Sanat kuin valo

~ YRJÖ KALLISEN AJATUKSIA ~

Elämys alkaa siellä, missä sanat loppuvat. Ja kuitenkin sanat saattava johdatella ihmistä sanomattomaan tuntumaan.

PROLOGI

Yksinkertaista ja luonnollista on ystävyys, avuliaisuus, oma ja yhteinen huolenpito asioista ilman kilpailua, ilman etuilua, ilman taistelua.

- Vaikeata on tajuta tämä ympäristössä, joka rakentuu kilpailusta, etuilusta ja taistelusta.

Yksinkertaista ja luonnollista on myötäelää jokainen kohdalle tuleva ihminen, tuntea hänen ilonsa ja surunsa omina iloina ja suruina.

- Vaikeata on todellistaa nämä tunnot käytännöksi maailmassa, joka on eturyhmien, mielipiteiden, puolueiden, uskontojen ja kansallisuuksien pirstoma, juopia, rajoja ja vastakohtia täynnä.

Yksinkertaista ja luonnollista on ahkeroida ja suorittaa sitä, mikä on tarpeellista, elämänmyönteistä.

- Vaikeata on kaikki siellä, missä aherruskin on alistettu kilpailun, etuilun, keinottelun ja taistelun välivaiheeksi.

Rehellisyys on yksinkertaista; valehteleminen monimutkaista.

Molemminpuolinen avuliaisuus on helppoa; molemminpuolinen pyrkimys etuilla toisten kustannuksella, pelata, pettää ja voittaa on näännyttävän vaikeata.

Elämän pyhimmät kokemukset lienevät hämäriä aavistuksia valvetilasta. Mutta niistä huolimatta uni jatkuu syvänä, pimittävänä.
________________

EMME OLE HERÄNNEET TÄYTEEN IHMISYYTEEN

Arki on vain meissä oleva unitila

On aloitettava tästä tietoisuudesta: minä nukun. Minun täytyy tiedostaa tämä tila, olla koko ajan tietoinen ja katsoa kriittisesti itseäni, omia varmuuksiani.

~ ~ ~

Me nukumme, ihmiset ympärillämme kulkevat unessa ja toistelevat heille annettuja lauseita.

~ ~ ~

Arkea ei ole. Se on vain meissä oleva unitila.

~ ~ ~

Me emme tunne itseämme. Me olemme eksyksissä. Me nukumme. Me emme ole heränneet täyteen tietoisuuteen. Ihminen on vasta kehkeytymisvaiheessa oleva olento. Me koemme tyhjyyttä, osattomuutta, tarkoituksettomuutta. Törmäilemme sinne ja tänne. Haemme keinotekoisesti jotain sisältöä itseemme. Entinen ei enää tyydytä, ja uutta ei ole löydetty. Ja kuitenkin se on meissä.

Unessa kuljemme toistemme ohi

Voin katsoa lähimmäistäni silmiin ja haukotella tai tähtitaivasta ja haukotella. En näe siinä mitään ihmeellistä. Minä en tiedä mitään, jos näin tunnen. Olen unessa.

~ ~ ~

Tämä yhteiskuntamme, tämä elämämme, on kulkenut minuuden lumoissa. Ihminen pyrkii elämään erillistä minuutta. Ja kuitenkin, kun ihminen tulee normaalitilaan, hän kykenee tuntemaan spontaania myötätuntoa, rakkautta, toista ihmistä, lasta, kissanpoikaa, kaikkea olevaista kohtaan. Tuo totuus, tuo perusolemus, tuo ihmisen sisin, jumalallisin, mitä ihmisessä on, on aina läsnä.

~ ~ ~

Rikkimeno, erillisyys, näkyy ihmisen ja ihmisten välillä. Me emme ole enää yhtä, niin kuin me todellisuuden kannalta olemme.

~ ~ ~

Meidän on herättävä tästä unesta ja nähtävä arvo tässä arkitodellisuudessa, ihmisessä, joka on meidän edessämme. Hän on mysteeri. Hän on jumalallinen ihme.

Erillisyydentunto on erehdys

Meidän perusonnettomuutemme on eristyminen, minän ja ei-minän vastakohta, subjektin ja objektin vastakohta. Me olemme kadottaneet alkuyhteytemme.

~ ~ ~

Minä tunnen erillisyyden, ja voin sitä erillisyyttä korvata keinotekoisella hyveellä - rakastan lähimmäistäni vähän hammasta purren, kun on käsketty. Ja se käy huonosti.

~ ~ ~

Sen, että me ihmiset asumme eri seuduilla, että me valitettavasti emme aina ymmärrä toistemme kieltä, että meillä on erilaisia tapoja ja tottumuksia, ei suinkaan tarvitse merkitä yhteydentunnon rikkoutumista. Toisaalta taas voidaan mikä tahansa erikoispiirre ottaa eristyksen perustaksi, alkaa tehostaa sitä, kunnes ihmiset itsekin uskovat sen olevan jotain oleellista, auttamattomasti jakavaa.

~ ~ ~

Niin kauan kuin haen onnea itselleni, en sitä koskaan löydä. Jos pyrin vain selville pääsemiseen oman itseni iloksi, se osoittaa, etten ole päässyt selville alkuunkaan. Selville pääsemistä seuraa itsestään myötäelämisen kyky. Ihminen elää toista ihmistä, toinen ihminen on minä; raja sinun ja minun väliltä katoaa. Ja minulle on yhtä tärkeätä toisen ihmisen elämä kuin oma elämäni.

AJATUSTOTTUMUKSET KAHLITSEVAT MEITÄ

Elämämme on ajatusuurteissa

Kun me luulemme ajattelevamme, me itse asiassa siirtelemme jähmettyneitä ajatusosia tajunnassamme, rakentelemme niistä selityksiä niin kuin lapset palikoista taloja, ja luulemme tämän olevan ajattelua. Se ei ole ajattelua. Se on valmiilla ajatuksilla leikkimistä.

~ ~ ~

Olemme eläneet vuosituhansia siinä yksinkertaisessa ja hyvin ymmärrettävässä uskossa, että se, mikä on omassa ympäristössämme, missä tahansa annetussa ympäristössä - sanottakoon sitä kulttuuripiiriksi tai miksi tahansa - on yleisesti hyväksyttyä, oikeaksi todettua, pysyvästi iankaikkisesti totta ja oikeata.

~ ~ ~

Meidän ihmisten elämä on ajatusuurteissa. Se kiertää vain omaa uraansa.

~ ~ ~

Tarkasti havaiten ovat useimmat ihmisten tunnustamat ja tavoittelemat, juhlavimmat arvot jotakin, jotka "niin ajattelemalla" on tehty arvoiksi ja toisin ajattelemalla lakkaavat olemasta arvoja.

~ ~ ~

Olemme sidottuja perinnäisiin ajatus- ja tunnetottumuksiin. Niiden pohjalta järkeillen ja tunteillen aina päädymme vanhoihin ristiriitoihin vain muodollisesti uusin asetelmin.

~ ~ ~

Pohdinta, joka noudattelee sovinnaisia, totunnaisia ratoja, ei ole entistä hajottavaa ja uutta vapauttavaa pohdintaa, jatkettakoon sitä vaikka tuhat vuotta ja harjoittakoot sitä miten lahjakkaat aivot tahansa.

Todellisuus on lahjomaton

Entiset arvostukset, varmuudet, uskomukset, jotka ovat hallinneet maailmaa ja johtaneet kansakuntien historiaa, eivät enää käy. On herättävä kuin unesta. On nähtävä valhe valheeksi, erehdys erehdykseksi, julmuus ja tunnottomuus julmuudeksi ja tunnottomuudeksi, pelkuruus pelkuruudeksi.

~ ~ ~

Kaikkinainen huoli ja murhe kaikissa oloissa ja kaiken tapahtumisen keskellä johtuu vain ja yksinomaan tietämättömyydestämme: vääristä, erheellisistä ajatustottumuksistamme.

~ ~ ~

Kehitys edellyttää nimenomaan vakiintuneimpien arvostusten kriittistä tarkastelua - ei niiden hylkäämistä vain siksi, että ne ovat vanhoja, vaan niiden sisällyksen kirkasta näkemistä. Tällainen näkeminen vapauttaa ihmisen ilman muuta arvottomasta, meluttakoon sen puolesta miten äänekkäästi tahansa.

~ ~ ~

Ottakaa jokainen sukupolvien lujan uskon vakiinnuttama käsite siihen liittyvine arvoineen perinpohjaisen tarkastelun alaiseksi. Älkää tyytykö käsittelemään noita käsitteitä ja arvoja valmiina, lopullisina, itsestään selvinä, jollaisina miljoonat ne ottavat, vaan kaivautukaa niihin ja tutkikaa, onko niissä jokin realiteetti pohjalla, realiteetti, joka on todella arvokas, tosi, ainakin todella arvokkaan ja toden kannalta edelleen ja jatkuvasti tarpeellinen.

~ ~ ~

Todellisuuden näkeminen on pohjimmiltaan äärimmäisen lahjomatonta realismia. Pitää katsoa tosiasioita silmästä silmään eikä uiskennella ideologisten varmuuksien varassa.

~ ~ ~

Vapautuminen aikakausien ajatusvirroista ja ympäristön ajatustottumuksista on vaikein ponnistus, mikä ihmisen osalle voi tulla. Sekä pelottavassa että meitä nöyryyttävässä määrin pitää paikkansa lause: Ihminen ei ajattele, vaan hänen ympäristönsä ajattelee hänessä.

Ajattelun vapautuminen on heräämistä

On mahdollista, joskin vaikeata, irtautua sen verran kaikesta opetetusta, annetusta, mieleen syövytetystä, että alkaa toden teolla kysyä, mitä tämä kaikki oikeastaan on, mistä se johtuu ja mihin se vie. Jos pääsee alkuun, jos saa edes toisen kätensä siteistä irti, saattaa tapahtua ihme. Perinteiden, annettujen arvokäsitysten mahti raukeaa. Harha, joka tajutaan harhaksi, lakkaa olemasta. Lumous, jonka olemus oivalletaan, lakkaa vaikuttamasta. Jos näin tapahtuu minussa, sinussa, yhä useammassa, muutos on mahdollinen.

~ ~ ~

Jos maailmanhistoria voi osoittaa meille puhtaasti inhimillisen onnen lisääntymisen maailmassa yleensä tai maailman jossakin osassa, vaikkapa pienessäkin, jos yleensä on mahdollista aikaansaada joko yksilöllistä tai yleistä onnellisuuden lisäystä, niin se on tapahtunut ja tapahtuu vain sikäli, kuin ihmisten perusajatuksissa, elämänasenteessa, on tapahtunut ja tapahtuu muutoksia.

~ ~ ~

Mikään ei ole vaikeampaa kuin vapautuminen perinteiden ja arvovaltojen mahdin alaisuudesta. Mutta siellä, missä vapautuminen tapahtuu, siellä pääsee esille se tunto, joka saa meidät ystävystymään ihmisen, eläimen, kukan ja iltaruskon kanssa.

~ ~ ~

Jos me tulemme kohdalle, jossa tapahtuu kaikkien arvojen uudelleen arviointi, saattaa tapahtua, että se lahjomaton tosi, totuus, ihmisten mielipiteistä riippumaton totuus, pääsee esille. Siinä on meidän toivomme.

~ ~ ~

Uskon sittenkin ihmisten vähitellen heräävän perinteellisten ajatustottumusten unesta. Tiedän, että se on mahdollista, sillä siellä täällä on ihmisiä, jotka ovat täysin hereillä.

~ ~ ~

Elämänmyönteinen, periytyneistä pakkomielteistä vapautuva ajattelu ilmenee monivivahteisena ja eriasteisena, milloin syvänä filosofian, milloin vain uutena ja itsestään taukoamatta uudistuvana sielunelämänä.

SYVIN MEISSÄ ON KAIKKIEN ILMAISUJEN TUOLLA PUOLEN

Asioiden nimittäminen ei selitä niitä

Yhtä tärkeää kuin on valmiina annetuista ajatustottumuksista vapautuminen, on myöskin sen seikan oivaltaminen, että jonkin asian nimittäminen ei ole samaa kuin sen selittäminen. Ellei tätä oivalleta, tajunta kyllä täyttyy nimien ja sanojen paljoudella, mutta elämän ymmärrys ei lisäänny eikä syvene.

~ ~ ~

Lauseet, määritelmät, peittävät itse asian ja sen tähden lausutut teoriat voivat olla nukuttavia, ajatusta ehkäiseviä.

~ ~ ~

Meidän sanalliset ilmaisumme ja käsitteemme ovat merkillisen hataria ja sekavia. Ihmisessä on tarve hahmottaa asiat, nähdä ne kokonaisuuksina ja ilmaista ne sanalla. Ilmaisu palvelee meitä hyvin konkreettisissa asioissa, mutta käsitteellisyydessä se ei lainkaan päde. Siitä johtuu, että ideologiat, olkoonpa ne uskonnollisia, poliittisia tai mitä tahansa aateryhmityksiä, voivat kaikki sisältää mitä vain suurimmasta julmuudesta kauneimpaan rakkauteen. Ihmiset ryhmittyvät käsitteiden ympärille ja taistelevat keskenään. Ja ne, jotka eniten taistelevat, kaikkein vähiten tietävät, minkä puolesta he taistelevat.

~ ~ ~

Useimmat inhimilliset käsitteet ja etenkin niiden sanailmaisut ovat toivottoman epämääräisiä. Tästä johtuu, että monia sanoja voidaan käyttää ja myöskin väärinkäyttää milteipä rajattomasti.

~ ~ ~

Inhimillisten elämäntuntojen moninaisuus on rajaton, ja niitä koskevat sanailmaisumme ovat vain avuttomia, epätäsmällisiä viittauksia.

~ ~ ~

Jokaisella tilanteella, hetkellä ja ongelmalla täytyy olla ratkaisu ikään kuin itsessänsä. Ei ole mitään kaavamaista ratkaisua. Meillä on perinnäinen taipumus etsiä ja löytää kaavamaisia ratkaisuja ja kaavoja. Ne antavat turvallisuuden tunnetta. Mutta todellisuus ei tunnusta niitä. Kaikki on hetkestä hetkeen uutta.

~ ~ ~

Tarkemmin ajatellen meidän sielunelämämme on melua täynnä. Siellä puhuvat vakaumukset ja varmuudet. Tämän maailman meteli elää minussa, jos annan sen elää.

Sanat eivät tavoita totuutta

Kas, yksi peruseksytyksistä on juuri siinä, että yritetään teoretisoida totuutta, lausua sanoin jotakin, joka olisi yleensä totta. Se käynee jossain määrin laatuun matematiikassa ja jossakin käytännöllisissä asioissa, mutta elämän ytimen ymmärtämisestä puheen ollen se on mahdotonta. Elämä, veljeys, rakkaus ja totuus eivät ole formuloitavissa. Formulat, kaavat ja säännöt ovat poistettavissa, harhakuvitelmat hajotettavissa ja se, mitä jää jäljelle, on elämää, veljeyttä, rakkautta ja totuutta.

~ ~ ~

Mitään todellista totuutta ei koskaan ratkaista järkeillen eikä määritellen. Totuus on nimittäin kaiken määrittelymme tuolla puolen. Sitä ei voida sanoa, ei edes ajatella, se voidaan vain elää.

~ ~ ~

Jokainen yleinen teoria on harmaata ja elotonta. Vain elämä on ikivihreä.

~ ~ ~

Määritelmä voi korkeintaan piirittää totuutta, mutta ei sitä ilmaista. Nimittäin elämän totuutta. Junan lähdön se voi ilmaista moitteettomasti.

~ ~ ~

Toistan zen-mestarien lauseen: Sana on kuin sormi, joka viittaa kuuhun, mutta sormi ei ole kuu. Jos ihmisellä on sellainen sisäinen tila, että hän voi nähdä sen kuun, niin se sormi on tehnyt tehtävänsä. Mutta joka tuijottaa siihen sormeen on erehtynyt.

~ ~ ~

Elämäntotuutta ei ole kukaan milloinkaan sanoin julistanut, sitä ei löydy yhdestäkään pyhästä kirjasta. Yksikään inhimillinen sana ei ole rakentanut sitä ilmaisemaan, mikään määritelmä ei siihen sovellu. Vain viitteitä siitä voimme saada, mutta vain viitteitä, jotka eivät ole samaa kuin elämäntotuus.

~ ~ ~

Totuus - ikuista oleva - ei ole ilmaistavissamme. Se on käsiteajattelun tuolla puolen. Me liikumme edelleenkin pinnalla. Vasta naarmun olemme vetäneet salaisuuden ytimen pintaan.

Elämys alkaa siellä, missä sanat loppuvat

Syvin meissä on kaikkien ilmaisujen tuolla puolen.

~ ~ ~

Näkymätön todellisuus lakkaisi olemasta todellisuutta, jos yrittäisimme vangita sen sanoillamme. Käsitteemme symboleineen eivät kerta kaikkiaan ole rakentuneet ilmaisemaan näkymätöntä todellisuutta.

~ ~ ~

Uskonnollisen hengenelämän ydinoivallukset ja -kokemukset ovat hahmottomia. Ne kumpuavat käsitteellisen ajattelun ja määrittelyn alueen tuolta puolen. Mutta me pyrimme tajuamaan ne ajatuskuvina, pukemaan ne sanoin ilmaistaviin käsitteisiin. Täten ovat syntyneet myytit, määritelmät, opit ja dogmit.

~ ~ ~

Dogmit, uskonkappaleet, ideologiat, ovat enemmän tai vähemmän staattisia. Siinä on niiden voima ja heikkous. Syvimmät ja todella elävät totuus kokemukset ovat, ilmeisesti, ainutkertaisia.

~ ~ ~

Tietystikään emme voi luopua ajattelunvälineistämme, käsitteistä ja niiden ilmaisuista. Mutta ne saattava lakata vangitsemasta ymmärrystämme. On mahdollista oivaltaa sanattomasti ja tavalla, jolle ei löydy sanallista ilmaisua.

~ ~ ~

Jos ihminen pääsee käsitteellisen ajattelunsa rajoille ja kokee elävästi ja syvästi, varmaankin varmemmin, että nyt hän vasta on todellisuuden tuntumassa, silloin ei ole kysymyksessä pako mihinkään. Pikemminkin se on unesta heräämistä.

ELÄMÄ ON LOPUTON KILPAKENTTÄ

Olemme noidutussa kehässä

Kilpailun, etuilun ja taistelun tuntuu pakottavan kaikki kilpailemaan, etuilemaan ja taistelemaan. Me synnymme maailmaan, jossa tämä tila vallitsee.

~ ~ ~

Enemmistö uskoo ja tahtoo uskoa, että elämä on taistelua, kilpailua, väkevämmän voittoa heikommasta. Sen vuoksi kilpailun ja taistelun henkeä ylistetään. Voittajia kunnioitetaan ja kumarretaan, voitettuja ivataan, joskus säälitään.

~ ~ ~

Olemme noidutussa kehässä. Kuta kiihkeämmin tavoittelemme voittopisteitä ulkonaisten saavutusten, näkyvyyden, huomion, vallan, menestyksen, etevyyden ja pysyvyyden kilpakentällä, sitä enemmän ehtyvät spontaanin ilon lähteet ja samalla myös positiivisen toiminnan energialähteet sielussamme. Mitä ehtyneemmäksi, juurettomammaksi sisäinen elämämme käy, sitä kiihkeämmin yritämme täyttää tyhjän elämämme ulkonaisin saavutuksin ja korvikkein. Ja kaiken tämän väistämättömänä seurauksena on alati kiristyvä taistelu ihmisten kesken kotona, koulussa, yhteiskunnassa, politiikassa, kansojen ja etupiirien kilpakentillä.

~ ~ ~

Ihmiset voisivat elää rauhaa - mutta eivät voi, koska heidät lapsesta saakka kasvatetaan kilpailemaan ja taistelemaan, voittamaan, kukistamaan, alistamaan ja tappamaan toisiaan. Tämä kasvatus ja siihen pohjaava elämänkäsitys todellistaa itsensä: Syntyy ja säilyy asiaintila, jossa on kilpailtava, taisteltava ja tapettava.

Elintason nousu ei lisää onnea

Jotakin meissä itsessämme on vinossa. Elintason nousu ei olekaan lisännyt elämän onnellisuutta, elämän rauhaa, elämän iloa.

~ ~ ~

Ihmisten valtava enemmistö näkee unia voitoista, mutta ei voita. Jokaista voittajaa vastaan on vähintään sata voitettua, jälkeenjäänyttä. Ihmisen luonnollinen, lämmin suhde, alkaa viiletä.

~ ~ ~

Mitä vimmatumpi elintasokilpa, sitä herkemmin nähdään toinen ihminen mahdollisena kilpailijana, jonka ylipuolelle pitäisi päästä.

~ ~ ~

Ihmisiä hallitsee etäisyyden illuusio. He luulevat, että päämaali, täyttymys, on jossakin etäällä, korkealla, ja niin he juoksevat kuin orava rattaassaan pääsemättä milloinkaan mihinkään.

~ ~ ~

Kuta korkeampi elintaso on, sitä enemmän alkavat merkitä ns. statussymbolit, sosiaaliset arvonmitat. Ihmisen arvoa aletaan mitata ulkoisilla seikoilla: Ihminen sinänsä ei ole arvo. Ihmisen rehellinen aherrus ei ole arvo.

~ ~ ~

Ihmiset voisivat olla onnellisia ja onnellistaa toistensa elämää - mutta eivät voi, koska heitä hallitsee yleinen usko, jonka mukaan kunkin on taisteltava oman onnensa puolesta, riistettävä se toisilta sekä varjeltava omaa onnea suhtautumalla piittaamattomasti toisten onnettomuuteen. Juuri täten saadaan sydän kuivaksi ja kovaksi, ehdytetään sisäiset onnenlähteet.

Ihmisen sisin ja parhain jää viljelemättä

Elämään tulee onttous, kun ihmiselämän merkitys ja arvot siirtyvät ulkonaisiin asioihin, joita me emme voi hallita, keskinäiseen kilpailuun. Ja tässä on ydinkohta: ihmisessä jää viljelemättä sisin ja parhain. Ihmisen sieluun tulee tyhjyys. Siellä ei olekaan tarkoitusta, siellä ei ole välitöntä, elämyksellistä sisällystä.

~ ~ ~

Arvostus siirtyy elämää kantavasta arkitodellisuudesta, todella hyödyllisistä asioista, keinotekoisiin asioihin, jotka ovat irti hyödyllisestä elämästä. Ihailua ja arvostusta saa mies, joka voittaa nyrkkeilykehässä tai juoksee sekunnin kymmenesosan nopeammin kuin toiset tai voittaa iskelmäkilpailussa - samantekevää missä, kunhan voittaa. Mutta mies, joka ahertaa tehtaassa, raataa pellolla tai metsässä, on vain tavallinen mies, joka ei ole elämässä mihinkään päässyt.

~ ~ ~

Ihmiset palvovat mitä tahansa, mistä luulevat uhoavan heille arvonkorotusta, etua, aineellista tai henkistä hyötyä, mutta kulkevat ohi köyhän, mitäänantamattoman.

~ ~ ~

Nykyisen yhteiselämämme luonnottomuus on siinä, että me paisutamme, pöhötämme luonnolliset ja sinänsä oikeutetut tarpeemme luonnottomiksi. Meitä villitsee poroporvarillinen paljouden tarve, rellestäminen, pöyhkeilyn, isottelun, upeilun tarve. Ja kuta enemmän rellestämme, maksamme rahaa ja pöyhkeilemme rahankäytöllämme, sitä viheliäisemmäksi käy sisäinen sielunelämämme.

Herääminen on mahdollinen. Se on kuin heräämistä painajaisunesta. Se on yksilöllinen tapahtuma ja sen täytyy tapahtua vastoin koko ympäristön suggeroivaa vaikutusta, vastoin aikakauden arvovaltaisinta vakuuttelua. Ja kuitenkin vain tämän heräämistapahtuman toistumisessa yhä useammissa ihmisissä on ihmisten maailman tulevaisuuden toivo.

Teoreettisesti ja myöskin käytännöllisesti on olemassa pienen pieni mahdollisuus unesta heräämiseen. Ennen sitä on päästävä täysin selville siitä, että todellakin nukumme, vaellamme suggestioiden vallassa, että meissä ajattelevat, tuntevat ja toimivat ympäristömme, perinteet, meille annetut arvostukset, ja että persoonina olemme vain ikäänkuin kaiken tuon summa. Tämä selvyys on järkyttävä. Sen jälkeen saattaa tulla miltei kammottava tyhjyyden tunto. Ihminen kokee, mitä on seisoa tyhjän päällä ja pitää kiinni tuulesta.

Siellä täällä ilmestyy ihmisiä, jotka aivan kuin unesta heräten alkavat hengittää uudella tavalla, ovat löytäneet jotakin, joka oli ennen ollut hukassa. Näitä uudenlaisia ihmisiä on kaikkialla.

Todellisuus osoittaa, että ihmisessä voi milloin tahansa ja mitä erilaisimmista syistä viritä jopa käänteentekevässä mielessä jotakin aivan uutta, joka näyttää kerta kaikkiaan olevan ristiriidassa kaiken entisen kanssa. Jotakin näennäisesti mitätöntä tapahtuu, ja ihminen ikäänkuin pysähtyy. Jotakin aukeaa hänen sielussansa, ja ihminen muuttuu.

On mahdollista kokea elämä myös myönteisesti, valoisasti ja totuudellisesti.

Sisäinen uudistumisemme ei edellytä uutta maailmaa ympärillemme. Se on eräässä mielessä sama maailma, ja kuitenkin todellisessa mielessä se on täydellisesti uusi maailma, sillä suhteemme siihen on uusi.

Mitä enemmän ihminen herää meissä itse kussakin, sitä ihmismäisemmäksi tämän maailman teemme, sitä enemmän saamme siihen iloa ja valoa.

Ihmisessä voi viritä totuudellisuus ja sen vaikutuksesta asiallistuminen, hiljentyminen, joka aivan kuin uudestaan avaa spontaanin, itsestään kumpuilevan ilon ja onnellisuuden lähteet.

Totuudellisuuden tila merkitsee sitä, että ihminen katsoo jopa kärsimyskokemustakin silmästä silmään: mitä tämä on, voidaanko tätä korjata vai ei. Jos sitä ei voida korjata, niin miten sen kanssa tullaan toimeen?

Ihminen saattaa aivan kuin herätä näkemään oman tilansa. Miten hänen ajatusmaailmansa on koostunut, miten vähän hänessä on mitään todellista omaa ja aitoa, miten ihmeen vähän hän todella tietää todella tietämisen arvoista, muistitietojen paljouksista huolimatta.

Millä tavalla ongelma todella häviää? Se raukeaa. Sitä ei enää ole. On vain jotakin, jota katsotaan levollisesti, tarkaten, totuudellisesti.

Ainoa pelastuksen ehto on tämä: että ihmisessä ihmisen jälkeen viriäisi yhä enemmän ja enemmän totuudellisuuden henkeä, tarvetta nähdä tosiasiat tosiasioina ja vetää niistä tosiasioiden mukaiset johtopäätökset eivät vain hokea jotakin.

Kun ihminen tajuaa: Sinä olet hyväksytty sellaisena kuin sinä olet, tämä tunto vapauttaa ihmisen. Hän pääsee sovintoon oman rikkinäisyytensä kanssa. Tästä seuraa kummallisen uusi asenne: Se, mitä ennen piti epätoivoisesti yrittää, on luonnollista yrittämättäkin - ystävyys, avuliaisuus, käden ojennus, myötäeläminen.

Omaa itseään on katsottava totuudellisesti silloin, kun huomaa itsensä vajavaiseksi, katsottava silmästä silmään sitä tosiasiaa, että minussa on nyt vihaa, tunnen kostonhimoa, myönnettävä se, katsottava sitä rauhallisesti, käsiteltävä sitä. Minkä arvoinen tuo tunne on? Miksi tämä elämä muuttuisi, jos kaikilla olisi tuollainen tunne? Kyllä tuon totuudellisen tarkastelun valossa monet ongelmat, hyveen ongelmat ja paheen ongelmat, raukeavat.

En yritä muuttaa itseäni, vaan yritän päästä selville, miksi olen sellainen kuin olen. Mitä rehellisemmin ja aidommin yritän katsoa omia heikkouksiani - inhimillisyyksiäni, sillä sitähän ne ovat - sitä suurempaa vapautumista tunnen.

Ihmisen on tultava sinuksi itsensä kanssa, tavattava itsensä aivan kuin ensi kertaa.

Elävä totuudellisuus hävittää näyttelemisen tarpeen. Ei tarvitse kuvitella olevansa mallikappale.

Korkeinta, ylevintä, velvoittavinta kaikessa siveellisessä, eettisessä ja henkisessä elämässämme on uskollisuus totuudelle ja totuudellisuudelle.

Mistä lähtee totuus? Se lähtee vain ihmisten totuudellisesta itsetarkkailusta ja tosiasiain tarkkailusta. Riittää, kun ihminen katsoo tosiasioita silmästä silmään.

Ihmiset eivät yleensä halua kuulla sitä, mikä on totta, vaan sitä, mikä on mieluista.

Jos todellisuuden oikea ymmärtäminen on elämäni vakain pyrkimys, silloin en pohdi kuviteltuja pulmia, vaan yritän tajuta totuuden tässä ja nyt.

Tahtoisin olla vaikka vähäisenäkin tekijänä siellä, missä suunta totuutta kohti otetaan mieluummin kuin siellä, missä sitä vain seurataan.

Elämäntotuus ei ole staattista, se ei ole säilöntätavaraa. Se on pulppuavaa elämää.

Totuudella ei ole motiivia. Elävällä totuudella ja todella aidolla rauhalla ja ilolla ei ole syytä. Se on olemassaolon, todellisen ja selkeän olemassaolon ydinluontoa.

Älä usko sokeasti, mitä sinulle on uskoteltu, vaan katsele levollisesti itseäsi. Jos näet omaa itseäsi kokevan totuuden, oman sielunelämäsi liikkeitä, tarpeita, pelkoja, yllykkeitä kokevan totuuden, niin se totuus vapauttaa.

Elämäntotuus on jotain elämyksellistä, välittömästi, yksilöllisesti koettavaa tässä ja nyt. Sen ehtona näyttää olevan tajunnan vapautuminen kaikesta lainatusta, kaikista sovinnaisista ajatustottumuksista, mielipiteistä, arvokäsityksistä, vapautuminen todella, eikä vain sanoissa, sillä kukapa ei kuvittelisi olevansa sovinnaisuuksista vapaa! On kuin sisäinen valomme pääsisi vasta silloin esille, omaan tajuntaammekin, kun muilta lainattu on omavireisen, kriittisen ajattelun voimalla murrettu ja poistettu.

Jokainen totuuden tuntumaan päässyt ihminen elää ja tajuaa totuuden aina syvemmin ja syvemmin, elävämmin ja elävämmin.

Mitä on ihminen? Hän on pohjaton mysteeri. Hänessä on salaisuus salaisuuden takana, mahdollisuus mahdollisuuden takana molempiin suuntiin: niin sanottuun pahaan, pimeään, demoniseen, kauhistuttavaan, ja rajattomat mahdollisuudet hyvyyteen, kauneuteen, onneen, jumalalliseen.

Hyvyyden idea - ei vain se ihanne, joka usein on ainoastaan illuusio - on tosiasia, johon sanoinkuvaamattomalla tavalla sisältyy kaikki, se on kaiken juuri ja perusta. Kirkastuvan ihmissielun jalokivessä se taittuu kauneudeksi, viisaudeksi, voimaksi, mutta kaikkien niiden olemus on hyvyyttä ja ilman sitä ei ole kauneutta, viisautta eikä voimaa.

Ihmisen ei tarvitse hankkia itseensä hyvää, jumalallista ja kaunista: Hänen ei tarvitse sitä tehdä eikä hän voikaan sitä tehdä. Se kaikki on hänessä hänen tosiolemuksenaan.

Ihminen saattaa olla jumalallisen hyvä. Ihmisessä voi viritä sellainen hyvyys, että kaikki enkeli- ja jumalmyytit todellistuvat hänessä.

Olemassaolossa on auttamisen tarve, suojelemisen tarve, ystävyyden tarve. Se elää ihmisessä. Joka ikinen on tuntenut sielussansa lämpimän tuulahduksen, auttamisen tarpeen. Eikä ihminen siitä tarpeesta pääse ikinä irti. Se on se tunne, jolle me annamme tuon moniselitteisen, tuon määrättömästi pilatun nimen 'rakkaus' tai 'hyvä tahto', 'avuliaisuus', 'ystävällisyys', tuo positiivinen sieluntila, joka on yhteenkuuluvaisuutta, myötäelämistä. Se on elämän eliksiiri, se on elämän perusvoima, josta riippuu terveys, josta riippuu elämän onni.

Kaikki, mikä yhteiskunnassa on rakentavaa, elämää ylläpitävää, elämää sulostuttavaa, lähtee hyvästä tahdosta, toisten ymmärtämisestä.

Mikä todella valaisee elämän kasvoja, mikä todella vähentää pahaa ja lisää hyvää, mikä jopa puolueiden, ideologiain ja järjestelmien puitteissa ja avulla saa todellista hyvää aikaan, on ihminen, jonka sydämessä on virinnyt myötäelämisen kyky.

Myötäelämisen kykyä ei tarvitse kehittää. Pelkään, että pilaisimme sen, jos ryhtyisimme sitäkin jonkin ansion tai saavutuksen toivossa ahnehtimaan. Se on meissä yhtä luonnollisesti ja yhtä salaperäisesti, mystisesti, kuin elämä.

Ihmisellä on täysi mahdollisuus harmoniseen, terveeseen myötäelämiseen toisen ihmisen kanssa. Elämä voi olla onnellisuutta.

Ei rakkauden tunne tule ihmisestä. Ihmisellä vain on jokin venttiili auki, josta se pääsee sisään. Jos venttiilit ovat auki syvyyden suuntaan, niin sieltä uhoaa jotakin, jonka ihminen ottaa vastaan ja välittää. Se tulee jostakin kuin tuulen leyhähdys, ja ihminen suhtautuu olevaiseen toisin kuin ennen. Luonto on entistä kauniimpi, ja syntyy tarve osoittaa ystävällisyyttä, myötäelää toisen ihmisen tuska.

Me emme tarvitse moraalia osataksemme auttaa, rakastaa, olla ystävällisiä, hymyillä, kärsiä toisen tuskaa. Mutta sen sijaan me tarvitsemme kovaa moraalia voidaksemme tehdä pahaa hyvällä omallatunnolla.

Jollei toisen kärsimys aiheuta meille kärsimystä, silloin jotakin on pahasti vinossa. Sitä kärsimystä emme saa pelätä. Otetaan veljeä tai sisarta kädestä kiinni ja katsotaan yhdessä, mitä voidaan tehdä.

Ehkäpä vain tietämättömyys meissä erottaa toisistaan Jumala - olevaisen ytimen - ja ihmissydämen kyvyn iloita toisen ilosta, kärsiä toisen kärsimyksestä.

Myötäelämisen kykyä, hyvää tahtoa ja avuliaisuutta on kaikista sitä estävistä ja vääristelevistä tekijöistä huolimatta hyvin paljon. Ellei olisi, niin viimeinen ihminen olisi jo kauan sitten tuhonnut viimeisen seuralaisensa ja kuollut itsekin.

Kaikkialla, missä ihminen myötäelää toisen ihmisen ahdistuksen ja tekee kaikkensa toisten auttamiseksi, on läsnä jotain täydellistä, jumalallista, aivan aidossa, arkisessa asussaan.

Arkitodellisuudessa - siinä todellisuudessa, jota me tavalliset ihmiset elämme - parhain ja siunauksellisin syntyy, kun se suunnitellaan ja tehdään joko toisten hyväksi tai vain tekemisen ilosta.

Iloitsen eheästi ja varauksettomasti joka kerta, kun havaitsen tavallisten ihmisen olevan spontaanisti ystävällisiä, avuliaita, ymmärtäväisiä. Aivan kuten aurinko pilvien välitse, säteilee tuolla hetkellä ja tuossa tilanteessa ihmisestä se jumalallinen, joka uskon olevan ihmisen sisäisintä ja todellisinta luontoa.

Jokainen ylenkatseellinen, synkkä ja vihamielinen ajatuksemme ja tunteemme, kohdistukoon se mihin tahansa, rakentuu maailmaksemme, ja saamme sen kipeästi kokea; jokainen kunnioittava, valoisa ja rakastava ajatuksemme ja tunteemme rakentuu maailmaksemme, ja me saamme sen iloiten kokea.

Vähäisinkään teko ei ole merkityksetön, jos sen tarkoitus on oikea.

Olisi viisasta ja onnellista, jos me eläisimme ystävällisesti hyvässä sovussa ja auttaisimme toisiamme. - Täällä on toisia. Siitä itsestään seuraa, että on hyvä olla ystävällinen. Se on meille kaikille ilo.

Hetkestä hetkeen minulla on tilaisuus tehdä jotakin aitoa ja hyvää juuri niille ihmisille tai niille asioille, joiden keskellä elän.

Jos olen tuntenut surua, se on ollut surua lähimmäisilleni aiheuttamani surun johdosta. Jos askeleeni on tuntunut keveämmältä, sitä on keventänyt jonkun olennon ilo.

Ihminen on rakennettu niin, että hänen perustarpeensa on onnellisuuden tarve. Tämä sana on vain kovin hämärä, sillä onnellisuutta ihminen voi hakea niin monella tavalla, mutta tarkemmin tutkien ihmisellä aina on tarve jonkinlaiseen onnellisuuden elämykseen. Se on aivan luonnollinen ja aivan luvallinen tarve, elämäntalouden kannalta hyvin hyödyllinen tarve.

Ihmiset luulevat, että onni löydetään etsimällä, pyrkimällä, kapuamalla, kasaamalla. Näin he yhtä mittaa ajavat takaa omaa varjoaan, eivätkä näe aurinkoa.

Inhimillisten perusajatusten ja elämänasenteen ollessa sama ja ydinolemukseltaan muuttumaton tai vain vähän muuttunut, onni tulee väikkymään jossain töyrään takana. Ja kun töyräs on ylitetty, onni väikkyy seuraavan töyrään takana. Mutta nykyhetken onni ei lisäänny.

Ihmisen todellinen luonto on onnea. Ihmisen onnenetsintä on hänen oman itsensä tiedotonta etsintää. Sen vuoksi ihminen, joka löytää sen, löytää onnellisuuden, jolla ei ole loppua. Maailma on onneton vain sen vuoksi, ettei se tunne todellista itseään. Tulemme tuntemaan pysyvää onnellisuutta, kun opimme tuntemaan itsemme.

Aitoon onnellisuuteen ei tarvitse olla mitään syytä.

Sisäinen selkeys toteuttaa onnen. Onnellisuus on kuin onkin sisäinen asia. Ihminen ei tavoita onnea etsimällä. Selvyys on onnea.

Onnellistuminen ei ole olojen vaan ihmisen muuttumista. Niinpä myöskään onnellisuuden säilyttäminen ei edellytä olosuhteiden säilymistä vaan onnea-antavan suhtautumiskyvyn säilymistä.

Minkään, mikä on ihmisen ulkopuolella, ei tarvitse muuttua miksikään, ja kuitenkin ihminen voi saavuttaa yhä suuremman onnellisuuden.

Hosuisimme vähemmän ja tekisimme muutoksia vaikuttavammin, jos tajuaisimme, mikä osuus onnentaloudessa on ulkonaisilla asioilla ja mikä taas ihmisellä itsellään.

Aito onni kohoaa ihmissieluun, kunhan ihminen vain osaa olla hiljaa, antaa tilaa sille aidolle onnelle.

Sisäinen vallankumous on mahdollinen, ja se on ainoa vallankumous, joka todella jotain merkitsee. Ja sen vallankumouksen kautta avautuu tie ihmisyyselämään, joka on luonnollista, rajoittamatonta ystävällisyyttä ja iloa.

Miten selittäisimme ilon, joka todellakin voi väreillä hienon hienona tunneliikuntona ilman mitään käsitettävää syytä?

Ilon ja myötätunnon kokemuksessa ei herää tarvetta sen teoreettiseen määrittelyyn. Se on jotain itseolevaista.

Hiljaisen ilon pysyvästi täyttämä, elämän iltaan saakka ja ehkä ohi siitäkin kestävä, arvokkaista elämyksistä rikas sisäinen tila on sillä suunnalla, missä on kaikista vähimmin kysymys ns. ajanvietteistä, huvituksista, joutoajan tappamisesta.

Merkitykselliseksi tullut nykyhetki on alati uudistuvaa rikkautta ja iloa, selkiytymisen ja vapautumisen iloa.