Nää, oi sieluni, auringon
korkea nousu
Nää, oi mun sieluni, auringon korkea nousu
ylitse kivisen kaupungin kattojen, katuin,
ylitse vuossatain valheen ja tuntien tuskan
koittava kirkkaus!
Nää, oi mun sieluni, katoovan elämän autuus!
Niinkuni ääretön temppeli on se sun eessäs,
alla sen holvien on ikiaikojen äänetön hartaus
mestarin hengen.
Nää, oi mun sieluni, yössäkin korkehin kirkkaus,
tuskassa tummien hetkien rauha ja riemu,
vuossatain valheessa, elämän valheessa valkein,
iäisin totuus!
V. A. Koskenniemi
Jo sammuu valot yöhön
lähestyvään – –
Jo sammuu valot yöhön lähestyvään,
mun katsoin huoneheni ikkunasta
näin iltaan tähtikirkkaaseen ja syvään,
ens kertaa kuin sen näkisin ma vasta.
Niin ihmeen ääneti ja yksitellen
yön taivahalla harhaa tähtein sarjat,
kuin iäisyyden unta odotellen
yön helmass' uinuu kattoin tummat harjat.
Mun orpo sieluni, oi suuri hetki:
nyt ihmiskohtaloista lyödään arvat!
Mun orpo sieluni, sun elos retki
on yksinäisyys, jonka sai vain harvat,
on yksinäisyys, jonka hiljaisuutta
yö iankaikkinen jo syleileepi,
on yksinäisyys, jonka ihanuutta
ja tuskaa tuntosi sun vapiseepi.
V. A. Koskenniemi
Kevätvaloa
Nyt ikkunoissa säkenöi
ja kauneutta ikävöi
kaikk' kattoin harjat tummat
ja valo maille lankeaa
ja sulattaa ja sovittaa
ja nostaa kaihot kummat.
Se leikkii eessä ikkunain
ja kultaan kevätunelmain
se verhoo joka talon.
Oi valon pyhää kevättä!
Niin korkea on elämä,
niin suuri valta valon.
Nyt kaikki suonet pulppuaa
ja kaikki lähteet auki saa
nyt jään ja roudan alta
ja taimi valoon herännyt
ens syksyöihin asti nyt
se säästyy kuolemalta.
V. A. Koskenniemi
Fiat nox
Vapaasti Leconte de Lisle'in mukaan
Niin tulkoon yö ja kuolo yli kaiken sen
mi onnellist' on ollut, suruisata,
ja varjot syleilköhöt maailmata,
sen niinkuin meri alleen haudaten.
Kuin onkaan päivä ollut helteinen
ja tuskan hetki niinkuin vuosisata!
Yö, untas kylvä kylmän-raukeata
ja liekit sammuta sa sydänten!
Mik' onkaan, sydän, osaas suruisempi,
sun, jota syöpi viha, jäytää lempi,
sun, joka kahleitasi suutelet!
Oi katso: yö ja tyhjyys lähestyvät,
oi katso: aukee unhon ääret syvät
ja pyhään hiljaisuuteen raukenet.
V. A. Koskenniemi
Öinen katu
Herätäkseen arkihumuun uuteen
öinen katu nukkuu syvää untaan.
Kuuhut katsoo kylmään avaruuteen,
suuren hiljaisuuden valtakuntaan.
Kammioihin hiipinyt on kansa,
seinäin, ovien ja salpain taaksi.
Puiston puutkin torkkuu seisaallansa,
nukkua kuin aikois ainiaaksi.
Ketään kanssani ei kuulemassa,
kuinka soipi hiljaisuuden taika:
talviyössä kuulaan korkeassa
yhtyy iankaikkisuus ja aika.
Tääll' ei elämähän sido mikään,
kuolo on kuin ystävä ja veli,
tääll' ei mitään tehdä ihmisikään,
yhtäkaikki, kuoli taikka eli.
Salaperäisenä niinkuin aave
talviyössä uinuu öinen katu
kuin ois elämä vain hullu haave,
sairaan mielihoure, lasten satu.
V. A. Koskenniemi
Kaupungilla sataa
Vasten kivitystä kadun
soipi syyttäen ja tuomiten
syksysateen ääni iäinen,
saman kertoin sulle tutun sadun,
jonka läpi elämäsi kuulet,
sydämeni, niinkuin kuulet nyt,
kun on päivä yöhön päättynyt,
levolle kun laskevas jo luulet.
Vielä odotatko, sydämeni,
päivän koita jälkeen pilvisään,
onnen armautta elämään
jälkeen kaiken, joka hukkaan meni?
V. A. Koskenniemi
Yksin
Taivas välkkyväisin jalokivin
omaa ylhäisyyttään vartioi.
Loiste väsyneiden lyhtyin rivin
valaista ei sieluani voi.
Syvään tunne, pohjaan asti tunne
katkeruutta kovaa kohtalon,
katso herkeemättä yöhön, kunne
korkein totuus kätkettynä on!
V. A. Koskenniemi