Missä paratiisi?

Yli rannattoman Arabian aavikon lepää yö, tyyni, äänetön, salaperäinen. Sen yön vertaista ei ole muualla nähty. Tähdet kiiluvat ja säkenöivät niin kirkkaina, että niiden valossa voi kulkea, silloinkin kun kuu ei loista taivaalla. Majesteetillinen juhlallisuus täyttää kaiken, ei ole mitään muuta kuin ihminen ja hänen ympärillään ainoastaan äärettömyys, niin valtava, että se astuu suoraan hänen sisäänsä.

Tuossa istuvat piirissä erämaan tummat pojat, nuo vapaat ja rohkeat vaeltajat keltaisen hiekan ja taivaan välillä, nuo hehkuvatunteiset mutta vakavat ja hillityt beduiinit. He istuvat jalat ristissä polttaen pitkiä piippujaan, ja pieni tuli palaa heidän keskellään. Joskus kuuluu kamelien äännähdys tai vaimojen liikkumista teltassa.

Kasim Omri – jota myös kutsutaan "Siniseksi Ratsastajaksi" hänen sinisen viittansa tähden – kertoo:

Minä ajoin takaa pakenevaa strutsia kauas tiettömään erämaahan enkä huomannut, ennen kuin minut yllätti samum, erämaan pyörretuuli. En osannut varoa, ennen kuin tunsin sieraimissani sen kuuman henkäyksen, ja minun täytyi etsiä turvaa hevoseni alta viittaani käärittynä. Ylitseni kävi pyörre ja hevoseni – uskollinen sielu, jota olin rasittanut uuvuksiin asti ja joka ei ollut saanut aikaa edes hengähtää – ei kestänyt kauempaa, vaan kun myrsky oli ohi ja minä kaivauduin ylös hiedasta ja oikaisin jäseniäni, niin kumppanini lasimaiset silmät tuijottivat elottomina. Monta kyyneltä vuodatin sen vielä pehmeälle ja lämpimälle turvalle, mutta Allah asettaa kaikki oikein, siunattu olkoon Hän.

Olin yksin suuressa erämaassa, enkä tiennyt, missä itä, missä länsi. Harhailin kauan. Yön valvoin keihäs ojossa sakaalien nauraessa ympärilläni, ja aamulla jatkoin taas kulkuani. Mutta voimani petti, ääretön kuivuus kouristi kurkkuani, ja verestyneissä silmissäni alkoi liikkua kangastavia kuvia, ihania lehtoja ja rehottavia puita. Monta askelta otin turhaan niitä tavoittaakseni, kunnes ne haihtuivat ilmaan silmieni edessä.

Jätin sieluni Allahin huomaan, mutta silloin näin pienen ryhmän palmupuita, jotka liehuivat hiljaa tuulessa eivätkä poistuneet, vaikka minä katselin niitä. Viimeisillä voimillani ponnistin, ja tulin niiden luo -- ja siinä oli lähde, kivinen kaivo erämaan kulkijoita varten. Kun katsoin yli sen laidan, näin syvällä sen pohjassa omat kasvoni. Mutta ei ollut astiaa, millä ammentaa vettä. Köyden pätkä riippui katkenneena alas reunalta, eikä ollut mitään keinoa saada virvottavaa veden pisaraa. Minä hourin, raastoin käteni verille kaivon kivisiä seinämiä vastaan, ja huusin Allahia avukseni, mutta turhaan. Hänen tahtonsa oli tutkimaton. Silloin en tiennyt, mitä tein, sanoin sielulleni hyvästi ja hyppäsin syvään kaivoon.

Vesi peitti pääni, enkä tiedä, mitä tapahtui. Kaikki muisto menneisyydestä oli kadonnut minulta. En tiennyt, kuka olin, missä olin ja miten olin tullut tänne. Tunsin vain, että olin ilman tuskia, ilman huolia, keveä ja vapaa kuin ilman lintu ja olin keskellä suurta puutarhaa. Mahtavat palmut liehuivat pääni päällä, ja niiden keskellä kasvoi suuria ruusupensaita täynnä lukemattomia kukkia, ja niiden takana näkyi hedelmäpuita, jotka notkuivat hedelmien painosta. Suuria, meheviä, kultaisia ja tummanvihreitä omenia, viikunoita ja granaatteja riippui kiiltävien lehtien välissä, ja maa oli täynnä suuria tulppaaneja ja lepattelevia kirjavasiipisiä perhosia.

Kävelin ympäri, en ajatellut mitään, kaikki tuntui minusta luonnolliselta. Heittäydyin ruohikkoon, ja annoin päivän paistaa, ja nauroin itsekseni katsellessani kuoriaisia, jotka kapuilivat suuressa ruohometsässä ja ajoivat toisiaan takaa. Kuuntelin sirkkojen sirinää, ja katselin eloa ja kauneutta ympärilläni. Vierelläni solisi virvoittava lähde.

Ojensin käteni, ja otin oksalta omenan, joka aivan kuin näytti odottavan ottajaa. Se oli juuri kypsynyt, tuoksuva, punakellervä, suloinen katsella ja maistaa. Haukkasin sitä, ja unohduin taas katselemaan niitä kauneuksia, joita Allah oli luonut. Ajattelin, että loppumaton on Hänen viisautensa, Hän keksii enemmän kuin me ehdimme edes ihmetellä.

En tiedä, kuinka kauan olin ollut siinä, kuitenkin yhtäkkiä kaikki ihanuus oli poissa. Minä kaipasin jotain. Outo levottomuus hiipi minuun. Omena putosi kädestäni, nostin pääni ja tuijotin ympärilleni. Mikä nyt? Jotakin puuttui. Nousin ylös, ja aloin rientää eteenpäin tietämättä minne ja miksi. Juoksin läpi puutarhan, ensin hitaammin, sitten välittämättä oksista, jotka pieksivät kasvojani, ja kivistä, joihin tuon tuostakin kompastelin. Juoksin kauan, kunnes pysähdyin. Sileä, valkoinen seinä oli edessäni.

Silloin sydäntäni kouraisi. Jo ymmärsin, mitä kaipasin. Kumppania, inhimillistä, ajattelevaa olentoa, jolle puhua, jonka ääntä kuunnella, jonka lämmintä kättä puristaa omassani. Eikö täällä ole ketään? Huusin, ja pelästyin omaa ääntäni. Kaikki kävi hiljaisemmaksi. Linnut pelästyivät ja jäivät kuin kivettyneinä oksilleen istumaan. Puutkin tuntuivat pysähtyvän huojumasta ja katsovan kummastellen minua, joka häiritsin tätä ainaista rauhaa. Koko luonto odotti, mitä tuleman piti. Kuitenkaan mitään ei tullut, kaikki jäi aloilleen. Minä käsitin, ettei täällä ollut koskaan käynyt ketään, ja mielipuolen tavoin lähdin juoksemaan toiseen suuntaan. Juoksin kauan, mutta sitten pysähdyin: edessäni oli sama valkoinen seinä – käännyin sivulle, riensin taas eteenpäin epätoivon kiihkolla, ja huomasin viimein, että minne käännyinkin, sama muuri oli edessäni. Sillä ei ollut mitään loppua, vaan se kiersi puutarhan ympäri ja joka kohdassa se oli vailla aukkoja, ulottuen korkealle minun ylitseni.

Riensin pitkin muuria, otin kiven maasta ja iskin sillä seinämää. Pieni murunen vain siitä lohkoutui, muuri tuntui voittamattoman paksulta. Toivottomuus ajoi minua eteenpäin. Nyt alkoi nousta ajatuksia. Mikä olento olin? Olinhan ihminen, olinhan joskus elänyt samanlaisten olentojen parissa, hourinko nyt, näenkö unta, olenko elossa vai olenko jo kuollut? En kuitenkaan jaksanut paljon pohtia, kaiken voittava pelko esti muut ajatukset paitsi yhden: miten päästä pois täältä?

Silloin kulkiessani pitkin muuria huomasin äkkiä raon. Olikohan salama halkaissut kiven, vai miksi oli syntynyt pitkä aukeama muuriin? Alaosa oli vajonnut alas ja työntynyt esiin, niin että muodostui kapea mutkainen polku ylös harjalle asti. Painauduin muuriin kiinni, ja yritin kiivetä. Vaikeaa se oli, kaksi kertaa löysin itseni maasta, mutta taas ponnistin ja viimein käteni tapasivat muurin yläreunan. Pelastettu! Odotin tuokion rauhoittuakseni, ja nostin sitten pääni yli muurin harjan...

Samassa kaikki oli ympärilläni pilkkopimeää. Kylmä väristys kulki lävitseni, ja jäin liikkumattomana aloilleni pitkäksi aikaa. En kuitenkaan menettänyt tajuntaani, vaan muistin aivan selvästi puutarhan ja mitä siinä olin kokenut ja kuinka olin suurella vaivalla saanut pääni yli muurin harjan. Mutta missä nyt olin? Läpitunkematon pimeys oli ympärilläni, ja joka jäseneni värisi kylmästä. Ja kuitenkin hengitin kiihkeästi ilmaa, olin elossa. En uskaltanut liikuttaa jäsentäkään, ettei tämäkin haihtuisi ja ehkä minä syöksyisin olemattomuuteen.

Olin tässä tilassa kauan, kun äkkiä nostin pääni ja näin ylhäällä korkealla puolikuun muotoisen valokaaren. Tuoko on se puolikuu, joka valaisee tietä paratiisiin astujille? Ajatus kulki pääni läpi, mutta samassa liikahti käteni ja minä huomasin seisovani vedessä kaulaa myöten, ja se puolikuu oli kaivon reunus, johon aurinko paistoi. Minä olin syvällä kaivon pohjalla.

Vasta silloin minulle selvisi kaikki. Olin pudonnut kaivoon, mennyt tajuttomaksi, mutta kuinka lieneekään, olin löytänyt jalansijan ja saanut pääni yli vedenpinnan. Janoni palasi nyt, kallistin pääni ja join ahnain siemauksin raitista vettä.

Vähitellen pääni selkeni. Tunsin olevani luonnollinen, elävä ihminen ja aloin käyttää järkeäni. Muistin köydenpätkän, joka riippui yli kaivon reunan, ja siltä penkereeltä, missä seisoin, onnistuin kurottamaan käteni siihen. Viimeiset voimani ponnistaen kiipesin ylös, ja sain oikaista jäseneni kuumalle hiekalle ja nukahtaa.

En tiedä, kuinka kauan lienen maannut, mutta aurinko oli taas taivaalla ja lähdin uudistetuin voimin kulkemaan. Pian tapasin kamelin tuoreet jäljet hiekassa, ja seurasin niitä, kunnes löysin teidät, ja nyt olen kertonut kumman kokemukseni ja kysyn teiltä, te Seilamin heimon arvokkaat miehet: mikä oli puutarha, jossa löysin itseni, ja kuinka saatoin olla niin kauan veden alla kuin puutarhassa makasin?

Kun Omri oli lopettanut kertomuksensa, oli hiljaista. Vaimotkin, jotka Omrin kertoessa olivat kokoontuneet pienen, puoleksi sammuneen nuotion ympärille, seisoivat yhtä hiljaa kuin miehet, eikä kuulunut muuta kuin jokin sirkan ääni tai kellon kilahdus lampaan kaulassa.

Avaruus hengitti sanattomana niin kuin ennenkin, ja yö mietti yhtä hartaasti kuin ennenkin sitä Olemassaolon Suurinta Salaisuutta, jota kukaan ei vielä ole paljastanut.

Mutta viimein yksi istuvista miehistä virkkoi:

– Ihmeellinen, oi kunnioitettava vieraamme, on kertomuksesi. Ihmeellinen ja outo kuulla. En usko, että yksikään meistä kykenee selittämään sinulle, mitä olet nähnyt paitsi vanha sheikki Uleima Akbar. Hänen viisautensa on avara ja syvä kuin valtameri. Koraanin hän tuntee tarkoin ja senkin on jo kauas jättänyt ja kyntää omilla hevosillaan ennen kyntämättömiä maita. Totisesti hän on viisas, hänen vertaistaan emme ole tavanneet.

Kaikkien silmät kääntyivät valkopartaiseen sheikkiin, josta puhuttiin, mutta hän näytti vaipuneelta syviin ajatuksiin ikään kuin hän ei olisi kuullutkaan niitä ylistäviä sanoja, mitä hänestä lausuttiin. Kukaan ei rohjennut häneltä kysyä enempää eikä vaatia häneltä vastausta.

Taas vallitsi äänettömyys. Joku naisista jo kuiskasi jotakin kumppaninsa korvaan ja vetäytyi pois. Hän ei malttanut olla juoksematta kertomaan teltassa oleville sitä kummallista tarinaa, jonka oli kuullut.

Viimein kuului Uleiman ääni, tyyni ja vakava. Siitä äänestä kaikuivat monien päivien rikkaat kokemukset ja monien öiden syvät ajatukset. Ja hän virkkoi:

– Miehet, lapset, sillä minä olen nähnyt teidän kasvavan silmieni edessä – Allahin ihmeet ovat joka päivä uudet. Hän antaa meidän nähdä silmillämme vertauskuvia ja tunnustähtiä, että oppisimme kyselemään ja tiedustelemaan hänen salaisuuksiaan. Vieraamme on nähnyt merkillisen unen, ja me teemme hyvin, että otamme siitä vaarin ja tutkistelemme, mitä voimme oppia siitä. Veljet, tuokaa pyhä kirja tänne.

Eräs ketterä nuorukainen nousi ja haki kamelin laukusta hienosti kirjaillun käärön, aukaisi sen, otti esille Koraanin, suuteli sitä ja ojensi sen sheikille. Sheikki käänsi sen lehtiä ja sanoi:

– Näin sanotaan kahdeksannessatoista suurassa, joka on Mekassa kirjoitettu:

Jumalan armollisen nimessä, kunnia ja ylistys Jumalalle, joka on lähettänyt sanansa palvelijoilleen eikä pannut mitään väärää siihen. Ojennukseksi uskoville, jotka tekevät hyviä töitä, antaen iloisen sanoman, että heitä odottaa suuri palkka, jota saavat ikuisesti nauttia.

Ja näin sanoo Herra: Me olemme totisesti luoneet kaikki, mitä on maan päällä, ihmisille kaunistukseksi ja tutkiaksemme, kuka heistä parhaiten toimii. Ja me muutamme kerran kaikki, mitä maan päällä on, autioksi erämaaksi.

Etkö luule, että nuo miehet luolassa olivat kummallisena ihmeenä? Nuorukaiset pakenivat luolaan ja sanoivat: Herra, anna meille armoa ja menestystä.

Me suljimme heidän korvansa luolassa moniksi vuosiksi.

Sitten herätimme heidät tietääksemme, ketkä parhaiten olivat laskeneet, kuinka kauan he olivat siellä viipyneet.

Me kerromme todenmukaisesti heidän historiansa. He olivat totisesti nuorukaisia, jotka uskoivat Herraansa, ja me annoimme heille opastusta elämän matkalle.

Ja sinä olisit luullut, että he olivat hereillään, vaikka he nukkuivat, sillä me annoimme heidän käännellä itseään oikealle ja vasemmalle. Ja sitten me herätimme heidät, että he kysyisivät toisiltaan. Yksi heistä sanoi: "Kuinka kauan olemme täällä viipyneet?" He vastasivat: "Varmaan yhden päivän tai päivän osan."

Jumala tietää parhaiten, kuinka kauan he viipyivät. Hänelle kuuluu se, mikä on salattu maassa ja taivaissa.

He viipyivät luolassaan kolmesataa vuotta ja vielä yhdeksän.

Ja mikset sanonut, kun menit puutarhaasi: "niin kuin jumala tahtoo", sillä missään ei ole voimaa paitsi Jumalassa? Älä käännä silmiäsi niiden luota, jotka huutavat Herraa avuksensa, etsiäksesi maallisen elämän ihanuutta.

Tämä on vertaus maallisesta elämästä: se on niin kuin vesi, jonka me lähetämme taivaasta sekoittumaan maan vihannuuteen, mutta sitten se muuttuu kuivuneiksi korsiksi, joita tuulet hajottavat ympäri, sillä Jumala on kaikkivaltias.

Rikkaus ja lapset ovat maallisen elämän koristus, mutta se, mikä pysyy, se on hyvät työt, ne antavat paremman palkinnon Herran luona ja paremman toivon.

Ja näin olemme tässä Koraanissa kertoneet monta vertausta ihmisille, mutta ihmiset ovat sangen itsepäisiä. Ja jos kutsutkin heitä oikealle tielle, he eivät tahdo antaa itseään ohjata.

Mutta Herra on kaiken armahtava ja laupias, ilman Häntä ei ole mitään turvaa.

Kun sheikki oli lukenut nämä sanat pyhästä kirjasta, antoi hän pois käärön ja hiveli monet kerrat partaansa. Mutta viimein hän taas puhui:

– Ihmisten kovakorvaisuuden tähden profeetta ei voinut kaikkea viisauttaan ilmoittaa heille. Mutta Allah on suuri ja antaa meidän yhä vielä nähdä merkkejä hänen voimastaan. Katso ystävä, joka olet tullut joukkoomme, Korkein tahtoi ilmoittaa sinulle kolme salaisuutta.

Ensimmäinen salaisuus on se, että kun me täällä ajamme takaa kirjavasiipisiä, nopeajalkaisia lintuja, niin yhtäkkiä Allah voi temmata pois parhaimman ystävämme viereltämme ja me jäämme yksin keskelle erämaata. Silloin ei ole muuta kuin kuuma hiekkakenttä ympärillämme ja sisällämme polttava jano.

Ja toinen salaisuus on se, että vaikka silloin meille tarjottaisiin paratiisin yrttitarhat, niin emme löydä niissä onnea itsellemme. Meistä tuntuu kuin olisimme levänneet ja nauttineet siellä vuosia, vaikka olemme vain ummistaneet ja taas avanneet silmämme. Sillä aika on ainoastaan omassa mielikuvituksessamme. Tuhannen ajastaikaa on Herralle niin kuin yksi päivä ja yksi päivä niin kuin tuhannen ajastaikaa, sanoo profeetta Juudan maalta.

Ja kolmas salaisuus on se, että me kaipaamme pois siitä onnesta, joka on vain itseämme varten, me kaipaamme pois siitä paratiisista, jota korkeat muurit rajoittavat, ja vaikka sieltä tultuamme löytäisimme itsemme syvän kaivon pohjasta, olkoon mieluummin niin, kunhan meillä on vain toivo, että taas pian pääsemme vertaistemme pariin ja saamme sulautua heidän elämäänsä, vuodattaa itsemme heihin ja ottaa heiltä vastaan, mitä heidän sielunsa voi antaa.

Sillä ihmisen sielusta on tuleva pulppuava lähde, josta alati juoksee elävää vettä. Se, joka itseään varten elää, on turhaan elänyt, ja hänen pitkät vuotensa ovat olleet vain yksi tuokio avaruuden ajassa. Mutta se, joka tekee sielullaan työtä rakkauden ilossa, voi muuttaa silmänräpäyksen vuodeksi ja vuoden tuhansiksi vuosiksi.

Veljet, emmekö ole Allahille kiitolliset siitä, että hän on antanut meidät toisillemme eikä jättänyt meitä yksin kulkemaan tässä maailmassa ymmärtämättä toistemme sydämen kieltä, niin kuin emme ymmärrä linnun kieltä. Erämaakin on eloa ja iloisuutta täynnä, jos on ystävä vierellämme ja heimon lapset ympärillä, mutta paratiisin yrttitarha on kuin ahdistuksen asunto ja kärsimyksen luola, jollei ole ketään, joka ääntämme ymmärtäisi ja vastaisi meille samalla kielellä.

Näin puhui sheikki hiljaisena yönä, hitaasti ja rauhallisesti, niin kuin se, joka tietää, ettei ole mitään tärkeämpää kuin totuuden tieto, ja hänen kansansa lapset kuuntelivat häntä niin kuin isäänsä ja niin kuin veljet vanhinta veljeä ja painoivat hänen sanansa sydämeensä. He rakastivat kaikki häntä, sillä hän kantoi heidän sielunsa ylös suurille ylängöille, missä päivä ei mene milloinkaan mailleen, eikä väsymys, tauti eikä hengen heikkous tunnu, ja missä vallitsee ikuinen rauha.

–e

Tietäjä — heinä-elokuu 1910


Etusivu

Sekalaiset