Vaellus

Lähdin kompuroiden vaellukselle.
Kehossani tunsin yksinäisyyden,
vuosien tuoman kokemusten painon.
Tahdon keventää taakan harteiltani.
Niinpä päätin pudottaa huolet matkallani.

Ensimmäisen hukutin
kivikkoiseen koskeen.
Se pyristeli sormien otteessa,
ravistellen kehon olemusta tuntiessaan
luopumisen tuskan.
Halun sekoittui kuohujen vaahtoon.

Kuljin yhä synkkenevään kuusikkoon.
Aavistin nuorten näreiden uteliaisuuden.
Mahtavien puiden oksien
tarjoaman rauhan
sekä sen suojan, jota henkeni kaipasi.
Surukuuset ottivat huomaansa
kaikki surun.

Kiipesin polvet verillä kallioista seinämää.
Huipulla otin vastaan ilmojen siunauksen.
Kumarsin itään ja länteen,
pohjoiseen ja etelään.
Pyysin tuiskutuulta viemään itsekkyyteni,
ulottumattomiin ja tilalle tyyneyden.

Matkani suuntautui vuoren laaksoon.
Henkeni salpautui huippujen lumosta,
alangon kukkivasta loistosta.
Mieleni imaisi itseensä kauneuden tajun
tehden matkani kevyeksi.

Keskustelin västäräkkien ja pääskysten kielellä
kaukomatkoista ja menetetyn korvaamisesta.
Huolien, surun ja itsekkyyden tilalle
meren mahtavat mainingit toivat voiman,
jolla on tehtävä toisille hyvää.

Seison nyt tuulisella rannalla odottaen
miten auttaa pienillä teoilla ja ajatuksilla.
Kuinka olla hyödyksi luomakunnalle
osana kaikkeutta ja jatkuvaa vaellusta,
kunnes olen osa sykkivää rakkautta.

Matti Koskinen

Etusivu Runoja