Jeffrey Iverson

Usko jälleensyntymiseen

Minun oli siis kysyttävä itseltäni, mitä muita todisteita ihmisen kokemuksissa on tukemassa ajatusta aikaisemmasta olemassaolosta, siitä että meillä kaikilla on enemmän kuin yksi elämä?

Uskoa reinkarnaatioon on tavattu jo kuusi sataa vuotta ennen Kristusta. Useimmat maailman rodut ja uskonnot ovat jossain vaiheessa hyväksyneet tämän uskon, jota kreikkalaiset kutsuivat metempsykoosiksi — muinaiset egyptiläiset ja kreikkalaiset, hindut ja buddhalaiset, muslimit ja varhaiskristityt, Pohjois-Amerikan intiaanit ja kotoisen Walesin keltit. Monet huomattavat henkilöt kaikkina aikoina ovat uskoneet eläneensä ennenkin, Platonista Napoleonin ja Plutarkhoksesta Henry Fordiin.

Mutta eräs paljon vähemmän huomattava henkilö, eräs televisionäytelmien kirjoittaja, sai minut kiinnittämään huomiota tämän uskomuksen laajaan levinneisyyteen. Istuessamme eräässä baarissa hän kertoi minulle horoskoopista, joka hänelle kerran tehtiin. Sen alareunaan oli kirjoitettu — "olitte aikaisemmassa elämässänne raajarikko muusikko".

Lause sai hänet järkyttymään sillä häntä oli lapsuudesta asti vaivannut salainen ja itsepintainen uni, että hän oli raajarikko. Painajainen oli niin voimakas, että hän alkoi nuorukaisena kävellä ontuen. Hän aikoi mennä psykiatrille mutta vähitellen uni katosi.

Nykyään hän miettii mahtoiko astrologi olla oikeassa ja oliko hän tosiaan jossain aikaisemmassa elämässä raajarikko muusikko. Hän sai minut miettimään, mitä todisteita maailmassa mahtaisi olla reinkarnaation puolesta. Mikä on se tausta, jota vastaan voimme arvostella Bloxhamin nauhoituksia?

Jo aikaisemmin siteeraamani tohtori Stevenson Virginian yliopistosta on sanonut, että monilla lapsilla sekä idässä että lännessä on muistikuvia aikaisemmasta elämästä, mutta kun he vanhenevat, muistikuvat häviävät. Vanhemmat harvoin yllyttävät lapsiaan puhumaan omituisia elämästä jonain muuna aikana.

Viime aikoina tohtori Stevenson on tutkinut erästä englantilaista tapausta, Edward Ryallia, joka väittää muistavansa täysin elämänsä John Fletcherinä, länsienglantilaisena maanviljelijänä, joka sai surmansa Sedgemoorin taistelussa vuonna 1685. Ryall sanoo, että nämä muistikuvat alkoivat jo lapsuudessa, mutta hänen isänsä, joka pelkäsi, että poikaa pidettäisiin idioottina tukahdutti ne.

Stevenson on tutkinut useita vastaavanlaisia itämaisia tapauksia. Eräs kuuluisimmista on Shanti Deva, joka syntyi Delhissä vuonna 1926. Seitsenvuotiaana hän ilmoitti, että oli aikaisemmassa elämässään ollut naimisissa oleva nainen Muttran kaupungissa ja kuollut synnyttäessään kolmannen lapsensa. Hänen nimensä oli silloin ollut Ludgi.

Yhdeksänvuotiaana Shanti Deva tunnisti miehen, jonka hän sanoi olleen hänen serkkunsa ja myöhemmin hän tapasi miehen, jonka hän sanoi olleen hänen aviomiehensä.

Mies myönsi, että hänen vaimonsa, joka oli ollut nimeltään Ludgi, oli kuollut lapsivuoteeseen kymmenen vuotta aikaisemmin. Shanti Deva vietiin Muttraan ja hänen väitetään tunnistaneen perheen vanhemmat lapset mutta ei nuorinta — toisin sanoen sitä, jonka syntyessä hän väitti kuolleena.

Sekä Stevenson että Colin Wilson teoksessaan The Occult ovat merkinneet muistiin useita tällaisia tapauksia. Eikä tietoisuus aikaisemmasta olemassaolosta rajoitu itämaiden lapsiin. Pythagoras muisti täysin elämänsä Euforbuksena, joka sai surmansa Troijan piirityksessä. Napoleon väitti useita kertoja olevansa Kaarle Suuren reinkarnaatio, ja Salvador Dali on sanonut olleensa aikoinaan espanjalainen mystikko, Ristin Pyhä Juhana: "... muistan elävästi elämäni Pyhänä Juhanana, miten koin yhteyden Jumalaan, miten käsitin sielun synkän yön, josta hän kirjoittaa niin syvästi tuntien. Muistan luostarin ja muistan useita sen munkkeja."

Tuodessamme todistelun meidän tavallisten ihmisten tasolle kohtaamme melko yleisen ilmiön, jota jälleensyntymisen kannattajat pitävät todisteena reinkarnaatiosta. Joogi Ramacharaka kysyy teoksessaan Gnani Yoga:

"Kuka ei ole kokenut tietoisuutta, että on tuntenut jonkin asian ennenkin — ajatellut sitä joskus hämärässä muinaisuudessa? Kuka ei ole nähnyt uusia kohtauksia, jotka tuntuvat vanhoilta, hyvin vanhoilta? Kuka ei ole tavannut ensimmäisen kerran ihmisiä, joiden läsnäolo on herättänyt muistoja menneisyydestä, etäiseltä aikojen sarastuksesta? Ketä ei ajoittain ole vallannut tietoisuus suunnattomasta sielun ’vanhuudesta’? Kuka ei ole kuullut musiikkia, usein aivan uusia sävellyksiä, jotka jotenkin herättävät muistoja samanlaisista sävelmistä, kohtauksista, paikoista, kasvoista, äänistä, maista, assosiaatioista ja tapahtumista, jotka soivat heikosti muistin kielillä harmonian leijuessa niitten yllä? Kuka ei ole katsellut vanhaa maalausta tai patsasta ja tuntenut nähneensä sen jo ennenkin? Kuka ei ole kokenut tapahtumia, jotka ovat tuoneet mukanaan varmuuden siitä, että ne ovat vain toisinto jostain hämäristä sattumista kauan sitten eletyssä elämässä?"

Charles Dickensillä oli tällainen kokemus. Kävellessään eräänä iltana italialaisessa Ferraran kaupungissa hän katsoi erään onkalon lähettyvillä kulkevaa siltaa ja yhtäkkiä hänestä tuntui: "Jos minut olisi murhattu siellä jossain aikaisemmassa elämässä, en olisi voinut muistaa paikkaa perusteellisemmin ja syvemmän kauhun vallassa."

Sir Walter Scott kirjoitti päiväkirjaansa hieman samanlaisesta tapauksesta:

"Eilen päivällisaikaan koin oudon tuntemuksen, jota kutsuisin tunteeksi aikaisemmasta olemassaolosta, hämärän tunteen, ettei mitään sanottu ensimmäistä kertaa, että samoista aiheista oli puhuttu ennenkin ja samat henkilöt olivat lausuneet niistä samat käsitykset. Tunne oli niin voimakas, että se muistutti kangastusta autiomaassa.

Eräs toinen kirjailija Louis Bromfield uskoi, että hänen yletön kiinnostuksensa Ranskaa kohtaan johtui jostain "aikaisemmasta tietämyksestä". Lopulta hän muutti sinne asumaan: "Mikään ei koskaan hämmästyttänyt tai yllättänyt minua; mikään maisema, metsä, linna, pariisilaiskatu tai maalaiskaupunki ei tuntunut vieraalta. Olin nähnyt kaiken ennenkin. Se oli jatkuvasti maa ja sen asukkaat kansaa, jonka tunsin hyvin ja läheisesti."

Joan Grant, joka kirjoittaa historiallisia romaaneja, menee vielä pitemmälle.

"Kahdenkymmenen viime vuoden aikana seitsemän kirjaani on julkaistu historiallisina romaanina vaikka ne minulle ovat aikaisempien elämieni elämänkertoja. Varhaislapsuudestani asti minulla on ollut, joskus suorastaan kiusallisesti, tietoisuutta joka on ylittänyt aistien tavallisen ulottuvuuden. Yritin olla välittämättä tästä tietoisuudesta, mutta se oli liian voimakas, ja niin yrittäessäni ymmärtää, mistä oli kysymys harjoitin uutterasti kaukaisen muistamisen kykyäni."

Kokonainen joukko uuden ajan länsimaisia kirjailijoita on kirjoittanut uskostaan jälleensyntymiseen. Joseph Headin ja S. L. Cranstonin toimittamassa teoksessa Reincarnation, An East-West Anthology on siteerattu muun muassa irlantilaista runoilijaa W. B. Yeatsia, sir Arthur Conan Doylea, Goethea, Maeterlinckiä, Victor Hugoa, Balzacia, Flaubertia, Tolstoita, Louisa May Alcottia, Edgar Allan Poea ja monia muita. Monet filosofit ja psykologit William Jamesista alkaen ovat suhtautuneet vakavasti reinkarnaatiouskoon, samoin sellaiset teollisuusmiehet kuin Henry Ford ja tiedemiehet kuten brittiläinen fyysikko sir Oliver Lodge ja amerikkalainen keksijä Thomas Edison.

Vaikka tiedemies olisi samaa mieltä teologin kanssa, se ei tietenkään merkitse, että heidän käsityksessään on järkeä. 1600-luvulla brittiläinen tiedemies sir Isaac Newton ja Irlannin arkkipiispa James Usher olivat yhtä mieltä siitä, että maailma luotiin vuonna 4004 ennen Kristusta! Mutta tietääkseni kumpikaan ei väittänyt uskovansa reinkarnaatioon!

Lujasti asiaan uskoi amerikkalainen Benjamin Franklin, kirjanpainaja, kirjailija, valtiomies Yhdysvaltain itsenäisyystaistelussa, sähköopin pioneeri, kaksitehoisten silmälasien ja uudenlaisen lieden keksijä. Franklinia kutsuttiin kerran "ensimmäiseksi sivistyneeksi amerikkalaiseksi". Kuusitoistavuotiaasta asti hän uskoi eläneensä aikaisemmin.

Hän oli ensimmäisiä, jotka ymmärsivät aineen häviämättömyyden lain. Hänelle ajatus että aine muutti muotoaan mutta ei koskaan kokonaan "kadonnut", oli vain jatkoa hänen uskolleen, että kuoltuamme me synnymme uudelleen.

"Kun näen, ettei mikään häviä, eikä edes vesipisara mene hukkaan, en voi edellyttää sielujen häviävän tai uskoa, että Hän sallisi päivittäin tuhlata miljoonia jo valmiina olevia ihmismieliä ja näkisi jatkuvasti vaivaa valmistaakseen uusia. Niinpä todetessani olevani tässä maailmassa uskon, että olen täällä aina jossain muodossa."

Kuollessaan 84 vuoden iässä vuonna 1790 Franklin jätti jälkeensä erään maailman tunnetuimmista hautakirjoituksista, jonka hän oli laatinut monta vuotta aikaisemmin tuodakseen julki uskonsa reinkarnaatioon:

Benjamin Franklinin
Kirjanpainajan
Ruumis
Kuin vanhan kirjan kannet
Jonka sisältö on revitty pois
Ja josta on riisuttu kirjaimet ja kultaus
Makaa tässä matojen ruokana
Mutta teos ei häviä
Sillä (kuten hän uskoi) se ilmestyy jälleen
Uutena ja tyylikkäämpänä painoksena
Tekijän
Korjaamana ja uusimana

Amerikkalainen astrofyysikko tohtori Heber D. Curtis on nykyaikainen tiedemies, joka kannattaa Franklinin analogiaa reinkarnaation ja fysiikan lakien välillä. Hän on kirjoittanut: Minun on henkilökohtaisesti mahdotonta pitää Händelin "Largoa", Keatsin "Oodia kreikkalaiselle uurnalle" ja korkeampaa etiikkaa vain hiilivetymolekyylien kemiallisen vuorovaikutuksen sivutuotteina. Kun energia, aine, tila ja aika ovat jatkuvia eikä mikään häviä tai mene hukkaan, olisimmeko me itse ainoa ilmiö, joka päättyy, lakkaa, häviää seitsemänkymmenen vuoden iässä?

Viime vuosisadalla [1800-luvulla] rohkea unitaaripappi William R. Alger uhrasi suuren osan elämästään reinkarnaation tutkimiseen. Teoksensa A Critical History of the Doctrine of Future Life ensimmäisessä painoksessa vuonna 1860 hän tuli siihen tulokseen, että ajatus oli uskottavalta näyttävä harha eikä siihen kannattanut uskoa. Mutta tutkittuaan asiaa vielä viisitoista vuotta hän julkaisi uuden painoksen ja ilmoitti alkaneensa uskoa reinkarnaatioon!

Englantilainen pappi Leslie D. Weatherhead on vuonna 1957 ilmaissut parhaiten syyn siihen, miksi nykyaikainenkin kristitty voi pitää käsitystä uskottavana:

Älykäs kristitty ei vaadi vain sitä, että elämä olisi oikeudenmukaista vaan myös järkeenkäypää. Auttaako reinkarnaatioajatus tässä asiassa? Minusta auttaa. Olettakaamme, että hyvin turmeltunut tai täysin materialistinen henkilö kuolee. Olettakaamme, että hän on uskonnolliselta kannalta käyttänyt maallisen elämänsä täysin väärin. Riittääkö hänen siirtymisensä hengelliselle tasolle saamaan aikaan kaiken tarvittavan? Eikö se olisi samaa kuin jos veisimme ikuiseen konserttiin henkilön, joka ei ole koskaan antanut itselleen tilaisuutta ymmärtää musiikkia...? Voiko ihminen, joka on täysin laiminlyönyt hengellisen puolen, tulla onnelliseksi hengellisessä ympäristössä? Vaikka sanoisitte: ’Voihan hän oppia seuraavassa vaiheessa’ — voiko hän? Eikö sellainen ajattelu tee maista elämää tarkoituksettomaksi? Minusta meidän ei pidä päästä livahtamaan tuolla tavalla elämän asettamista kokeista. Se olisi yhtä asiaankuulumatonta ja epätervettä kuin jos sanoisimme lääketieteen opiskelijalle, joka on epäonnistunut lopputentissään, ettei hänen tarvitse välittää siitä, vaan että hän voi hoitaa ihmisiä aivan kuin hän olisi päässyt tentistä läpi. Jollen pääse läpi niistä elämän kokeista, joihin voin osallistua vain fyysisessä ruumiissa asuessani, on kai minun palattava uusimaan ne?

Kiihkeintä propagandaa reinkarnaation puolesta uuden ajan länsimaissa on esittänyt Teosofinen seura, jonka merkittävä venäläinen mystikko Helena Petrovna Blavatsky perusti vuonna 1875. Seuran vaikutus ja sen julkaisemat lukuisat teokset ovat levinneet kaikkialle maailmaan, ja idän opit ja käsitykset ovat päässeet länsimaisiin kirjahyllyihin.

Reinkarnaatiosta Blavatsky kirjoitti: "Me väitämme, että vain tämä oppi voi selittää meille hyvän ja pahan arvoituksellisen ongelman ja saada ihmisen hyväksymään elämän ilmeinen hirvittävä epäoikeudenmukaisuus... meidän elämässämme ei ole onnettomuutta, ei epäonnistunutta päivää tai vastoinkäymistä, joka ei perustu meidän omiin tekoihimme tässä tai jossain muussa elämässä."

Teosofiassa, samoin kuin idän uskonnoissa, karman laki kulkee käsi kädessä reinkarnaation kanssa. Tämä henkinen syyn ja seurauksen laki sanoo, että meidän ajatuksemme ja käyttäytymisemme yhdessä elämässä ratkaisee sen, miten ja milloin me synnymme seuraavaan. Itämaiden uskonnossa päämääränä on päästä lopulta pois jälleensyntymisen kehästä saavuttamalla nirvana tai moksa, täydellisen tiedon tila.

Bardo Thodol, tiibettiläinen kuolleiden kirja, on outo lista tapahtumista kuolleen miehen mielessä kuolinhetkestä jälleensyntymiseen. Saksalainen käännöksensä esipuheessa Jung määritteli karman "eräänlaiseksi psyykkisen periytymisen teoriaksi, joka perustuu reinkarnaation oletukselle".

Jung lisäsi: "Psyykkistä perinnöllisyyttä on olemassa. Toisin sanoen psyykkiset piirteet kuten alttius taudeille, luonteenpiirteet, erityislahjat ynnä muut periytyvät."

Jos kehitämme Jungin ajatusta pitemmälle, voimme nähdä ihmelapsen henkilönä, joka on säilyttänyt tietoja tai taitoja aikaisemmasta elämästä. Jo nelivuotiaana Mozart pystyi soittamaan vaikeita kappaleita pianolla ja säveltämään teoksia, jotka olivat korkeammalla tasolla kuin monien kypsien säveltäjien. On myös lukuisia uudempia esimerkkejä — muusikkoja kuten Yehudi Menuhin, shakinpelaajia kuten Bobby Fischer ja Jose Capablanca — jotka ovat osoittaneet poikkeuksellista lahjakkuutta lapsuudessaan. Teoria ei rajoitu neroihin — esimerkkinä voi olla mikä tahansa lapsi, jolla on voimakkaasti kehittynyt persoonallisuus tai jotain erityisiä lahjoja tai taipumuksia, joita perintötekijät tai ympäristö eivät selitä.

Varsinainen reinkarnaatioprosessi, joka kuvataan yksityiskohtaisesti ikivanhassa tiibetiläisessä kuolleiden kirjassa, sopii niin hyvin yhteen modernin psykologian periaatteiden kanssa, että tohtori Jung kirjoitti: "Jokaisen vakavamielisen lukijan on pakko kysyä itseltään mahtoivatko nämä viisaat vanhat munkit sittenkin nähdä välähdyksen neljännestä ulottuvuudesta ja raottaa verhoa elämän suurimpien arvoitusten yltä."

Lännessä oppia kannattivat voimakkaasti muinaiskreikkalaiset filosofit Platon, Pythagoras, Aristoteles, Plotinus ja Plutarkhos. Kuten Plutarkhos kirjoitti: "Jokainen sielu joutuu vaeltamaan jonkin aikaa kuun ja maan välisellä alueella inkarnaatioiden välillä ..."

Myös muinaisessa Israelissa, kristinuskon kehdossa, usko jälleensyntymiseen oli voimakas. Juutalainen historioitsija Josephus sanoo suoraan, että Israelin kolmesta päälahkosta essealaiset ja farisealaiset opettivat molemmat reinkarnaatiota ja vain saddukealaiset eivät. Jälleensyntyminen oli myös heprealaisten kabbalan salaisia oppeja.

Sekä Uudessa että Vanhassa testamentissa on useita mainintoja asiasta. Mooseksen uskotaan olevan Aadamin pojan Aabelin reinkarnaatio, ja Aadamin itsensä uskottiin syntyvän uudelleen Messiaan. Vanhan testamentin loppusanoissa ennustetaan profeetta Eliaan uudelleen syntyminen, ja Matteuksen evankeliumissa mainitaan Eliaan syntyneen uudelleen Johannes Kastajaksi. Ja kun Kristus kysyy opetuslapsiltaan — "kuka ihmiset sanovat minun olevan?" — hänelle sanotaan joko Johannes Kastaja, Elia tai Jeremia.

Yli viidensadan vuoden ajan Kristuksen jälkeen monet kristityt uskoivat vapaasti reinkarnaatioon. Voimakkaat lahkot kuten gnostikot ja manikealaiset opettivat sitä, ja se julistettiin harhaopiksi vasta viidennessä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa vuonna 553 epäilyttävissä olosuhteissa, ilmeisesti ilman paavin hyväksymistä!

Ristiriidan aiheuttivat varhaisemman Origeneen kirjoitukset ja opit. Hän oli kaikkien aikojen vaikutusvaltaisimpia kristittyjä teologeja ja syntyi Aleksandriassa vuonna 185 jälkeen Kristuksen. Origenes, jota sellaiset miehet kuin Pyhä Hieronymus ja Pyhä Gregorius kunnioittivat, kannatti voimakkaasti antiikin kreikkalaisten opettamaa reinkarnaatiofilosofiaa:

Jokainen sielu tulee tähän maailmaan aikaisemman elämänsä voittojen vahvistamana tai tappioiden heikentämänä. Sen paikka tässä maailmassa kunnioitettuna tai kunniattomana määräytyy sen aikaisempien ansioiden tai puutteiden perusteella. Sen toiminta tässä maailmassa ratkaisee sen paikan seuraavassa...

Mutta 500-luvulla keisari Justinianus päätti, että Origeneksen reinkarnaatio-oppi oli kerettiläisyyttä. Hän kutsui koolle viidennen ekumeenisen kirkolliskokouksen eikä tuloksesta ollut epäilystäkään. Justinianus kutsui idästä sataviisikymmentäyhdeksän piispaa ja vain kuusi lännestä, missä Origeneen opit tunnustettiin laajemmalti.

Piispa Vergilius esitti vastalauseensa ja sanoi, että idästä ja lännestä tulisi olla yhtä monta edustajaa. Hän kieltäytyi ottamasta osaa kokoukseen vaikka hän oli Konstantinopolissa, missä kokous pidettiin.

Nykyään katoliset oppineet kiistelevät viidennen kirkolliskokouksen ja sen viidentoista anateema-pykälän laillisuudesta.

Näitä pykäliä paavi ei ilmeisesti koskaan hyväksynyt. Mutta ensimmäisen pykälän julkaisemisen myötä "kerettiläisten" vainoaminen ja polttaminen alkoi 500-luvulla:

"Jos joku julistaa sielujen aikaisempaa olemassaoloa ja siitä seuraavaa hirvittävää jälleensyntymistä, olkoon anateema (kirottu)."

Siitä alkoi kristinuskon ja reinkarnaation teidän eroaminen. Vuosisatojen ajan pyhät roviot loimusivat kristityssä Euroopassa: Ranskassa, Espanjassa, Bulgariassa ja muualla. Jotkut vainotut lahkot etsivät turvaa arabimaailmasta. 500-luvulla profeetta Muhammed kuuli Busran nestoriolaisen luostarin munkeilta reinkarnaatiosta sellaisena kuin antiikin kreikkalaiset sitä opettivat. Muslimien pyhä kirja koraani, joka kirjoitettiin Muhammedin aikoihin, sanoo yksiselitteisesti:

"Jumala luo elävät olennot ja lähettää heidät takaisin yhä uudelleen, kunnes ne palaavat Hänen luokseen."

Lännessä viides ekumeeninen kokous, joka hylkäsi Platonin ja Aristoteleen opit nopeutti ratkaisevasti pimeän keskiajan tuloa, noiden vuosisatojen jolloin klassinen tieto oli melkein hävinnyt Euroopasta. Arabimaailmassakaan reinkarnaatio-oppia ei täysin hyväksytty, ja usko pysyi elossa vuosisatojen ajan vain persialaisen mystikkolahkon, sufien vaikutuksesta.

Uskon vanhimmat ja johdonmukaisimmat kannattajat ovat olleet Intian hindut ja heidän vanhat pyhät tekstinsä Vedat ja Brahmanat. Bhagavadgitâ sanoo (suom. Marja-Leena Teivonen):

Ei se synny eikä kuole milloinkaan,
ei tämä olemaan tultuaan lakkaa olemasta.
Tämä ikiaikainen on syntymätön, ikuinen, pysyvä,
sitä ei tapeta, kun ruumis tapetaan.

Ja vaikka useimmat länsimaiden ihmisistä näkevätkin nykyään uskonnon, minkä tahansa uskonnon, pelkkänä rauhoittavana lääkkeenä, tieteen yksioikoiset määritelmät ihmisen katoavuudesta eivät ole sen vakuuttavampia. Useimmat meistä epäilevät, syvällä sisimmässään, että ihmislajissa on jotain muutakin kuin se minkä tavallinen tiedemies näkee.

Amerikkalainen runoilija Walt Whitman, joka uskoi reinkarnaatioon, ilmaisi uskonsa kahdella rivillä (suom. Arvo Turtiainen):

Astun kuolemaan kuolevan kanssa ja elämään vastapestyn lapsen kanssa, pitämättä väliä minkälaisessa hatussa tai kengissä.

Lyhennelmä luvusta "Usko jälleensyntymiseen" teoksesta Oletko elänyt monta elämää?