Wallied

"Sa tshitta pariijoo dapanam"

Herätessäni maaemon hengitys kuului korviini. Tuuli oli jo varhemmin noussut yölevoltaan raisusti rientäen eteenpäin, yhä eteenpäin. Lasten ilakoiva nauru ilmoitti myöskin uuden päivän alkaneeksi.

Oi miksi, minun henkeni, palasit jälleen mailta, jossa jokainen hetki on vastausta elämän suuriin kysymyksiin? Minun silmäni näkevät täällä syksyisen harmaan päivän. Lehdet lentelevät ja ilmassa itkee kesä lyhyyttään. Enkä minä näe aurinkoa. Harmaan pilvivaipan lävitse vain hieno hohde antaa aavistuksen sen olemassaolosta. Tiedän kuitenkin: se on. Ja kas välähdyksenä leimahtaa pilvien lomasta sen valo. Minä herään täydelleen uuteen päivään. Korvissani kaikuu jälleen maaemon virsi. Kahleet helähtelevät liikahtaessani. Äsken livertänyt kiuru katkaisee äkkiä sävelensä ja ahne harakka rähähtää pahasti paikallaan. Myös korppi on samassa vanhalla paikallaan, tuo ainainen kiusanhenki, joka on illalla viimeiseksi kärkkymässä ruokaa ja aamulla levottomin. Usein sen kiusaaviin iskuihin nukun ja pelolla ajattelen aamua, jolloin se yön levänneenä, käy uusin voimin kimppuuni. Minun uljas kotkani, nälkäinen ja siipirikko kotkani, taivaansinien lintu. Miksi en voi sinua ravita sillä ravinnolla, joka siipiesi voiman kasvattaa? Niin, tiedänhän, haaskalinnut ne minua kalvavat, minua nääntynyttä vankia, jättämättä sinulle paljoa ruokaa.

Kipeimmät iskut sain sinulta, uljas kotkani, avaruuksien lintu, mutta kuitenkin sinua eniten rakastan. Ota sydämeni rinnasta, vahvistuneena lennä ja vie vangin sielu mukanasi kuulemaan avaruuksien laulua.

Kylliksi jo on. On ohi aika haaskalintujen. Minä voin kutsua leivosen laulamaan sieluni laulua. Metsäkyyhkynen tehköön pesänsä kammiooni ja kertokoon rakkaudesta, joka luo uusia lempeitä, rakastavia olentoja. Minun kammioni on ollut pimeä ja synkkä. Siellä arvottomat ovat vieneet ravinnon vangilta. Tänä päivänä sain uudet ruokittavat. Ne tyytyvät ravintoon, jonka tämä kesä kasvatti.

Ne tulevat pian, joiden käsissä on valta. Tiedän saavani tuomion. Minut suljetaan kammioon jälleen, sillä minulla ei ole vielä, millä minä maksaisin suuren velkani. Mutta minä tiedän saavani uuden kammion, jonne keväiset tuulet puhaltavat, jonne aurinko paistaa.

Keväiset laululinnut laulavat minulle säveleitään. Lintujen laulusta ja lasten ilakoivasta riemusta minä saan sanat sydämeni lauluun. Sitä laulua laulaessani selvenee minulle suuri kysymykseni, sen laulun sävelillä maksan velkani ja ulos kammiostaan käy vapautettu vanki.

Ruusu-Risti — joulukuu 1927