuoden ajan laskeuduin Himalajalla levolle jäälohkareen päälle. Ei mikään muu juoma kostuttanut huuliani kuin aamun kaste, joka luonnostaan lankesi niille. Paastoni kestivät useita viikkoja, ja silloin ei ainoakaan riisinjyvä mennyt huulieni välistä. Kuinka syvälle pistinkään itseäni piikeillä! Kuinka usein raatelinkaan itseäni miekan pistoin!"

"Liian paljon, liian paljon – ja kuitenkin liian vähän! Sano minulle poikani, kuinka sinua on palkittu marttyyriudestasi? Mitä sillä voitit?"

"Paljon! Opin taltuttamaan tiikerin katseellani. Voin saada syliini hedelmät palmujen latvoista. Joskus tuli ruumiini niin eteeriseksi, että voin mennä pyhättöön seinien ja lukittujen ovien läpi. Kallio kohosi katseeni edessä, ja nuora, jonka heitin ylös ilmaan jäi sinne riippumaan ja voin kiivetä ylös sitä pitkin. Ilma ympärilläni oli täynnä ilmanhenkiä. Voin nähdä selvästi kuolleiden ja itsemurhan tehneiden ruumiita, jotka kaipasivat elämää ja janosivat kostoa. Voin nähdä demonien häijyt joukot kaatamassa himojen myrkkyä ihmisten sydämiin ja epätoivoa heidän aivoihinsa. Näin – mutta olkoon! Mitä tämä kaikki hyödytti, kun korkein minulta puuttui. Jos ei henkeni voi kohota yli ajan ja paikan, en ole koskaan löytävä tämän maailman arvoituksen ratkaisua? Siksi polvistun nyt eteesi ja rukoilen sinulta sitä viimeistä. Lähetä säde kirkkaasta tajunnastasi sydämeni hämärään syvyyteen, pane lempeä kätesi päälleni, niin että hillitön kaipaukseni laantuisi, anna rauha hengelleni, anna se mitä sinulla on: olla kaikki, kuulla kaikki, nähdä kaikki – anna!"

"Pysähdy, sinä paljon vaativa mies! Mutta sano ensin, oletko oppinut lohduttamisen taidon?"

"Lohdutus – taitoko? Lasket leikkiä, mestari!"

"Taito lohduttaa, sanoin. – Et siis tunne sitä? Et siis ole koskaan laskenut vilvoittavaa kättäsi kuumesairaan kuumalle otsalle? Etkö koskaan ole silittänyt pois huolen ryppyjä? Etkö ole ojentanut kättäsi sitä miestä kohden, jonka sydän on ollut raskaan murheen painama, ja sanonut: tule, paina pääparkasi povelleni, siinä on lämpöä kylliksi meille molemmille! Sinä et siis tunne jaloutta, jonka edessä viisas heittää pois viisautensa, kuningas unohtaa kruununsa, nainen ei ajattele alennustilaansa, rikas halveksii aarteitaan. Pane kätesi veljesi päälle, ei siksi että itse varmistuisit parhaimmasta hyvästä, vaan siksi että kuivaisit hänen kyyneleensä. Joka siten unohtaa itsensä, huomaa virkistyvänsä ja tuntee itsensä onnelliseksi siitä, että hänen kärsimyksensä on kadonnut, hän kysyy itseltään epäillen ja huolissaan: ’Miten on minun laitani? Kun siunaan toista, miten silloin voin siunata itseäni? Miten se voi hyödyttää minua, jonka tulisi hyödyttää häntä? Jos minä silloin iloitsen, muttei hän, silloinhan minun täytyy valittaa erehdystäni.’ Ja ihana suru riistää häneltä yön unen.

"Uskotko sinä fakiiri, että tie totuuteen ja onneen käy itse aiheutetun kärsimyksen kautta? Erehdyt. Myöskin kärsimys voi olla itsekästä. Sääli on kaikkien hyveiden sisin sielu, korkein voima, joka sopusointuisesti sovittaa kärsimyksen ja nautinnon välisen ikuisen taistelun; se on kultainen silta Minusta Sinuun, kaiken viisauden lähde. Se neuvoo, kuinka itse itsessään ei merkitse mitään, kuinka jokainen olio on vain osa kokonaisuudesta ja vain vähäinen puro mahtavasta maailman tahdosta ja kuinka unohtaminen Sinun ja Minun välilläni on näiden purojen yhtyminen. Siten sääli osoittaa tien korkeaan päämäärään, kun kaikki purot virtaavat ystävällisesti yhtyneinä ja kun ihmisen rakkaus käsittää koko maailman. Ja sen kautta hän tulee yhdeksi kokonaisuuden kanssa, kun hän ennen oli vain katkelma, atomi."

"Katso minua silmiin fakiiri: oletko sinä koskaan vaivannut itseäsi sillä tavoin? Oletko koskaan opetellut sitä taitoa?"

Mutta fakiiri kätki kasvonsa ruohikkoon, ojensi jäsenensä tuskan valtaamana.

Aurinko laski, viisas nousi paikaltaan ja kuin sisäisen valon valaisemana hänen korkea olemuksensa loisti illan ruskossa. Hän kääntyi lähteäkseen – silloin katumuksentekijä kohottautui ja huudahti hädissään syleillen rakkaasti mestarin polvia ja pyysi kyynelsilmin:

"Pysähdy, oi pysähdy!"

"Jää tänne. Tulen huomenna takaisin. Päivä on jo ehtinyt pitkälle, ja minun on kuljettava vielä monta tuhatta peninkulmaa ihmisten luo, jotka kaukana lännessä lepäävät vuoteillaan, eivätkä löydä rauhaa, sillä lohduttaminen näyttää heistä ylivoimaiselta, vaikka he voisivat nähdä siinä siunauksen työn. Minun täytyy lähettää heidän sieluihinsa näky, joka suo heille rauhaa!"

Niin hän puhui ja katosi.

Suom. O. K.

Elonpyörä — 1966, n:o 2