Suossa
Kulkija vaeltaa suossa. Kauan, kauan sitten on hän jättänyt taakseen kiinteän maaperän, ja nyt ympäröi häntä kaikkialla pehmeä, hyllyvä suo. Hän ei enää muista, kuinka hän joutui tätä tietä kulkemaan; olihan niitä silloin useampia valittavana. Tämä tuntui ehkä mukavimmalta, kun ei tarvinnut edetä säännöllisessä marssitahdissa, vaan sai hypellä miten halutti. Ehkä miellytti myös se, että maa antoi joka askeleella joustavasti myötä eikä töksähtänyt niin raa'asti vastaan kuin muualla.
Matkalle lähtö ja alkutaival ovat kuitenkin jo painuneet hämäryyteen. Yhtä hyvin voisi luulla, ettei koskaan ole ollutkaan muunlaista. Ehkä hän on syntynytkin suolla, ja sitten jonkun selittämättömän vietin pakottamana alkanut ikuisen vaelluksen tuntematonta päämäärää kohti.
Joskus, samoiltuaan levähtämättä päiväkaudet rämeitä, heittäytyy hän kuolemanväsyneenä lähimmälle mättäälle ajatellen, että siinä olisi mukava maata pitempäänkin. Silloin hän näkee unessa tämän melkein mittaamattoman suon ääret. Hän näkee, että tuolla hirvittävän kaukana, niin kaukana että hän tuskin koskaan jaksaa sinne asti, siellä rajoittaa suota korkea vuoristo. Hänet valtaa tavaton kiihko päästä sinne, tuntea kerrankin tukeva pohja jalkojensa alla, hengittää suohöyryistä vapaata ilmaa ja nähdä kauas!
Herättyään hän luulee aluksi todellisuuden olevan vain jatkoa unelle. Hän juoksee muutamia askeleita katsellen rohkeasti ylöspäin. Kompastuu ja lentää suin päin syvälle suohon. Mättäät ilkkuvat: »Vai luulet meidän olevan niin mitättömiä tekijöitä! Haaveile mitä haaveilet, sinä olet nyt täällä ja sinun täytyy alistua suon lakeihin.»
Taas vaeltaa hän eteenpäin. Hän ei enää välitä katsoa ylöspäin, sillä hän tietää, ettei sieltä mitään apua tule. Hänen aistinsa tylsistyvät vähitellen kaikelle ulkonaiselle. Jalat nousevat mekaanisesti ja ajattelevat hänen puolestaan. Hän tuntee ruumiissaan suon rytmin: yks' kaks', yks' kaks' kolme; yks' kaks', yks' kaks' kolme.
Hänen mieleensä astuu, että hän onkin oikeastaan sielu, joka nyt satunnaisesti vain on täällä ja pakotettu noudattamaan fyysisen maailman lakeja. Äärettömyyden kannalta katsoen on aivan yhdentekevää, kuinka kauan hän vaeltaa suossa. Kerran hän pääsee aivan varmasti tästä epävarmuudesta. Kerran muuttuu todeksi kaikki se, mitä hän on uneksinut.
Viimein unohtaa hän kulkiessaan ajan ja paikan. Hän tuntee vain, ettei hän voi pysähtyä. »Eteenpäin, eteenpäin! Miksi? Niin, sehän ei kuulu tähän. Siis, eteenpäin!» Vaikka hänen matkansa näin sisäisesti katsoen tulee helpommaksi, muuttuu se ulkonaisesti samassa suhteessa vaikeammaksi. Maa on yhä vetelämpää. Eteneminen tapahtuu lopuksi vatsallaan ryömien.
Lähestytään suon silmää. Jotain juhlallista on koko suossa. »Tämäkö se on nyt keskus? Siinä näkyy olevan vettä. Jaksankohan minä sen yli?» Vaikka hän tietääkin, että tämä on yhä samaa suota, on siinä nyt jotain muutakin. »Osaako aine ajatella? Onko lopulta mitään rajaa aineen ja hengen välillä?» Näihin mietteisiin hän nukkuu — keskelle suon silmää.
Hän tuntee vajoavansa jonnekin, mutta ei pidä sillä väliä. »Miksi minun täytyisi pelastua? Mistä minun sitten tulisi pelastua? Eikö suo ole samaa minää kuin minäkin! Onko minua ollenkaan olemassa?»
Kuuluu urkujen soittoa. Ne eivät ole mitkään ihmiskätten rakentamat urut. Suo laulaa. Hän tuntee kaiken ympärillään muuttuvan säveliksi. Tuo muuttuminen lähenee aallon tavoin sitä paikkaa, jossa hän on, ja — häntä ei ole enää.
Hän tuntee irtautuvansa itsestään. Hän on nyt sävel, joka kohoaa ilmaan. Häneen yhtyy toisia säveleitä. Nämä vyöryvät virtana yli suon, kohoavat vuorille ja vielä niidenkin yli. Vuoriston takana on aava, rannaton valtameri. Sinne laskeutuvat sävelet, sillä se meri on kokonaan musiikkia.
V. L.
Ruusu-Risti
— marraskuu 1926