Harppu

Kuuntele tarinaa, jonka Guru kertoi oppilaalleen, kun tämä istui hänen jalkojensa juuressa Sanyaran temppelin portailla ja kysyi:

"Sano minulle, oi Opettaja, mitkä ovat ne äänet, jotka yön hämäryydessä kaikuvat hiljaisina yli meren uinuvien aaltojen? Ne kuulen, kun yö yllättää ja sen sysimusta haltija peittää siivillään luonnon. Ne kaikuvat korviini, silloin kun aallot lakkaavat keinuttamasta merileviä ja pyhien lootusten nuput kätkeytyvät liikkumattomina veden pintaan. Koko luonto asettuu ympärilläni hiljaa odottamaan, kuunnellakseen öisiä ääniä, joita ei muulloin kuulu. Ne heläjävät niin kuin harpun pehmeät helähdykset, ja niiden sävelet täyttävät ilman niin kuin vuorten rinteellä kasvavien liljojen kevättuoksu."

Illan tuulenhenget toivat heidän korviinsa metsien kaukaisia ääniä. Aarniopalmujen alla kirjavaviiruiset tiikerit etsiskelivät itselleen makuusijaa yöksi, joka oli tulossa, ja ylhäällä ilmassa kaikuivat niiden kiljunta niin kuin pahojen henkien äänet, jotka voimattomina tyhjentävät kiukkuaan, kun yön hyvät haltijat vaivuttelevat luonnon asukkaita hiljaa uneen.

Joka ilta ennenkin – näin ajatteli oppilas seuraten koko sielultaan luonnon elämää – se on tapahtunut. Yö! Mikä? Mistä? Liekö hyvä vaiko paha henki? Sen kaapuna on hiljaisuus. Mutta… se tulee, kalvaa tyhjäksi päivän suonet, imee niin kuin kukan tuoksun kaiken voiman päivän työstä. Se lähestyy hiljaa… hiipii harmaana... tummenee, mustuu, synkkenee. Kuin sammunut hiili on hänen luontonsa. Ja kuitenkin… häntä rakastan. Istun hänen helmassaan ja kuuntelen mielelläni noita suloisia ääniä, joiden vertaisia en päivällä kuule. Ne kertovat salaperäisellä kielellä, mitä meillä on kätkettynä.

Salaisuuksia, tarinoita ne tietävät, ja tahtoisin oppia ymmärtämään niiden kieltä.

Oppilas kääntyi Guruun, jonka miettivä katse lepäsi rannattomassa meressä. Heidän jokailtainen tapansa oli istua siinä temppelin portailla ja miettiä pyhiä asioita. Joka ilta kertoi Mestari hänelle tarinan, ja tänä iltana hänen tarinansa oli seuraava:

"Suuri ja mahtava oli Gurudevan valtakunta. Sen piirin sisällä ei aurinko milloinkaan hävinnyt. Kuolemattomat kukkaset kasvoivat maassa välkkyvinä, monen värisissä verhoissaan niin kuin helmet meren pohjalla. Ne eivät koskaan nähneet hämärää, ne eivät tunteneet vilua, niille oli outoa tähtien tuike taivaan sinisellä laella. Mitä tiesivätkään nämä Päivän lapset? Poikani, se aika on mennyt, mutta se oli kerran. Silloin kaikki oli. Eikä ollut mitään muuta. Oli, tiedätkö, mitä se sana ilmaisee?"

Oppilaan silmissä kuvastui kysymys, ja opettaja jatkoi:

"Olevainen ei tuntenut olematonta. Kaikki, mitä oli, oli ollut, oli ja pysyi. Ei ollut aamua, ei päivää, eikä iltaa, sillä syntymättä oli vielä yö. Ei ollut mennyttä, ei nykyistä, ei tulevaa, sillä ei vielä ollut astunut olemattomuudestaan esille se, jota kutsutaan Kronokseksi [aika, ajan Jumalatar]. Ei ollut mitään, paitsi ikuinen olevainen, joka ei tuntenut itseään.

"Kun suuri Gurudeva tämän näki, Hän kutsui valtaistuimensa eteen mahtavan palvelijansa Kuoleman, joka oli toimettomana odotellut siihen saakka kuninkaansa käskyä. Näin haastoi Hän palvelijalleen:

’Sinut, palvelijani, lähetän minä ulos valtakuntaani, jotta suorittaisit siellä sen tehtävän, jonka sinulle uskon. Se tehtävä on tehtävistä vaikein, ja sinä yksin voit sen täyttää. Rakastan maatani ja kansaani, ja sen onneksi kaikki uhraan. Mene, opeta kansalleni se, mitä se ei vielä tiedä. Kerro sille maailmasta, jota se ei tunne. Näytä sille valtakuntasi. Vie sinne Kuoleman valtakuntaasi minun kansani, ja sen läpi kulkekoon se takaisin minun luokseni. Heitä kuoleman verho heidän eteensä, jotta he oppisivat siinä itsensä näkemään ja tuntemaan. Aurinkoni on tehnyt heidät sokeaksi. Vie heille pimeys, jotta heidän silmänsä avautuisivat. Sen, mitä he eivät valossa näe, se tulee heidän oppia pimeydessä näkemään.’

"Kuolema oli ymmärtänyt hallitsijan sanat ja nöyränä, ja rakkaudesta säteillen hän kumartui kuninkaan eteen. Hän riensi pois, sillä hänen sydämensä paloi täyttämään hallitsijan käskyä.

"Kuolema meni ja heitti pois päältään taivaalliset vaatteensa. Kuningas käski hänen pukea ylleen kärsimyksen synkän vaipan, joka siihen saakka koskemattomana oli maannut kuninkaan vaatekammiossa. Kuolema heitti hartioilleen mustan vaipan, ja synkkä naamari peitti hänen säteileviä kasvojaan. Näin astui hän ulos linnasta. Maailma ei ollut nähnyt häntä ennen.

"Kuolema teki työtään. Kuolemattomat kukkaset kuihtuivat ja kuolivat. Elämä, joka oli syntynyt osoitti lakastuen kunnioitustaan kuoleman ruhtinaalle. Kärsimystä hän kylvi kaikkialle, ja suru täytti Gurudevan valtakunnan. Silloin Gurudeva lähetti valtakuntaansa palvelijoitaan opettamaan ihmisille, että heidän tuli voittaa Kuolema ja lyödä halki sen läpinäkymättömät verhot. Niiden takaa he näkisivät Hänen kasvonsa, jota myös Kuolema palveli. Ja muutamat ihmisistä uskoivat tähän sanomaan ja saavuttivat tiedon. He löysivät sisällään kuolemattoman, ikuisen itsensä. Kuolema oli sen heiltä riistänyt – antaakseen sen heille taas takaisin, kun suuri voitto oli saavutettu."

Guru istui äänettömänä ja näytti kuuntelevan kaukaisia ääniä, jotka hiljaa, mutta selvinä kuuluivat yön helmasta. Pimeys peitti temppelin, rauhallisena uinaili luonto, jonka sylistä äsken vielä oli kaikunut villieläinten huudot ja metsien sekavat äänet. Mutta kirkkaampina kuin koskaan kuuluivat nyt oppilaalle suloiset soinnut, ja ikään kuin kehottaen Gurua kertomaan niistä hän kosketti Hänen kättään. Mestari jatkoi:

"Katso ympärillesi. Mitä näet? Yön pimeys peittää näkösi, niin ettet huomaa luonnon kauneutta, jota äsken silmäsi ihaili. Silloin kun pimeys on suurin, kun et enää kuule niitä ääniä, joita maailma on täynnä, silloin aukenevat korvasi ikuisille äänille. Kuinka niitä päivällä osaisit erottaa elämän lukemattomista äänistä? Ne soivat silloinkin, ne kaikuvat, kun myrsky pauhaten ärjyy, ne soivat, kun rajusää raivoisana ulvoo, nämä ikuiset äänet eivät häviä. Herkistä korvasi niille. Opi ensin hiljaisuudessa niitä kuulemaan. Etsi pimeydestä henkesi harppu, jonka kultaiset kielet kertovat valosta, onnesta, elämästä keskellä pimeyttä, surua ja kuolemaa. Poikani, älä pelkää yötä, kuolemaa. Rakasta sitä, sillä se kertoo sinulle kuolemattomuudesta, häviämättömästä elämästä, joka on sinua varten olemassa.

(Mukaelma eräästä kokoelmasta.)

Tietäjä — touko-kesäkuu 1912

Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.