Merly Parry

Temppeli

Artemius oli etsinyt Jumalaa useita vuosia. Hän tutki valtavan määrän kirjoja myöhään iltaisin, ja missä vain sen ajan loistavat nerot kokoontuivat keskustelemaan Äärettömän luonnosta ja toiminnasta, siellä hän oli tekemässä oppineita kysymyksiään näille viisaille. Mutta lähemmäs jumalallisia mysteereitä hän ei päässyt.

Artemius huomasi ihmisten kokoontuvan yhteen. Nämä olivat etsijöitä kuten hänkin, ja jo kauaksi hän näki kaipuun heidän katseessaan, mutta päämäärä tuntui olevan hyvin kaukana. Ja hänen sisimmässään soivat kuin kaikuna nuo vanhat tutut sanat: ”Herran ääni ei enää kuulu maan päällä.”

Niin, kaikenlaistahan nuo asukkaat kertovat – eikö tuo liene vain heidän mielikuvitustaan, jota etelän salaperäinen luonto yllyttää hurjiin kuvitteluihin. Lienevätkö nuo tuhannet tarinat, joita siellä suusta suuhun kerrotaan ja joista silloin tällöin lennähtää sirpaleita etäälle kaukaisiinkin maihin, syntyneet alkuperäisten kertojien omassa mielessä jonakin lumottuna iltahetkenä, sellaisena, jolloin satu ja todellisuus ylittävät kynnyksen johonkin uuteen, tuntemattomaan, nimettömään maailmaan.

Oli kuin hän olisi puhunut ääneen, sillä eräs vanha mies kääntyi hänen puoleensa ja lausui lempeästi: ”Oletko koskaan todella kuunnellut? Jumalan ääni on tyyni ja rauhallinen, ja se voidaan kuulla vain syvässä hiljaisuudessa. Ihmisen, joka etsii Jumalaa Hänen temppelistään, on tultava sinne rauhallisella mielellä, sillä levoton meri ei voi heijastaa iltatähden kauneutta. Hänen on tultava puhtain sydämin, sillä sydämessä, jonka täyttävät päivän vaihtelevat mielteet, ei ole sijaa rauhalle, joka käy yli kaiken ymmärryksen. Terveyslähteelle ei tulla kannut täynnä elotonta vettä.”

Huolestuneena meni Artemius pois pohtien näitä merkillisiä sanoja.

Seuraavana iltana, kun temppelin aukioloaika lähestyi, Artemius haki paikan itselleen ja puhui itsekseen: ”Olen niin täynnä Jumalan kaipuuta, ettei mikään muu saa sijaa minussa.” Ja kun ”eilispäivän vaikeudet” ja ”huomispäivän huolet” tulivat ja kolkuttivat toinen toisensa jälkeen hänen mielensä ovelle, hän sanoi näille: ”Odottakaa, huomenna on teidän vuoronne. Tänään odotan vierastani.” Ja lukemattomille pienille tunteille sydämessään hän sanoi: ”Etsikää asuntoa toisaalta. Teidän paikkanne täyttää Jumalan odotuksen valmistamisen.”

Kun hän tuona iltana istui temppelissä, hän tunsi ensi kerran kunnioitusta ja rauhaa ja hänet valtasi niin voimakas kaipuu, että sitä oli mahdotonta vastustaa. Silloin kuului tyyni, rauhallinen ääni, joka puhui Artemiuksen kaipaavalle sielulle asioista sellaisista, jotka ovat kauniita ja ihmeellisiä mutta joita on vaikeata pukea maallisiin sanoihin. Lopuksi ääni virkkoi: ”Näin voin puhua niille, jotka ovat oppineet kuuntelemaan. Ota nyt mukanasi tämä hiljaisuus, jonka toit Jumalan temppeliin, sillä monien äänien kuuluessa minun ääneni voi häipyä.”

Artemius meni ihmisten joukkoon ja puhui mahdollisimman vähän.

Seuraavana aamuna hän meni ulos aikaisin, istuutui erään puun varjoon, palautti mieleensä edellisen illan ihmeen ja ryhtyi kärsimättömänä odottamaan hetkeä, jolloin hän voisi palata temppeliin, missä oli löytänyt Jumalan.

Tuuli suhisi puiden laivoissa. Lehdet rapisivat, ja hän katsahti ylös ja huomasi, että puiden oksat taipuivat häntä kohden. Lehtien rapina muuttui ääneksi, joka sanoi: ”Sinä olet nyt Jumalan huoneessa. Sillä missä tahansa ihmissielu kääntyy kunnioituksella ja rauhalla Jumalan puoleen, siellä on pyhä paikka.” Jälleen oli Jumala puhunut Artemiuksen kanssa.

Seuraavana päivänä, kun Artemius kulki kylän tiellä, hän huomasi erään kaupungista karkotetun miehen. Ja hän oli juuri kääntymäisillään pois hänestä, kun hän kuuli äänen, nyt tuon karkotetun huulilta, ja ääni sanoi: ”Tämä on myös minun huoneeni, minun kaikista pyhimpäni. Se ääni, jonka ihminen kuulee temppelissä, on vain kaiku hänen oman ruumiinsa temppelin äänestä, ja vaikka ihminen saastuttaisikin pyhäkön, hän ei voi kieltää sitä liekkiä, joka kasvaa ja kasvaa, kunnes se lakaisee puhdistavalla tulella puhtaaksi jokaisen pimeän kätköpaikan, ja myös ne, jotka ovat kaukana poissa, voivat nähdä sen suuren valon, joka loistaa yössä ja sanovat ihmeissään toisilleen: ’Katso, Herra on tuolla.’”

Artemius ei kuullut ääntä sen koommin, mutta sellainen rauha ja onni valtasi hänet, että ihmisissä hänen läheisyydessään heräsi kunnioituksen tunne. Ja Artemiuksesta tuntui kuin hänen pitäisi paljastaa päänsä jokaisen vastaantulevan ihmisen ja eläimen edessä ja jokaisen puun läheisyydessä, ja ikään kuin hänen pitäisi kulkea joka paikassa paljain jaloin.

Suom. S. R.

Teosofi — n:o 9, 1943


Etusivu Sekalaista