Lupauksen sormus

Aurinko nousi kevätpäivän aamuna ja herätti nukkuvan maailman. Taivas hehkui, linnut virittivät laulunsa, ensimmäiset kukat avasivat teränsä ja puro lirisi vuoren kupeella. Korkeimmalla kukkulalla seisoi nuorukainen ja kuunteli ja katseli ja hengitti sisäänsä luonnon sykähtelevää elonvoimaa. Tasangolla ovet avautuivat, ihmisiä astui ulos, katselivat hämmästyen ympärilleen ja riensivät töihinsä. Hevoset hirnuivat ja koirat haukkuivat pelkästä innosta.

Silloin nuorukainen olisi tahtonut sulkea syliinsä koko maailman, ja hän levitti kätensä ja huudahti: "Taivaan nimessä! Jospa minulla olisi sitä voimaa, että voisin tehdä kaikki olennot onnellisiksi, jotka näen, niin minä uhraisin siihen koko elämäni, enkä itse pyytäisi mitään! Oi taivas, minä vannon, minä lupaan!"

Vaistomaisesti hän kääntyi, sillä vieressään seisoi niin kuin kivinen patsas pitkään viittaan puettu olento, josta hän ei nähnyt muuta kuin silmät, syvät, läpitunkevat, palavat silmät.

"Mitä, kuka?" hän huudahti.

Ja luja, totinen mutta lempeä ääni kysyi:

"Nuorukainen, puhuitko tosissasi?"

"Tosissani! Minä antaisin henkeni sen totuuden puolesta!"

"Henkesi ei ole sinun omassa vallassasi. Mutta tahdotko yrittää myös täyttää, mitä olet luvannut? Monet ovat puhuneet, mutta harvat ovat tehneet. Tahdotko?"

"Minä tahdon", vastasi nuorukainen kummastuneena.

"Niin ojenna kätesi, ja ota vastaan sinetti tämän hetken muistoksi. Vuoden perästä tällä samalla paikalla minä tapaan sinut, ja silloin kuulen, kuinka lupaus on täytetty. Mutta uskallatko ottaa lumotun sormuksen?"

"Uskallan totisesti", vakuutti nuorukainen kolmannen kerran, ojensi oikean kätensä ja sormeen painui kultainen sormus, jonka keskellä säihkyi kallis kivi.

"Se on tehty. Siunaus olkoon sinulla," sanoi tuntematon, kääntyi hiljalleen ja hävisi. Nuorukainen olisi tahtonut rientää hänen jälkeensä, mutta hänen jalkansa eivät nousseet maasta. Kun hän viimein toipui lumouksesta, oli muukalainen näkymättömissä, eikä kukaan niillä seuduin hänestä tiennyt. Mutta sormus oli jäljellä, sitä oli mahdoton sormesta irrottaa.

Nyt alkoi ankara jokapäiväisyys. Mutta nuorukainen tunsi sisässään uuden voiman, jolla hän kykeni auttamaan kärsiviä ja antamaan neuvoa, missä sitä eniten tarvittiin. Hän taisi sovittaa riitaiset ja tuoda kaikkialle muassaan sopusointua ja runollisuutta ja kirkasta tyyneyttä. Ihmiset olivat silloin suuria lapsia – se aika on ammoin ohi – he eivät järkeilleet ja viisastelleet, heillä ei ollut aitoja vainioittensa ympärillä eikä vankiloita rikoksentekijöitä varten. Heillä ei ollut sääntöjä ja lakeja ja oppiarvoja, vaan kaikki olivat vapaita olentoja suuren luonnon helmassa.

Ja nuorukainen oli kaikkien ilo. He kuiskasivat toisilleen: häneen on mennyt viisaan miehen henki, hänen, joka asui Armita-vuoren onkalossa. Eikä hän voinut salata sormustaan, joka hehkui niin kuin tuli päivällä ja yöllä. Hän itsekin iloitsi uudessa elämässään ja toiminnassaan. Jokainen päivä oli niin kuin unelma ja yö siihen jatkona. Eikä hän itselleen toivonut tai pyytänyt mitään. Hänelle oli tarpeeksi muiden onni.

Sitten tuli ensimmäinen lankeemus. Hän käveli nuoren neidon rinnalla ja selitti hänelle elämän salaisuuksia. Mutta loitompana tiestä hän näki pienen mökin pihalla kolme lasta. Kaksi niistä riiteli, ja yksi itki katkerasti. Ja hän tunsi, missä hänen paikkansa oli sillä hetkellä. Vaan hän käveli yhä edelleen tasaista tietä ja jatkoi puhettaan, ja sanat tulivat niin kuin ennenkin, mutta hän ei itse niitä kuunnellut, eikä toinenkaan. He ajattelivat kumpainenkin muuta.

Silloin hänen oikeassa kädessään yksi sormi oli aivan kuin tulen vallassa. Mitä kauemmaksi hän kulki, sitä palavammin poltti sormus, kunnes hänen kasvonsa vääristyivät kivusta, puhe sotkeutui, ja nopeasti hän erosi kumppanistaan rientäen takaisin. Mutta mökin pihalta olivat lapset jo poistuneet. Eukko oli tullut tuvasta ja äkäisesti ajanut heidät sikoja ruokkimaan. Ja mennessään he olivat vielä riidelleet keskenään.

Siitä lähtien sormus aina noudatti hänen sydämensä tilaa. Hänen elämänsä ei enää ollut pelkkää nautintoa vaan alituista jännitystä, ponnistusta ja viimein epätoivoista kamppailua. Hänellä ei ollut enää mitään halua ihmisten auttajaksi. Hän olisi mieluummin paimenena vienyt vuohia laitumelle tai metsästäjänä tavoitellut hirviä tai vaikkapa aamusta iltaan kulkenut raskaan puisen auran jäljessä. Mutta kaikkein mieluummin hän olisi maannut selällään nurmella ja katsellut pilviä kiitäviä ja kuunnellut huilunsoittoa naapurin pihalta.

Jos lumottu sormus olisi ollut otettavissa pois, olisi se aikoja sitten maannut vuoripuron pohjassa kivien välissä houkuttelemassa tietämätöntä kulkijaa, joka kallistuisi vettä juomaan. Mutta luu oli kasvanut paksuksi ja sulkenut sormuksen kiinni. Ja nuorukainen laski päiviä, jotka vielä puuttuivat, ennen kuin aurinko ennättäisi entiselle paikalleen. Vielä hän ponnisti ja teki päätöksiä joka aamu ja koetti kätkeä kaikki itsekkäät ajatukset sydämen pimeimpään kolkkaan ja tukahduttaa ne ainiaaksi, mutta ne eivät häntä totelleet.

Kun vuosi oli kulunut umpeen, seisoi hän samalla kukkulalla, missä sormus oli hänelle annettu. Mutta nyt ei aurinkoa näkynyt mustien pilvien takaa, kukkia ei ollut vielä maassa ja kolkko viima puhalsi pohjoisesta. Ja nuorukaisen sydämessä oli pimeys ja tyhjyys, sillä hän oli menettänyt kaiken toivonsa.

Hän katseli alas polkua, joka vuorelle johti. Silloin kuuli hän takanaan äänen:

"Mitä nyt minulta pyydät, nuorukainen?"

"Rauhaa", puhkesi vastustamattomasti nuorukainen puhumaan. "Päästä minua lupauksestani, ennen kuin sorrun tähän taisteluun, sillä minulta on loppunut kaikki hyvä tahto ja minä olen oppinut tuntemaan toisen itseni, josta en mitään tiennyt. Voimani on lopussa, minä toivoisin ainoastaan kuolemaa. Sinun lahjasi polttaa sormessani."

"Poikani", sanoi lempeästi tuntematon. "Rauhoittukoon sydämesi. Sinä olet yrittänyt – ja kuka on ensi kerralla onnistunut! Älä enää vanno, vaan tee, minkä voit ja toivo enempi. Katso, sormus ei ole enää sormessasi: se on pudonnut. Ikuisuuden sormusta et ole vielä valmis kantamaan. Koko maailmaa et ole vielä valmis syleilemään."

"Ja sekö on kaiken loppu?" huokasi nuorukainen ja katseli kaivaten syvää jälkeä sormessaan, missä sormus oli ollut.

"Se olkoon alku. Opi vähitellen voittamaan aika ja toteuttamaan iankaikkisuus. Opi totisesti rakastamaan yhtä, ennen kuin voit rakastaa kaikkia. Älä lähde yksin taipaleelle vaan ota toinen mukanasi. Älä lupaa ikuisuudeksi vaan ensin yhdeksi elämäksi. Ja olkoon se elämä kuva kauneimmasta. Kuvia on monta, todellisuus on yksi. Ota siunaus."

Taas oli muukalainen poistunut, ennen kuin nuorukainen ehti häneltä enempää kysyä. Niin paljon olisi hän tahtonut puhua ja yhdellä kertaa saada pulmansa selvitetyksi. Se ei ollut suotu, hän sai vielä kantaa mukanaan kysymyksensä ja itse löytää niihin vastausta. Hänen sydämensä oli nyt tyyni – ei valoisa, ei pimeä, mutta kaukaisimmassa sopessa tuikki kirkas tähti, toivon valo.

Ei kestänyt kauan, ennen kuin hän puhtaan neidon rinnalla antoi ja vastaanotti uskollisuuden lupauksia ja merkiksi hän teki kaksi sormusta valantovaskesta, yhden toiselle, yhden itsellensä. Ja siitä lähtien ottivat yhä useammat tavaksi tehdä itselleen sormuksia liittäessään elämänsä toisen ihmisen elämään. Mutta kaikki he eivät sen merkitystä tajunneet. Ja viimein ei kukaan ollut sormusta ottamatta, olipa aikomuksena tosi tai vilppi, eikä kukaan kuitenkaan ollut sormuksen merkityksestä tietoinen.

Mutta kaikki palajaa jälleen. Kerran taas jokaisen kuvan merkitys selviää ja jokainen symboli saa entisen arvonsa ja näkyväisessä etsitään näkymätön todellisuus. Ja silloin jokaisessa elämässä tehdään ponnistus luomaan ajallisesta rakkaudesta ikuinen, yksinäisestä kaikenkäsittävä. Se aika lähenee, kuka sitä estää, kuka jouduttaa?

Tietäjä – touko-kesäkuu, 1909


Etusivu

Sekalaiset