Sven Krohn
lhmissielu somnambulismin valossa
Viime vuoden Ruusu-Risti sisälsi erään nimimerkki E. P:n laatiman kirjoituksen "materialismi vaiko teosofia", joka aiheutti seuraavissa numeroissa muutamia vastineita. Tässä kirjoituksessa puolustettiin tieteelliseen ajatteluun vedoten materialistista katsantokantaa ja esitettiin sen ydin vanhassa tutussa muodossa: Aine on olemassaolon ensiarvoinen todellisuus. Se on seuratessaan ikuisia, muuttumattomia lakejaan itse järjettömänä, sattumalta ja tarkoituksettomasti sivutuotteenaan luonut elämän, tajunnan, järjen. Sen "sokeiden" toimintojen tuloksia ovat samoin hyve ja ihmisrakkaus.
Kirjoitus oli hyvin laadittu ja sisälsi kohtia, jotka teosofinkin on helppo hyväksyä, jopa sellaisiakin, jotka suorastaan ovat teosofisia oppeja, kuten väite, ettei olemassaololla kokonaisuutena katsottuna voi olla mitään tarkoitusta. Teosofia opettaa tämän ehdottomuudesta ilmenneen, muuttuvaisen elämän muuttumattomasta perussyystä, ykseyden ja moninaisuuden takana olevasta suuresta, määrittelemättömästä tuntemattomasta, jonka rinnalla kaikki muu on harhaa.
Kuitenkin kirjoitus lukuun ottamatta näitä kohtia, johtui useimpiin niihin ajatuskompastuksin ja virhepäätelmiin, joita ei ainoastaan teosofia, vaan yliopistollinenkin ajattelu jo aikoja sitten on todennut ja pätevästi osoittanut tämänsuuntaisen katsantotavan sisältävän. Niin ollen se puhuessaan tieteestä itse asiassa esittää mielipiteitä, jotka virallisen yliopistotieteenkin kannalta ovat vanhentuneita.
Vaikka emme tässä tahdo yksityiskohtaisesti syventyä kysymyksessä olevan kirjoituksen väitteisiin, on aihekäsittelymme kannalta syytä luoda lyhyt katsaus niihin ajatusongelmiin, jotka saivat akateemisen filosofian hylkäämään materialismin. On tällöin huomioonotettava parikin eri näkökohtaa.
Ensiksikään ei materialistista järjestelmää voida saattaa loppuun sillä tosiasiaperustalla, jonka pohjalle se alkujaan rakennettiin. Tämän seikan toteavat yliopistojen asiantuntijoiden suuri enemmistö. Useimmat materialismin kannalla olevat oppineet ovat erikoistutkijoita, jotka ovat ryhtyneet kansanomaisesti filosofoimaan. Ammattiajattelijat eivät tunnusta heidän filosofiaansa tieteelliseksi, tällä kertaa — kuten voimme todeta — näköjään hyvällä syyllä. Toiseksi ovat eräät etevät tutkijat todenneet joukon ilmiöitä ja tosiseikkoja, mitkä suorastaan kokemusperäisesti kumoavat materialismin ylittäen sen asettamat mahdollisuuden rajat havaintoavaruuden suhteen. Eräät tällaiset ilmiöt kuuluvat hypnotismin ja siihen liittyvän somnambulismin piiriin. Nämä tosiseikat, jotka välittömästi näyttävät viittaavan teosofian esille tuomaan väitteeseen normaaliaisteja ylittävän, ulkokohtaisesti pätevän kokemuksen olemassaoloon tajunnan laajentumisen seurauksena, eivät vielä ole akateemikkojen yksimielisesti hyväksymiä, huolimatta siitä, että monet yliopisto-oppineista etevimmät ovat ne todenneet. Asiaan monipuolisesti perehtynyt tuskin voi tulla muuhun johtopäätökseen kuin siihen, että syy tähän on etsittävissä väärän maailmankuvan aiheuttamista ennakkokäsityksistä. Ne oppineet, jotka asettuvat hylkäävälle kannalle näiden "uusien" tosiasioiden suhteen, sivuuttavat nimittäin joko koko kysymyksen sanalla "mahdotonta" asettaen siten oman luonnosta luoman harhakuvansa itse luontoa ylemmäksi tai selittävät, vaieten parhaiten todistetuista tapauksista, mitä mielivaltaisimpia olettamuksia käyttäen, tehdyt havainnot joko petokseksi tai virhehuomioiksi.
Meidän on nyt siis lyhyesti kosketeltava ensimmäistä kohtaa, niitä seikkoja, joiden nojalla kriittinen filosofia käyttäen materialismin omaa tosiseikka-perustaa sen hylkää. Vasta sitten käymme käsiksi varsinaiseen aiheeseemme, somnambulismiin, joka on omiansa luomaan valaistusta erinäisiin seikkoihin sielunelämän yhteydessä sekä tarjoamaan muutamia niistä ilmiöistä, jotka materialismin kokemusperäisesti kumoavat.
Jo saksalainen tiedemies ja filosofi Hermann Lotze, joka esiintyi 1800-luvun lopulla, sanoi katsovansa sitä inhimillisistä harhakäsityksistä eräänä kaikkein omituisimpana, joka saattaa ihmisen "epäilemään omaa olemustaan, ainoaa, jota hän välittömästi kokee, ja katsomaan sitä jonkun ulkonaisen luonnon tuotteeksi, josta hän ainoastaan toiskätisesti saavuttaa tietoa, juuri sen tajunnan välityksellä, jonka hän kieltää". Luonnontutkijan Dubois-Reymond'in esittämät "ignorabimus"-väitteet — emme koskaan tule tietämään mitä yhteyttä on pyörivien atomien ja esim. tajuntaamme tulevan väriaistimuksen välillä; emme koskaan tule tietämään, mistä liike on saanut alkunsa jne. — vaikuttivat osaltaan materialistisen ajatustavan väistymiseen. Kun sitten Lange oli kirjoittanut kuuluisan teoksensa Geschichte des Materialismus, missä osoitettiin tajunnan olemassaolon olevan tosiasian, jonka materialistit olivat väheksyneet ja joka vaikkapa täysin tehottomana rinnakkaisilmiönä oli omiansa tekemään materialistisen maailmankuvan ristiriitaiseksi, hylkäsi tieteellinen ajattelu materialismin. Ainoastaan kansanomaisena käsityksenä se vielä, kuten mainittua, saattoi säilyä muutamien etevien erikoistutkijoiden tukemana, jotka eivät kyllin syvälle olleet tunkeneet varsinaiseen filosofiseen ajatteluun ja joiden huomioima verrattain ahdas ala ilmiömaailmasta saattoi näennäisesti viitata "aineen" ja "voiman" kaikkivaltaan.
Tosin on tieteellisenkin filosofian edustajien omaksumana viime aikoina ilmaantunut fenomenalismin nimellä käypää materialismia. Tälle kannalle on ominaista, että se pyrki selittämään maailmaa ryhmäksi itseolevaisia ilmiöitä, jotka varsinaisesti esiintyvät normaalin ihmisen aistimuksina. Näiden ilmiöiden lakisiteinen muuttuminen on olemassaolo. Ihminen on niiden satunnaisen kokoonpanon synnyttämä tuote.
Tästä on sanottava samaa kuin materialismista yleensä. Siinä esiintyy normaalitajunnan aistimusaineksen yliarvioiminen. Elimistöjen erilainen kehitys ja täten erilainen aistimiskyky jo osoittavat, ettemme voi katsoa ihmisen aistitodellisuutta eli havaintoavaruutta, "viiden aistin" maailmaa muuta kuin katkelmaksi ulkokohtaisesta, itseolevaisesta todellisuudesta eikä suinkaan suljetuksi järjestelmäksi. Biologian nojalla saatamme suorastaan odottaa poikkeuksellisten kokemusten ja tietokyvyn esiintymistä erilaisten fysiologisten ja metafysiologisten muutosten tai erikoisuuksien rinnalla tapahtuvan tajunnan laajenemisen ja psyko-fysiologisen aistimuskysymyksen siirtymisen johdosta.
Materialismia puoltava kyhäelmä, johon pitkin matkaa olemme katsoneet olevan syytä viitata, esittää lopuksi siveellisen tajunnan kehittymisen olemassaolon taistelussa koneellisesti tapahtuneeksi. On kyllä totta, että monet moraalihistorioitsijat, esim. suomalainen Edvard Westermark, käsittelevät asiaa tähän suuntaan huolimatta siitä, että käytettyä apuolettamusta "luonnollista valintaa" ei enää biologien keskuudessa, jotka tässä ovat asiantuntijoita, katsota riittäväksi selittämään elimellisen luonnon tarkoituksenmukaisuutta. Mutta on lisäksi huomautettava, ettei materia, yhtä vähän kuin ihmisen tajuista elämää yleensä voidaan ymmärtää sen tuotteena, myöskään voi olla siveellisen tietoisuuden luoja, vaan elimellisen luonnon kehityksessä toimivia aineellisia lakeja täytyy katsoa ainoastaan ulkonaisina edellytyksinä siveellisen tietoisuuden ilmenemiselle aistimaailmassa. Näillä lailla sitä paitsi voidaan odottaa olevan ylifyysinen tausta, kun kerran on ilmeistä, että ulkokohtainen, itseolevainen todellisuus on "viiden aistimen" välittämää ns. fyysistä todellisuutta laajempi.
Tällaisiin päätelmiin vie meidät siis samojen tosiseikkojen järkijohteinen (deduktiivinen) syvällisempi esittely, joille materialistinen järjestelmä perustuu. Siirtykäämme nyt tarkastelemaan tehtyjä johtopäätöksiä somnambulisten ilmiöiden valossa ja vahvistamaan niitä kokemusperäisesti. Kun kokemus lankeaa yhteen määrättyjen tosiseikkojen nojalla muodostetun laajakantoisemman väittämän kanssa, kun induktio vahvistaa deduktion, silloin on saavutettu suurin tieteellinen varmuus.
Vuonna 1825 asetti Pariisin lääketieteellinen akatemia 11-miehisen lääkärien muodostaman lautakunnan tutkimaan keinotekoista unitilaa ja sen yhteydessä olevia ilmiöitä, joista siihen aikaan alettiin niin paljon puhua ja niin lukuisia selostuksia esittää, ettei akatemia enää katsonut olevan mahdollista ne vaitiololla sivuuttaa. Muutamia vuosikymmeniä varhemmin, vuonna 1784 oli eräs toinen saman akatemian Ludvig XVI käskystä asettama komitea julistanut wieniläisen lääkärin Anton Mesmerin tekemät parantamiset luulosairauden ja itsepetoksen aikaansaannoiksi ja hänen esittämänsä selityksen — elimistöstä säteilevä fluidaalisen hermovoiman, animaalisen magnetismin — jyrkästi vääräksi. Tällöin puheenaoleva komitea kuitenkin myönsi, että näennäisesti ihmeellisiäkin ilmiöitä oli tapahtunut, vaikka se luuli voivansa tehdä niiden merkityksen mitättömäksi muutamilla pintapuolisilla huomautuksilla. Näin kuuluu nimittäin eräs kohta sen esittämässä lausunnossa: "Lopulta emme ole uskoneet tarvitsevamme kiinnittää huomiota niihin harvoihin käsittämättömiin ja ihmeellisiin tosiseikkoihin, jotka näyttävät sotivan kaikkia fysiikan lakeja vastaan, koska nämä aina ovat mutkikkaiden, vaihtelevien, kätkettyjen ja selvittämättömien syiden tuloksia." Lääkäri Jussieu kieltäytyi allekirjoittamasta komitean lausunnon.
Huolimatta tästä suurin piirtein katsottuna hylkäävästä arvostelusta olivat Mesmerin oppilaat, näiden joukossa lääkäreitä ja tiedemiehiä, jatkaneet hänen alulle panemiaan tutkimuksia. He olivat todenneet, että magnetisoimismenettelyä käyttäen saatettiin vaivuttaa potilas mielenkiintoiseen unitilaan, jolla oli terveyttä tuottava vaikutus. Tällöin pääsi ilmenemään sielullinen kokonaisuus, joka tosin varsinkin "pienessä unitilassa" oli nukuttajan vaikutukselle altis, mutta tästä huolimatta esiintyi koehenkilön persoonallisuuden itsenäisenä kaksoistumisena. Todettiin tällä persoonallisuudella olevan merkittäviä kykyjä. Se omisti laajennetun muistin. Se kykeni tarkoin erittelemään oman elimistönsä toimintoja ja todeta siinä esiintyviä viallisuuksia ja sairauksia. Se saattoi ts. tehdä tarkkoja ja näöltään päteviä taudinanalyysejä sekä neuvoa lääkitsemiskeinot. Mutta ei tässä kyllin. Tällainen kyky saattoi myös ulottua muihin elimistöihin, varsinkin nukuttajaan. Tämän ohella ilmeni tietoa kirjoituksista ja tapauksista, jotka eivät olleet viiden aistien ulottuvilla. Ihminen näytti siten syvässä, keinotekoisesti aikaansaadussa unitilassa, jota alettiin nimittää somnambulismiksi, saavuttavan erikoisen uuden aistin, "selvänäköisyyden". Tästä kysymyksestä julkaisi muun muassa saksalainen lääkäri ja runoilija Justinus Kerner lukuisia tutkimuksia, joista kuuluisin on erästä rouva Hauffea käsittelevä teos "Die Seherin von Prevorst" (Prevorstin näkijä-nainen).
Nyt näytti Pariisin akatemian tarkoitus sen myöhemmästä esiintymisestä päättäen olleen asettamalla tämä uusi komitea aiheuttaa mesmeristeille samanlainen isku kuin vuonna 1784 ja siten jos mahdollista pysäyttää todella laajalle leviävän magneettisen parannustavan käyttö. Mutta tulos oli toinen. Tehtyään kuudetta vuotta huolellisia tutkimustöitä julkaisi tämä komitea 21. p:nä kesäkuuta 1831 akatemian ja komitean jäsenen Hussonin esittämänä lausuntonsa, joka tutkittavien ilmiöiden suhteen oli läpeensä myönteinen. Se ts. totesi mesmeristien useimpien väitteiden pitävän paikkansa. Sen laatimassa selostuksessa on muun muassa luettavana seuraavaa:
"Tahto ja tuijottava katse ovat riittäneet aikaansaamaan magneettisia ilmiöitä vieläpä silloin, kun magnetisoitavat eivät tietäneet tästä."
"Somnambuli-tajunta saattaa aiheuttaa uusien kykyjen heräämisen, kykyjen, joita nimitetään selvänäköisyydeksi, intuitioksi ja sisäiseksi ennakkoaavistukseksi."
"Tahdolla ei voida ainoastaan vaikuttaa magnetisoitavaan, vaan voidaanpa vielä aiheuttaa hänessä täydellinen somnambulismi ja herättää hänet siitä hänen tietämättään, tämä silloinkin, kun ei ole hänen näköpiirissään, vaan jollakin etäisyydellä. Koe onnistuu vieläpä suljettujen ovien läpi."
"Olemme nähneet kaksi somnambulia, jotka suljetuin silmin ovat saattaneet erottaa heidän eteensä asetettuja esineitä: he tunsivat pelikorttien värin ja arvon niihin koskematta. He lukivat kirjoitettuja sanoja tai rivejä, joltakin kohden avatusta kirjasta. Tämä ilmiö tapahtui silloinkin, kun somnambulin silmäluomet huolellisesti painettiin kiinni sormella."
Saatuaan tällaisen lausunnon katsoi akatemia olevan varminta hautaannuttaa se. Sitä innokkaasti vastustettiin, ja pian se kokonaan unohtui. Kun akatemialle tästä huolimatta yhä lähetettiin uusia selostuksia kysymyksenalaisista ilmiöistä, ehdotti lääkäri Double, ettei sen tapaisiin kyselyihin enää vastattaisi. Tämä ei estänyt magneettisen parannusmenetelmän käytön yhä laajenevaa leviämistä.
Vuonna 1843 julkaisi manchesteriläinen lääkäri James Braid pääteoksensa "Neurypnology", jossa esitettyihin kokeisiin hän oli johtunut nähtyään sveitsiläisen magnetisoijan Lafontainen toimeenpanemia julkisia näytäntöjä animaalisen magnetismin tuloksista. Hän sai aluksi yhtä vähän tunnustusta osakseen kuin mesmeristit, vaikka hän päinvastoin kuin nämä etsi syytä keinotekoiseen uneen, jota hän nimitti hypnoosiksi (kreikaksi = uni, siitä hypnotismi) sisäkohtaisesta tekijästä, tilasta, johon ihminen itse koneellisesti saattoi hermostossa. Tämä otaksuma soveltui hyvin Braidin tuntemiin ilmiöihin, mutta ei uuden selitysperusteen keksiminenkään aiheuttanut mitään sanottavaa muutosta virallisen tieteen suhtautumiseen, "hypnotismiin". Vasta kun tri Liebeault, joka vuonna 1866 oli julkaissut virkatoverien ivalla ja olkapäitten kohauttamisella vastaanottaman teoksen "keinotekoisesta unesta ja sentapaisista tiloista", muutettuaan Naneyhyn oli saanut jo silloin kuuluisan, ensin epäilevälle kannalle asettuneen professori Bernheimin vakuutetuksi hypnotismin todellisuudesta, ja kun toiselta puolen professori Charcot Pariisissa oli alkanut yksityiskohtaiset kokeilunsa, pääsi hypnotismi vähitellen, vaikka hitaasti, arvoonsa. Saksassa olivat materialistiset oppineet kuitenkin miltei vuosisadan loppuun saakka surullisen tietämättömiä sen tosiseikoista eikä se yleensä vielä nytkään ole lääketieteellisenä oppiaineena yliopistoissa, joten asiantuntijat eivät sellaisia ole akateemisen koulutuksensa perusteella.
Koska hypnotismin oikeuksiinsa saattajat eivät yleensä tunteneet sellaisia tosiseikkoja, jotka tekivät ulkonaisen, nukuttajan taholta lähtevän vaikutuksen olettamisen välttämättömäksi, minkä vuoksi he olivat omaksuneet hypoteesin elimistön sisäkohtaisesta toiminnasta jonkun ärsykkeen perusteella, hyljäten opin animaalisesta magnetismista, pääsi tämä käsitys oppineiden keskuudessa voitolle ja se sai täsmällistetyn muodon opissa suggestiosta ja itsesuggestiosta, jolla tarkoitetaan vaikuttamista mielikuvitukseen ja tämän välityksellä hermostoon. Hypnotismin yhteydessä ei aluksi myöskään puhuttu selvänäköisyyden eli kryptestesian heräämisestä, mutta jo verrattain varhain ns. asteen herkistymisestä, hyperestesiasta. Nähtävästi tunnettiin varsin vähän syvimpiä unitiloja huolimatta siitä, että jo Liebeault ja Bernheim erottivat eri asteita hypnoosissa samoin kuin Charcot, jonka istunnoissa todella usein näytti ilmenevän jonkunlaista selvänäköisyyttä. Vähitellen esiintyi kuitenkin tutkijoita, jotka Bernheimin tunteman syvimmän unitilan ohella, jotka hän nimitti somnambuli-tilaksi, väittivät havainneensa vielä syvempiä hypnoosin asteita. Niinpä Pariisin polyteknillisen laitoksen johtaja Rochas d'Aiglun erotti kirkasunitilan ja toisen asteen, missä hän kertoi huomanneensa jonkunlaisen elimistön kaksoistumisen, jolloin ns. tuntoaistin erkaneminen esiintyi väliasteena. Alettiin havaita samoja ilmiöitä, joita jo mesmeristit olivat sanoneet huomanneensa. Kokeet tehtiin mitä ankarimpia varokeinoja noudattaen mahdollisimman täsmällisesti, jottei mikään erehtyminen olisi mahdollinen. Tästä huolimatta kerääntyi valtava aineisto telepatiaan (ajatuksenlukeminen) ja kryptestesiaan viittaavia tosiseikkoja. Suurimmat asiantuntijat hypnotismin alalla, kuten nobelpalkinnon saaja, pariisilainen fysiologian professori Charles Richet samoin kuin psykopatologi Pierre Janet Ranskassa, niin ikään vasta kuollut Upsalan yliopiston dosentti tri Sydney Alrutz Ruotsissa, totesivat yliaistillisten, parapsykologisiksi nimitettyjen kykyjen esiintymisen määrätynlaisessa hypnoottisessa unessa. Tämän ohella Alrutz, professori Benedikt Itävallassa, ennen mainittu Rochas d'Aiglun samoin kuin lääkärit Hector ja Gaston Durville Ranskassa monien muiden tutkijain ohella tekivät kokeita, jotka heille todistivat, että Mesmerin mielipide, jota myöhemmin muun muassa kemisti, vapaaherra Reichenbach oli kehittänyt ja koneellisesti yrittänyt todistaa, näköjään piti paikkansa myös keinotekoisen unen selitysperustaan nähden. He katsoivat ilmaantuneen seikkoja, jotka todella osoittivat, että nukuttajasta virtasi hienoa olemusta, jolla oli tärkeä merkitys hypnoottisen unitilan esiintymiseen nähden. Varsinkin Alrutzin kokeiden todistusvoima on niin sitova [Alrutz muun muassa eristi potilaan lasilla huomattuaan tämän hyväksi hermovoiman johtajaksi estääkseen täten lämpösäteilyä itsestään potilaaseen samoin kuin ilmavirran vaikutuksen. Nukutettavan kasvot hän peitti mustalla kankaalla. Näin hän saattoi huolimatta siitä, ettei suggestio ollut mahdollinen, vaivuttaa koehenkilö uneen ja hänet siitä herättää, aikaansaada kataleptisen tilan haluamissaan ruumiinosissa jne.], ettei kekseliäinkään epäilijähenki ole voinut niistä tehtäviä päätelmiä muuta kuin aivan ylimalkaisilla arveluilla torjua. [Kuvaavana esimerkkinä tästä mainittakoon ylikriitillinen Alfred Lehman, tanskalainen psykofysiologi, joka arvelee, että Alrutzin kokeissa huolimatta niiden näennäistä pätevyyttä on täytynyt tapahtua joku virhe, koska erään toisen tutkijan vähemmän täsmällisesti toimeenpanemissa ilmenee tuloksiin nähden muutamissa yksityiskohdissa eroavaisuuksia, vaikka molemmat tutkijat tärkeimmissä kohdissa hermovoiman olemassaoloon nähden ja esim. katsoessaan lasin hyväksi johtajaksi ovat yhtä mieltä. Tästä huolimatta tekee Lehman hämmästyttävän jyrkän järkipäätelmän: "Ei ole olemassa mitään hermosäteilyä oletetuilla fyysisillä ominaisuuksilla ja fysiologisilla vaikutuksilla." (Overtro og Troldom, siv. 326-27) Näissä päätelmissä ilmeisesti esiintyy yhtä paljon epätieteellistä ennakkoasennoitumista kuin Helmholzin lausunnossa fysiikan professori sir Barrett'ille, kun tämä kertoi hänelle kokeiluistaan ajatuksen siirron alalta. Tähän selitti nimittäin tuo suuri lämpöteoreetikko: "Yhtä vähän kaikkien Englannin akatemian jäsenten kuin edes omien aistieni todistus sallisi minun olettaa ajatuksensiirtoa tapahtuvaksi henkilöstä toiseen ilman tavallista aistillista välitystä, sillä jokin sellainen on mahdotonta."] Näin on meidän todettava, että kymmenet jopa sadat koulutetut tutkijat, niiden joukossa hypnotismin pätevimmät erikoistuntijat. (lääkäreitä, fysiologeja, sielutieteilijöitä, biologeja, fyysikkoja, kemistejä, filosofian tutkijoita jne.) ovat erittäin huolellisesti hankitun aineiston nojalla tulleet miltei kaikissa kysymyksissä samoihin tuloksiin kuin Pariisin akatemian asettama komitea vuonna 1831. Nämä tutkijat ovat vielä toistaiseksi luultavasti vähemmistönä sen vanhoillisuuden ja jatkuvaisuuden lain johdosta, jonka vuoksi suuri joukko tiedemiehiä kaikkina aikoina on tarrautunut vanhentuneisiin mielipiteisiin, mutta puolueeton arvostelu ei voi kiinnittää huomiota vastustajien pintapuolisiin iskulauseisiin, jotka usein osoittavat valitettavaa tietämättömyyttä käsittelemästään asiasta ja ikävä kyllä parhaimmassakin tapauksessa sivuuttavat pätevimmät, erikoiset yksiarvoiset tosiseikat.
Edellä olemme siis käsitelleet muutamia seikkoja hypnotismista ja eritoten siihen liittyvästä somnambuli-asteesta yleensä määrättyjen historiallisten tosiasioiden valossa. Tahdon nyt aiheemme havainnollistuttamiseksi siirtyä erääseen yksityiseen esimerkkiin, jota minulla on ollut tilaisuus omakohtaisesti seurata.
Ystäväni U. E. G. on sielultaan runoilija ja kirjailija. Hän kokee nuoruudestaan saakka sisäisiä tiloja ja tosiseikkoja, jotka viittaavat ensiarvoisten ruumiista erotettujen ja sitä hallitsevien henkisten tekijöiden olemassaoloon. Mutta elämä vie hänet vieraalle alalle. Hän ei saa tilaisuutta kokonaan antautua sisäisiä virikkeitään toteuttamaan. Tästä huolimatta alkuperäiset lahjat pyrkivät vastustamattomasti esille. Ne ilmenevät ns. luontaisena taipumuksena somnambulismiin, unessa kirjoittamisena. Ruusu-Ristin vuosikerroissa tapaamme näin syntyneitä U. E. G:n kädestä lähteneitä tuotteita, runoja ja suorasanaisiakin kirjoituksia. Vastikään on lopullisessa muodossaan valmistunut suurimmaksi osaksi tällä tavoin syntynyt laaja renessanssi-romaani, teos, joka yhtä etevästi kuvaa kokemuksia sisäisissä maailmoissa kuin tieteellisellä pätevyydellä käsittelemänsä ajan historiallisesti tunnettuja henkilöitä ja ilmiöitä, taidetta, filosofiaa jne. Tällaisena on sitä katsottava suorastaan ainutlaatuiseksi sen luontoisessa tilassa syntyneiden teoksien joukossa. Useat ulkomailla kuuluisat somnambuli-tilassa syntyneet tuotteet, esim. amerikkalaisen näkijän, sittemmin lääkärin, Davis'in kirjat, joiden nojalla hänet katsotaan spiritismin oppi-isäksi, samoin englantilaisen papin ja oppineen meediona kuuluisan Stainton Moses'en eräs kirja, koskettelevat pääasiassa sisäkohtaisia henkinäkyjä eivätkä fyysisen maailman tosiseikkoihin nähden ole erikoisen päteviä. Noudattaen sääntöä "hedelmistä puu tunnetaan" on meidän siis todettava, että U. E. G. psyykkeenä on erinomaisen lahjakas olento.
Terveydellisistä syistä on U. E. G:tä hoidettu hypnoottisesti. Somnambuli-tajunnan eri ilmiöt ja ominaisuudet ovat tällöin esiintyneet parhaiten tutkittavassa olevassa muodossa. Ilmenee suuri joukko useasti hypnoottisessa syväunitilassa havaittuja seikkoja, laajennettu muisti, erikoinen havaitsemistapa ulkomaailmaan nähden, sisäkohtaisia näkyjä jne. Ilmenee erikoisen ylevä, siveellisesti järkkymätön olemassaolon ja sen ilmiöiden tarkasteli. Ikään kuin erikoista persoonallisuutta kuunnellen antautuu ihminen epäitsekkäimmän ja hyvään tahtoon täydellisimmin alistuvan itsensä johdettavaksi ja saavuttaa syvän rauhan, olkoon, että hän juuri on ollut vaikeiden huolien ja ikävyyksien rasittama. Somnambuli-tajunnassa esiintyy varma vakaumus olemassaolon ykseydestä ja sen ikuisista tarkoitusperistä, valvetajunta voi sen sijaan olla hyvinkin epätietoinen ja epäileväinen. Tapahtuu ikään kuin vähittäinen siirtyminen yhä ylevämpään ja henkisille lahjoille edullisempaan sielulliseen ympäristöön. Tätä tajunnan sisällön muuttumista nimittää somnambuli-tajunta nousemiseksi olemmassaolon tasolta toiselle. Myös se käyttää sanoja ja "tunkeminen yhä sisemiin olotiloihin". Se selittää, miten on tärkeätä eri ilmennystasoilla saavuttaa tukipiste omassa olemuksessaan, piste "missä minulle ei voi mitään pahaa tapahtua", sekä kuinka tätä pistettä vastaa tuntemattomasta hengestä lähtevä säde, jota myöten siirtymisen ylhille tasoille ja palaamisen niistä tulee tapahtua. Se selittää, että tällaiset kuvat toisin ovat vertauskuvia, mutta verrattain sattuvia sellaisia, kun ottaa huomioon, että kielenkäyttömme sanat ensikädessä tarkoittavat kaikille yhteistä kokemusta. Tällaisesta sisäisestä tajunnantilasta herättyään tuntee U. E. G. itsensä nuortuneeksi ja terveeksi ja mahdolliset ruumiilliset häiriöt ovat kadonneet.
Hän ei yleensä ollenkaan muista, mitä unitilassa on tapahtunut, vaikkakin siinä esiintyvät seikat usein tuntuvat hänestä läheisiltä ja kiintoisilta. Kuitenkin näyttää sisäisten kokemusten muistamiskyky vähitellen kasvavan.
On otettava huomioon, että U. E. G. somnambuli-tajunnassaan esiintyy kerrassaan hämmästyttävän tietorikkaana. Hän on itse asiassa suorastaan eräitten historiallisten aikojen erikoistuntija, kyeten vastaamaan mitä yksityiskohtaisimpiin kysymyksiin näiden aikojen historian ja sivistyshistorian alalta, ja hänen vastauksensa pätevyys ilmenee usein erikoisteoksiin verratessa, joiden olemassaolosta hän ei herättyään mitään tiedä. Tosin virisi tällaisten seikkojen tutkiminen, joka "selityksenä" verrattain laajasti käyttää muistinherkistymis-olettamusta, joka jossain määrin varmasti on oikea, mutta tällöinkin se järjestävä ja yhdistävä työ asioiden saattamiseksi aatteelliseksi ja kronologiseksi (aikajärjestykselliseksi) kokonaisuudeksi, jonka somnambuli-tajunta näyttää suorittaneen, olisi kerrassaan ilmiömäinen sekä niin neroa kuin henkistä ponnistusta todistava.
Tärkeää on myös, että tässä, samoin kuin muissa tutkijoiden huomioimissa tapauksissa näyttää vallitsevan läheinen suhde unitajunnan ja fyysisen elimistön ns. koneellisten toimintojen välillä, jonka nojalla U. E. G. kykenee somnambulisessa tilassa regoloimaan (säätämään) esim. sydämen ja endokriinisten rauhasten toimintaa ja kykenee tekemään tarkkoja diagnooseja kulloinkin vallitsevasta ruumiin tilasta. On merkittävää, että psykofysiologinen ja patologinen tutkimus vasta viime aikoina on tullut huomaamaan sisärauhasten eritysten tärkeyden ja että tämä uusi oppi rauhasten erittämistä hormooneista myös on keskeinen [U. E. G:n sommnambuli-tajunnan erittelyissä, vaikka hän katsoo eräänlaatuisia sielullisten vaikutusten alaisia eetterisiä voimapyörteitä ensiarvoisiksi tekijöiksi, kuvaten täten jonkinlaista kiertokulkua, alatajunnan vaikuttaessa endokisten rauhasten toimintaan ja näiden intoksikatioiden (aine-eritysten) vaikuttaessa veren välityksellä päivätajuiseen tunne-elämään. Muuten on U. E. G. onnistunut laatimaan varsin onnistuneita diagnooseja muidenkin henkilöiden taudeista omistamatta niistä mitään tietoja, jopa silloinkin, kun kysymyksessä oleva henkilö on ollut hänelle tuntematon eikä suinkaan edes istunnossa läsnä. Kun ottaa huomioon, että U. E. G. tämän lisäksi on osannut mainita henkilön nimen, jota ei ole hänelle sanottu, täytyy katsoa, että tässä ilmeisesti näyttää esiintyvän ns. kryptestesiaa eli selvänäköä.
Kiintoisaa on myös, että somnambuli-tajunta kuvaa havaitsemansa ulkomaailman sielullisia ominaisuuksia omistavana väriolemuksena ja näkee nukuttajan kädestä virtaavan itsevalaisevaa valunnosta, joka tunkee nukkujan elimistöön. Myös selittää se tajunnan keskustan eräissä unen asteissa sijaitsevan navan kohdalla olevassa "plexus solaris" hermokimpussa. Nämä seikat pitävät yhtä ulkomailla tutkittujen tapausten kanssa, vaikka U. E. G. ei ole niistä tietänyt.
Kun U. E. G. on ollut tällaisessa somnambuli-tilassa on hän minulle sanellut runoja ja suorasanaisia kirjoituksia sen ohella, kuin hän on vastannut kysymyksiin, selostanut ja keskustellut asioista asiantuntemuksella ja johdonmukaisuudella. Tahdon esimerkkinä tällaisesta sanelusta ottaa tähän yhden suorasanaisen kappaleen, joka samalla selvittää sitä käsitystä, mikä ilmenee U. E. G:n somnambuli-tajunnalle hänen omien tilojensa ylifyysisestä perustasta:
Pimeydessä minä pysähdyn. Odotan ääntä tai kuisketta. Vieno hyminä minulle puhuu: Minä olen sinun alkusi ja ylläpitäjäsi. Minä olen se, jonka ympärille kaikki, mitä "minuudeksi" kutsut, on kiteytynyt.
Minä olen henki. Tämän sanan sisältöä yritä laajentaa! Älä vertaa sitä sanaa mihinkään toiseen sanaan. Älä vertaa sitä usein käyttämääsi sanaan "terveys".
Huomaa se seikka, että jokaisella sanalla on oma muista eroava arvoasteensa, mitä sanan sisältöön tulee.
Jos sinua ei tyydytä sana "henki", sano "ikihenki".
Vältä semmoista sanaa kuin "sairaus". Se tekee sinun henkesi alhaiseksi. Sinun henkesi on noustava siivilleen. Ylhäältä voi se nähdä ja tajuta. Minä kyltit tiedän, että nousua seuraa aina lasku mutta minä tiedän myös, että olet suurimmat kuilusi käynyt. Yhä ylemmäksi nouset. Kantakoot yhä paremmin siipesi!
Älä tee jyrkkää eroa hengen ja ruumiisi välillä. Ainakaan nuo kaksi eivät ole vastakohtia. Ne ovat eri ilmenemispuolia. Ajattele, että olet kokonaan henki. Silloin on ruumiisi aina terve. henki kaikki parantaa, puhdistaa, nuorentaa.
Aikanaan on muotosi vaihtuva. Persoonallisuutesi on särkyvä. Silloin olet täydentävä oman "individuumisi" pyrkimystä. Yhä täydellisempänä prismana se voi kuin polttopisteeseen koota avaruuden säteilyn. Olet pääsevä oman maapallosi aivojen muistin yhteyteen.
Minun, hengen, kokeilemaan lähtenyt kipinäni olet sinä differentioitumiseen pyrkivässä elämässä. Jos sammunet yhdeltä osaltasi, niin et koskaan sammu sisältösi, kokemuksesi puolesta.
Puhdista yhä paremmin sitä maljakkoa, joka yhä uudistuvan sisältösi kokoaa. Minä, joka puhun, lupaan vuorostani vuodattaa puhdistettuun maljakkoosi elämän kirkasta vettä. Siinä kukkivat tummat ruusut. Tuoksullaan ne parantavat.
Lupaan täyttää maljakkosi valkeilla ruusuilla, puhtauden kukilla. Ruusut ruumistasi koristakoot, silloin kuin se viimeiselle retkelleen lähtee liekkeinä nousemaan ja tuhkaksi hajoamaan.
Luulen, että kantamasi musta risti silloin sädehtii ruusujesi keskellä.
Mitä siitä, jos kuihtuvat sinun ruususi. Uusia ruusutarhoja olet matkalla kasvattamaan.
Silloin minä, joka hetken sinussa ja sinun vankilassasi viivyin, nousen kuin maisten muistojen kantamana ja aarniauringon puoleensa pakottamana. Minäkin liekeissä palan poroksi ja sytyn jälleen samoissa liekeissä. Kuin Phoenix-lintu minä tuhkasta nousen siivilleni. Olen uudistunut ja nuortunut.
Ehkä tulee osanani olemaan syttyä aarniauringon voimasta uudeksi tähdeksi, joka lähtee pimeyksiä valaisemaan. "Lux in tenebris lueet". Minä, joka puhun, olen henki. Sinussa olen kärsinyt, kokeillut, taistellut. Päämääräni on voittaa sinulle elämän kruunu. "Per aspera ad astra".
Tahdon vielä esittää pari tapausta, jolloin selvänäköisyyttä hyvin täsmällisessä muodossa on esiintynyt. Tässä yhteydessä sopii muuten huomauttaa, miten on tärkeätä, ettei ylifyysisiä kykyjä käytetä väärin hyöty- ja vahinkotarkoitusperiä varten. Tästä huomauttaa Blavatsky, joka nimittää vastakkaista menettelyä henkisen näön profanoimiseksi. Tästä on myös U. E. G. somnambuli-tilassaan tietoinen selittäen, että vain henkisten asioiden tarkastelu tai puhtaasti tieteellisistä, puolueettomista vaikuttimista lähtenyt yritys määrättyjen seikkojen tutkimiseksi saavuttaa "individuumin" hyväksymisen.
Lokakuun 14. p:nä 1926 oli tarkoitus, että U. E. G. Jatkaisi silloin tekeillä olevan renessanssiromaaninsa laatimista vaivuttuaan keinotekoiseen uneen. Hänen nyt jonkun aikaa saneltuaan ja keskusteltuamme tällöin esiintyvistä historiallisista yksityiskohdista, valitti hän rauhasten toimintojen epäsäännöllisyyttä ja varsinkin epäsuhtaisuutta käpy- ja haimarauhasten toiminnoissa. Kysyttyäni syitä tähän, hän vastasi niiden olevan osaksi ilmastollisia osaksi sielullisia. Parannuskeinoa tiedustellessani vastasi U. E. G. tajunnan olevan liian läheisesti fyysisen organismin yhteydessä. Olisi aikaansaatava jonkunlainen kaksoistuminen siten, että, näkisi itsensä kahtena, hän selitti. Myötävaikutin siis unen syventämiseen tätä seikkaa silmällä pitäen. Kotvan kuluttua somnambuli-tajunta selitti: "Nyt näen ruumiini makaavan vuoteessa ja Svenin näen istuvan tuolilla sen vieressä. Mutta tämän yläpuolella näen vielä ikään kuin tuon ruumiin kaksoismuodon, toisen ruumiin samoin makaavassa asennossa, vaikka ei kukaan sen vieressä istu. Itse olen kuitenkin täällä ikkunan luona katsellen tätä kaikkea. Voisin lähteä vapaana vaeltamaan, mutta haluan olla Sveniin nähden paremmassa yhteydessä." Kysymyksistäni kävi selville, että nähty kaksoismuoto olisi noin 1 1/2 metriä vuoteen yläpuolella. Menin noin 3 1/2 metrin päässä vuoteesta ikkunan luona olevan kirjoituspöydän ääreen ottaen käteeni siellä kokoonkärityn Hufvudstadsbladetin sen päivän numeron. Avasin sen siten, ettei vuoteessaan makaava U. E. G. edellytettynä, että hän olisi avannut silmänsä ja kyennyt erottamaan näin kaukana olevat tekstiä puolihämärässä (pöytälamppu oli lähellä vuodetta, joten ikkunan puoleinen osa huoneesta oli pimeämpi) mitenkään olisi hetkeksikään voinut näköpiiriinsä saada silmieni eteen langennutta sivua. Osoitin lyijykynällä suurta suomenkielistä ilmoitustekstiä ja kysyin, saattoiko hän sitä lukea. U. E. G. vastasi hämmästyksekseen havaitsevansa, että joko hän itse tai sanomalehti oli sellaisessa värähtelevässä liikkeessä, ettei hän kyennyt sanoja erottamaan. Hän selitti kotvan kuluttua tämän johtuvan epäonnistumisen pelosta. Kuitenkin somnambuli-tajunta selitti näkevänsä sangen isojen kirjaimien muodostaman otsikon, jonka alla oli useita henkilöitä, miehiä, rinnan. Nämä maininnat osuivat oikeaan. Koska pelkäsin, että U. E. G. mahdollisesti rasittuisi kokeesta, asetin lehden pöydälle yhä niin, ettei sitä vuoteesta käsin normaalisin keinoin olisi voitu lukea ja menin vuoteen luo tiedustellen hänen tilaansa. Hän vastasi maaten, kuten koko ajan oli tehnyt liikkumattomana silmät suljettuna vuoteessaan voivansa hyvin ja yhä yrittävänsä nähdä, mitä osoittamassani tekstissä oli kirjoitettuna. "Onko ensimmäinen kirjain E?" hän kysyi: "Ei", se on U." "Onko toinen kirjain sitten R?" "On." "Onko kolmas H?" "On." "Onko joku kirjain sanassa T?" "Se ei ole neljäntenä, kirjaimena." "Ei, mutta näen sen ensimmäisenä sanassa ja toisena näen niin kuin O:n. Onko varma, että R. tulee ennen H:ta? Näen nimittäin päinvastoin." "Ymmärrän tuon", sanoin, "sinulle heijastuu sana takaperin. Luettele siis kirjaimet havaitsemassasi järjestyksessä." U. E. G. luetteli: "T.O.H.R.U." "Entä jos luettelet ne omalta kannaltasi takaperin, oikealta vasemmalle, millaisen sanan silloin saat?" "Kun luen sanan Svenin kannalta, asetan siis T:n sijalle U:n ja O:n sijalle R:n. Saan siis: U.R.H.O.T, urhot." Näin kuului itse asiassa kysymyksessä oleva sana. "Mikä on seuraavan sanan ensimmäinen kirjain", kysyin, vaikken itse enää sattunut muistamaan seuraavaa sanaa. "Se on T." Menin pöydän luo ja totesin T:n olevan kysymyksessä olevan sanan viimeinen kirjain. "Entä edelleen", kysyin. "A.V.U.T.S.A." "Mutta takaperin, luettuna minun näkökulmaltani?" "A.S.T.U.V.A.T., astuvat." Koe oli tätä myöten onnistunut. Samalla tavoin kykeni U. E. G. erehdyttyään parissa kirjaimessa tavaamaan kuvan alla olevan nimen "Juhani Aho" sekä täysin oikein nimen "Porthan", jonka määrittelemättä tarkemmin sen asemaa tekstissä lyijykynällä osoitin.
Otin vielä eräältä hyllyltä Otavan vuosikerran 1917 ja istuuduin vuoteen jalkapäästä toista metriäö samoin ikkunan lähellä olevalle tuolille. Tällöin tuli sängyn paksu puinen pääty peittämään minut lukuun ottamatta kasvojani U. E. G:n luonnolliselta näköpiiriltä, ja itse saatoin samoin nähdä ainoastaan U. E. G:n liikkumattoman pään lepäävän silmät suljettuna alustallaan. Kysyin avaamatta ensin polvellani olevaa "Otavaa" (jonka siis sängyn pääty erotti U. E. G:stä ja joka sitä paitsi sijaitsi hänen päätään alempana), mikä hänen näkökulmaltaan katsottuna olisi kuudennen sivun ensimmäinen kirjain. Hän vastasi tämän olevan A:n, mutta tunsi turvattomaksi jatkaa luettelemista tietämättä oliko hän ollenkaan osunut oikeaan. Avasin kuudennen sivun todeten ensimmäisen rivin viimeisen kirjaimen olevan A:n. Sen jälkeen kykeni U. E. G. lukemaan seitsemän kirjainta oikein sanasta "sisustamisesta", jolloin hän sotkeutui monissa s:llä alkavissa tavuissa. Kokonaan oikein lukuun ottamatta i-kirjainta, jonka hän ensin lausui "j:ksi", vasta sitten "i:ksi", tavasi hän sanan "kotiemme." Tähän lopetin istunnon. Herätin U. E. G:n, joka ei muistanut siitä mitään, mitä oli sattunut, mutta tunsi olevansa terve ja virkeä.
Samantapainen joulukuun alussa toimeenpanemamme koe vahvisti edellä saavutettuja tuloksia. Tällöin kykeni U. E. G. mukana tuomastani, äsken ostamastani kirjasta lukemaan seitsemän sanaa olosuhteissa, jotka sulkivat pois normaaliaistien myötävaikutuksen. 57 kirjaimesta hän mainitsi 47 heti oikein. Tällöinkin hän näytti näkevän tekstin peilikuvana, jolloin oikean näkökulman löytäminen tuntui olevan vaikeata. Onnistuminen oli tästä huolimatta ainakin 85 % (47 noin 81 % 57:stä), minkä seikan tämänlaatuisessa ympäristössä vain selvänäköisyys kykenee selittämään.
3. p:nä marraskuuta kysyin unitilassa olevalta U. E. G:ltä, saattoiko hän sanoa jotakin eräästä nuoresta ylioppilaasta, psyykillisen seuran jäsenestä, joka samana päivänä oli käynyt luonani. Tästä tuttavastani en ollut aikaisemmin U. E. G:lle mitään maininnut ja tällä kertaa annoin vain yllämainitut tiedot. Tästä huolimatta kykeni U. E. G. saatuaan tajuntansa piiriin nuoren miehen, jota hän sattuvasti kuvasi, ikään kuin jostain muistikirjasta lukien tavaamaan hänen nimensä Gunnar A. sekä kuvaamaan monia seikkoja huoneesta, jossa hän kuukautta aikaisemmin oli asunut. Tämän saatoin todeta, kun marraskuun 6. p:nä tarkistin somnambuli-tajunnan ilmoitukset, mutta tätä ennen, marraskuun 5. p:nä oli U. E. G. antanut sangen yksityiskohtaisia lisätietoja, jotka kuitenkin vain osaksi koskivat G. A:ta.
Edellisellä kerralla oli jäänyt epäselväksi, missä G. A:n asustama huoneisto oikeastaan sijaitsi. Yritimme nyt saada tämän selville. Antamani lähtökohta oli se, että G. A. asui erään sukulaisensa luona. Olin tämän ymmärtänyt hänen puheistaan, mutta kävi myöhemmin selville, että tämä johtui väärinkäsityksestä. U. E. G. johtui Ekbergin talolle Bulevardinkadun varrella sanoen täällä asuvan erään A:n, jonka hän otaksui G. A:n sukulaiseksi. Hän luuli, että G. A. ainakin oli täällä. käynyt, jollei hän täällä asunut.
U. E. G. sanoi edelleen, että "täällä asuvalla A:lla näyttää olevan joku liiketoimisto". Tarkistin tämän tiedon puhelinluettelosta havaiten, ettei siinä ketään Aita oltu mainittu Bulevardinkadulla asuvaksi, mutta eräs J. A. omisti liike toimiston Fabianinkadun varrella. U. E. G. totesi, että ilmeisesti oli kysymyksessä tämä J. A., mutta ei voinut luopua siitä, etteikö hän näkisi tämän asuvan Ekbergin talossa. Hän ryhtyi nyt tarkasti kuvaamaan oletetun J. A:n liikehuonetta mainiten suuren joukon yksityiskohtia. Itse J. A:n hän näki seisovan huoneessaan. Hän sanoi siinä olevan paljon karttoja ja graafisia kuvioita, jotka koskivat maatiloja. "On luultavasti kysymyksessä maatilain välitystoimisto, vaikka huone samalla on yksityinen. Kartat ovat kaapin päällä. Seinällä on tavattoman iso maalaus, joka tuntuu olevan jonkun sukulaisen tekemä jäljennös. Se esittää kesäistä idylliä ja talonpoikaiselämaä. Mies, joka seisoo huoneessa voi olla noin 50 vuotta vanha. Hänestä saa hyvin luonteenomaisen vaikutelman. Hän on vaaleaverinen. Hänellä on parta ja viikset. Hänen äänensä on jollain tavoin käheä, ikään kuin kurkunpäässä olisi joku vika. Hän menee puhelimelle, joka on kirjoituspöydällä, ottaen puhelun Helsingistä länteen päin, ruotsinkieliselle maaseudulle. Toimistossa on kysymys maiden palstoituksesta. J. A. on lopetettuaan puhelinkeskustelun syventynyt erään maapalstoituspiirustuksen tutkimiseen, joka on levällään kirjoituspöydällä. Kirjoituspöytä on vinottain ikkunasta. Kalusto on vanhanaikainen. Nähdään erikoisia tupakkavälineitä. Kirjoja ei näy, mutta sen sijaan osoitekalentereita, kaavakkeita ja sellaista. Seinällä on jokunen valokuva maaseudulta."
Kysyin, näkyikö G. Aita tässä huoneistossa sinä hetkenä. U. E. G. vastasi kieltävästi, sanoen näkevänsä hänet ulkona. "Hän miettii joitakin seikkoja Liviuksen latinalaisen tekstin suhteen, pitäen sitä Caesarin De bello gallicoa vaikeampana ja ikävämpänä. Hän on joko lainannut jonkun kirjan Georg Brandeksesta, yliopiston kirjastosta tai vastikään lukenut sitä siellä?
Kun seuraavana päivinä tarkistin nämäkin tiedonannot, ne osoittautuivat pienimpiä yksityisseikkoja myöten todellisuuden kanssa yhtäpitäviksi. Kuitenkin oli J. A. noin kuukautta aikaisemmin muuttanut pois Ekbergin talosta. G. A. oli jokunen vuosi aikaisemmin asunut tämän sukulaisensa luona lyhyen ajan. Hän oli vastikään lukenut erään Georg Brandes'in teoksen, ei kuitenkaan yliopiston, vaan kaupunginkirjastossa. On huomattavaa, että sekä G. A. että J. A. olivat U. E. G:lle nimeltäänkin tuntemattomia. Itse en myöskään koskaan ollut heidän asunnoissaan käynyt.
Tietysti on ilmennyt paljon enemmän tosiseikkoja, jotka osoittavat, että U. E. G. omistaa selvänäköisyyttä, kuin tässä mainitut esimerkit. Satunnaisesti voi U. E. G. myös valvetajunnassaan saada täysin oikeita intuitioita asioista ja tapauksista.
Selvänäköisyyden tosiasia, olkoon tämä sitten telepatista tai muuta laatua olevaa, on eräs niistä kirjoituksemme alussa esitetyn järkijohteisen todistelun kokemusperäisistä vahvistuksista, jonka mukaan "näkyvää" maailmaa, normaalitajunnan aistimusaineksen ulkokohtaista perustaa, fyysistä todellisuutta on katsottava vain katkelmaksi koko ulkokohtaisesta, itseolevaisesta todellisuudesta. Se osoittaa samalla, että on olemassa tajunnan tiloja, joissa ns. psykofysiologinen tajunnankynnys siirtyy, jolloin ihminen siis joutuu itseolevaisen elämän yhteyteen, joka tähän saakka on ollut hänen tajuamispiirinsä ulkopuolella. Tällaiset tajunnantilat johtivat joko järjestelmällisestä sielullisesta ponnistuksesta tai ihmisen synnynnäisestä rakenteesta.
Nyt on huomattava — sen voimme somnammbulismiakin tutkimalla todeta — että synnynnäinen sielullinen herkkyys eli psyykkisyys itse asiassa on verrattain ulkonainen ominaisuus eikä niin ollen vielä ole mittapuuna sen johdosta ilmenneille arvoille. Voimme sanoa, että sentyyppinen orgaaninen rakenne oli enemmän ominainen ihmisen menneisyydelle, että se näin ollen tavallaan on jonkinlainen atavistinen piirre. On luultavaa, että vegetatiivinen, tajuton vaistoelämä perustuu siihen. Kuitenkin voidaan katsoa psyykkisyyden samalla myös viittaavan tulevaisuuteen, vaikka se tällöin on esiintyvä täysin itsetietoisena ominaisuutena. Olemassaolo pyrkii nimittäin yhä suurempaan tarkoituksenmukaisuuteen, tästä ovat darvinistit, neovitalistit ja maailman järjen toimintaan vetoavat idealistit yhtä mieltä, ja sikäli kuin itsetietoisen sielunelämän merkitys kasvaa, sikäli on tarkoituksenmukaista, ettei sen käsittämän todellisuuden piiri laajenee.
Mutta ei liioin ylifyysisen, transsendentaalisen maailman vastaanottaminen ja ilmentäminen valve- tai unitajunnan välityksellä ole mittapuu ilmennetyn arvolle. Itsetietoiseksi salatieteilijäksi voidaan tulla useita eri keinoja käyttäen eikä näitä kaikkia suinkaan voida suositella. Toiselta puolen juuri se seikka, että psyykkinen rakenne on ulkonainen ominaisuus, tekee mahdolliseksi, että psyyke, joka sen välityksellä toimii, saattaa olla erittäin lahjakas, jopa nerokas, eli niin kuin teosofien on tapana sanoa "vanha sielu". Useat etevät kirjailijat ja taiteilijat ovat olleet "jonkun suuremman" välikappaleita ja meedioita. Tämä "suurempi" on teosofien mukaan ihmisen paljon kokenut korkeampi minä, yksilöllisyys, joka maanpäällisessä ihmisessä, persoonallisuudessa pyrkii ilmentämään itsensä. Tämä ilmentäminen tapahtuu, joskus päivätajunnassa, mutta mikäli on kysymyksessä erikoinen sielullisruumiillinen rakenne voi se yhtä hyvin tapahtua somnambulisessa unitajunnassa. Psyyke toimii tällöin erikoisia tiehyitä myöten, mitta tällöinkin sen toimintaa on arvosteltava tuloksien perusteella. Tietysti ihminen voi saavuttaa sielullisen yhtenäisyyden ja kokonaisuuden, mikäli hän antautuu sisintä itseään palvelemaan.
Mitä tulee U. E. G:hen, en tietenkään tässä ole voinut antaa muuta kuin vajavaisen kuvan siitä rikkaasta sielullisesta ja henkisestä sisällöstä, jota hän kykenee tuomaan esille. Mitta luultavasti on yhä enemmän sitä, mitä hän on saanut kirjallisella alalla aikaan, vähitellen tuleva julkisuuteen, ja tällöin voi jokainen itse arvostella niitä saavutuksia, joita itse puolestani katson erittäin huomattaviksi.
Lopetan kirjoitelmani tähän. Se on tahtonut tuoda esille muutamia niistä perusteista, joiden nojalla on katsottava henkisiä tekijöitä ensiarvoisiksi. Kun teosofit katsoivat ihmishenkeä primääriseksi, voivat he nojautua moneen yhtä vankkaan perustaan. Täten he elävästi tajuavat, että ihminen elää ikuisia tarkoitusperiä varten.
Ruusu-Risti
— huhtikuu 1927