Elääkö ihminen unitilassa?
Opetusneuvos Yrjö Kallista haastattelemassa
Olette kirjoittanut Tietäjä-lehdessä v. 1919 artikkelin "Ihmiset nukkuvat". Mitä nyt ajattelette tästä valvetilastamme?
Y. K: Tekisi mieli aloittaa vähän toisesta laidasta ja sanoa, tämä tilaisuus, jossa me nyt olemme on kummallisella tavalla kohtalonomainen, sen takana on kuin jokin johdatus. Meidänhän piti juuri nyt tavata toisemme ja sattui, että Tuuli Reijonen tuli vähän aikaisemmin ja jouduin keskustelemaan hänen kanssaan kahden kesken ja silloin keskustelumme kosketteli tätä ongelmaa. T. R. esitti minulle kaikenlaisia kysymyksiä, olen kertonut hänelle Robert Linssenin erikoisesti Zen buddhismia koskevasta tutkimustyöstä. Hän on myös tutkinut buddhismia yleisesti ja vertaa hyvin usein Zen buddhismia ja Krishnamurtia. Annoin Tuulin lukea Linssenin teoksesta "Living Zen" katkelman, jossa tämä kertoo minä-harhasta, joka on kaiken illuusion elämänjuuri ja lähtökohta. Ihminen siis kuvittelee olevansa erillinen minä. Yritin selittää, mitä buddhismin mukaan merkitsee ihmisen herääminen tästä unesta. Tällöin tulimme pohtineeksi teosofistakin sanomaa jonka rinnalla olen lukenut alkuperäistä buddhistista ja Vedanta filosofiaa sekä hinduismia. Paljon aikaisemmin v. 1912 onnistuin verraten nopeasti omaksumaan englanninkielen taidon ja olen tutkinut sen jälkeen pääasiassa englanninkielellä näitä alkuperäisiä lähteitä. Kaikki tämä yhdessä joidenkin sisäisten tapahtumien kanssa aikaansai sen, että minusta ei koskaan tullut "umpiuskovaista", jolla on tietty selvärajainen, tarkoin määritelty maailmankuva ja joka on valmis vannomaan, että tämä on ainoa oikea maailmankuva. Hyvin varhaisessa vaiheessa minussa heräsi epäilys koko intellektuaalista funktiota kohtaan, jota me kutsumme ajattelemiseksi. Menetin luottamukseni siihen ja rupesin aavistelemaan ehkä osittain omintakeisesti, osittain syvimmän buddhismin vaikutuksesta, että me taidamme olla unitilassa, emmekä lainkaan valveilla. Hindulaisilla on hyvin vanha Upanishadeissa oleva lause: "Brahma näkee unta ja maailma on." Samalla hinduismin perustosiasiaväittämä on Tat Tvam Asi-Se sinä olet — Brahma uneksii minussa ja meissä — ja näin ollen me näemme unta, me katsomme unen läpi toisiamme, unen läpi ajattelemme, joten kaikki on enemmän tai vähemmän illusoorista, maajaata kuten Intiassa sanotaan. Minulla oli siis hyvin varhain tällainen epäilys tai aavistus, ja rinnan sen kanssa omaksuin käsityksen, että kaikkina aikoina on elänyt myös poikkeuksellisia ihmisiä, jotka ovat heränneet tästä maajaan unesta, jotka ovat nähneet todellisuuden sellaisena kuin se on tässä ja nyt. Heille siis maailma heidän oman kertomuksensa mukaan eräässä mielessä on sama kuin muillekin. Hekin näkevät tämän maan, kasvit, ihmiset ja eläimet, kuten me kaikki ne näemme, samoin elämän kärsimykset ja ilot, mutta samanaikaisesti jossain mielessä aivan toisin. Näin ovat kertoneet hyvin monet omista henkilökohtaisista kokemuksistaan. Heidän joukossaan on kristillisiä mystikkoja aina Eckartia myöten ja monia muita, ennen kaikkea heitä on Intiassa, jossa tämä näkemys on ollut pohjimmaisena kautta vuosituhansien. Kuuluisa runoilija Rabindranath Tagore on kertonut, kuinka hän kerran Kalkutassa omien vanhempiensa kotitalossa eräänä iltapäivänä joutui odottamatta ekstaattiseen tilaan, jossa hän näki maiseman samoin kuin hetkeä aikaisemmin: puiden varjostaman tien, karjan, jonka jäljessä kulki paimen, kaiken edelleen entisenään, mutta samalla kerta kaikkiaan uutena. Kaikki oli aivan toisin, sillä jokaisella yksityiskohdalla oli oma mittaamaton merkitsevyytensä. Kaikki oli omituisen pyhää, hohteista, kun hän eli tuossa ekstaattisessa tilassa. Hän palasi siitä, vaipui takaisin tähän normaaliin tilaansa ja tuo elävä kokemus haihtui, mutta sen jättämä jälki ei koskaan kadonnut. Sen jälkeen hän tiesi, mitä on Totuus ja myös, että hän normaalitilassaan on unitilassa. Hän kertoi vielä kuinka hän myöhemmin intialaiseen tapaan matkusti Himalajalle, koska intialaisen uskon ja käsityksen mukaan Himalajan atmosfääri on omiaan auttamaan ihmisiä selkeään Totuuden havaitsemiseen. Matka oli turha, kokemus ei uusiintunut. Se tulee vain silloin, kun sen aika on, ihminen ei voi sitä pakottaa esille. Korkeintaan voimme valmistaa sille tietä, mutta tapahtuma itse — sillä on oma aikansa, jota emme voi määrätä. — Tämän kaltainen aavistus minulle tuli varhain ja sen johdosta kirjoitin, mikäli muistan, tuon artikkelin ja lähetin sen "Tietäjän" toimitukselle vain vähän ennen "korpivaellukseni" alkamista v. 1918. Se julkaistiin mainitun lehden tammikuun numerossa 1919. Nyt kun palautan mieleeni, niin minä istuin tuolloin v. 1919 elinkautiseen vankeuteen tuomittuna. Se oli kyllä hyvin herättävä tilanne, sillä vankilassa minä koin sellaista, jota on vaikea kuvitella ihmisen ns. vapaassa tilassa kokevan. Siellä minulla oli pieni kokemus, josta voin tässä kertoa. Eräänä myöhäisenä iltana, kun Tammisaaren pakkotyölaitoksen valot oli sammutettu, loikoilin petilläni, niin kuin siellä sanottiin, ja katselin pienen ristikkoikkunan läpi tähtitaivasta, jossa tähdet hiljaa vaelsivat. Tuo avaruuden näkeminen viritti minua jollakin tavalla sisäisesti, sillä yhtäkkiä tunsin olevani absoluuttisesti vapaa. Se oli ensimmäinen kerta, jolloin tunsin mitä on vapaus. Minä koin ja tajusin sen, se oli minulle absoluuttinen Totuus. Olin vapaa, vankilan muureilla, ristikkoikkunoilla ja raudoitetuilla ovilla ei ollut mitään tekemistä tämän Todellisuuden kanssa. Niiden läsnä tai poissaolo ei pienimmälläkään tavalla vaikuttanut tähän Todellisuuteen. Tiesin, että ihminen voi olla todella vapaa sekä syvimmässä vankiluolassa että Himalajan huipulla, siinä ei ole eroa. Ja samoin kuin me tavallisesti olemme enemmän tai vähemmän kahlittuja, olemme aavalla kentällä, tai missä tahansa, vaikkapa vetovoiman rajoilla, olemme itse asiassa unen vankeja.
No arveletteko, että me kaikki vielä tällä hetkellä nukumme ja uneksimme tästä valvetilasta?
Y. K: Jos saisin olla pikkuisen liian rohkea, sanoisin, että tiedän, että kaikki me ihmiset nukumme. Joskus olen käyttänyt niinkin väkevää sanaa, että olemme sikiöasteella olevia ihmisiä, emme ole vielä syntyneet ihmisiksi. Olemme selvillä siitä, mitä tarkoitetaan homo sapiensilla, joka on joskus laskeutunut puusta ja kehittänyt itsessään ns. symbolifunktion, oppinut käsitteellisen ajattelemisen taidon ja vielä ilmaisemaan nämä käsitteet sanasymboleilla. Hän on aikojen kuluessa oppinut kirjoitusmerkein symbolisoimaan nuo sanat ja käsitteet, sitähän tarkoittaa symbolifunktio. Kaikki tämä tapahtuu unen piirissä, me olemme todellisuuden kannalta unitilassa tai sanoisinko synnynnäisessä suggestiotilassa. Meidät on suggeroitu kotona, koulussa ja yhteiskunnassa, meille on annettu valmiit arvostukset, mielipiteet, maailmanselitykset, uskonnot ja jumalat. Kaikki meihin on suggeroitu ja jos rupeamme kapinoimaan ja hakemaan ns. omaa totuutta, mitä se merkitsee? Me koetamme tarjolla olevien teorioiden joukosta hakea ne, jotka meitä parhaiten tyydyttävät ja yhdistää ne uudestaan. Varsinaisena raaka-aineena ovat kuitenkin annetut mielipiteet, joiden lukumäärä on leegio. Me suodatamme kaiken oman sisäisen rakenteemme läpi antaen sille kylläkin yksilöllisen tulkinnan, mutta rakennelma on silti koottu aineksista, jotka on meille annettu. Tämmöinen suggestiotila on meissä jatkuva. Jokainen, joka on ollut läsnä hypnoottisissa kokeissa on nähnyt, että suggestiotilassa oleva ihminen kokee todellisuutena sellaista, mitä ei ole. Kun tarkkailen ihmisten ajattelua, sellaisena kuin se ilmenee kirjallisuudessa, sanomalehdissä, väittelyissä, kuuluu radiossa, nuo ideologiset varmuudet, kaikki toistuvat ja minä näen selvästi, että tuo on sitä unta, missä me kaikki olemme. Ja emmehän me muuten voisi selittää elämän traagista paradoksia. Niinpä kristinusko on vaikuttanut pari tuhatta vuotta. Kristikunnan valtaosa on uskonut että Jumala kaikkivaltias lähetti ainosyntyisen poikansa tälle planeetalle ja Jumalan poika julisti meille mikä on oikein ja mikä väärin. Vuorisaarnassaan, jota monet kristityt pitävät kristillisen uskon perusoppina hän antoi absoluuttisen rakkauden julistuksen, johon sellainenkin henkinen johtaja kuin Mahatma Gandhi suhtautui kunnioittavasti, sanoen että vuorisaarna on maailman uskonnollisen kirjallisuuden kallein helmi. Tämän on monet muut intialaiset tunnustaneet. Intialaisille on nimittäin ominaista verraten laaja suvaitsevaisuus kaikessa ajattelussaan, heillä on varaa antaa arvoa toisillekin uskonnoille. No niin, kaksituhatta vuotta tässä on uskottu että Jumalan ainoa poika on antanut meille elämän ohjeen. Ohjeen, joka on rakkautta täynnä, absoluuttista rakkautta. Hän antoi ymmärtää, että ei se vielä mitään ole jos olette hyviä niille jotka teille ovat hyviä, se on kaupankäyntiä, mutta olkaa hyviä niille, jotka ovat pahoja, rakastakaa heitä. Näin on hihkuttu ja veisattu ja laulettu kaksituhatta vuotta. Ne kaksituhatta vuotta ovat täynnä verta, tulta ja kyyneliä, kauhistuttavia sotia, joissa kristilliset piispat ja papit ovat pirskottaneet tykkejä pyhällä vedellä. Ja yhä tänä päivänä kun Vietnamissa amerikkalaiset lentäjät lähtevät pommittamaan Pohjois-Vietnamin kyliä, he ottavat lentoon lähtiessään Herran pyhän ehtoollisen ja menevät Jeesuksen nimessä sinne tappamaan ihmisiä. Eikö tämä ole unta? Kuka väittää että nämä ovat valveilla nämä ihmiset, toisin sanoen me. Tämähän on selvä unitila, puhumme noin ja teemme näin.
Miten me ihmiset voimme päästä valvetilaan?
Y. K: Tämä on kysymys, jota on pohdittu kautta vuosituhansien. C. G. Jung, "Zürichin tietäjä", jota pidetään uuden länsimaisen syvyyspsykologian johtavimpana tutkijana, oli perehtynyt harvinaisen hyvin myös idän filosofiaan. Hän sanoo suunnilleen näin: "Maailma on täynnä kollektiivisia intohimoja" — voimme siis kansakuntina, puolueina ja ihmisryhminä innostua valtavasti ja tehdä jostakin asiasta elämän ja kuoleman kysymyksen ja joutua kuin joukkopsykoosiin, tällöin on kyseessä kollektiivisen sielunelämän ilmiö. Jung jatkaa: "Todellinen selkiytyminen, todellinen vapautuminen, herääminen on aina ja joka tapauksessa yksilöllinen asia." Toinen ihminen voi korkeintaan antaa virikkeitä, mutta niin kuin Jeesus kertoo Kylväjävertauksessaan, siemenet putoavat mikä kivikkoon mikä ohdakkeiden ja orjantappuroiden joukkoon ja jotkut siemenistä jopa hyväänkin maahan. Tämä on kaavamainen esitys siitä, ettei ole olemassa patenttikeinoa, jolla ihmiset saadaan heräämään. Jos sellainen olisi, olisimme olleet hereillä jo kauan sitten. Tämä on oma näkemykseni asiasta ja se on täysin yhtäpitävä viisaiden antamien todistusten kanssa. Kysymys on siitä, olenko minä itse unessa ja sen kysymyksen vastaamisessa on kyllin tekemistä yhden elämän ajaksi.
Miten te näette erotuksen tavallisen ihmisen ja tietäjän välillä? Onko tietäjä aina täysin tietoinen päivätajunnassaan?
Y. K: Toistan jälleen, ettei meillä ole tämän asian tutkimiseen minkäänlaista kriteeriä, jonka perusteella esim. minä voisin varmuudella sanoa, kuka on valvetilassa tai missä määrin joku on herännyt, tai kuka vielä on unessa ja miten syvää hänen unensa on. Havaitsemme tosin, että silloin kun ihmiset oikein touhukkaasti tappavat toisiaan jonkin aatteen tai asian vuoksi, on heidän unensa nähtävästi hiton syvää, aivan täydellistä. Sen voimme kyllä päätellä. Samoin, jos joku on oikein varma vaikkapa omaksumastaan maailmanselityksestä ja uskoo, että se on ainoa ja tosi, silloin voimme päätellä, että hänen unensa on aika syvää. Onhan niin, että olkoonpa teoria miten hieno tahansa, se on kuitenkin vain annettu ja omaksuttu eikä vielä omavireinen. Näen kuitenkin omassa ympäristössäni myös ihmisiä ja — omissa liiveissäni sen jossain määrin koen — että ihminen voi nähdä joitakin asioita yhtä selvästi kuin että 2 x 2 = 4, ja silloin kysymys on jostakin todellisesta. Niinpä tuo ekstaattinen vapauden kokemus, jonka vankilassa ollessani koin, sen aikana elin hetken todellisuuselämää, en ollut unessa. Tällainen kokemus säilyy kautta elämän.
Omasta elämästäni kerron tässä toisenkin esimerkin, joka osittain vastaa tähän kysymykseen. Olin silloin nuori, jonkin verran alle kahdenkymmenen ja olin hiljattain tutustunut teosofiaan sekä moniin muihin hienoihin asioihin. Olin eräänä sunnuntaiaamuna kävellyt hyvin rauhallisessa mielentilassa kotikaupunkini Oulun ulkopuolella. Halusin olla yksin ja katsella tätä olevaista ja ihailla kaunista kesäaamua. Näin vastaani tulevan miehen, joka oli pukeutunut työasuun, joten siis päättelin hänen menevän sunnuntaityövuoroon. Miehen tultua parin kolmen metrin päähän, nostin katseeni ja katsoin miestä silmiin ja yhtäkkiä salamana näin edessäni mysteerin — sanomattoman pohjattoman ihmeen. Ihme oli tuo pystyssä kävelevä olento, jolla oli vartalo, pää ja silmät ja hänen silmissään minä näin tajunnan ja ymmärsin, mikä sanomaton ihme tämä oli. Näin olemattomuuden taustaa vasten sen, että jotakin oli. Näin sen yhtä selvästi kuin joskus vuoren rinteeltä voimme nähdä edessämme pohjattoman kuilun, näin tämän olemattomuuden idean ja olemattomuutta vasten olevaisen. Ihme oli siinä, että oli jotakin ja että siinä olevaisessa oli tajunta. Se oli ihmeiden ihme. Tämä kokemus ei ole koskaan haihtunut, minun tarvitsee vain hiljentyä hetkeksi ja vastassani oleva ihminen muuttuu jumalaiseksi mysteeriksi. Se tieto säilyy minussa, olen kerran sen nähnyt ja voin nähdä sen minä hetkenä tahansa uudestaan. Tästä minä päättelen, että on ihmisiä, jotka jatkuvasti elävät tuossa tilassa, vieläpä paljon syvällisemmässäkin.
Kun perehtyy eri aikakausien uskontoihin, historiaan ja ihmisten elämään, voi havaita, että aina on elänyt ja elää henkilöitä, jotka ovat heränneet, ovat valveilla. Mutta miten tämä valveillaolo olisi määriteltävä, sitä ei voi selittää, sillä tämä meidän symbolifunktiomme on niin peräti avuton ja naiivi. Mainitsitte aikaisemmin kristinuskon alkuperästä, vuorisaarnasta, miten se on maailman uskonnollisen kirjallisuuden kallein helmi, alkuaikojen innoituksen ilmennys.
Pystyykö Kristinusko vielä innoittamaan, vai onko se jo kadottanut voimansa?
Y. K: Suoritetaanpa ensin pieni käsitetarkistus. Sanoisin vähän rohkeasti, ettei kristinuskoa ole olemassa kollektiivisena tosiasiana. Otamme hyllystämme Raamatun, se on kädessämme ja jakaantuu Vanhaan ja Uuteen Testamenttiin, se on siis olemassa. Jos etsimme kristittyä, löydämme ihmisiä, joista kukin sanoo: "Minä olen kristitty." Hyvä. Olemme siis löytäneet kristityn. Kun sitten rupeamme keskustelemaan siitä, mitä kristinusko on, hän antaa meille siitä oman tulkintansa. Ajatelkaamme, että hän on pohjalainen, ja selittää uskonsa Lutherin ja Laestadiuksen oppien perusteella, sellaisena kuin hän on sen saarnamiesten avulla käsittänyt. Otamme sitten samaan tilaisuuteen toisen kristityn vaikkapa täältä Helsingistä, maailmankirjallisuutta paljon lukeneen, hartaan kristityn, vaikkapa nuoren pastorin ja kysymme, mitä hän ajattelee edellisen veljen kristillisyydestä. Koska hän on hyvä ihminen, hän sanoo ymmärtävänsä toista puhujaa, mutta jos tiukkaamme häneltä kahden kesken, uskooko hän samoin, niin hän selittää, että hänen kristinuskonsa on aivan toisenlainen. Jos otamme näytteitä yhä laajemmalta tutkimuskentältä, niin lopulta löydämme yhtä monta erilaista kristinuskoa kuin on sen tunnustajaakin. Tämä on yksi unitilan illuusioita, me väittelemme eri uskonnoista, kristinuskosta, hinduismista, islamista tms., mutta niitä ei ole olemassa minkäänlaisina reaalisina todellisuuksina. On vain fraseologiaa, sanontoja, jotka toistuvat. Sanat merkitsevät eri yksilöillä aina hiukan eri asioita, jopa siinä määrin erilaisia, että niiden kannattajien on surmattava toisensa näiden jyrkästi eroavien tulkintojensa vuoksi. Tämän historia on meille todistanut. Jeesuksella oli arvatenkin joku usko, mutta todennäköisesti hän ei nimittänyt sitä kristinuskoksi. Paavali keksi tämän muodon ja alkoi puhua termeillä, jotka ovat periytyneet meille. Hänen ja kirkkoisien formuloinnin pohjalle on sitten muodostunut tuollainen epämääräinen käsite kuin kristinusko. Ja sen vuoksi protestantit ja katoliset, heidän mukanaan meidänkin esi-isämme tappoivat toisiaan sodassa 30 vuoden ajan oikein hartaasti, koska molemmat osapuolet olivat syvästi vakuuttuneet siitä, että vastapuoli oli isän perkeleen asialla.
Schweitzerkin oli jonkinlainen kristitty, ja tässä kerron todistuskappaleena erään tapauksen. Kerran eräs henkilö täällä Helsingissä soitti minulle ja kertoi että hän oli päättänyt mennä Kauniaisten raamattuopistolle kuuntelemaan mielenkiintoista keskustelutilaisuutta. Aiheena oli kysymys, kuka on oikea kristitty. Hän tiedusteli, tulisinko mukaan. Vastasin, ettei kysymys minua kiinnostanut, koska nähdäkseni jokainen omasta mielestään on kunnon kristitty ja naapuri hiukkasen huonompi. Soittaja mainitsi, että tunnettu kouluneuvos alustaa kysymyksen siitä, onko Schweitzer kristitty. Olin sattumalta juuri lukenut Schweitzerin teoksia ja sanoinkin, että tämä muuttaa asian. Aavistin kyllä, mikä oli oleva keskustelun tulos, mutta olisi silti hauska kuulla, mitä Schweitzerista sanotaan. Keskustelutilaisuudessa oli läsnä teologian opiskelijoita ja muuta harrasta kristikansaa. Alustaja puhui Schweitzerista aivan totuudellisesti ja omalta kannaltaan oikein. Hän ei vääristellyt mitään. Hän kertoi Schweitzerin näkemyksistä, miten tämä aikanaan oli ollut harras kristitty myös opillisessa merkityksessä, mutta sitten irtautunut opinkappaleista sekä monista uskomuksista sellaisina kuin ne esiintyivät Vanhassa Testamentissa, syntiinlankeemustarut ym. samoin kuin Jeesuksen erikoisasemasta Jumalan poikana, neitseestä syntymisestä, ylösnousemuksesta ym. Kaikki tällaiset käsitykset hän oli pannut silloisen aikakauden tilille. Ne liittyivät sen ajan Messias-odotukseen. Alustaja kuvasi vielä, kuinka Schweitzer oli hyvä ihminen, joka parantaa sairaita ja tekee Jeesuksen käskyjen mukaisia töitä, mutta silti hän tuli sellaiseen aivan loogiseen johtopäätökseen, ettei Schweitzeria voida pitää kristittynä. Näin olin ajatellutkin — kunnon kristitty ei voi myöntää Schweitzerille kristityn oikeutta.
Keskustelun kuluessa nuoret teologit esittivät paljon jyrkempiä arvosteluja Schweitzerista. Lopuksi opiston johtaja, kunnianarvoisa rovasti, pyysi puheenvuoroa. Toistan sen mahdollisimman sanatarkasti: "Tänä päivänä tässä huoneessa on jälleen liikkunut Herran totuuden henki. Me olemme tutustuneet aikamme suurimpaan kerettiläiseen, totuuden kieltäjään, jonka nimi on Schweitzer. Jos minun sallitaan lopuksi sanoa oma käsitykseni Schweitzerista, niin sanon näin: tämä Schweitzer, mies joka tekee Kristuksen töitä, parantaa sairaita ja auttaa köyhiä ja hyljätyitä, tämä mies kieltää uskontomme perustotuudet ja se merkitsee, että hän on meidän aikamme väkevin ase Perkeleen kädessä." Puhuja oli vakava kristitty. Ja kun toinen vilpitön uskovainen voi sanoa näin toisesta, niin minä kysyn, mikä sitten on kristinusko, sitä ei ole olemassa missään muualla kuin ihmisissä, mutta vastaisin varsinaiseen kysymykseen: myös tänä päivänä kristinusko voi ottaa ihanan muodon. Se voi toteutua ihmisessä niin että tekisi mieli sanoa Jeesuksen uudelleen kävelevän keskuudessamme.
Minkälainen kehitysprosessi voi antaa tälle ns. kristinuskolle sen alkuperäisen innoittavan hengen, mikä Jeesuksella oli? Ja voivatko esim. idän uskonnot auttaa ihmisiä löytämään omasta uskonnostaan niitä henkisiä totuuksia, joita idän uskonnot tuovat maailmaan?
Y. K: Kysymys oli hyvä, varsinkin sen loppuosa, johon mielelläni yritän vastata. Voimmeko siis ajatella idän uskonnoista saavamme valaistusta siihen, miten ihminen voi päästä omintakeiseen vapautumisen kokemukseen, jonkinlaiseen unesta keräämiseen? Nähdäkseni tämä kysymys on juuri idän uskontojen peruskysymys, joka väistämättömästi tulee vastaamme, jos poraudumme kyllin syvälle näihin uskontoihin sellaisina, kuin ne esiintyvät meille, esim. Veda-kirjallisuudessa, Upanishadeissa, Bhagavad Gitassa tms. Samoin buddhismissa, etenkin Zen-buddhismissa tämä kysymys on ydinongelmana. Mutta ennen kuin saavutamme sen, on meidän raivattava tiemme paksujen oppikerrostumien ja organisoitujen uskontostruktuurien läpi, sillä niissä tämä kysymys ei edes pysy hengissä. Niissä eletään seremonioiden ja varmojen uskomusten maailmassa, niin kuin kristinuskossakin, suoritetaan hartaita kirkonmenoja ja hyviin tarkoituksiin annetaan almuja varsinkin kirkolle, papeille jne., sekä ennen kaikkea uskotaan uskomasta päästyäkin. Valtava enemmistö noiden uskontojen tunnustajia elää juuri tässä pintakerrostumassa. Mutta syvällä sen takana on jotakin aivan muuta. Siellä tulee meitä vastaan suurten opettajien tieto — tuo kaikki uskontojen pinnalla oleva on vain vaahtoa, se ei auta teitä. Kukaan ei voi teille näyttää, yksikään opettaja ei voi teille opettaa eivätkä pyhä kirjat pysty teille selittämään, mikä on totuus, teidän on nähtävä se omin silmin, tajuttava omakohtaisesti. Zen-buddhisteilla on tuosta hieno vertaus: "Sana on kuin sormi, joka viittaa kuuhun, mutta sormi ei ole kuu." Pyhät kirjat ovat sarja sormia, jotka viittaavat jononkin olkoonpa kysymyksessä Vedakirjat, Upanishadit, Raamattu tai mikä tahansa. Se, mihin ne viittaavat, on ihmisen löydettävä omasta itsestään.
Olen puhunut tässä Intian ja muista idän suurista uskonnoista, niiden sovinnaisista oppisysteemeistä ja niiden jakaantumisesta rajattomaan määrään erilaisia lahkoja, mutta sitten siellä tulee vastaan hiljaisuuden alue. Sen äärialueilla me tapaamme todelliset opettajat ja he kuiskaavat korvaamme: "Tästä lähtien sinun on kuljettava yksin, sillä vain sinä itse voit virittää sielusi niin, että se vastaanottaa totuuden." He antavat ohjeita, miten voit siirtää pois paksuja pilviverhoja sielusi edestä ja antavat sinulle eettisiä ja moraalisia ohjeita. Mutta samalla he sanovat: "Nämäkään ohjeet eivät takaa mitään, ne vain valmentavat sinua suurta tapahtumaa, totuuden näkemistä varten. Se on tapahtuva suuressa hiljaisuudessa, jota opin äänet eivät häiritse, vaan ihminen katsoo ensi kerran silmästä silmään todellisuutta."
Uskonnot ja niiden tulevaisuus
opetusneuvos Yrjö Kallista haastattelemassa
Millaisena näette kristinuskon ja muiden uskontojen tulevaisuuden?
Y. K: Uskon, että dogmien ja oppirakennelmien varaan pystytettyjen uskontojen aika on päättymässä. Ellei planeettamme asuva ihmislaji tuhoa itseään totaalisessa sodassa — ja juuri tästä vaarasta ovat aikamme tunnetuimmat tiedemiehet ja historiantutkijat meitä vakavasti varoittaneet — niin me astumme johonkin uuteen kehityskauteen. Siinä kehitysvaiheessa uskonnot kirkkokuntina ja oppirakennelmina haihtuvat. Niiden tilalle tulee totuudellisuuden tila. Kaikki ideologiat raukenevat. Silloin ihmiset lukevat vain historiasta, että kerran oli aika, jolloin ihmiset taistelivat keskenään, demokratia ja kommunismi, sosialismi ja porvarismi, kristinusko ja islam, katolisuus ja protestanttisuus olivat vastakkain. Sen tulevan ajan ihmisiä hymyilyttää moinen lapsellisuus, aika jolloin ihminen ei pystynyt näkemään, vaan eli kuin suggestiotilassa. Käsitykseni on lisäksi, että opilliset organisoidut uskonnot häviävät ilman väkivaltaa, kenenkään ei tarvitse niitä tuhota, ei yhtään kirkkoa tarvitse särkeä, ei tarvitse ahdistaa ihmistä, vaan herääminen totuuteen tapahtuu kuin kevään tulo, elämän uudet voimat virtaavat ihmissieluihin. Kirkkoja näytetään muinaismuistoina ja ehkä käytetään toisiin tarkoituksiin. Luetaan siitä ajasta, jolloin ihmisillä oli uskontoja ja hymyillään hyväntahtoisesti, että oli sekin aikaa, kun he Jumalankin puolesta tappoivat toisiaan.
Kuuluisa englantilainen biologi Sir Julian Huxley on kirjoittanut kirjan "Religion without Revelation" (Uskonto ilman ilmoitusta). Siinä kirjassaan hänkin esittää juuri tämän ajatuksen, että organisoitujen, oppirakennelmille pystytettyjen uskontojen aika on juuri menossa ohi ja ne siirtyvät historiaan. Mutta hänen mukaansa se ei merkitse ns. uskonnollisen elämän loppumista vaan sen syvenemistä. Tuona tulevana aikana totuutta pimittävät varjot hajoavat pois ja ihminen voi olla silmäkkäin elämän todellisuuden kanssa.
On aina vaarallista puhua varmuudella ja yleistäen asioista, jotka eivät ole varmoja. Jokaisessa yksilössähän tapahtuu jotakin hetkestä hetkeen. Kukaan ei ole tänä iltana sama kuin aamulla. Kuta intensiivisemmin me rupeamme elämään tässä todellisuuden ilmapiirissä, tarkkaamaan itseämme ja ympäristöämme, ja mitä omavireisemmin sitä selvemmin opimme havaitsemaan, mitä meissä liikkuu ja miksi. Tämä tila syvenee syvenemistään ja selkiytyy ja muuttaa kaiken yhä suuremmassa määrin toiseksi. Tämän tapahtumaprosessin yhteydessä avautuu myös vaikuttamisen mahdollisuus. Jonkun kohdalla se voi olla julkista julistamista, toisen kohdalla hiljaiseloa, hän vaikuttaa sanoillaan, lähiympäristössään omalla elämällään ja ajatuksillaan. Intiassa sanotaan; että kun todella viisas menee erakkomajaansa ja ajattelee yhden ajatuksen, niin koko maailma vavahtaa. Kun siis opimme ajattelemaan totuudellisesti, on se maailman uudistamista, koska silloin elämme ajatusatmosfäärissä. Tajunnastaan ei saa torjua mitään, vaan asioita on katsottava levollisesti ja se, mikä on harhaa, raukeaa itsestään selvän näkemyksen tilassa. Krishnamurti sanoo, että se palaa poroksi päivätietoisuuden tulessa. Jos me taas torjumme jonkin ikävän tunnon, me vain painamme sen piilotajuntaamme, jossa se muodostaa varjominän, josta Jung paljon puhuu.
Kun pystymme tiedostamaan oman itsemme, seuraa siitä aina vapautus. Niin kuin Fromm toistaa evankeliumin sanaa: "Totuus on tekevä teidät vapaiksi, se on ainoa, joka meidät vapauttaa, nähdä totuus itsestä ja muista ihmisistä." Kun ihminen irtautuu tuskasta, hän vaikuttaa omalla olemuksellaan toisten hyväksi, ja jos hän on siinä asemassa, että hän voi julistaa, niin julistakoon.
Miten käy, jos ihmiselle tulee vakaumus, että hän on juuri tällainen julistava henkilö? Voiko hän silloin tulla niin tärkeäksi, että luulee olevansa ainoa oikea julistaja?
Y. K: Näin tosiaan tapahtuu monille. Minäkeskeisyyden vaaraa on katsottava silmästä silmään. Mutta omasta puolestani en ota sitä vakavasti, en ole edes sille vihainen, koska se on luonnon prosessiin kuuluva ilmiö tämä minäisyyskin. Miksi tätä luonnon prosessia vihaisi? Mutta kun olen selvillä siitä, että se on olemassa ja että se kuitenkin on illuusio, niin silloin hymyilen sille ystävällisesti, enkä anna sen johtaa itseäni harhaan.
Oletko kokenut niin kuin minäkin, että olen ns. hyvä ihminen, omasta mielestäni, en tee kenellekään mitään pahaa, tahdon ajatella kaikkea hyvää ja olen, kuten luulen, totuuden mukainen jne, mutta kun tekee tiliä itsensä kanssa, niin jää kysymään, missä onkaan se hyvä ihminen, joka luulin olevani?
Y. K: Täsmälleen oikea havainto. Ajattelumme muodostuu ajatuskategorioista. Meillä on hyvä ja paha, oikea ja väärä, koko dualistinen maailmankuvamme, vastakkaisuuksista rakennettu ja siinä me valitsemme ja etsimme. Kun totuudellisuus alkaa vaikuttaa, niin nuo kategoriat raukeavat, eikä enää ole kysymys siitä, olemmeko hyvä vai paha, vaan samoin kuin ystävällisyys ja myötäelämisen kyky, on sekin luonnollista. Kaikki muuttuu kuin jollakin tavoin itsestään selväksi, spontaaniksi. Bhagavad Gita tähdentää alituisesti karmajoogan (toiminnan tien) perusoppia. On opittava toimimaan kuten ne, jotka toimivat kunnianhimosta, päämääriä tavoitellen ja kuitenkin kunnianhimoa ja päämäärää vailla. Zen-buddhismissa ja buddhismissa yleensä puhutaan niistä, jotka toimivat ilman vaikutinta ja ilman päämäärää. Sitä selostaa myös Dhammapada-teos. Sanotaan, että on yhtä vaikeata ymmärtää niiden ihmisten toimintaa, jotka toimivat vailla motiivia ja päämäärää, kuin on ymmärtää lintujen lentoa ilmassa. Hehän toimivat: aivan kuin toisessa maailmassa. Siellä raukeavat kaikki inhimilliset arvostuskategoriat. Olenko minä itsekäs vai enkö ole, sehän on vain unitilan synnyttämä kysymys.
Haluatteko sanoa vielä jotakin uskonnosta tai uskomisesta?
Y. K: Erityisesti tahtoisin sanoa tämän: monien suurten uskontojen ja aivan erityisesti sellaisten uskontojen kuin kristinuskon, islamilaisuuden ja juutalaisuuden, traagisin piirre on siinä, että ne ovat jyrkästi dualistisia ja sellaisina syvällisesti ristiriitaisia. Puhutaan Jumalasta ja Jumalan tahdosta, joka on hyvyyttä, rakkautta, totuutta, ja jumalanpalveluksissa toistetaan esim. kristinuskossa Vuorisaarnan ylevää ja totuudellista sanomaa ehdottomasta hyvyydestä ja rakkaudesta, joka vastaa pahaankin hyvällä, vihaan rakkaudella, väkivaltaan lempeydellä. Ja tokko tämä kaikki on saatu sanotuksi ja uudestaan sanotuksi, kun palataan arkitodellisuuteen, ollaan olevinaan realisteja ja näistä reaalisista oloista ja syistä lähtien tuhotaan ns. pahaa pahalla, vastataan väkivaltaan väkivallalla, soditaan ja tapetaan, murhataan ja poltetaan, harjoitetaan hirvittävintä, systemaattisinta julmuutta, ja niin jatkuu ja on jatkunut vuosituhannesta toiseen. Uskonnollinen hyminä on ikään kuin kaikua jostakin toisesta maailmasta, mutta arkitodellisuus on tulvillaan sortoa, riistoa ja väkivaltaa.
Suggestiotilassa vaeltavalle ihmiselle on ominaista juuri tämä, että hän voi samanaikaisesti nähdä asiat kahdella täysin vastakkaisella tavalla edes tajuamatta tätä ristiriitaa. Hän on tottunut siihen. Isiltä peritty uskonto on tämän pyhittänyt.
Kautta aikojen on tietysti ollut yksilöitä, jotka ovat irrallaan tuosta dualismista — he ovat joka kerta kaikkiaan irtautuneet uskonnosta ja ottaneet elämän olemassaolon taisteluna, jossa on lakina: syö tai tule syödyksi, jossa ei ole mitään turvaa uskonnossa, kun taas toiset ovat ulottaneet uskonnollisen elämän syvimmän sisällön arkitodellisuuteen, ovat eläneet uskontoaan kodissa, työssä, yhteiskuntaelämässä, — elämässä kauttaaltaan. Ja juuri tämä viimeksi mainitsemani uskonnollisuus alkaa viritä meidän päivinämme maapallon eri puolilla ja myös omassa maassamme. Mahatma Gandhi kaikkine erehdyksineenkin edusti uskonnollisuutta, jonka on hallittava arkitodellisuutta. Työ oli hänelle jumalanpalvelusta yhtä hyvin kuin hymnien laulaminen ja rukoileminen. Eipä ihme, että hänen kävi kuten kävi. Hänen ympäristönsä uskonnollisimpien tahto oli, että hänet oli tuhottava, kuten tapahtuikin. Hänellä oli ollut ja on opetuslapsia maailman eri puolilla, mutta hänestä aivan riippumattakin helposti havaitsemme uuden suhtautumistavan pyrkivän esille eri uskontojen piirissä. Omassakin maassamme parhaillaan herättävät huomiota, ja kirkon mielestä kiusallista huomiota, papit ja maallikot, jotka kaatavat raja-aitoja uskonnollisen elämän ja arkitodellisuuden välillä, pyrkivät virittämään arkielämän uskonnolliseksi elämäksi sanan kauneimmassa merkityksessä.
Uskonnollisessa hengen elämässä liikumme mittaamattoman syvyyden alueella, mutta nähdäkseni tuo elämä edes lähimain oikein käsitettynä ulottuu inhimilliseen elämään kauttaaltaan. Niin kauan kuin meillä on eri kategorioina uskonnollinen elämää ihanteineen, velvoituksineen, unelmineen, ja toisaalta ns. arkitodellisuus kokonaan toisenlaatuisine 'realiteetteineen', niin kauan jatkuu infernaalinen meno, joka kuljettaa meitä kohti totaalista tuhoa. Ja jo tämänkin vuoksi — ennen muuta totuuden vuoksi — tuo ihmismielen rakentama kaksijakoisuus on saatava poistumaan. Ja todellakin näyttää siltä, että se on poistumassa.
Elonpyörä 1970
Etusivu Sekalaista Artikkelit