HILJAINEN VELI

Kirjoittanut kreivi E. A., T. S. J.

[Tämän harvinaisen kertomuksen alkuperä on epävarma, mutta siinä on paljon samaa kuin muissa kertomuksissa, jotka H. P. B. on kirjoittanut yhteistoiminnassa Hillarion Smerdis -nimisenä tunnetun adeptin kanssa, kuten esim. kertomukset "Vaiennut viulu" ja "Ratkaisematon mysteeri".

Alkukirjaimet E. A. voisivat hyvin kuulua henkilölle nimeltään Endreinek Agardi, joka oli mestari M:n oppilas ja T. S. J., H. P. B:n oman selityksen perusteella. Ks. tässä yhteydessä toimittajan huomautuksia kertomuksen "Ratkaisematon mysteeri" lopussa, Collected Writings, I. – Engl. toimittaja.]

Tämän oudon kertomuksen esitti minulle yksi sen pääsankareista. Sen luotettavuutta ei voi epäillä, olipa lukija kuinka skeptinen tahansa kertomuksen yksityiskohtien suhteen – ja tämä johtuu kolmesta hyvästä syystä: a) olosuhteet tunnetaan hyvin Palermossa, ja muutamat vanhimmista asukkaista muistavat yhä tapahtumat; b) kauhean tapahtuman aiheuttama shokki kertojaan oli niin voimakas, että tuon 26-vuotiaan nuoren miehen hiukset muuttuivat lumivalkeiksi yhdessä yössä ja hän oli mielisairaana seuraavat kuusi kuukautta; c) rikollisen synnintunnustuksesta on virallinen asiakirja, ja se on löydettävissä ruhtinas di R. V:n perhekronikasta. Ainakaan minulle ei jää mitään epäilyä kertomuksen totuudenmukaisuudesta.

Glaüerbach oli intohimoinen okkulttisten tieteiden harrastaja. Jonkin aikaa hänen ainoa päämääränsä oli tulla kuuluisan Cagliostron oppilaaksi ja sitten elää Pariisissa, missä hän olisi herättänyt yleistä huomiota. Mutta salaperäinen kreivi kieltäytyi alusta pitäen olemasta missään tekemisissä hänen kanssaan. Miksi hän kieltäytyi ottamasta oppilaaksi nuorta miestä, joka oli hyvästä perheestä ja hyvin älykäs, oli salaisuus, jota Glaüerbach – kertomuksen kertoja – ei voinut koskaan käsittää. Riittäköön, kun sanomme, että kaikki, minkä hän voi suostutella "suuren koptin" tekemään hyväkseen, oli se, että tämä opetti hänelle tietyssä määrin, kuinka oppia lukemaan niiden ihmisten salaisia ajatuksia, joiden kanssa hän seurusteli, saamalla heidät puhumaan tuollaisia ajatuksia kuuluvasti tietämättä, että heidän huulensa lausuivat yhtään ääntä. Mutta edes tätä okkulttisen tieteen suhteellisen helppoa magneettista astetta hän ei kyennyt hallitsemaan käytännössä.

Noina aikoina Cagliostro ja hänen mystiset kykynsä olivat yleisen keskustelun aiheena. Pariisi oli kuumeisessa jännityksessä hänen vuokseen. Oikeudessa, seurapiireissä, parlamentissa ja akatemiassa ihmiset puhuivat vain Cagliostrosta. Hänestä kerrottiin mitä erikoisimpia tarinoita, ja mitä kummallisempia ne olivat, sitä auliimmin ihmiset uskoivat niitä. He sanoivat, että Cagliostro oli näyttänyt kuvia tulevista tapahtumista maagisilla peileillään joillekuille Ranskan maineikkaimmille valtiomiehille ja että nämä tapahtumat olivat kaikki käyneet toteen.

Kuningas ja kuninkaallinen perhe kuuluivat niihin harvoihin, jotka saivat tähyillä tuntemattomaan. "Maagikko" oli kutsunut esiin Kleopatran ja Julius Caesarin, Mohammadin ja Neron varjoja. Tšingis-kaani ja Kaarle V olivat keskustelleet korkean poliisiviranomaisen kanssa. Jopa ulkoisesti hurskas mutta salaisesti skeptinen kristillinen arkkipiispa oli halunnut selvittää epäilyksensä, joten yksi jumalista kutsuttiin paikalle – mutta hän ei tullut, koska hän ei ollut koskaan ollut ruumiillistunut. Marmontel oli lausunut halunsa tavata Belisarius, mutta nähdessään suuren soturin nousevan esiin maasta hän pyörtyi.1

Nuori, rohkea, tulinen Glaüerbach, tuntiessaan ettei Cagliostro koskaan antaisi hänelle kuin muutaman hitusen suuresta oppineisuudestaan, kääntyi toiselle suunnalle ja löysi lopulta viralta pannun apotin, joka maksua vastaan otti tehtäväkseen opettaa hänelle kaiken tietämänsä. Muutamassa kuukaudessa (?) Glaüerbach oli oppinut mustan ja valkoisen magian oudot salaisuudet, ts. typerysten huiputtamisen ovelan taidon. Hän vieraili myös Mesmerin ja tämän selvänäkijöiden luona, joiden joukko oli kovasti lisääntynyt tuolloin.

Vuoden 1785 huono-onninen ranskalainen yhteiskunta tunsi tuomionsa lähestyvän. Se kärsi pahansuopuudesta ja tarttui ahneesti mihin tahansa, mikä toi sille muutoksen sen tappavaan kyllästymiseen ja uneliaaseen yksitoikkoisuuteen. Siitä oli tullut niin skeptinen, että lopulta uskomatta mihinkään, se uskoi kaikkeen. Glaüerbach alkoi apottinsa kokeneessa ohjauksessa käyttää hyväkseen inhimillistä herkkäuskoisuutta. Hän ehti olla Pariisissa vain kahdeksan kuukautta, kunnes poliisi isällisesti neuvoi häntä lähtemään ulkomaille – oman terveytensä vuoksi. Tuosta kehotuksesta ei voinut valittaa. Olipa Ranskan pääkaupunki kuinka tahansa mukava paikka puoskaroinnin vanhoille taitajille, sitä se ei ollut vasta-alkajille. Hän jätti Pariisin ja matkusti Marseillesin kautta Palermoon.

Tuossa kaupungissa apotin älykäs oppilas tutustui ja solmi ystävyyssuhteen Sisilian varakkaimpiin ja jaloimpiin perheisiin kuuluvan ruhtinas R. V:n nuorimman pojan, markiisi Hectorin, kanssa. Kolme vuotta aiemmin oli suuri onnettomuus kohdannut tuota perhettä. Hectorin vanhin veli, herttua Alfonso, oli kadonnut mitään jälkeä jättämättä. Vanha ruhtinas, puolikuolleena epätoivosta, oli vetäytynyt maailmasta komeaan huvilaansa Palermon esikaupunkialueella, missä hän vietti erakon elämää.

Nuori markiisi oli kuolemassa ikävään. Keksimättä mitään parempaa tekemistä hän alkoi Glaüerbachin ohjauksessa opiskella magiaa, tai ainakin sitä mistä älykäs saksalainen käytti tuota nimeä. Opettajasta ja oppilaasta tuli erottamattomat.

Koska Hector oli ruhtinaan toinen poika, hänelle ei jäänyt vanhemman veljen eläessä muuta mahdollisuutta kuin liittyä armeijaan tai kirkkoon. Koko perheen varallisuus olisi siirtynyt herttua Alfonso R. V:n haltuun. Tämä oli lisäksi kihlattu Bianca Alfierin, rikkaan orvon kanssa, josta oli kymmenen vuoden ikäisenä tullut valtavan omaisuuden perijätär. Tämä avioliitto olisi yhdistänyt R. V:n ja Alfierin kummankin suvun omaisuuden, ja siitä oli sovittu kun sekä Alfonso että Bianca olivat pelkkiä lapsia, ilman pienintäkään ajatusta, tulisivatko he pitämään toinen toisestaan. Kohtalo päätti kuitenkin heidän puolestaan, ja nuoripari tunsi keskinäistä ja tulista rakkautta.

Koska Alfonso oli liian nuori avioituakseen, hänet lähetettiin matkalle, ja hän viipyi poissa yli neljä vuotta. Hänen palattuaan valmistelut oli tehty häiden juhlimista varten, ja vanha ruhtinas oli päättänyt, että niiden piti muodostaa yksi Sisilian tulevista sankarirunoelmista. Häistä suunniteltiin mitä loisteliaimmat. Maan varakkaimmat ja jaloimmat oli kutsuttu koolle kaksi kuukautta etukäteen ja heitä oli kestitty kuninkaallisesti perheen asuinrakennuksessa, joka käsitti pinta-alaltaan neljänneksen vanhasta kaupungista, koska kaikki olivat enemmän tai vähemmän sukulaisia joko R. V:n tai Alfierin perheille toisessa, neljännessä, kahdennessakymmenennessä tai kuudennessakymmenennessä sukupolvessa. Nälkäisten runoilijoiden ja improvisoijien joukko oli saapunut, kutsumatta, laulamaan noiden aikojen paikallisen tavan mukaan kauneutta ja hyveitä hääparille. Livorno lähetti laivalastillisen sonetteja, ja Rooma paavin siunauksen. Ihmisjoukko saapui kaukaa Palermoon uteliaana todistamaan menoja, ja koko pitkäkyntisten rykmentti oli valmiina harjoittamaan ammattiaan heti ensimmäisen tilaisuuden tullen.

Hääseremonia oli päätetty pitää keskiviikkona. Tiistaina sulhanen katosi jättämättä pienintäkään jälkeä. Koko maan poliisikunta pantiin liikkeelle. Mutta hyödyttömästi! Alfonso oli ollut useita päiviä matkalla kaupungista Monte Cavalliin, ihastuttavaan huvilaansa. Nuoren parin oli määrä viettää kuherruskuukausi tuossa viehättävässä kylässä, ja Alfonso tahtoi valvoa henkilökohtaisesti valmisteluja morsianta varten. Tiistai-iltana hän oli lähtenyt sieltä yksin ja ratsain palatakseen kotiin varhain seuraavana aamuna. Noin kymmeneltä illalla kaksi contadinia oli tavannut hänet ja tervehtinyt häntä. Tuolloin nuori ruhtinas oli nähty viimeisen kerran.

Myöhemmin varmistui, että tuona yönä oli merirosvolaiva risteillyt Palermon vesillä ja että merirosvot olivat olleet rannikolla ja vieneet mukanaan useita sisilialaisia naisia. Viime vuosisadan jälkipuoliskolla sisilialaisia naisia pidettiin hyvin arvokkaana omaisuutena. Heille oli kovaa kysyntää kauppatavaraksi Smyrnan ja Konstantinopolin toreilla ja Berberian rannikolla. Rikkaat paššat maksoivat heistä valtavia summia. Kauniiden sisilialaisten naisten lisäksi merirosvoilla oli tapana salakuljettaa pois rikkaita ihmisiä lunnaiden toivossa. Jos köyhiä ihmisiä siepattiin, heidän kohtalonaan oli joutua mukiloitaviksi työjuhdiksi. Jokainen Palermossa uskoi vakaasti, että merirosvot olivat siepanneet nuoren Alfonson, ja se olikin hyvin todennäköistä.

Sisilian laivaston korkea amiraali lähetti heti merirosvojen jäljille neljä pika-alusta, jotka olivat tunnettuja suuresta nopeudestaan. Vanha ruhtinas lupasi röykkiöittäin kultaa sille, joka antaisi hänelle takaisin hänen poikansa ja perillisensä. Pienen eskaaderin ollessa valmiina se levitti purjeensa ja hävisi horisonttiin. Yhdessä sen laivoista oli Hector R. V.

Yön tullessa vartijat kannella eivät vielä olleet nähneet mitään. Sitten tuuli voimistui ja puolen yön tienoilla puhkesi hirmumyrsky. Yksi laivoista palasi satamaan välittömästi, kaksi muuta ajautuivat pois myrskyn mukana eikä niistä kuultu sen koommin, ja se jolla nuori Hector oli palasi kahden päivän kuluttua, ilman varusteita ja haaksirikkoutuneena Trapaniin.

Edellisenä iltana vartijat olivat yhdestä rannikon merkkitulitornista nähneet kaukana prikin, joka ilman mastoa, purjeita ja lippua kulki raivoisasti vihaisen meren aallonharjalla. He päättelivät, että sen täytyi olla merirosvojen priki. Se vajosi täysin näköpiiristä, ja levisi huhu, että jokainen sielu laivalla, viimeiseen mieheen asti, oli hukkunut.

Tästä kaikesta huolimatta vanha ruhtinas lähetti tiedustelijoita joka suuntaan, Algeriin, Tunisiin, Marokkoon, Tripoliin ja Konstantinopoliin. Mutta he eivät löytäneet mitään, ja kun Glaüerbach saapui Palermoon, tapahtumasta oli kulunut kolme vuotta.

Vaikka ruhtinas oli kadottanut poikansa, hän ei pitänyt ajatuksesta että olisi menettänyt Alfierin suvun rikkaudet. Hän päätti naittaa Biancan toiselle pojalleen Hectorille. Mutta kaunis Bianca itki eikä tahtonut rauhoittua. Hän kieltäytyi suoralta kädeltä ja ilmoitti pysyvänsä uskollisena Alfonsolleen.

Hector käyttäytyi kuin todellinen ritari. "Miksi tehdä Bianca-rukasta vielä surkeampi hermostuttamalla häntä pyynnöin. Ehkä veljeni on vielä elossa", hän sanoi. "Kuinka voisin tällaisessa epävarmassa tilanteessa, jos hän vaikka palaisi, riistää hänen parhaan aarteensa, joka on hänelle rakkaampi kuin itse elämä!"

Tällaisten jalojen tunteiden koskettamana Bianca alkoi hellittää välinpitämättömyyttään Alfonson veljeä kohtaan. Vanha mies ei menettänyt kaikkea toivoaan. Sitä paitsi Bianca oli nainen. Ja Sisilian kuten muidenkin naisten mukaan poissaolevat ovat aina väärässä. Hän lupasi lopulta, kunhan hän saisi ehdottoman varmuuden Alfonson kuolemasta, mennä naimisiin tämän veljen – eikä kenenkään muun – kanssa.

Tällainen oli tilanne, kun Glaüerbach – mies joka ylpeili kyvystään kohottaa kuolleiden varjot – ilmestyi R. V:n ruhtinaalliseen ja nyt surulliseen ja autioon maaseutuhuvilaan. Hän ei ehtinyt olla siellä kuin kaksi viikkoa, kun hän oli jo valloittanut jokaisen kiintymyksen ja ihailun. Kaikki mystinen ja okkulttinen ja varsinkin kanssakäymiset tuntemattoman maailman, "hiljaisen maan" kanssa ovat yleensä viehättäneet ihmisiä, ja erityisesti murheellisia. Vanha ruhtinas rohkaisi mielensä eräänä päivänä ja pyysi taitavaa saksalaista ratkaisemaan heidän julmat epäilynsä. Oliko Alfonso elossa vai kuollut? Tämä oli kysymys. Harkittuaan muutaman minuutin Glaüerbach vastasi tällä tavoin: "Ruhtinas, se mitä pyydätte minua tekemään teille on hyvin tärkeätä… Kyllä, se on aivan totta. Jos epäonnista poikaanne ei enää ole olemassa, voin kutsua esiin hänen varjonsa. Mutta eikö shokki olisi liian voimakas teille? Tyytyvätkö poikanne ja holhottavanne – viehättävä kreivitär Bianca – siihen?"

"Mitä tahansa muuta kuin julma epävarmuus", vanha ruhtinas vastasi. Ja niin esiin manaaminen päätettiin suorittaa viikon päästä. Kun Bianca kuuli siitä, hän pyörtyi. Kun hän palasi tajuihinsa pitkällisen elvytyksen jälkeen, uteliaisuus voitti epäilykset. Hän oli Eevan tytär, kuten kaikki naiset. Hector alkoi kääntymällä koko mahdillaan kaikkea sitä vastaan, mitä hän piti pyhäinhäväistyksenä. Hän ei tahtonut vaivata muita rakkaita kuolleita. Hän sanoi ensin, että jos hänen rakas veljensä oli kuollut, hän piti parempana olla tietämättä sitä. Mutta lopulta kasvava rakkaus Biancaa kohtaan ja halu olla isän mieliksi voittivat, ja hän päätti myös suostua.

Viikko, jonka Glaüerbach vaati valmisteluja ja puhdistautumista varten, tuntui vuosisadalta kaikista kolmesta kärsimättömästä. Jos se olisi kestänyt vielä päivän, he olisivat tulleet hulluiksi. Samaan aikaan henkien manaaja ei ollut tuhlannut aikaa. Aavistaen, että vaatimus tältä suunnalta tulisi eräänä päivänä, hän oli alusta pitäen koonnut vaivihkaa mitä yksityiskohtaisimpia seikkoja kuolleesta Alfonsosta ja tutkinut erittäin huolellisesti hänen luonnollista kokoaan olevaa muotokuvaansa, joka sijaitsi ruhtinaan makuuhuoneessa. Tämä riitti hänen tarkoituksiinsa. Juhlavuuden lisäämiseksi hän oli määrännyt perheelle ankaran paaston ja rukoukset päivin ja öin, koko viikon ajan.

Lopulta kaivattu hetki koitti, ja ruhtinas seuranaan poikansa ja Bianca saapui henkien manaajan huoneistoon. Glaüerbach oli kalpea ja hiljainen, mutta tyyni. Bianca vapisi päästä kantapäähän ja piti jatkuvasti aromisuolapulloa käytössään. Ruhtinas ja Hector näyttivät kuin kahdelta teloitusta odottavalta rikolliselta. Suurta huonetta valaisi vain yksi lamppu ja jopa tuo hämärä valo sammui äkkiä. Synkän pimeyden keskellä kuultiin velhon surullisen äänen lausuvan lyhyen kabbalistisen kaavan latinaksi ja lopulta komentavan Alfonson varjon ilmestymään – jos se todella oli varjojen maassa.

Yhtäkkiä huoneen etäisimmän syvennyksen pimeyteen tuli heikko sinertävä valo, joka toi vähitellen paikalla olevien nähtäväksi suuren maagisen peilin, joka näytti olevan paksun sumun peitossa. Tämä sumu haihtui vähitellen, ja lopulta pitkällään makaavan miehen hahmo ilmestyi läsnäolijoiden silmien eteen. Se oli Alfonso. Hänellä oli sama puku, jota hän käytti katoamisiltanaan. Painavat kahleet puristivat hänen käsiään ja hän makasi kuolleena meren rannalla. Vesi tippui hänen pitkästä tukastaan ja veren tahrimista ja rikkinäisistä vaatteista. Sitten valtava aalto pyyhkäisi hänen ylitseen ja nielaisi hänet, ja äkkiä hän katosi.

Kuoleman hiljaisuus oli vallinnut koko tämän pelottavan näyn aikana. Läsnä olevat henkilöt vapisivat kovasti ja yrittivät pidättää hengitystään. Sitten kaikki vaipui pimeyteen, ja Bianca päästäen heikon vaikerruksen vajosi tajuttomana suojelijansa käsivarsille.

Shokki oli osoittautunut liian suureksi. Nuori tyttö sai aivokuumeen, joka piti hänet elämän ja kuoleman rajamailla viikkoja. Ruhtinas voi hiukan paremmin. Hector ei kahteen viikkoon jättänyt koskaan huonettaan. Enää ei ollut epäilyjä – Alfonso oli kuollut, hän oli hukkunut. Palatsin seinät peitettiin mustalla kankaalla, jota peittivät hopeiset kyyneleet. Kolmen päivän ajan monien kirkkojen kellot soittivat meren ja merirosvojen epäonnisen uhrin kuolemaa. Suuren katedraalin sisäpuoli verhottiin myös lattiasta kupoliin mustalla sametilla. Kaksituhattaviisisataa jättiläismäistä kynttilää lepatti katafalkin ympärillä. Kardinaali Ottoboni viiden piispan avustamana suoritti päivittäin kuuden viikon ajan jumalanpalveluksen. Neljätuhatta dukaattia jaettiin köyhäinapuna katedraalin pääovella. Glaüerbach, pukeutuneena soopelinnahkaviittaan perheenjäsenten tavoin, edusti sen poissaolevia jäseniä hautajaismenojen aikana. Hänen silmänsä olivat punaiset, ja kun hän peitti ne parfymoidulla nenäliinalla, hänen lähellään olevat kuulivat hänen kouristuksenomaisen nyyhkytyksensä. Koskaan ei ollut vakuuttavampaa komediaa esitetty paremmin.

Pian kohotettiin puhtaasta Carrara-marmorista veistetty valtava monumentti, jossa oli kaksi allegorista hahmoa, Alfonson muistoksi Rosalia-kirkkoon. Sarkofagiin kaiverrettiin vanhan ruhtinaan määräyksestä mahtipontiset kirjoitukset kreikaksi ja latinaksi.

Kolme kuukautta myöhemmin levisi uutinen, että Bianca avioituisi Hectorin kanssa. Glaüerbach, joka oli sillä välin matkustellut ympäri Italiaa, palasi Monte Cavalliin häiden aattona. Hän esitti ihmeellisiä manauskykyjään muualla ja sai "pyhän" inkvisition kannoilleen. Hän tunsi olonsa täysin turvalliseksi ainoastaan perheen helmassa. Perhehän ihaili ja piti häntä puolijumalana.

Seuraavana aamuna lukuisat vieraat saapuivat kappeliin, joka loisti kullasta ja hopeasta ja oli koristeltu kuin kuninkaallisia häitä varten. Kuinka onnelliselta morsian näyttikään! Kuinka ihastuttavalta sulhanen! Vanha ruhtinas itki ilosta, ja Glaüerbachilla oli kunnia olla sulhasen avustaja.

Puutarhassa oli valtavat pöydät juhla-aterioineen, ja vieraita siellä kestittivät kummankin perheen vasallit. Gargantuan pidot eivät vetäneet vertoja näille juhlille. Viisikymmentä lähdettä suihkutti viiniä veden sijasta, mutta auringonlaskun lähestyessä kukaan ei voinut juoda enempää, sillä valitettavasti – joidenkuiden mielestä – ihmisen janolla on rajansa. Paahdettuja fasaaneja ja peltopyitä heitettiin tusinoittain naapuruston koirille, jotka jättivät ne koskematta, sillä nekin olivat ahmineet itsensä kurkkua myöten täyteen.

Yhtäkkiä iloisen ja mahtavan joukon pariin ilmestyi uusi vieras, joka herätti yleistä huomiota. Se oli mies, laiha kuin luuranko, hyvin pitkä ja pukeutunut katuvaisten munkkien eli, kuten heitä kansanomaisesti kutsutaan, "hiljaisten veljien" pukuun. Tämä puku koostui pitkästä väljästä harmaasta, villaisesta vaatekappaleesta, joka oli vyötetty narulla, jonka kummassakin päässä roikkui ihmisen luita, ja suippokärkisestä hupusta, joka peitti kokonaan kasvot, paitsi kaksi reikää silmiä varten. Italiassa katuvaisten – mustien, harmaiden, punaisten ja valkoisten – munkkien lukuisista veljeskunnista mikään ei herätä sellaista vaistomaista kauhua kuin tämä. Sitä paitsi kenelläkään ei ole oikeutta puhutella katuvaista veljeä, kun hänen huppunsa on vedetty kasvojen yli. Veljellä ei ainoastaan ole täyttä oikeutta vaan velvollisuus jäädä tuntemattomaksi kaikille.

Niinpä tätä salaperäistä veljeä, joka ilmestyi odottamatta hääjuhliin, ei puhutellut kukaan, vaikka hän näytti seuraavan vastavihittyä paria ikään kuin hän olisi sen varjo. Sekä Hector että Bianca vapisivat joka kerta kun he kääntyivät katsomaan häntä.

Aurinko oli laskemassa ja vanha ruhtinas lastensa seurassa kulki viimeistä kertaa pitopöytien ympäri puutarhassa. Pysähtyen erään pöydän ääreen hän otti pikarin viiniä ja huudahti: "Ystäväni, juokaamme Hectorin ja hänen vaimonsa Biancan terveydeksi. Mutta juuri sillä hetkellä joku tarttui hänen käsivarteensa ja pysäytti sen. Se oli harmaapukuinen "hiljainen veli". Tullen rauhallisesti esiin väkijoukosta hän oli lähestynyt pöytää ja ottanut myös pikarin.

"Onko ketään muuta, vanha mies, Hectorin ja Biancan lisäksi, jonka terveydeksi voisit kohottaa maljan?" hän kysyi syvällä kurkkuäänellä. "Missä on poikasi Alfonso?"

"Etkö tiedä, että hän on kuollut?" ruhtinas vastasi surullisesti.

"Kyllä!... kuollut, kuollut!" toisti katuvainen. "Mutta jos hän vain kuulisi jälleen äänen, jonka hän kuuli julman kuolemansa hetkellä, minusta tuntuu, että hän voisi vastata… niin… haudastaan. Vanha mies, kutsu luoksesi poikasi Hector!..."

"Hyvä, hyvä! Mitä sinä… mitä sinä voit tarkoittaa!" – huudahti ruhtinas, kalpeana kuvaamattomasta kauhusta.

Bianca oli pyörtymäisillään. Hector, eloisampana kuin isänsä, kykeni tuskin seisomaan ja olisi kaatunut ellei Glaüerbach olisi tukenut häntä.

"Alfonson muistolle!" lausui hitaasti sama surullinen ääni. – "Toistakoot jokainen sanat minun jälkeeni! Hector, R. V:n herttua… kutsun sinut lausumaan ne!...

Hector yritti kiivaasti avata vapisevia huuliaan. Mutta hänen kielensä tarttui kitalakeen eikä hänen onnistunut päästää ääntäkään. Kaikkien silmät nauliintuivat nuoreen mieheen. Hän oli kalpea kuin kuolema ja hänen suustaan tuli vaahtoa. Vihdoin yli-inhimillisin ponnistuksin hän änkytti: "Alfonson muistoksi!"

"Murhaajani ääni…", huudahti katuvainen syvällä mutta selvällä äänellä.

Tämän sanottuaan hän heitti huppunsa taakse, repi viittansa avoimeksi ja kauhistuneiden vieraiden eteen ilmestyi Alfonson kuollut muoto, rinnassa neljä ammottavan syvää haavaa, joista norui neljä verivirtaa!

Yleisön kauhun ja pelon huudot voi vain kuvitella. Pian puutarha tyhjeni. Koko väkijoukko pakeni henkensä edestä ja kaatoi mennessään pöydät… Mutta kaikkein oudointa oli, että Glaüerbach, huolimatta läheisistä suhteistaan kuolleisiin, oli eniten paniikissa. Nähtyään todellisen haamun tuo henkien manaaja, joka oli herättänyt kuolleita milloin halusi, kuullessaan hänen puhuvan kuin elävä olento menetti tajuntansa ja kaatui kukkapenkkiin. Hänet nostettiin sieltä myöhään yöllä, aivan mielisairaana, jollaiseksi hän jäi kuukausiksi. Vasta puolen vuoden kuluttua hän tajusi, mitä oli tapahtunut kauhean syytöksen jälkeen.

Syytöksen lausuttuaan katuvainen katosi kaikkien silmistä, ja Hector kannettiin huoneeseensa vakavassa kouristuskohtauksessa. Siellä hän tuntia myöhemmin, kutsuttuaan rippi-isänsä vuoteensa viereen, sai tämän kirjoittamaan lausunnon, jonka allekirjoitettuaan Hector joi, ennen kuin hänet voitiin pysäyttää, onton sinettisormuksensa myrkyllisen sisällön ja kuoli miltei välittömästi.

Vanha ruhtinas seurasi häntä hautaan kaksi viikkoa myöhemmin, jättäen koko omaisuutensa Biancalle. Mutta onneton tyttö, jonka varhaiselämä oli tuomittu kahden kovan tragedian vuoksi, etsi turvaa nunnaluostarista, ja hänen valtava omaisuutensa siirtyi jesuiittojen käsiin. Unen opastamana hän oli valinnut kaukaisen ja harvinaisen kulman Monte Cavallin suuresta puutarhasta loistavan kappelin paikaksi, ja sinne hän pystytti sovitusmonumentin kauheasta rikoksesta, joka lopetti ruhtinas R. V:n ikivanhan perheen. Perustuksia kaivaessaan työmiehet löysivät vanhan kuivan lähteen ja sieltä Alfonson luurangon, jolla oli neljä pistohaavaa puoleksi mädäntyneessä rinnassa ja Biancan kihlasormus sormessa.

Tällainen hääpäivän välikohtaus riittää järkyttämään kovintakin epäilijää. Parannuttuaan Glaüerbach jätti Italian ikuisiksi ajoiksi ja palasi Wieniin, missä kukaan hänen ystävistään ei aluksi tunnistanut tuskin 26-vuotiasta nuorta miestä vanhassa loppuun kuluneessa muodossaan ja hiukset yhtä valkoisina kuin lumi. Hän luopui henkien manaamisesta ja noituudesta ainiaaksi, mutta tuosta ajasta alkaen hän alkoi uskoa lujasti ihmissielun eloonjäämiseen ja sen okkulttisiin kykyihin. Hän kuoli 1841, rehellinen ja parannuksen tehnyt mies, joka tuskin avasi suutaan menneestä historiastaan. Hänen elämänsä viimeisinä vuosina vain tietty henkilö voitti hänen täyden luottamuksensa palveluksillaan, joita hänellä oli tilaisuus suorittaa hänelle. Hän sai kuulla Glaüerbachilta väärän näyn yksityiskohdat ja R. V:n perheen todellisen tragedian.

- - - - - - -

1 Tässä viitataan Jean François Marmonteliin (1723–1799), ranskalaiseen kirjailijaan, Ranskan historiankirjoittajaan ja Akatemian sihteeriin. Hän julkaisi v. 1767 kertomuksen Bélisaire, joka joutui Sorbonnen julkiseen arvosteluun, ja Pariisin arkkipiispa vei sen tuomiokapituliin uskonnollisen suvaitsevuuden johdosta.

Lähde: The Theosophist, vol. I, nrot 7 ja 8, huhti- ja toukokuu 1880, s. 166-168 ja 200-201

Suomentanut Pirkko Carpelan


Etusivu Teosofia