Signe Rosvall

Suutarinpoika ja prinsessa

Puolalainen kansansatu ja sen moraalinen opetus

Olipa kerran vanha, köyhä kyläsuutari, jonka poika oli hyvin kätevä nuorukainen. Eräänä päivänä isä käski poikaa lähtemään maailmalle onneaan etsimään. Matkalle tämä sai kaksi reppua, toisessa oli leipää ja toisessa suutarin työkalut. Näin varustettuna poika lähti maailmalle.

Aurinkoisena aamuna hän asteli metsäpolkua. Äkkiä hän huomasi muurahaiskeon, jonka joku oli särkenyt. Poika tunsi sääliä pieniä eläinparkoja kohtaan, polvistui maahan ja ryhtyi auttamaan muurahaisia keon korjaamisessa.

Kun työ oli tehty, poika jatkoi matkaansa, kunnes näki erään puun rungossa mehiläispesän. Joku oli täälläkin ollut pahanteossa ja mehiläiset parveilivat hätääntyneinä pesän ympärillä. Jälleen pojan valtasi sääli ja hän ryhtyi korjaamaan särkynyttä pesää, pisti vahaa rikkoutuneisiin kohtiin ja seurasi hymyillen, kuinka tyytyväisinä mehiläiset taas asettuivat pesäänsä.

Nuori suutari kulki eteenpäin. Nyt hän saapui kauniin joen rannalle, jossa uiskenteli joukko kultakaloja ja hopeanharmaita joutsenia. Miten kauniit niiden liikkeet olivat ja miten ihanasti ne välkehtivät auringonpaisteessa! Poika istahti joen rannalle, otti viimeisen leipäpalan repustaan, söi sen ja kaatoi muruset jokeen. Joutsenet ja kalat söivät ne halukkaasti.

Matka jatkui. Pitkä ja vaivalloinen se oli. Usein poika oli nälkäinen ja muitakin vaikeuksia oli tiellä. Lopulta hän saapui erääseen suureen kaupunkiin, asettui sinne asumaan ja alkoi tehdä suutarintöitä. Hän tuli pian tunnetuksi hyvistä valmisteistaan, ja eräänä päivänä hänet kutsuttiin kuninkaan linnaan. Prinsessa tarvitsi uudet tohvelit. Heti kun poika näki prinsessan, hän rakastui tähän, mutta kuten aina saduissa, niin tässäkin oli nuorten onnen tiellä paha ihminen — prinsessan äiti, joka oli oikea velho. Kukaan ei ollut uskaltanut pyytää prinsessan kättä. Kun poika oli varma, että prinsessakin rakasti häntä, hän rohkaisi mielensä ja meni kuningattaren puheille. Tämä kuunteli pojan kosintaa ja velho kun oli, vastasi heti: "Se, joka tahtoo mennä naimisiin tyttäreni kanssa pannaan koetukselle. Kolme kovaa koetta asetan, ja jos kosija selviää niistä, hän saa prinsessan omakseen.' Nuori suutari ei menettänyt rohkeuttaan, vaan tiedusteli, minkälaiset nuo kokeet olivat. Silloin kuningatar tuotatti suuren säkillisen hiekkaa ja toisen yhtä suuren, joka oli täynnä unikon siemeniä. Säkkien sisällöt tyhjennettiin lattialle, sekoitettiin hyvin ja kuningatar sanoi suutarille: "Jollet ennen aamunkoittoa ole erottanut unikon siemeniä hiekasta, et enää koskaan näe prinsessaa." Toiset poistuivat, ovi suljettiin ja onneton nuori mies istui yksin ja epätoivoissaan. Kuinka hän selviäisi tästä tehtävästä? Silloin alkoi kuulua outoa liikettä, poika katsoi ympärilleen ja tuskin uskoi silmiään. Suljettujen ikkunoiden rakosista tunkeutui sisään tuhansia muurahaisia. Ne alkoivat huolellisesti erotella unikon siemeniä hiekasta ja ennen aamun koittoa työ oli tehty. Suutari kiitti sydämellisesti pieniä ystäviään.

Suuri oli kuningattaren hämmästys, kun hän aamulla totesi, että ensimmäinen työ oli tehty. Sitten hän määräsi toisen vielä vaikeamman kokeen. Hän lukitsi prinsessan huoneeseen, otti oven kultaisen avaimen ja heitti sen joen syvään uomaan. Sieltä pojan piti se etsiä.

Raskain mielin poika seisoi rannalla. Avaimen löytäminen tuntui aivan mahdottomalta. Äkkiä hän kuuli lähellään veden loisketta ja hopeanharmaa joutsen ui arvokkaasti häntä kohti pitäen kultaista avainta nokassaan. Joutsen toi terveiset kultakaloilta, jotka olivat löytäneet avaimen joen pohjalta. Taas poika oli pelastettu. Miten kiitollinen hän olikaan!

Kuningatar oli jälleen hyvin hämmästynyt nähdessään tehtävän suoritettuna. Ja nyt oli vuorossa vaikein koe. Kuningatar vei pojan huoneeseen, jossa kolme vanhaa ja rumaa naista kehräsi, ja sanoi: "Sinun on valittava, kuka näistä on prinsessa. Mutta jos valitset väärin, saat rangaistukseksi mennä naimisiin kaikkein vanhimman ja rumimman kehrääjän kanssa." Pojan katse siirtyi toisesta toiseen. Hän oli aivan ymmällä eikä osannut ratkaista tehtävää. Samassa avoimesta ikkunasta lensi sisään parvi mehiläisiä. Suristen ne ympäröivät yhden kehrääjistä. Nuorukainen käsitti mehiläisten tarkoituksen. "Tässä on prinsessa", hän huudahti ja riensi mehiläisten piirittämän kehrääjän luokse. Ja kas! Tämä pudotti valepukunsa ja muuttui ihanaksi prinsessaksi. Näin hän vapautui kuningattaren kirouksesta.

Onhan selvää, että nuori suutari meni naimisiin prinsessan kanssa ja linnassa vietettiin riemukkaat häät.

*

Tulkintoja voi olla useitakin, tässä eräs:

Satu saattaa olla vertauskuva ihmisestä sekä hänessä tapahtuvista muutoksista silloin, kun hän on tullut totuuden etsijäksi ja alkaa kysellä elämän tarkoitusta. Vanha, köyhä kyläsuutari on jokainen meistä tavallisine ihmisinä, touhuavan ja toimeliaan ihmisjoukon keskellä. Toinen meistä on ehkä vähemmän vanha ja vähemmän köyhä kuin toinen. Mutta meissä on myös tuo parempaa tulevaisuutta ja selkeyttä etsivä nuorukainen, joka lähtee kohti tuntematonta. Matkavarusteina meillä on kaksi reppua, toisessa on "viisauden leipää", joko ulkoapäin hankittua tietoa tai sisäistä näkemystä. Toisessa repussa ovat työvälineet, tämänkertainen "nahkapukumme", siis kehomme, tunteemme, pyyteemme ja ajatuksemme. Nuori prinsessa, jolle meidän on valmistettava jalkineet, on meissä oleva jumalkipinä, mahdollisuutena oleva hyvä, jolle meidän on annettava muoto. Kuitenkin on niin, että ennen kuin Jumala meissä pääsee ilmenemään, me monasti lankeamme ja nämä lankeemukset muodostavat ne kokeet, jotka suutaripojalla oli. Ne tulevat osaksemme elämän tapahtumissa. Velhoksi verhoutunut kuningatar on oma pyyteellinen mielemme, joka on ensin hallittava.

Ensimmäinen koe koskee epätoden erottamista todesta. Itämiskykyiset siemenet on erotettava kiteytyneistä ajatuksista, hiekasta. Astrologisesti sanotaan kuun hallitsevan unikkoa ja kuu liittyy lapsen syntymään. Kun tässä puhutaan unikon siemenestä, voinemme tulkita sen siten, että unikon siemenet merkitsevät "toista syntymää", uudestisyntymisprosessissa itävää ja kasvavaa siementä. Toden ja epätoden perusteellista erottamista ei yleensä pidetä niin tärkeänä, jokainen saa värittää asiat omalla tavallaan. Mutta kun tulemme siihen kohtaan elämässä, missä ehdottomasti tahdomme päästä selvyyteen, tahdomme oivaltaa epäröimättä puoleen tai toiseen, silloin meissä saattaa viritä tunto totuudesta tuossa asiassa tuona hetkenä ja olemme läpäisseet ensimmäisen kokeen. Muurahaiset merkitsevät vaistonvaraista elämää. Kun tietoisesti pyrimme muuttamaan vaistoelämäämme ja järjestämään sitä, olemme kuin tuo sadun nuorukainen, joka ryhtyi korjaamaan muurahaiskekoa. Ja seurauksena voi olla epätoden ja toden välisen eron välähdyksenomainen näkemys.

Toisessa kokeessa esiintyy kultakala ja joutsen. Kala on monissa uskonnoissa ihmisen vapahtajan symboli. Vapahtaja ilmestyy silloin, kun astrologisesti aurinko on Kalan merkissä. Joutsen eli Hamsa edustaa Intian ja Egyptin vertauskuvastossa jumalallista viisautta. Siten kultakala ja joutsen symbolisoivat Kristusvoimaa meissä. Me olemme ravinneet itseämme viisauden leivällä ja nyt tuon voiman avulla saamme kultaisen avaimen veden syvyydestä. Vesi tässä edustaa puhdasta, henkistä elementtiä, sen syvyyteen kätkeytyy mysteeri, kuolemattomuuden voittaminen. Kun alamme aavistaa itsessämme piilevän jumaluuden, saamme kultaisen avaimen, jolla kerran voimme avata sen kammion oven, mihin jumaluutemme on vangittuna.

Ennen kuin saavutamme kuolemattomuuden, on meidän vielä läpäistävä kolmas koe. Kolme luonnonhengetärtä — vanhaa vaimoa —, jotka meissä kehräävät oman kohtalomme lankaa, kuvaavat niitä kolmea kuolemisen tapaa, mitkä elämässämme ilmenevät. Kysymys ei ole fyysisestä kuolemasta, vaan meidän hetkittäisestä kuolemisestamme elämän todellisten arvojen suhteen. "Vanhin ja rumin" kehrääjä edustaa niitä rikkomuksia, joita elämän varrella enemmän tai vähemmän tietoisesti teemme. Tällöin teemme väkivaltaa sisällämme olevaa jumalaa kohtaan. Tätä voidaan kutsua väkivaltaiseksi kuolemaksi. Elämässämme on myös paljon laiminlyöntien syntejä; emme luo esim. mahdollisuuksiemme mukaan ystävällisiä suhteita ympärillämme oleviin, näin elämämme autioituu, käy tyhjäksi ja arvottomaksi. Tämä on toinen kuolemisen tapa. Kolmas kuolemisen muoto näyttää aluksi pelottavalta, koska se on hyppäys tuntemattomaan, mutta juuri siitä voi tulla kuolemattomuuden voitto. Se voi johtaa selkeytymiseen, siirtymiseen jumalalliseen elämään.

Jos muurahaiset edustavat vaistoelämää, niin mehiläiset, hunajan kerääjät, edustavat tietoista myötätuntoon ja myötäelämiseen perustuvaa elämää, joka ilmenee ystävällisenä asenteena kaikkia luotuja kohtaan ja pyrkimyksenä olla hyvä. Sitähän ihminen pohjimmaltaan on ja siten nämä tuntemukset leijailevat ympärillämme kuin mehiläiset, sitten kun meissä herää etsijä ja kyselijä.

Nuo kolme kehrääjää voivat myös edustaa kolmea eri tapaa suhtautua elämään, kohdallemme tuleviin ihmisiin ja asioihin. Asenteemme voi olla joko yksipuolisesti myönteinen, jolloin hyväksymme kaiken, mutta samalla käymme välinpitämättömiksi, tai kielteinen, jolloin moitemieli hallitsee ja arvostelu hävittää ymmärtämisen. Tai sitten me voimme katsella elämää siten, että tasapuolisesti järjen ja sydämen valossa punnitsemme erilaisia tapahtumia ja kohdallemme tulevia ihmisiä. Silloin tyynesti vastaanotamme kaiken ja oivallamme sen, mikä on. Tuo järjen ja sydämen tasapaino on valepukuun verhoutunut prinsessa, se jumalkipinä, joka meidän on itsessämme vapautettava. Ja tähän vapautumiseen liittyy jatkuva valppaus, joka on kuin ainaista hääiloa.

Vielä voidaan tarinaa tarkastella jälleensyntymisen valossa, jolloin ihminen vaeltaa erehdysten ja epäonnistumisten raskasta tietä aikakaudesta toiseen kunnes saa "prinsessan" omakseen, kunnes vapautuu jälleensyntymisen pyörästä.

elonpyörä — 1962 n:o 2