Pisara

Alkukotiin avaraan
kaikki kerran kutsutaan.

Muutamille juottavat
nyt jo valtajumalat

pienen kastepisaran,
tuskallisen, ihanan,

johon hiljaa liukenet
– tahtonetpa taikka et –

jonka kylkiin kuvastuu
taivas, maa ja kaikki muu.

Pieneen, pieneen pisaraan
maailmat saa mahtumaan.

Aaro Hellaakoski

Minä en

Minä en ole tehnyt tätä
en minä, ei voimani mun.
Minuss on vain asunut hätä,
se salainen, joka ei jätä
ja johon tukahdun.

Joku uusi asukas, luulen
löys rintani taloon tien.
sen askelen kumean kuulen
sen hengitys on kuin tuulen
yli vesien välkkyvien.

Se sanojen parvia tuoden
minut siivitti sisältäpäin
se kaiken uudestiluoden
teki rikkaaksi raskaan vuoden
ja laulujen liekehtiväin

Radat piirteli rohkeampi
kuin käteni vaivainen,
joku kaikkia korkeampi,
maailmoja mahtavampi
joka käskee ja tottelen.

Aaro Hellaakoski

Kaipuumme

Ei olko kaipuumme kuin haave naisen
tai sairaan näky, houre humalaisen.
Se olkoon merkki hengen voimakkaan
ja kruunu luomakunnan kuninkaan.

Se olkoon niinkuin kymin laaja uoma,
tuo monen puron yhteisvoimin luoma.
Näin hurjat voimat intohimojen
ne saakoot uoman, määrän yhteisen.

Aaro Hellaakoski

IV/10

Ah mikähän lienee mullakin
tään eloni tarkotus viimeisin?
Ma kuvitellut oon kirjaimeksi
vain itseni, pieneksi, vähäiseksi.

Olen pieni kirjasin tiedoton,
jolla Kohtalo kirjansa latova on.
Mut mihinkä sanaan saan kunnian tulla,
ei tietoa, aavistust' ole mulla.

Kova taivas yllä ja yksinään
saan käydä elämän vilinään.
Saan hetkisen hyppiä kartanolla.
Saan polkea muita, saan poljettu olla.

Jos osaton olen, niin itkeä saan.
Ei kielletä, mutta ei autetakkaan.
Jos nälkäinen olen, saan syödä rapaa.
Jos väkisin otan, saa piestä ken tapaa.

Kuin näyttelijä, mi näyttelee,
mi hetken itkee ja hymyilee.
Kun loppuu näytös, jo verhot harmaat
ijäks peittää tuskat ja laulut armaat.

Miks liikun, puhun ja uurastan?
Sitä tiedä en. Vain aavistan,
olen kirjain sanassa tärkeässä,
ties kuinka ankara valttiässä.

Mikä tyydytys suuri kun aattelee!
Oi taivas, mun mieltäni hivelee.
Taas tunnen minäkin eläväni.
Piru päätään nostaa mun sisässäni.

En rukoillut ennen. Mut nyt sen teen.
Minä lankean maahan polvilleen.
Minä, kirjain, rukoilen latojalta:
mun pyyntöni täytä, sun onhan valta!

Paha painovirhe minusta tee,
joka sotkee ja haittaa ja häiritsee.
Ken kirjaasi sitten lukea saisi,
hän päätänsä puistais ja kiroaisi.

Aaro Hellaakoski

Ilta

Kun rauhallisena tummuu ilta
ja oksien alla hämärtyy.
Kysy taivaan pitkiltä tanhuvilta
mist' on tämä lahjoitettu ilta
ja missä on tyyneyteesi syy.

Oli aivan turhaa ja tuskallista
luo salaisuuksien ponnistaa.
Se on loppumattoman louhimista,
se on pohjattomuuden luotaamista,
se on kysymysmerkkien seulontaa.

Älä kaivele mistä ja minkä vuoksi.
Ole tyhjä vain. Ole auki vain.
Suo salaisuuksien tulla luoksi
tai haipua niinkuin pilvet juoksi
yli metsän latvojen humisevain.

Suo silmien paistaa, henkien tuulla
läpi tuntosi valvovan tuokion.
Vain hiljaisella on korvat kuulla.
Kun askelet hiipivät porraspuulla
vain odottajan ovi auki on.

Aaro Hellaakoski

Kuutamo metsässä

Alla unisen oksiston
valoa kummallista on,
metsän sisällä taikatie,
ei mistään tule, ei mihinkään vie.
Varjoni karkasi. Vailla oon
ruumista. Liuonnut kuutamoon.
Askel jää ilmaan irralleen.
Käteni koskee tyhjyyteen.

Aaro Hellaakoski

Tähtilaivat

Sielut kaukana soutavat
kukin tähtilaivallaan,
välimatkat huikeat
valovuosina lausutaan.
Hauskaa lienee uskaltaa
virstan myriaadin taa,
jossa kiiluu houkuttain
pienen pieni tähti vain.
Huimempaa on kuitenkin
meloa meriä eetterin
yksinäisellä ruuhellaan,
sammuva taivas kattonaan.
Tuulien soitot on vaienneet.
Ympäri soi ikityynet veet.
Ruuhi solisten katoaa
olemattoman matkan taa.

Aaro Hellaakoski

On nähty

Ma tahdoin nähdä korkean, ja nähdä matalan.
Näin kyllin mieltä korkeaa, jos mieltä matalaakin.
     Ja vieras oli katse molemmilla.

Ma tahdoin nähdä elämän. Ja nähdä kuoleman.
On nähty virta elämän. Ja kaista kuolemaakin.
     Ja soudeltu on niitten lainehilla.

Oi elon virta samea. Oi kuolon kirkas vuo.
Ma löysin paikan, jossa yhtyy kumpainenkin nuo.
     Ja niitten kainaloon tein uutismajan.

Ma katson kuinka tumma laine liittyy valkeaan.
Käyn kerran niitten matkaan unhon virtaan harmajaan
     ja tuudittaudun tuollepuolen ajan.

Aaro Hellaakoski

(Pientä kokoa / 2)

Ihan turhaan tuotakin tuskailet,
jos päivä ei pilkota polkusi yllä.
Se valo, jota muualta löydä et,
sehän rintasi luolassa loimuu kyllä.

Aaro Hellaakoski

(Nimettömiä lauluja II/2)

Sinne, missä kesä kuluu nopeasti.
Sinne, pajujen ja lepikoitten taa,
missä ruostehiset rannat aukeaa
alastonna aina mereen asti.

Sinne, sinne missä luodon hieta antaa
vaivoin pajupensahalle ravinnon.
Sinne, missä yllä yksin pilvet on,
ympärillä meri vailla rantaa.

Sinne kuuntelemaan aallon kohinata,
katselemaan sinimustaa ulappaa.
Saatat uhkas, katkeruutes unohtaa
kuullen, katsoin merta aukeata.

Tuskas pyyhkii tuuli pois kuin löysän sauhun.
Vetten suola huuhtoo sydänsuonias.
Tuntuu niinkuin mahtuis pieneen rintahas
kuulto meren, voima aallon pauhun.

Aaro Hellaakoski

(Nimettömiä lauluja II/11)

Sua kipu tervehdin. 

Oh, tiesi vanhat hyvin
jo tuntevankin näyt.
Taas nahkahani laihaan
kuin kotiasi käyt. 

Sa puoliks tervetullut,
sun puoliks soisin pois.
Sua kirota en saata.
Se raskas rikos ois. 

Sa lahja elämältä
liet muuan sinäkin
ja löisin antajaasi
jos sinut kiroisin. 

Sain lahjaa monta muuta.
Ja kukkuraksi sun.
Sun antajasi eteen
ma kiittäin polvistun. 

Jos katoat sa keltä,
ei enään mitään jää.
Niin kauvan kun on kipu,
on myöskin elämää. 

Sua kipu tervehdin.

Aaro Hellaakoski

Outo

En pelkää pilvi olla
se kevein, haituvin.
En niinkuin kalliolla
on paasi painavin. 
En pelkää veljilleni,
jos outo olisin.
Olen oudoin itselleni
ja kaikkein kaukaisin.

Aaro Hellaakoski