Esikko Koitere
Uhri
Aurinkoinen syyskuun aamu saattaa veren kiertämään ja mielen vireäksi. Retkeilen kaupungin ulkopuolelle, Katariinan puistoon uuden ystäväni, vanhan kirjakauppiaan seurassa. Ihailemme lehtipuiden sopusuhtaisen kauniita muotoja. Tarkkailemme tammien mahtavia, rosopintaisia runkoa sekä paksuja, mutkikkaita ja pahkuraisia oksia. Niiden tumma lehvistö muuttuu jo paikoitellen ruskeaksi. Miten hauraat ovat vaahteroiden kellahtavat tai punertavat värit. Astumme kävelyteitä, joita on puistoon ristiin rastiin rakennettu. Täällä saarnet, täällä taas lehmukset kiinnittävät huomiotamme. Orava pilkistää onton rungon kolosta.
Lakastuneet lehdet kahisevat jalkamme alla. Ja kaiken yllä kaareutuu kirkkaansininen taivaankupu. Valkeat pilvet ajelehtivat verkkaan mereltä päin kantautuvan, yläilmoissa puhaltavan tuulen lietsoessa. Ne näyttävät niin ohuilta nuo hattarat, joiden varjokuvat toisiinsa yhtyvät ja taas erkanevat meren ulapan kuvastimessa.
Ystäväni pysähtyy tervehtimään nuorta, solakkaa naista, joka nokkelasti työskentelee maalaustelineiden ääressä.
Minäkin jään tarkkaamaan tekeillä olevaa kuvaa. Se esittää puistoaihetta ja syystunnelmaa, minkä taiteilija on ilmentänyt viehkein värisoinnuin. Miten on hän tuossa maisemassa havainnut paljon sellaista kauneutta, jota minun silmäni eivät ole siinä huomanneet. Miten kuulas on taivas. Syksyisen maiseman vaalean hauraat värit ovat varjokohdissa läpinäkyvät. Niin, juuri nuo siintävän maiseman ohuet, heikot varjot kiinnostavat katsojaa. Kuvassa on sielua, joka ilmenee väreissä, viivoissa.
Tarkkaan taiteilijaa, nuorta herkkää naista.
Miten läpikuultavan vaalea on hänen ihonsa. Miten valkeat ovat nuo hänen pehmeät suortuvansa.
Nyt luo hän katseensa ylöspäin. Mikä sisäinen lämpö, mikä melkein ylimaallinen alttius hohtaakaan näissä harmaansinisissä silmissä. Tarkkaako hän maisemaa vai onko tuo katse jonkun salatun sielunliikkeen ilmaus? Elääkö meissä ihmisissä tajuttomana jokin tutkimaton?
Barokkityyliin rakennetun valkean linnan taitse lähestyy ryhmäämme nuorenpuoleinen pariskunta. Vanhemmat taluttavat tytärtä, joka näyttää noin kymmenvuotiaalta. Tuo nuori rouva on yhdennäköisyydestä päättäen tämän taiteilijan sisar. Ryhtinsä ei ole vain niin sorea kuin sisaren. Silmien ilmekin on toinen, mutta samat herkät kädet ovat kummallakin.
Tarkkaan rotevaa miestä, joka jäykkyydessään on samalla ikään kuin alistuva. Voimakkaasti tarttuu hän käteeni.
Pikkutytössä on jotakin lapsille outoa pidättyväisyyttä.
Miksi muistelen yhtäkkiä tässä seisoessaan ystäväni minulle lausumaa totuutta, että ihmissielujen välisissä, todella puhtaassa sympatiassa ikuinen on läsnä? Mielikuvitukseniko vain saa minut näiden tapaamiemme ihmisten yhteydessä ajattelemaan jotakin meissä ihmisissä ilmenemään pyrkivää, rakkauteen ja uhrautumiseen tähtäävää ylipersoonallista todellisuutta?
Hyvästelemme ja astun taas edelleen ystäväni seurassa.
Joudumme jo puiston ulkopuolelle. Tuolla kauppapuutarhassa loistavat monet syksyn voimakasväriset kukat. Katselemme kirkasvesistä puroa, joka puiston takana olevalta Lasnamäeltä hyppelehtien ja solisten kiiruhtaa merta kohti. Kas vaan! Tuossa puro katoaa hietakivikuoren alle. Tuolta kauempaa se jo taas pulpahtaa maanpinnalle. Miten ihana näköala onkaan täältä mäeltä merelle ja tuonne kaupunkiin päin. Ulappa säilyy tyvenenä, mutta kappaleen päässä rannasta hohtaa vyöryväin maininkien hopeanvalkea nauha.
Kuin omissa mietteissään ystäväni puhelee: "Vastakohtaisuuksista nousee näkijä yhdistämisvoimansa perusteella uuteen synteettiseen näkemykseen. Hänen voimansa on siirtyvä, vaihtuva. Se on kuin kahden asian välikohdalla häilyvä. Meri nähtynä rannalta, ranta mereltä." Astumme jo merenrantatietä. Näen miten lokit päistikkaa syöksyvät saalista tavoittamaan. Ne ovat ihmissielujen kaltaisia nuo merelliset linnut.
Toverini taas puhelee: "Ihmiskohtaloiden arvoitus on minun mielikuvituksessani aina läsnä. Se pyrkii, tuo minun mielikuvitukseni verrattain, ulkoisista ja tilapäisistä seikoista lähtien ikään kuin syventymään ja eläytymään kohtaamieni ihmisten sisäisimpään puoleen. Tällöin minulta maan melu unohtuu. Joudun tarkkaajana ja kuuntelijana satunnaisten epäsointujen havaitsemisesta huomioimaan sielunliikutusten vertauskuvina suurta sopusointua ja kaikkeutta kokonaisuudessaan. Luulen, että tällöin kuoleman ajatus minua rohkaisee. Kun syvennyn luontoon, silloin luonnon kauneuksien ja sen hävityksen hirmujen sekoitus herättää minussa jonkinlaista hurmaa, jota ilman ei voi tajuta eikä kuvitella tämän maailman näytelmää. Sydän tuntee, että sen tulee kuolla ja ettei se sittenkään voi kuolla — ettei se voi lakata elämästä."
Astumme edelleen merenrannan mukaisesti mutkistuvaa tietä, jonka toisella puolella rantatörmä on aika jyrkkä ja korkea. Kuulen miten meren rinta maininkeina kohisten nousee ja taas laskee.
Ystäväni puhelee puolittain itsekseen: "Nuo tapaamamme ihmiset ovat kohtalon satuttamat. Tuo kunnon mies ja tuo kaunis taiteilija rakastivat toisiaan. He tahtoivat odottaa, kunnes vanhempi sisar ja sotilas, joka oli hänet kihlannut ensin ehtisivät toteuttaa tulevaisuuden suunnitelmansa. Sota syttyi. Sulhanen kaatui. Kihlattu morsian odotti lasta ja hän pyrki pois elämästä huumaavan myrkyn avulla. Silloin tuo tapaamamme kunnon mies ja tuo äskeinen kaunis taiteilija yhteisesti päättivät luopua omasta onnestaan, jos sisar vain palaisi elämään. Kun lupaus oli annettu, tapahtui ihme. Kuoleman kanssa kamppaillut sielu palasi elämään. Tuo kohtaamamme mies lupasi tukea ja auttaa aviomiehenä onnetonta. Hän meni naimisiin isänmaan puolesta kaatuneen sankarin lesken kanssa. Taas tapahtui ikään kuin ihme. Aviopuolisot rakastavat toisiaan. Mies rakastaa pikku tytärtään kuin omaa lastaan. Taiteilija-sisaresta on tullut etevä taiteilija sekä oma taideteoksensa."
Astumme vaieten edelleen. Yhä kohisee maininki. Pilvien varjot vaeltavat meren aavoilla. Rantapuiston hauraat värit hohtavat syyskuun kirkkaassa valaistuksessa.
Ajattelen astuessani: "Tuskien tie päättyy haudan pimeään hiljaisuuteen. Siihen hohtaa kirkastuksen valo."
Ruusu-Risti — lokakuu 1929
Etusivu Sekalaista