V. H. V.

Kalevalan iso tammi

Kuinka kummallista on ajatella, että meidän muinaiset esi-isämme täällä kaukaisessa pohjolassa tai nykyisen Venäjänmaan äärettömissä metsissä tai vielä aikaisemmin, hämärässä menneisyydessä, omistivat keskellään suuria Viisaita, todellisia Tietäjiä, jotka johtivat kansaa onnellisesti ja sopusointuisesti ja opettivat sille viisautta lauluin ja vertauskuvin. Uskomattomalta tämä tuntuu, ja kuitenkaan sitä ei voi kieltää ajatellessamme niitä katkelmia, jotka ovat meille tähän asti säilyneet ja joista suuri osa on koottu kansalliseepokseemme, Kalevalaan. Elävästi tämä tuli mieleeni, kun luin Bhagavad Gitasta, Intian uskontofilosofian mainioimmasta teoksesta, seuraavat säkeet:

"Juuret ylhäällä, oksat alhaalla, Asvattha-puun sanotaan olevan häviämätön. Sen lehdet ovat hymnejä. Se, joka sen tuntee, on Vedojen tuntija. Sen alaspäin ja ylöspäin haarautuvat oksat ovat luonnonominaisuuksien elähdyttämät; sen silmut ovat aistittavia objekteja ja sen juuret kasvavat alaspäin toiminnan sitein ihmisten maailmassa. Eikä täällä voi saavuttaa tietoa sen muodosta, ei sen lopusta eikä sen alusta eikä sen juuriperustasta. Kun tämä väkevästi juuritettu Asvattha-puu on hakattu maahan epäitsekkyyden vääjäämättömällä aseella, voidaan etsiä tie sen toiselle puolelle, mistä ei ole enää paluuta." (XV: 1-4, sanatarkka engl. käännös)

Eikö tätä lukiessa tule aivan itsestään ajatelleeksi Kalevalan isoa tammea? Olisiko näillä jotakin yhteyttä keskenään? Tunnelma kummassakin kuvauksessa on sama: mahtava puu, joka täyttää taivaan ja maan ja jonka hedelmät suovat ihmisille onnea ja nautintoa, mutta kuitenkin se on kaadettava maahan ja sen orjuudesta on vapauduttava ("epäitsekkyys" tekstissä on oikeammin "kiintymyksestä vapautuminen"). Kummassakin tapauksessa seuraa sen kaatamisesta iankaikkinen elämä, sillä "paluu" merkitsee Bhagavad Gitan kielessä aina samaa kuin meidän kielessä "kuolema", koska aistielämään heittäytymistä pidetään sielun todellisena kuolemana. Kalevalassa taas tarttuneen tammen lehvät antoivat ikuisen tai'an, rakkauden ja onnen.

Ja jos otamme selvää, miten tämä "Jumalan puun" vertaus esiintyy muitten muinaiskansojen pyhissä runoelmissa, huomataan, ettei yhteys näiden kuvausten välillä suinkaan ole satunnainen. Eräs J. H. Philpot on kirjoittanut erityisen kirjan The Sacred Tree (Uskontojen ja tarujen pyhä puu), johon hän on koonnut eri maiden kertomukset pyhästä puusta. Kumma kyllä hän ei ole maininnut Bhagavad Gitan Asvattha-puuta, mutta Kalevalan tammesta hän kyllä puhuu. Se on hänen mukaansa sama "maailmanpuu", josta puhutaan kaldealaisten, egyptiläisten, persialaisten, hindulaisten, kiinalaisten, japanilaisten ym. tarustossa. Vieläpä Amerikan ja Uuden Seelannin alkuasukkailla on sama vertauskuva. Nyt tätä vertauksen yleisyyttä voidaan selittää eri tavoilla. Tekijä toistaa erään tiedemiehen lauseen: "Ajatus maailmanmuodon vertaamisesta puuhun on mitä luonnollisin järkeilytapa, joka voi johtua villi-ihmisen mieleen." Hän siis päättelee tämän vertauksen olevan luonnollisen siitä syystä, että se on niin yleinen. Ja kuitenkaan se ei ensinkään johdu itsestään kenenkään mieleen. Tuskin meidän kouluissamme kukaan lapsi lukiessaan Kalevalan tammesta tulee ajatelleeksi, että se kuvaa näkyväistä maailmaa. Tarvitaan päinvastoin äärettömän syvää viisautta ja tietoa, ennen kuin ihminen alkaa tajuta, että kaikki tämän maailman moninaiset muodot ja ilmiöt ovat kasvaneet yhdestä ainoasta juuresta ja vielä alati saavat ravintonsa yhdestä salatusta elonlähteestä. Tämä kuva ei olisi koskaan voinut syntyä itsestään "villi-ihmisen" mieleen, vaan hän päinvastoin oli altis käsittämään maailman ristiriitaisten voimien temmellyspaikaksi. Ainoastaan suuret tietäjät saattoivat antaa sen vertauksen ajatusaiheeksi, kun ensimmäinen järkeily alkoi kansassa herätä.

Vielä selvemmin näemme vihittyjen vaikutusta, jos ajattelemme vertauksen yksityiskohtia. Zoroasterin uskonnossa puhutaan Haoma-puusta, jonka neste antoi ruumiille voimaa ja terveyttä ja sielulle valoa ja ikuista elämää. Haoma-jumala tuli eräänä päivänä Zoroasterin luo ja sanoi: "Minä olen jumalallinen Haoma, joka pidän kuoleman etäällä. Ota minut, puserra nesteeni juodaksesi, palvele minua ylistyslauluilla." Ja Zoroaster vastasi: "Kunnia Haomalle. Hän on hyvä ja ylevä, terveyden ja menestyksen antaja, voitokas ja kultainen. Hänen oksansa ulottuvat alas, että ihminen voisi nauttia niistä. Sielulle hän on taivaan tie." Itse Haoma oli aatteellinen käsite, mutta löytyi pieni kasvi, joka muistutti puuta, ja tästä muodosti Zoroaster "sakramentin" näkyväisen aineksen kutsuen sitä haoma-kasviksi. Tätä viljeltiin sitten jokaisessa persialaisessa kodissa ja siitä valmistettiin pyhää juomaa survomalla kasvia huhmaressa. Huhmar ja sen petkele olivat pyhiä ja niitä suojeltiin yhtä huolellisesti kuin pyhää tulta ja myrtinoksaa.

Epäilemättä tämä pyhä kasvi, joka nykyään on tuntematon, sisälsi itsessään merkillisiä ominaisuuksia, mutta koko tuon nesteen valmistaminen oli myös vertauskuvallinen toimitus. Aivan samoin kuin Kalevalassa saadaan kuolemattomuuden lahja siten, että puu (eli kasvi) hakataan ja survotaan rikki. Koko tämä vertauskuva on ikivanha, sillä maailman vanhimmassa kirjassa, veda-hymneissä, puhutaan alinomaa soma-juomasta, joka on aivan sama kuin haoma-juoma. Sekin saatiin pyhästä kasvista, joka nykyään on kätketty turmeltuneen ihmiskunnan ulottuvilta. Tätä nestettä käytettiin kaikissa uhreissa, ja se oli huumaava vaikutukseltaan. Sanotaan myös, että se "yllytti puhetta", "herätti tulisia ajatuksia," "synnytti hymnejä runoilijan voimilla". Sekä Bhagavad Gitan säkeissä että Zoroasterin sanoissa löydämme tämän viittauksen "hymneihin". Kreikassa puu-jumalan Dionysoksen juoma, viini vastasi soma-juomaa ja varmaan suomalaisillakin oli jotakin vastaavaa, jos voimme tehdä johtopäätöksiä Agricolan sanoista: "Kun kevätkylvö kylvettiin, silloin Ukon malja juotiin", ja kylvöhän toimeenpantiin Kalevalassa heti tammen kaatamiseen jälkeen.

Jos katsomme sanakirjasta, mitä merkitsee "Asvattha-puu", sanotaan, että se on "aistielämä". Salaisessa opissa sanotaan (II: 676) sen olevan "maallisen elämän ja sen petollisten ilojen ja nautintojen vertauskuva". Hindulaisessa Anugita-kirjassa lausutaan: "Omistaen oikean tiedon siitä puusta, jonka siemenestä lähtenyt itu on tajuamaton, jonka varsi on käsityskyky, jonka oksat ovat minuuden tunto, jonka huokoset ovat aistimia, jonka kukkatertut ovat suuret elementit, jonka pienemmät oksat ovat fyysiset alkuaineet, aina lehtevät ja kukkaiset, joka on ikuinen ja jonka juuri on Brahmaa, ja kaataen sen tällä tiedon mainiolla miekalla saavutetaan kuolemattomuus ja syntymä ja kuolema heitetään pois." (XX) Tämä puu on siis tajuinen elämä, persoonallinen minuuden elämä, joka on ikuisesti olemassa ja jonka juuri on tuntematon meille.

Kuinka sitten puhutaan sen "kaatamisesta" samassa hengenvedossa kuin sen sanotaan olevan "häviämätön", niin kuin Bhagavad Gitankin säkeissä? Itse aistimilla tajuttavaa maailmankaikkeutta ei luonnollisesti mikään olento voi hävittää, mutta hän voi tiedon aseella hävittää sen heijastuskuvan, joka siitä on syntynyt hänen sisässään. Ja miksikä hän hävittäisi sen, miksi hän tappaisi tämän ihanan puun? Siksi – niin kuin Kalevalassa sanotaan – että se pimittää auringon ja kuun, estää niitä paistamasta. Kun aistielämä kehittyy huippuunsa, niin se pimittää tiedon henkisestä todellisuudesta. Silloin tiedon aseella viisas kukistaa ja pirstoo puun. Ja kumma: itse tämän jumalan puun pirstaleista syntyy ikuinen auvo eli autuus, tai niin kuin itämaisessa vertauksessa esitetään: sen nesteestä valmistuu kuolemattomuuden juoma. Ilman aistielämää ei syntyisi itsetietoista kuolemattomuutta, ja kuitenkaan tämä kuolemattomuus ei asu itse aistielämässä. Ainoastaan sen puserrettu neste kelpaa jumalhengen ravinnoksi.

Puun kaataminen on jokaisen persoonallisen elämän loppu. Silloin jäljelle jää vain elämän kauniit muistot, "rakkaus", "onni" ja "taika" eli viisaus. Mutta samalla ja ennen kaikkea tämä tarkoittaa ihmiselämän päämäärää, kehityksen kaukaista huippukohtaa, kun monien elämänkierrosten jälkeen jumalallinen henki saa voiton persoonallisesta minästä. Tätä totuutta Kalevalan runo pitää etupäässä silmällä. Väinämöinen nähdessään tämän minuuselämän kaikkialle "ojentavan oksiansa, levittävän lehviänsä" kysyy tuskallisella huolella: "Oisko tammen taittajata, puun sorean sortajata? Ikävä inehmon olla ilman päivän paistamatta, kuuhuen kumottamatta." Mutta "ei ole sitä urosta eikä miestä urheata, joka taisi tammen kaata, satalatvan langettoa." Niin kuin meidän Bhagavad Gitamme selityksissä sanotaan juuri Asvattha-puusta: "Pääasia ei ole ainoastaan, että kasvatetaan hyvä, siveellinen ja avulias ihminen, mutta omintakeinen itseys, olkoon se hyvä tai paha, on kokonaan poistettava, että jumalallinen elämä saattaisi ihmisessä herätä. Ihminen omassa itseydessään ei voi tulla yli-ihmiseksi eli jumalihmiseksi; tyhjä ei voi itseänsä korottaa yläpuolelle itseyttänsä, eli pimeys ei voi antaa valoa. Ei löydy mitään muuta ylimenoa näennäisestä elämästä totiseen oloon kuin että Jumala tulee ihmisessä olennoksi, niin pian kuin ihminen omasta itseydestään tulee tyhjäksi ja tuntee itsensä niin kuin ei mikään."

Tätä samaa totuutta tarkoitti Väinämöinen, kun hän tietäjän katseella näkee merestä, jumalelämän salatusta syvyydestä nousevan miehen, joka ei ollut suuren suuri: "miehen peukalon pituinen, vaimon vaaksan, korkeuinen". Tämä on se jumalallinen minä, joka herää ja valmistuu kaatamaan suuren maailmanpuun. Ihmekö, että Väinämöinen kummastellen kysyy: "Mi sinä olet miehiäsi, ku kurja urohiasi? Vähän kuollutta parempi, kaonnutta kaunihimpi?" Mutta pikku mies vastaa: "Olen mie mokoma miesi, uros pieni veen väkeä, tulin tammen taittamahan, puun murskaan murentamahan." Ja samassa näkee Väinämöinen miehen muuttuvan ja kasvavan pilvenkorkuiseksi, ja se alkaa tahkoa kirvestänsä seitsemällä sieralla, valmistella seitsentä hengen voimaa.

Itämaisessa kirjallisuudessa on meillä taas aivan vastaava vertaus jumalallisesta pikkuihmisestä, joka saapuu persoonallisen ihmisen luokse, kun tämä on valtansa kukkuloilla. Tulee kääpiö kuninkaan luo ja pyytää kolme jalansijaa maata. Kuningas lupaa, arvellen sen toki kykenevänsä antamaan. Mutta jopa mies muuttui: heti ensimmäisellä askeleella hän peitti koko maan piirin ja toisella askeleella korkean taivaanlaen. Mihin nyt jäi tilaa kolmannelle askeleelle? Ei ollut enää muuta paikkaa vaan kuningas sai laskeutua maahan, paljasti oman rintansa ja sanoi: "astu tuohon!" Siinä on persoonallisen minuuden loppu, kun jumalallinen Itse tulee omistustansa perimään.

Ja Kalevalassa kerrotaan, kuinka tuo pieni mies astui kolme askelta: ensin hienoiselle hietikolle, sitten maalle maksankarvaiselle ja kolmanneksi juurelle tulisen tammen. Maksaa on aina pidetty eläimellisen luonnon tyyssijana, ja taas siloinen hiekka vastaa Kalevalassa puhtautta ja raittiutta. Mutta nämä ovat runon pikkupiirteitä – pääasia on se, että tammi taittui, päivä pääsi paistamaan, taivon kaari kaartamaan nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen. Ja "kenpä siitä oksan otti, se otti ikuisen onnen. Kenpä siitä latvan taittoi, se taittoi ikuisen tai'an. Kenpä lehvän leikkaeli, se leikkoi ikuisen lemmen." Tämä on se sama äärimmäinen päämäärä, josta sanotaan raamattumme lopussa: "Keskellä (pyhän kaupungin) katua ja molemmilla puolilla virtaa seisoi elämän puu, joka kantoi kaksitoista hedelmää, ja antoi kunakin kuukautena hedelmänsä, ja puiden lehdet ovat kansoille terveydeksi". (Ilm. 22:2)

H. P. Blavatsky kysyy Salaisessa opissaan: "Kuka länsimaiden oppineista voi ilmoittaa sen salaisen syyn, miksikä skandinaavien Yggdrasil-puu, hindulainen Asvattha, mazdealainen Gogard-puu, helleeniläinen elämänpuu ja tibettiläinen Zampun ovat samat kuin kabbalistinen Sefiroth-puu sekä se pyhä puu, jonka Ahura Mazda loi, sekä Eedenin puu? Kuitenkin ovat kaikkien näiden puiden hedelmät totisesti ’elonsiemeniä’. Meidän rotujemme alkumuodot löytyivät kaikki siinä mikrokosmisessa puussa, joka kehittyi suuren makrokosmisen maailmanpuun sisällä ja alla, ja mysteerio on puoliksi paljastettu Dirghotamaksessa, jossa sanotaan: ’Sulohedelmä siitä puusta, joka synnyttää viisautta rakastavia henkiä ja jossa jumalat saavat aikaan kaikkinaisia ihmeitä.’Puu’ on tietysti ihminen itse." (II: 103) Tässä näemme, että Blavatsky ottaa rohkeasti Eedenin puun muiden kansojen pyhien puiden rinnalle, ja syystäkin, sillä mitä niillä olisi eroa? Meidän Kalevalamme pyhä tammi on sama kuin Eedenin puu ja iässä varmaan yhtä vanha. Se "mikrokosminen" puu eli "pikkuihminen", josta tässä puhutaan, on sama kuin Kalevalan "pikku mies". Hän on kehittynyt "makrokosmisen maailmanpuun" alla meren ja maan uumenissa.

Muuten on vielä Kalevalan runossa useampia yksityisiä piirteitä, jotka osoittavat sen olevan suoraa sukua muiden kansojen pyhän taruston kanssa. Me huomasimme, että kaikkien "elämänpuiden" synty oli tuntemattomissa, eli niin kuin Salaisessa opissa sanotaan: "Puu kasvoi kaikkiolon juurettomasta juuresta." Myös Kalevalassa häämöttää sama totuus, sillä pyhän tammen synty on "nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen" (II: 63–64), olemassaolon salaperäisellä rantamalla. Siinä syntyi "lemmen lehti, tammen terho".

Ja sitten sanotaan sen kasvusta: "Yleni vihanta virpi, nousi maasta mansikkaisna, kasvoi kaksihaarukkaisna". Tähänkin löytyy vastine. Ensiksi mansikka, suomalaisten suloisin hedelmä, muistuttaa heti muiden puiden "sulohedelmiä". Kaksihaaraisesta alusta taas todistaa Salaisessa opissa ikivanha kommentaari: "Asvatthan runko kasvaa jokaisessa maailmanalussa Elämänjoutsenen kahdesta tummasta siivestä. Molemmat haarat yhtyvät maan päällä (ilmenneessä kaikkeudessa) yhdeksi, ja tämä on suuri harha, oi lanuu." (I: 600) Me muistamme, että Ilmestyskirjan puukin seisoi kaksihaaraisena pyhän virran kummallakin puolella. Tämä kaksihaaraisuus (henki ja aine) on kaiken ilmenneen olemassaolon perusehto. Samassa Salaisen opin kohdassa sanoo kommentaari näitä kahdeksi käärmeeksi, joista "toinen on ikuisesti elävä, toinen sen vertauskuva, ja ne laskeutuvat runkoa pitkin alaspäin, tiheisiin kiemuroihin kietoutuneina." Tätä kuvaa nk. Merkurius-sauva, joka nykyään on alentunut kaupan symboliksi.

Kaikkein merkillisin seikka on pienen miehen puku ja varustus: "Vaski-hattu oli hartioilla, vaskisaappahat jalassa, vaskikintahat kädessä, vaskikirves vyölle vyötty, vaskikirves vyön takana."

Nyt vaski eli kupari on sangen hauras ja taipuisa metalli, emmekä löydä mitään syytä, miksi sitä olisi käytettävä rutimoraidan kaatamiseksi, ja vielä vähemmän, miksikä koko mies piti olla vaskeen puettu. Taas täytyy turvautua muiden maiden vertauskuvastoon, johon tämä kuvaus niin likeisesti liittyy. Vaskea on aina pidetty Venus-tähden metallina ja onkin punaisen värinsä kautta siihen yhdistynyt. Venus taas on rakkauden edustaja, se joka liittää yhteen erilaistuneet elementit. Siis pieni mies edustaa rakkauden voimaa, rakkauden aseella hän kaataa maahan itseyden eli persoonallisuuden mahtavan puun ja antaa sen lastujen levitä "selvälle meren selälle, lakeille lainehille, joita tuuli tuuitteli, laivasina lainehilla". Rakkaus se saa ihmisen luopumaan omasta itsekkyydestään ja antamaan kaiken omansa maailman ravinnoksi. Rakkaus on ainoa pelastaja, joka voi lopettaa pimittävän harhan ja antaa taas päivän paistaa maan päälle.

Itse Mooses käytti samaa vertauskuvaa. Kun minuuden käärme oli myrkyttänyt Israelin lapset, antoi hän heille merkiksi vaskisen käärmeen. Tässäkin vaski edusti rakkautta, se parantaa, mitä itsekkyys turmelee. Kuinka kummallisesti ovatkaan eri uskontojen vertauskuvat liittyneet yhteen! Ja kuinka kummallista on meidän nähdä, että muinaisella Kalevan kansalla oli tarjota tieto elämän syvimmistä salaisuuksista! Lyhyesti toistaaksemme, mitä pyhän tammen tarina merkitsee, otamme Bhagavad Gitasta Franz Hartmannin selityksen Asvattha-puusta:

"Pyhä viikunapuu eli Asvattha on ’elämänpuu’ ihmiskunnassa samoin kuin yksityisessäkin ihmisessä. Syntyneenä valosta juurii ihmisen henki aineellisuuden pimeydessä, mutta tästä ottaa hän ainekset, joista hän kehityksen tiellä muodostaa henkisen elimistön. Tämä on itsetietoisuuteen kypsynyt yksilöllinen jumalihminen."

Tietäjä – joulukuu, 1910

Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.


Etusivu Kalevala Sekalaista