Markku Lindroos

VIIMEISET SANAT

  

Asunto oli kolmannessa kerroksessa, mukava muttei ylellinen. Vaikka talo oli äskettäin entisöity, ei siihen oltu asennettu hissiä, koska portaikkoa ei saanut muuttaa alkuperäisestä asustaan historiallisen arvon takia. Reumatismi ja huono sydän tekivät liikkumisen vaikeaksi, ja siitä syystä hän vihasi rappuja. Hän tiesi myös niiden olevan ainaisena uhkana elämänsä jatkumiselle. Silti hän ei halunnut muuttaa poiskaan asuttuaan yli puolet elämästään talossa. Mukava nojatuoli, kunnon valaisin ja takkavalkea riittivät hyvin tyydyttämään hänen vanhuutensa tarpeen, ajan kuluessa rakkaiden kirjojensa parissa. Kolme kertaa viikossa kävi kotiapulainen siivoamassa, vaihtamassa pyykit, haki halot takkaan ja tuomassa toivotut tavarat. Taloudellisestikin oli kaikki hyvin, sillä pitkä palveluaika ministeriön virkailijana tuotti mukavanlaisen eläkkeen ja ainoana ylimääräisenä menona oli vain silloin tällöin hankittu konjakkipullo. Vanhanapoikana ja ainoana lapsena olivat sukulaiset vähissä, ja lähimpien omaisten ollessa jo pois menneiden serkkujen lapsia, jotka välittivät hänestä vain mahdollisena perinnön lähteenä, eikä aina sinäkään. Ystävät ja tuttavat olivat myös kaikki poissa, mikä muistutti yhä useammin lähestyvästä kuolemasta. Asiantila, mikä teki hänet toimeliaaksi, koska paljon oli vielä tekemättä. Jo useamman vuoden ajan hän oli kirjoitellut huomioitaan elämästä ja sen tarkoituksesta, naputellen vahanaikaisella kirjoituskoneellaan usein sivukaupalla yhteen menoon. Kansiot olivat täyttyneet pienistä elämää pohtivista tarinoista, joille tunnusomaista olivat useiden mietelauseiden ja vertauksien ahkera käyttö. Tuntemusten paisuttelemia viisauksia, jotka huolellisesti kätkettiin kirjahyllyn taakse väsättyyn komeroon, ikään kuin ne olisivat olleet valtionsalaisuuksia. Hän ei ollut koskaan julkaissut mitään ja tokko ne olisivat ketään kiinnostaneetkaan. Viimeisen vuoden ajan oli joku pakkomielteen kaltainen viisauden vaatimus työllistänyt kaikki valveillaolon hetket ja kirjoittamisen sijasta hän oli alkanut käymään läpi vanhoja tekstejään pysähtyen joskus lukemaan hartaasti.
 

Kylmän joulunalusviikkojen viima ravistelee viimeisiä ruskeita käpristyneitä lehtiä vielä lumettoman ruman ruskeana olevaan maahan. Apeus, ensimmäinen ajatuksen laji joka peilautuu hyisen ilmaston ikävimmistä hetkistä, kääntää mielen tutkiskelemaan oman tilansa sirpaleista totuutta ja maailman lyömiä avohaavoja psyyken lihaan.

Alussa oli idea, mahdollisuus ja tahto. Lopussa turhautuneisuus, loputtomuus ja väsymys. Välissä vähäpätöinen elämä rikki kulutettuna haaveena. Aika on kulunut ja partani on tullut valkoiseksi. Kuoleman vääjäämättömyys on lähelläni, minkä ympäristökin vaistoaa. Tuttavat ovat alkaneet tehdä välimatkaa minuun, eläimet väistävät säikähtäen, jos menen liian lähelle, ja jopa huoratkin torjuvat, vaikka tarjoaisinkin kaksinkertaista hintaa. Mieleni masennus on sukeltanut syvälle ja olen lähellä syövereitä, missä ikuisen unohduksen imupyörteet armahtavat kärsivän. Elämä on ohitse ja haikeasti katselen taakseni, nähden olkapääni yli kulkemani tien polveilut. Olen kulkenut pitkän matkan halki ajan, muutoksen ja itseni — on tullut yhteenvedon aika. Vapisevina suuretkin sielut katsovat taakseen, uhkarohkeita poikkeamisiaan moraalien turvallisilta väyliltä, oikea ja väärä saa todellista merkitystä vasta kun kokemus on muuttunut ymmärrykseksi. Tilanteissa tehdyt valinnat ovat usein itsekkäitä ja minän manipuloimien oikeutusten verhoamia vääryyksiä. Ainoana lohtunani kannan suurten ajattelijoiden suurpiirteistä tapaa käsitellä ihmiselämää mitättömänä osana universaalista totuutta. Mutta useimmiten ajattelen kuitenkin vain omaa osuuttani olemassaolon summassa ja sitä miten totuuden prismassa tajuntani valo taittuu sieluni värikartaksi, paljastaen luonteeni psyykkisen koostumuksen, mikä mitättömyydestään huolimatta kantaa perintöä, minkä olemassaolosta sukupolvet ovat taistelleet verisin nyrkein ja siksi sitä ei voi vähätellen sivuuttaa. Olen jopa uskaltautunut tunnustukseen ettei ihmissieluni ole vain hermoärsykkeiden piirtämää rinnakkaisuutta fyysiselle maailmalle, vaan aito ulottuvuus tilassa ja ajassa. Minulle oli aikaisemmin riittänyt tieto, että aikojen alusta ovat luonnon vaatimukset ja säännöt hallinneet tätä pientä planeettaa tuolla "jossakin". Kaiken luonnollisen tapahtuvan ollessa taustalla jokin salaperäinen nerokas voima, mikä muotoilee elämää siten, että toinen toistaan monimutkaisemmat alkuaineiden liittymät muodostavat toimivia, itse itsensä huoltavia järjestelmiä, ja joilla on kyky lisääntyä. Vaikka joskus tuntuukin, että kaiken ihmiskunnan luovuuden ja kekseliäisyyden takana onkin vain itse yksilön teema ja sen toteutus elikkä etsi, viehätä, voita, lisäänny ja suojele hedelmäsi, niin viimeaikoina ovat suuremmat ajatukset alkaneet häiritä mielenrauhaani. Pitääkseni itseni aikani ja paikkani puitteissa olen yhä useammin alkanut ajatella aikaa, jolloin minua ei vielä ollut. Tuntuu omituiselta, että jossakin kaukana takanani ja muistini ulottumattomissa on aikasuoralla piste, mikä on lähtökohtani. Pursuava sperma kohdun onteloon ja hedelmöityminen. Alku eräälle energiajuoksulle, liikkeelle, muutokselle — ELÄMÄLLE. On myös hämmentävää tietää, että kahden alun perin toisilleen vieraan ihmisen ruumiillinen tyydytys toisistaan natisevassa vieterisängyssä on alkuni ja ettei mikään myöhempi tapahtuma ole yhtä tärkeä, juuri minun kohdallani. Tuon sattumanvaraiselta tuntuva alku on askarruttanut jo kauan mieltäni ja pitänyt valveilla minua. Olen kuitenkin oman rönsyilevän rakkauselämäni kokemuksissa luullut löytäneeni selityksen, minkä kaikkea epäilevä mielenikin voi hyväksyä. Mutta juuri nyt minulla ei ole voimia laskeutua muistini kellarikerroksiin, sillä en välittäisi hehkuttaa vanhalle sydämelläni vaarallisen kiihkeitä kokemuksia uudestaan.
 

Hän pysähtyi hengästyneenä lukemastaan, kokien suurta tyhjyyttä ja pettymystä itseensä, päättäen ettei yhtään turhaa ajatusta saisi jäädä hänen jälkeensä. Päätös mikä vain lujittui, mitä enemmän hän luki vanhoja kirjoituksiaan. Toisissa hän oli tietävinään tulevaisuuden suunnan, kehitellen mitä hurjempia näkymiä geneettisen jalostuksen seurauksista, missä kykyä, tietoa ja valmiita näkemyksiä siirrettiin suoraan aloittelevan ihmisen tietoisuuteen ilman vuosien tuskallista oppimisprosessia. Joskus niissä venyteltiin elinikää ja aivojen kokoa parhaaseen sciencefiction- tyyliin, mutta sillä erotuksella että kaikki perustui loogiseen kehitysoppiin. Oli miltei pelottavaa miten tämä vanhus, pitkän elämän kasvattama epäily ajatustensa suodattimena oli valmis hylkäämään ihmiskeskeisen ajattelun, ja pyrkimään tiedostuksen yhteiseen nimittäjään kaikelle olevaiselle. Tietokoneet olivat hänelle aivan luonnollinen ilmiö täydentämään ihmisen puutteellista aivotoimintaa, puhumattakaan niitä yhdistävistä verkostoista.

Samalla hän itse pysytteli ehdottomasti erossa modernin maailman keksinnöistä ja tyytyi rakkaaseen kirjoituskoneeseensa työstäessään ajatuksiaan paperille. Mutta nyt oli yhteenvedon aika ja tuhansien tuntien työ, mikä osaltaan oli ollut köyristämässä vanhuksen selkää joutui armottoman itsekritiikin käsittelyyn. Prosessi, joka nopeasti muuttui järjestelmälliseksi pelkistämiseksi, ja lisätäkseen toimen ankaruutta hän alkoi polttaa alkuperäisiä tekstejään sitä mukaa kun ne oli läpikäyty. Vain harvoin joku miete kelpasi säilytettäväksi. Sivujen lukumäärä väheni jo ensimmäisellä lukukerralla tuhansista satoihin ja supistui lopuksi vain kymmenen sivun mittaiseksi kokoelmaksi kristallisoituneita lauseita elämän merkityksestä. Koko elämäntyö oli miltei päätöksessä, mutta yhäkin tyytymättömänä tulokseen hän jatkoi työtään, seuloen kirjoituksiaan kunnes jäljellä oli vain sivullinen aforismeja. Talven kylmät kuukaudet kuluivat punniskellen niiden tasapainoa, vaihdellen sanajärjestystä ja sanoja. Vähitellen kypsyi ajatus ainoastaan yhdestä jäljelle jäävästä lauseesta — omasta viimeisestä lauseesta, mikä olisi sopiva kuiskata viimeisten voimien rauetessa. Se ei kuitenkaan saisi olla liian pitkä ja monimutkainen, mutta sen pitäisi olla kyllin kattava koko pitkän elämän summaksi. Hän lajitteli mietelmänsä eräänlaiseen paremmuusjärjestykseen ja kirjoitti ylimmäksi paperiarkille ne mitkä kuulostivat aluksi parhaimmalta.
 

Totuuden etsijä saa varautua ikäviinkin yllätyksiin.
 

Tuntui aluksi kyllä hyvältä, mutta jotenkin liian itsestään selvältä.
 

Rehellisyys on tärkeää, sillä ilman sitä ei meillä ole mitään.
 

Hetken hän mietiskeli, ihmisten puuttuvaa tietoisuutta valheen mitättömästä reaaliarvosta ja kohauttaen olkapäitään jatkoi lukemistaan.
 

Omana itsenään oltaessa ei tarvitse muistaa vuorosanoja.
 

Tähän mietelauseensa hän oli hyvin tyytyväinen ja kirjoittikin sen heti ylimmäksi seuraavalle arkille.
 

Tietämättömyys on se sallittu tila johon tietoa voi kasvattaa. Tietämättömyys taas kasvaa löydetyn tiedon tuottamista uusista kysymyksistä, joihin ei vielä ole vastausta.
 

Tämä oli yksi hänen suosikkiajatuksensa, eniten häntä siinä kiehtoi ehkä sen kattavuus ja loputon mahdollisuus, mutta se oli liian pitkä ja sitäpaitsi sen sanomiseen täytyi välillä vetää henkeä, mikä saattaisi pakottaa lopunteon aloittamisen uudelleen. Mokoma snobistinen tarkkuus ja pientenkin seikkojen huomioon otto oli tyypillistä hänelle, ja mikä teki hänestä hieman naurettavan. Hän oli tietoinen tästä, mutta yksinäisen kamarissa ilman maailman tutkivia silmäyksiä, saa ihminen olla itsensä, oli se mitä hyvänsä.
 

Ketkään eivät koskaan voi ymmärtää toisiaan täysin ja kysymys onkin suvaitsevuudesta. Kyvystä pystyä antamaan tilaa kaikille olla oma itsensä, se tuntuukin ymmärtämykseltä.
 

Tämä sopi hyvin edellisen selityksen jälkeen, eikä se tarvitse kommenttiakaan, koska se ei muutenkaan kelvannut seuraavalle arkille.
 

Vaatimattomat tehtävilleen koruttomasti antautuneet ihmiset ovat aina hyväksyttyjä ja arvostettuja, koska kaikki mikä heissä näkyy on totta.
 

Tämä oli hänen rakkain muistonsa ja periaatteensa tekemänsä ansiotyön pitkällä saralla, mutta liian vaatimaton turhamaiselle aikomukselleen, missä piti kumista jumalien tarkoitusten kaiku.
 

Pienenä on liian pieni, nuorena on liian nuori, aikuisena ei ole tarpeeksi nuori eikä tarpeeksi vanha, ja vanhana on jo liian vanha.
 

Tämä ei kelvannut koska sen totuusarvo oli olematon, ja se olikin varmaan syntynyt nokkeluuden tarpeesta johonkin jo tuhottuun novelliin. Itsekseen kriittisenä tuhahdellen mokomasta, mikä oli selvinnyt näinkin pitkälle. Mutta toisen silmäyksen jälkeen hän ymmärsi sen käteväksi ihmisen loputtomaan lohdun tarpeeseen ja myhäili lopuksi osaamiselleen.

 
Mitä se on — ei mitään, ei valoa varjoa, tilaa se tarjoa, se on ei mitään. Siis sitä ei ole olemassa ollenkaan. Silti siitä puhutaan usein ja joka kerta, kun se mainitaan, on se olemassa. Se on ei mitään — kaiken vastakohta.
 

Sanaleikki jota hänen rapistuneet aivonsa eivät enää pystyneet seuraamaan loppuun asti, eikä muististakaan ollut apua sijoittaa sitä kunnia paikalle, ja sitä paitsi se oli täysin sopimaton viimeiseksi lauseeksi.
 

Tulevaisuutta pelätään odotusten takia.

Kipua pelätään kokemuksesta, ja pelko on kivun odotusta.

Pelon voi voittaa vain kohtaamalla sen syyn, sillä pelollakin on oma kielioppinsa ja luonnonlakinsa.

Hyljätyksi tulemisen pelko syntyy, kun antautuu jonkun omistukseen, ja menettämisen pelko syntyy, kun omistaa jotakin.
 

Nämä pelkoa käsittelevät mietteet olivat joutuneet eroon alkuperäisistä yhteyksistään, ollen liian suppeita, ja muutenkin sopimattomia viimeisellä hetkellä urheaa näyttelevälle.

Epävarmana riittäisivätkö voimat tai muisti tuollaisella hetkellä pitkiin puheisiin hän hylkäsi aluksi lauseistaan pisimmät ja keskittyi yhden lauseen mietelmiin. Surullisin mielin hän jatkoi seulontaansa kunnes jäljellä oli enää vain kaksi lausetta.
 

Omana itsenään oltaessa ei tarvitse muistaa vuorosanoja.

ja

Totuuden etsijä saa varautua ikäviinkin yllätyksiin.
 

Ensimmäinen lause kiusasi häntä, vaikka se oli ollut hänen sydämensä valitsema ja ehdoton suosikki jo pitkään. Mutta jotenkin se uhkasi tehdä hänestä sanattoman ja ilman hyvästejä hän ei halunnut jättää paikkaa, missä oli viettänyt koko elämänsä. Siksi oli jäljellä vain yksi ainoa elämän paineissa kiteytynyt ajatuksen kristalli, ja enempää miettimättä hän rutisteli esillä olevat viimeiset käsikirjoitusarkkinsa, kostuttaen ne konjakissa ja singoten juhlallisesti käsi sydämellään koko roskan, vartavasten viritettyyn takkavalkeaan.

Sen jälkeen hän kirjoitti kädet vapisten vain suuria kirjaimia käyttäen valitsemansa lauseen keskelle puhdasta linjatonta paperia.

 
TOTUUDEN ETSIJÄ SAA VARAUTUA IKÄVIINKIN YLLÄTYKSIIN.
 

Katsellen aikaansaannostaan hän myhäili tyytyväisenä, tietäen että nyt oli työ tehty valmiiksi. Lauseesta tuli mielen viimeinen valo ja lohtu, mutta huonontuneen muistin takia täytyi paperi tämän tästäkin kaivaa esiin, ja se nuhrautui lyhyessä ajassa kovan käytön seurauksena miltei lukukelvottomaksi. Alkukevään ensimmäiset aurinkoiset päivät pilkistivät sisään huoneistoon saaden piristyneen vanhuksenkin liikkeelle. Pukeutuneena vanhojen ihmisten tapaan lämpimästi hän kapusi vaivalloisesti alas rappuja pitäen tiukasti kiinni kaiteesta. Alhaalle päästyään hän alkoi tunnustella taskujaan etsien elintärkeäksi käynyttä lausettaan, jota hän oli aikonut mietiskellä läheisen puistikon rauhassa, mutta se oli poissa. Ensiksi hän yritti muistella sen rakkaita sanoja, mutta ei pystynyt parhaalla tahdollaankaan palauttamaan mieleensä yhtäkään. Hätäisesti hän rupesi kiipeämään takaisin kohti asuntoa, mutta pääsemättä paria rappusta pitemmälle oli hänen pysähdyttävä rinnassa tuntuneen yhtäkkisen kovan kivun yllättämänä.

Ruumis reagoi kestämättömään kipuun valmistamalla nopeasti morfiinia helpottamaan viimeisen hetken dramaattista muutosta, jossa elintoiminnot lakkaavat ja viimeiset ajatukset vapautuvat käsitteistään muuttuen puhtaaksi valoksi — alun energiaksi.

Portaikkoja lähettyvillä lakaissut vahtimestari kuuli kaatumisesta aiheutuneen melun ja oli miltei heti paikalla, ehtien kuulla vanhuksen mutisevan heikosti viimeisinä sanoinaan:
 

"Sammuttakaa valot."

  

Lisää Markku Lindroosin novelleja. 

Etusivu

Sekalaista