Muinaissuomalaisten uskonto

Teosofia on meille opettanut, ettei ihmiskunta ole milloinkaan vaeltanut pimeydessä ja vailla korkeampaa ohjausta. Kaikkina aikoina on maan päällä elänyt tietäjiä, jotka ovat ylläpitäneet salaista pyhää tietoa sukupolvesta toiseen. Mitä kauemmaksi muinaisuuteen mennään, sitä selvempinä esiintyvät nämä sankarit, jotka tiedollaan hallitsivat maan ja taivaan voimia ja joita muut ihmiset kunnioittivat johtajinaan. Ja kansaansa he opettivat niin kuin lapsia opetetaan, saduilla ja runoilta, jotka eriskummallisuutensa takia herättivät ajattelemaan niiden merkitystä. Meidän ei tarvitse kuvitellakaan, että joku olisi pitänyt Vipusta todellisena ihmisolentona ja että Väinämöinen olisi kulkenut hänen luokseen jaloin, yhden päivän "naisten neulojen nenillä", toisen "miesten miekan tutkaimilla", kolmannen "uron tapparan terillä", vaan tässä on kysymys samasta kaidasta tiestä, jota Buddha kutsui partaveitsitieksi. Se on kokonaan sielutieteellinen kokemus, kuinka suuta auki vääntäessä rohkea etsijä putosi kuiluun, jossa vallitsi täydellinen pimeys ja hiljaisuus, ja kuinka hän ollen ilman minkäänlaisia apuneuvoja sai itsestään rakentaa pajan ja ruveta kipunoita lennättämään.

Tähän saakka on sangen vähän tutkittu Suomen kansan muinaisuutta, ja varsinkin sen uskonto on tullut syrjäytetyksi, koska siinä ei ole luultu piilevän muuta kuin sokeaa taikauskoa. Ja kuitenkin sen "taikausko" sisältää sellaisia asioita, joita tavallinen tiede ei vielä ole edes alkanut käsitellä. Ensimmäisiä tutkijoita, jotka alkoivat ottaa selvää Suomen kansan muinaisesta historiasta, elintavoista ja uskonnosta oli Mattias Aleksanteri Castren. Lannistumattoman tutkimushalunsa elähdyttämänä hän samoili pitkin Siperian erämaita, kokien suurta puutetta ja kieltäymystä. Kotiin tultuaan hän jatkoi köyhyydestä huolimatta tutkimustensa järjestämistä ja sortui ylenpalttisten ponnistusten uuvuttamana ennenaikaisesti hautaansa v. 1852. Hänen tutkimuksensa olivat suureksi osaksi kielitieteellisiä, mutta uskonnon alalta on mainittava hänen "Finnarnes Mytologi", josta tähän poimimme muutamia kohtia.

Suomalaiset pitivät koko luontoa erilaisten olentojen täyttämänä, he näkivät kaikkialla luonnonhenkiä ja "haltijoita". Eivätkä nämä haltijat ole mielikuvituksen keksimiä vaan todellisia olentoja, joista kaikissa maissa on kerrottu rahvaan keskuudessa viimeisiin aikoihin asti. Castren sanoo kirjassaan (siv. 106): "Tahdon huomauttaa, että jokaisella luonnon esineellä arveltiin olevan suojelushaltija, genius-olento, joka oli sen luoja ja vartioi alituisesti sen olemassaoloa. Nämä haltijat eli geniot eivät olleet sidottuja mihinkään yksityiseen rajalliseen esineeseen, vaan ne olivat vapaita, persoonallisia olentoja, jotka liikkuivat ja joilla oli muoto ja vartalo, sielu ja ruumis. Ne eivät olleet kytköksissä yksittäisiin esineisiin vaan kuuluivat koko lajiin. Tällä pihlajalla, tällä kivellä, tällä talolla oli tosin oma haltijansa – mutta yksi pihlaja, yksi kivi voi kadota ja niiden haltijat kuitenkin jäivät elämään samassa suvussa."

Tämä kuvaus sopii merkillisen hyvin yhteen sen kuvauksen kanssa, jonka ruotsalainen Georg Ljungström on saamiensa tietojen mukaan esittänyt kasvien "deevoista". Siinä hän juuri mainitsee saman huomion, että haltijat elävät kauemmin kuin ne puut tai muut esineet, joita ne käyttävät kotinaan.

Vanhan ajan sankareista puhuu Castren seuraavasti (siv. 347): "Sivistyneen ihmisen silmissä näyttää raakalaisen elämä monessa suhteessa hyvin lapsen elämän kaltaiselta, ja kansojen raakalaista, luonnonomaista tilaa onkin sen vuoksi tapa kutsua niiden lapsuudenajaksi. Mutta jos asetumme villien kansojen omalle kannalle, olisi vaikea löytää niistä ainoatakaan, joka ei pitäisi lapsuutensa ja nuoruutensa ikää jo kadonneena. Niin kuin kypsynyt ja kokenut mies katselee monesti kaipaavalla tunteella menneitä päiviään, jolloin sydämessä asui vain iloa ja riemua ja jolloin elämä oli niin kevyttä ja suloista, niin kuulee raaimpienkin samojediheimojen puhuvan menneestä kulta-ajasta, jota he rakastavat kuvailla mitä kauneimmilla väreillä. He ylistävät sitä aikaa etenkin sen jumalisuuden ja tapojen puhtauden vuoksi, joita silloin oli vallalla ja jotka saivat esi-isille mahtavien jumalien suosion ja suojeluksen. Siihen aikaan vallitsi yleinen rikkaus ja varallisuus kansassa, eikä tauteja tunnettu ja ihmiset olivat suuria, erinomaisella voimalla ja suurella viisaudella varustettuja. Niinä ylistettävinä aikoina elivät myös ne sankarit, jotka ovat nykyisin kokonaan kadonneet maailmasta. Kaikissa altailaisissa kansoissa ovat näiden sankarien toimittamat teot sadun ja runon rakkain aihe. Itse Siperiankin autiot arot, metsät ja tundrat kaiuttavat vielä tänäkin päivänä säveliä, joita lauletaan suurten miesten muiston kunniaksi. He olivat erinomaisen viisaita, laulun mahdin osaavia, sangen taitavia sepän ja muissa ammateissa. Vieläpä taikojen salaisuuksiin he olivat paljon paremmin vihityt kuin nykyajan loitsijat... Heitä ei pidetty ihmissukuun kuuluvina vaan Jumalan ja ihmisten välillä olevina."

Hyvin kiinnostavaa on kuulla (siv. 136 ja seur.): "Mahtaville shamaaneille (tietäjille) on suotu tehdä matkoja tuonelaan ("tuonella käydä", "tuonelassa vaeltaa"), eikä tämä tapahtunut ruumiillisessa muodossa, vaan shamaanit vaipuivat ensin horrokseen, jolloin sielu pakeni alas henkien maailmaan saavuttaakseen siellä salaisen viisauden. Ennen kuin sellainen matka tehtiin, oli shamaanien tapana lyödä rumpua ja loitsia, kunnes hän lankesi horrokseen ja jäi makaamaan kuin kuollut.* Lappalaiset uskoivat, että silloin shamaanin sielu irtautui ruumiista ja vietiin alas "Jabmeaimoon". Tämä oli lappalaisten käsityksen mukaan välitila, jossa kuolleet viipyivät jonkin aikaa, kunnes ne uusilla ruumiilla siirtyivät joko taivaallisen Jumalan Radieniin tai – jos olivat rikollisia – syvyyteen. Aasian shamaaneilla on tapana herättää kaikuvilla rummunlyönneillä esiin eräitä ääniä, ja kun ottaa huomioon sen syvän haltioissa olon ja uskomattoman voiman, johon he tämän soiton avulla voivat heittäytyä, niin ei ole ihmettelemistä, että he eivät pitäneet tätä tilaansa omasta luonnostaan johtuvana vaan korkeampien henkien vaikutuksena, joita he kokivat näkevänsä jossakin muodossa, vaikka ne muille ihmisille olivat näkymättömiä. Nämä henget voitiin jakaa neljään luokkaan:

1) luonnonhenget

2) vainajien henget

3) elävien ihmisten henget

4) tautien henget."


* Tämä pitää yhtä muiden kansojen esimerkiksi turkkilaisten "dervissien" tapojen kanssa.


Näin kirjoittaa Castren kansantutkimustensa nojalla yli 60 vuotta sitten. Merkillinen yhteensattumako on saattanut nykyaikaisen selvänäkijän C. W. Leadbeaterin kirjassaan "Astraalitaso" jakamaan astraalitason asukkaat samaan neljään luokkaan: eläviin ihmisiin, vainajiin, luonnonhenkiin ja "keinotekoisiin olentoihin", ja viime mainittuihin kuuluvat juuri "tautien henget", niin kuin muinaissuomalaiset niitä käsittivät.

Castren kirjoittaa vielä: "Luullaan, että shamaaneilla on kyky nähdä vainajien henkiä ja saada tietää heidän ajatuksensa, mutta tavalliselle ihmiskatseelle ne ovat näkymättömiä. Mutta tavallisillekin ihmisille ne voivat esiintyä sillä tavalla, että vaivaavat heidän pahaa omaatuntoaan ja ahdistavat heitä unessakin, tuottavat tautia ja muuta vahinkoa."

"Luullaan" on aina sanottu selvänäkijöille, mutta kauan ei shamaanin valta olisi kestänyt, jollei hän olisi voinut antaa myös todistuksia taidostaan.

Merkillisintä on se, mitä Castren sanoo suomalaisten luomiskertomuksesta (siv. 229): "Tosiaankin on sangen hämmästyttävää, että Suomen kansan taruissa tavataan sama kertomus maailmanmunasta, joka tunnetaan ainoastaan intialaisilla, kiinalaisilla, persialaisilla, foinikialaisilla, kreikkalaisilla, siis muutamilla maailman vanhimmilla ja Suomesta hyvin kaukaisilla kansoilla. Indogermaanisen rodun myöhemmiltä haaroilta on se kauan sitten kadonnut, jos sitä koskaan on ollutkaan. Edda-runoista sitä turhaan etsitään. Suomensukuisten kansojen keskuudessa tätä tarua ei ole ainoallakaan paitsi virolaisilla minun tietääkseni. Sitä kummallisempaa on tavata tämä suomalaisilla, koska jokseenkin varmuudella voidaan päätellä, että he ovat tuoneet sen mukanaan Aasiasta, sillä itse Euroopassa eivät he nähtävästi ole koskaan eläneet yhteydessä sellaisten kansojen kanssa, joilla olisi ollut tämä myytti. Voisi sanoa, että myytti maailmanmunasta on suomalaisilla syntynyt omasta maaperästä ilman ulkonaista vaikutusta, mutta niin yksinään eivät tarut koskaan esiinny, ja mitä tulee varsinkin maailmanmunaan, niin minä pidän sangen todennäköisenä, että se – ollen laajalti levinnyt eteläisessä ja läntisessä Aasiassa – ei voinut pysyä salassa Keski-Aasian kansoilta, joiden kanssa suomalaisten on siis täytynyt olla läheisessä kosketuksessa. Se on lähtenyt siitä käsityksestä, että maailma on elävä olento ja on siis täytynyt lähteä munasta niin kuin kaikki muutkin olennot. Tämä ajatus löytyy selvimpänä brahmalaisuudessa, jossa muna omalla voimallaan kasvaa ja kehittyy maailmaksi. Suomessa se on saanut aivan erikoisen muodon siten, että luomis-sana on luojana. Ei voi otaksuakaan, että tämä olisi syntynyt raamatullisista opeista, vaan se on mitä sisimmässä yhteydessä koko kansan maailmankatsomuksen kanssa. Kaikki suuri ja erinomainen, jota ei tavallisella fyysisellä voimalla voida aikaan saada, saavutetaan suomalaisissa runoissa tavallisesti voittavalla sanalla."

Suomalaisten luomiskertomus on todella kaikkein selvimpiä todistuksia siitä, että suomalaiset olivat yhteydessä salaisen Viisaususkonnon kanssa. Castren huomauttaa, kuinka myöhemmin itse Väinämöinen pantiin auttamaan luomista. Alkuaan hän ei ollut Jumalallisesta Neitsyeestä syntynyt vaan tavallisesta äidistä, jolta hän esimerkiksi Kalevalan 5. runossa saa haudasta apua. Tässä on kuitenkin se metafyysinen tosiasia, että Väinämöinen jumalallisena sankarina edustaa Poikaa, "jonka kautta kaikki on luotu, mikä luotu on". Niin kuin on kaksi Kristusta, toinen maan päällä ilmestynyt olento ja toinen itse jumaluuden toinen persoona, niin on myös kaksi Väinämöistä, toinen sankari ja toinen Maailmanluoja. Kuvaavaa on, että Väinämöisenkin täytyi syntyä Neitsyeestä yliluonnollisella tavalla.

Tietäjä – heinä-elokuu, 1909

Kieliasua uudistettu (myös Castren-sitaatteissa) sisältöön puuttumatta.

(Artikkelista puuttui maininta kirjoittajasta, luultavasti kyseessä on V. H. Valvanne.)


Etusivu Kalevala Sekalaista