Hermann Hesse
PIKTORIN MUODONMUUTOKSET
Heti paratiisiin astuttuaan Piktor seisoi puun edessä, joka oli samalla kertaa mies ja nainen. Piktor tervehti puuta kunnioittavasti ja kysyi: "Oletko sinä elämän puu?" Mutta kun käärme aikoi vastata hänelle puun sijasta, hän kääntyi pois ja kulki eteenpäin. Hän oli pelkkänä silmänä, hän piti kaikesta niin suuresti. Hän tunsi selvästi olevansa kotiseudulla ja elämän lähteellä.
Ja jälleen hän näki puun, se oli samalla kertaa aurinko ja kuu.
Puhui Piktor: "Oletko sinä elämän puu?"
Aurinko nyökkäsi ja nauroi, kuu nyökkäsi ja hymyili.
Ihmeelliset kukat katsoivat häneen, moninaisin värein ja valoin, moninaisin silmin ja kasvoin jaloin. Jotkut nyökkäsivät ja nauroivat, jotkut nyökkäsivät ja hymyilivät, toiset eivät nyökänneet eivätkä hymyilleet: ne vaikenivat juopuneina, omaan itseensä vajonneina, omaan tuoksuunsa hukkuneina. Muuan lauloi sinipunalaulua, toinen lauloi tummansinistä unilaulua. Yhdellä kukista oli suuret siniset silmät, toinen muistutti häntä hänen ensirakkaudestaan. Eräs tuoksui lapsuuden puutarhalle, sen suloinen tuoksu kuulosti äidin ääneltä. Toinen nauroi hänelle ja näytti pitkää taipunutta punaista kieltään. Hän nuoli sitä, sen maku oli väkevä ja villi, se maistui pihkalle ja hunajalle, ja myös naisen suudelmalle.
Täynnä kaipausta ja pelokasta iloa seisoi Piktor näiden kukkien keskellä. Sydän kellona löi hänen rinnassaan, löi tahtiin ankaraan, löi aina vaan; tuntemattoman luo hänen kaipuunsa paloi, lumousta aavistus hänen sieluunsa valoi.
Näki Piktor linnun nurmella istumassa, väriloistossa kirjavassa, ei väreistä puuttunut yksikään, ne kaikki hohtivat höyhenistään. Ja hän kysyi kauniilta kirjavalta linnulta: "Oi lintu, missä on onni?"
"Onni?" sanoi kaunis lintu ja nauroi kultaisella nokallaan, "onni, oi ystävä, se kaikkialla on, se vuoressa on ja laaksossakin, se kukissa on ja kiillossa kristallin."
Näin sanoen iloinen lintu ravisteli sulkiaan, nytkäytti kaulaansa, heilutti pyrstöään, räpytteli silmiään, nauroi vielä kerran, sitten se istui hievahtamatta, istui hiljaa nurmikolla, ja katso: Lintu oli nyt muuttunut kirjavaksi kukaksi, höyhenet lehdiksi, kynnet juuriksi. Väriloistossaan, kesken tanssiaan, miten kasviksi muuttuikaan! Ihmeissään sitä katseli Piktor.
Ja heti sen jälkeen lintukukka liikautti lehtiään ja heteitään, oli jo kyllästynyt kukkeuteensa, sillä ei enää ollut juuria, se liikahteli kevyesti, kohottautui ilmaan hitaasti leijaillen, ja oli muuttunut loistavaksi perhoseksi, se keinahteli leijuessaan, painoa vailla, valon lailla, siivillä hohdokkailla. Sitä Piktor tuijotti suurin silmin.
Mutta uusi perhonen, iloinen kirjava lintukukkaperhonen, valoisa väri-ilmiö lenteli piirissä hämmästyneen Piktorin ympärillä, välkehti auringossa, laskeutui maahan pehmeästi kuin hiutale, jäi istumaan Piktorin jalkojen juureen, hengitti herkästi, värisytti hiukan loistavia siipiään, ja muuttui pian värikkääksi kristalliksi, jonka särmistä säteili punainen valo. Ihmeellisenä hohti punainen jalokivi vihreässä ruohikossa, sen säihkyvien säkenien vilinä oli kuin juhlakellojen kirkas kilinä. Mutta sen maan uumenissa sijaitseva kotiseutu näytti kutsuvan sitä; se supistui nopeasti pienemmäksi ja oli vähällä vajota maahan.
Silloin Piktor tarttui, ylivoimaisen halun pakottamana, katoavaan kiveen ja pani sen kämmenelleen. Ihastuneena hän katseli sen maagista valoa, joka tuntui säteilevän hänen sydämeensä aavistuksen kaikesta autuudesta.
Äkkiä kiemurteli käärme kuivettuneen puun oksalta ja sähisi hänen korvaansa: "Tuo kivi muuttaa sinut miksi vain haluat. Sano nopeasti sille toivomuksesi, ennen kuin se on liian myöhäistä!"
Piktor säikähti ja pelkäsi, että löisi laimin onnensa hetken. Hän lausui kiireesti toivomuksensa ja muuttui puuksi. Sillä hän oli usein toivonut olevansa puu, koska puut näyttivät hänestä niin rauhallisilta, vahvoilta ja arvokkailta.
Piktorista tuli puu. Hän työnsi juurensa maahan, hän ojentui korkeuteen, hänen jäsenistään versoi oksia ja lehtiä. Hän oli tähän hyvin tyytyväinen. Hän imi janoisin kuiduin vettä viileän maan uumenista ja värisytti lehtiään korkealle sinessä. Hänen kaarnassaan asusti kovakuoriaisia, hänen runkonsa juurella majaili jäniksiä ja siilejä, hänen oksillaan lintuja.
Piktor-puu oli onnellinen eikä laskenut vuosia, jotka kuluivat. Hyvin monta vuotta jäi taakse, ennen kuin hän huomasi, ettei hänen onnensa ollut täydellinen. Hyvin hitaasti hän oppi näkemään puusilmillään. Viimein hän kykeni näkemään, ja tuli hyvin surulliseksi.
Hän näki, että useimmat olennot muuttuivat hyvin usein hänen ympärillään täällä paratiisissa, niin, ikuisen muuttumisen taikavirta kuljetti kaikkea vuolteissaan. Hän näki kukkien muuttuvan jalokiviksi, tai lähtevän lentoon säkenöivinä kolibreina. Hän näki monen puun äkkiä katoavan viereltään: muuan niistä oli sulanut lähteeksi, toinen krokotiiliksi, kolmas ui kalana vikkelän vikkelästi, ylen hilpeästi, ja uutena muodoltaan se ryhtyi innoissaan heti uusia leikkejä oppimaan. Norsut vaihtoivat pukua kallioiden kanssa, kirahvit hahmoa kukkien kanssa.
Mutta hän itse Piktor-puu, pysyi alati samana, hän ei voinut enää muuttua. Kun hän oli tämän käsittänyt, katosi hänen onnensa; hän alkoi vanhentua ja hänen ryhtinsä köyrtyi yhä väsyneemmäksi, vakavammaksi ja huolestuneemmaksi, näinhän käy monille vanhoille puille. Saman ilmiön voi päivittäin panna merkille hevosten, lintujen, ihmisten ja kaikkien olentojen kohdalla: Jollei niillä ole muuttumisen lahjaa, ne sortuvat ajan oloon murheeseen ja surkastuvat, ja niiden kauneus katoaa.
Eräänä päivänä muuan nuori tyttö eksyi paratiisin tälle tienoolle, vaaleatukkaisena, sinipukuisena. Laulaen ja tanssien juoksenteli vaaleaverikkö puiden katveessa, eikä hän ollut tähän saakka vielä koskaan toivonut itselleen muuttumisen lahjaa.
Moni viisas apina hymyili hänen selkäänsä takana, moni pensas pyyhkäisi häntä hellästi oksallaan, moni puu heitti hänelle kukan, pähkinän, omenan, mutta hän ei huomannut sitä.
Kun Piktor-puu näki tytön, hänet valtasi kiihkeä kaipaus, halu kokea onnea, jonka kaltaista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. Ja samalla vangitsi syvä mietiskely hänen mielensä, sillä hänestä tuntui siltä kuin hänen oma verensä oli huutanut hänelle: "Harkitse tarkkaan! Muistele tänä hetkenä koko elämääsi, löydä sen tarkoitus, muuten kaikki on myöhäistä, eikä onni voi enää koskaan tulla luoksesi." Ja hän totteli. Hän muisteli alkuperäänsä, ihmisvuosiaan, taivallustaan paratiisiin, ja aivan erityisesti sitä hetkeä, jona hän oli muuttunut puuksi, tuota ihmeellistä hetkeä, jona hän oli pitänyt kädessään taikakiveä. Silloin, kun hän saattoi valita minkä muodonmuutoksen hyvänsä, oli elämä hehkunut hänessä tulisemmin kuin koskaan ennen! Hän muisteli lintua, joka silloin oli nauranut, ja puuta, joka oli aurinko ja kuu; hänet valtasi aavistus, että hän oli silloin lyönyt jotakin laimin, unohtanut jotakin, ja että käärmeen neuvo oli ollut paha.
Tyttö kuuli Piktor-puun lehtien humisevan, kohotti katseensa puuhun ja tunsi sydämessään äkillisen vihlaisun, tunti uusien ajatuksien, uuden kaipuun, uusien unelmien liikahtavan sisimmässään. Tuntemattoman voiman pakottamana hän istui puun katveeseen. Puu näytti hänestä yksinäiseltä, yksinäiseltä ja surulliselta, ja samalla kauniilta, liikuttavalta ja jalolta mykässä murheessaan; hurmaavalta kuulosti sen hiljaa humisevan latvan laulu. Hän nojautui karheata runkoa vasten, tunsi puun syvästi vavahtavan, tunsi saman vavahduksen omassa sydämessään. Outo kipu viilsi hänen sydäntään, hänen sielunsa taivaan ylitse kulki pilviä, hitaasi noruivat raskaat kyyneleet hänen silmistään. Mitä tämä mahtoi olla? Miksi hänen täytyi näin kärsiä? Miksi sydän tahtoi pakahduttaa rinnan ja sulauttaa hänet Hänen yhteyteensä, Häneen, tuohon kauniiseen yksinäiseen?
Puu värisi hiljaa juuriaan myöten, niin kiihkeäsi se keräsi kokoon kaiken elinvoimansa ottaakseen vastaan tytön, toivoen hehkuvasti yhdistymistä. Ah, kuinka onnetonta, että käärme oli petkuttanut häntä, noitunut hänet puuksi, ainaiseksi yksinäiseksi! Oi kuinka sokea, oi kuinka typerä hän olikaan ollut! Eikä hän siis ollut tiennyt yhtään mitään, oliko elämän salaisuus hänelle yhtä vieras? Ei, kyllä hän oli silloin hämärästi tuntenut ja aavistanut sen – ah, murehtien ja syvästi ymmärtäen hän ajatteli nyt sitä puuta, joka koostui miehestä ja naisesta!
Tuli lentäen lintu, lintu vihreä ja punainen, lintu uljas kaunoinen, tuli lentäen, tuli kierrellen ja kaarrellen. Tyttö näki sen lentävän, näki kuinka sen nokasta putosi jokin, se loisti, punainen, kuin väri veren, hehku hiilen, se sammalikkoon putosi ja sammalissa kiilteli niin kauniina ja tuttuna, ja kiihkeästi pyyteli se punahehkullaan, niin että tyttö kumartui sen kätöseensä ottamaan. Se oli kristalli, se oli granaatti, ja missä se on, siellä valo myös on aina, iäti.
Heti kun tyttö oli ottanut taikakiven valkoiseen käteensä, toteutui hänen toivomuksensa, joka oli täyttänyt hänen sydämensä ääriään myöten. Kaunis tyttö lumottiin, hän vaipui ja sulautui yhteen puun kanssa, versoi voimakkaana nuorena oksana sen rungosta, kasvoi nopeasti ylöspäin, latvaa kohden.
Nyt oli kaikki hyvin, maailma järjestyksessä, vasta nyt oli paratiisi löydetty. Piktor ei enää ollut vanha huolestunut puu, nyt hän lauloi kovalla äänellä Piktoria, Viktoria.
Hän oli muuttunut. Ja koska hän tällä kertaa oli saavuttanut varsinaisen, ikuisen muuttumisen lahjan, koska hän oli kasvanut puolikkaasta kokonaiseksi, kykeni hän tästä hetkestä alkaen muuttumaan edelleen, niin usein kuin tahtoi. Alituisesti aaltoili muodostumisen taikavirta hänen veressään, hän oli ikuisesti osallinen hetkestä hetkeen jatkuvassa luomisessa.
Hän muuttui kauriiksi, hän muuttui kalaksi, hän muuttui ihmiseksi ja käärmeeksi, pilveksi ja linnuksi. Ja jokaisessa hahmossaan hän oli kokonainen, oli pari, kantoi itsessään kuuta ja aurinkoa, miestä ja naista, virtasi kaksoisjokena halki maiden, tuikki kaksoistähtenä taivaalla.