Pisara

Alkukotiin avaraan
kaikki kerran kutsutaan.

Muutamille juottavat
nyt jo valtajumalat

pienen kastepisaran,
tuskallisen, ihanan,

johon hiljaa liukenet
– tahtonetpa taikka et –

jonka kylkiin kuvastuu
taivas, maa ja kaikki muu.

Pieneen, pieneen pisaraan
maailmat saa mahtumaan.

Aaro Hellaakoski


Minä en

Minä en ole tehnyt tätä
en minä, ei voimani mun.
Minuss on vain asunut hätä,
se salainen, joka ei jätä
ja johon tukahdun.

Joku uusi asukas , luulen
löys rintani taloon tien.
sen askelen kumean kuulen
sen hengitys on kuin tuulen
yli vesien välkkyvien.

Se sanojen parvia tuoden
minut siivitti sisältäpäin
se kaiken uudestiluoden
teki rikkaaksi raskaan vuoden
ja laulujen liekehtiväin

Radat piirteli rohkeampi
kuin käteni vaivainen,
joku kaikkia korkeampi,
maailmoja mahtavampi
joka käskee ja tottelen.

Aaro Hellaakoski


Kaipuumme

Ei olko kaipuumme kuin haave naisen
tai sairaan näky, houre humalaisen.
Se olkoon merkki hengen voimakkaan
ja kruunu luomakunnan kuninkaan.

Se olkoon niinkuin kymin laaja uoma,
tuo monen puron yhteisvoimin luoma.
Näin hurjat voimat intohimojen
ne saakoot uoman, määrän yhteisen.

Aaro Hellaakoski


IV/10

Ah mikähän lienee mullakin
tään eloni tarkotus viimeisin?
Ma kuvitellut oon kirjaimeksi
vain itseni, pieneksi, vähäiseksi.

Olen pieni kirjasin tiedoton,
jolla Kohtalo kirjansa latova on.
Mut mihinkä sanaan saan kunnian tulla,
ei tietoa, aavistust' ole mulla.

Kova taivas yllä ja yksinään
saan käydä elämän vilinään.
Saan hetkisen hyppiä kartanolla.
Saan polkea muita, saan poljettu olla.

Jos osaton olen, niin itkeä saan.
Ei kielletä, mutta ei autetakkaan.
Jos nälkäinen olen, saan syödä rapaa.
Jos väkisin otan, saa piestä ken tapaa.

Kuin näyttelijä, mi näyttelee,
mi hetken itkee ja hymyilee.
Kun loppuu näytös, jo verhot harmaat
ijäks peittää tuskat ja laulut armaat.

Miks liikun, puhun ja uurastan?
Sitä tiedä en. Vain aavistan,
olen kirjain sanassa tärkeässä,
ties kuinka ankara valttiässä.

Mikä tyydytys suuri kun aattelee!
Oi taivas, mun mieltäni hivelee.
Taas tunnen minäkin eläväni.
Piru päätään nostaa mun sisässäni.

En rukoillut ennen. Mut nyt sen teen.
Minä lankean maahan polvilleen.
Minä, kirjain, rukoilen latojalta:
mun pyyntöni täytä, sun onhan valta!

Paha painovirhe minusta tee,
joka sotkee ja haittaa ja häiritsee.
Ken kirjaasi sitten lukea saisi,
hän päätänsä puistais ja kiroaisi.

Aaro Hellaakoski


Ilta

Kun rauhallisena tummuu ilta
ja oksien alla hämärtyy.
Kysy taivaan pitkiltä tanhuvilta
mist' on tämä lahjoitettu ilta
ja missä on tyyneyteesi syy.

Oli aivan turhaa ja tuskallista
luo salaisuuksien ponnistaa.
Se on loppumattoman louhimista,
se on pohjattomuuden luotaamista,
se on kysymysmerkkien seulontaa.

Älä kaivele mistä ja minkä vuoksi.
Ole tyhjä vain. Ole auki vain.
Suo salaisuuksien tulla luoksi
tai haipua niinkuin pilvet juoksi
yli metsän latvojen humisevain.

Suo silmien paistaa, henkien tuulla
läpi tuntosi valvovan tuokion.
Vain hiljaisella on korvat kuulla.
Kun askelet hiipivät porraspuulla
vain odottajan ovi auki on.

Aaro Hellaakoski


Kuutamo metsässä

Alla unisen oksiston
valoa kummallista on,
metsän sisällä taikatie,
ei mistään tule, ei mihinkään vie.
Varjoni karkasi. Vailla oon
ruumista. Liuonnut kuutamoon.
Askel jää ilmaan irralleen.
Käteni koskee tyhjyyteen.

Aaro Hellaakoski

Etusivu

Runoja