Temppelin kellot
Saarelle rakennetussa temppelissä oli tuhansia kelloja. Oli suuria kelloja ja pieniä kelloja, jotka maailman taitavimmat käsityöläiset olivat valaneet. Kun tuuli puhalsi tai myrsky ulvoi, kaikki kellot yhdessä soittivat säveltä, joka täytti sitä kuulevien ihmisten sydämet riemulla.
Vuosisatojen kuluessa saari kuitenkin vajosi mereen ja sen mukana myös temppeli kelloineen. Vanha tarina kertoi, että kellot yhä soivat lakkaamatta, ja ken vain paneutuisi kuuntelemaan, kuulisi niiden äänen.
Tämän tarinan innoittamana muuan nuorukaisten vaelsi tuhansien peninkulmien matkan kuullakseen kellojen soiton. Päiväkaudet hän istui rannalla, kasvot käännettynä kadonneen saaren suuntaan, ja yritti kaikin voimin kuunnella. Hän ei kuitenkaan kuullut mitään muuta kuin meren äänen. Hän yritti torjua sen korvistaan niin hyvin kuin pystyi, mutta siitä ei ollut apua. Meren ääni tuntui hukuttavan kaiken muun alleen.
Viikkokausia hän pysyi tehtävässään. Aina kun epäilykset valtasivat hänet, hän kuunteli kylän viisaita miehiä, jotka kertoivat tietävästi salaperäistä legendaa.
Tästä hänen sydämensä sai uutta rohkeutta, joka kuitenkin vähitellen sammui kun viikkokausien uurastus ei tuottanut mitään tuloksia.
Lopulta hän päätti luopua yrityksestä. Kenties hänen osansa ei ollut kuulla temppelin kelloja. Kenties legenda ei ollut edes totta. Niinpä lopulta koitti päivä, jolloin hän meni rannalle jättääkseen jäähyväiset merelle ja taivaalle ja tuulelle ja kookospalmuille. Hän makasi hiekalla ja ensimmäisen kerran hän paneutui kuuntelemaan meren ääntä. Pian ääni oli vallannut hänet niin kokonaan, että hän oli. tuskin tietoinen enää itsestään. Niin syvän hiljaisuuden meren ääni hänessä synnytti.
Hiljaisuuteen vajonneena hän kuuli sen! Pieni kello kilahti, sen ääntä seurasi toinen kilahdus ja taas toinen — ja lopulta kaikki temppelin tuhannet kellot soivat yhdessä säveltään, ja hänen sydämensä oli suunniltaan ilosta, jonka ääni synnytti.
'lentolehtinen'
| Etusivu | Muut |