Hiljaisuuden runoja

Olen siinä hiljaa

Kirjoitan juurella ison vanhan puun,
tukeva, vahva runkonsa on selkänojani,
tuohensa innoittajani,
lehtensä värisevät
antavat minulle sanansa,
kertovat tarinansa.

Minä itken kirjoittaessani,
en surusta vaan ilosta, liikutuksesta
kuunnellessani kauniita sanoja,
joita puu minulle luovuttaa varastoistaan.

En minä tiennyt, en uskaltanut toivoakaan,
että voisin puun kanssa keskustella tällä tavalla, että saisin kuulla jotain ihmeellistä.

Kurkotan kohti taivasta
ollakseni läsnä itsessäni,
laitan oksani vasten tuulta
tunteakseni olevani elossa,
hitaasti varistan lehtiäni,
että uudistuisin,
juureni kaivautuvat maahan,
että voisin tuntea
olevani turvassa ja vahva
maailman keskellä,
kuoreni on suoja,
että saisin rauhan.

En pyydä mitään, en odota mitään,
mutta olen onnellinen, että olen tähän syntynyt,
en sattumalta tuulen kuljettamana
vaan tarkoituksellisesti,
että tässä olisin ja säteilisin ympärilleni.

Minä olen hiljaa,
niin hiljaa,
niin pitkään.

Tahdon syleillä puuta,
sen vanhaa rosoista runkoa
ja se antaa minun tehdä niin.

Olen siinä pitkään hiljaa,
minusta on hetkeksi tullut puu,
niin luulen,
mutta sitten ymmärrän,
että me olemme samanlaisia,
ihan samanlaisia,
ei meissä ole mitään eroa,
lopulta olemme
samaa maata.

Ei sitä ihan ymmärrä että
miksi se on niin vaikeaa
voisiko siihen jonkin neuvon saada
jonkin ilmaisen ihmeellisen vinkin että
mitenkä sen hiljaisuuden paikan saa vapaaksi ja
miten siihen pääsee
useammin
riittävän usein
että saa sitä voimaa ja
että löytää niitä omia sisimmän aarteita

että saa hyvää mieltä
omaan päiväänsä
että jaksaa sitten taas viilettää
siellä poluilla

Sari Lehtimäki, runotalo.fi